Nuortenkirjoja Halloweeniin

"Meidän pitää tehdä tästä illasta kaikkien aikojen paras halloween!"

  

 
Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Halloween-lukuhaaste 

   

Olen lukenut Rainbow Rowellilta aikaisemmin YA-kirjan Eleanor & Park, mikä oli ihan ok, muttei kolahtanut niin lujaa kuin kuulemieni kommenttien perusteella odotin. Tämä Faith Erin Hicksin kuvittama YA-sarjis Viimeinen ilta - Pumpkinheads sen sijaan toimi paljon paremmin, sen verran vauhdikas ja söpö se oli.
 
Kummastelin kyllä teoksen lopussa olevaa taiteilijan kommenttia, että oli tehnyt hahmoista vnhemman näköisiä kuin alkuperäisissä luonnoksissa. Nyt nimittäin hahmot näyttävät liiankin vanhoilta - etenkin kun kyseessä on lukiosta valmistuva kaksikko. Nyt Josie näyttää kirveellä veistetyltä vanhalta mieheltä. Toisaalta se ehkä sopiikin hiljaiselle, mietteliäälle pojalle. Deja puolestaan on kurvikas tummaihoinen nuori nainen ja pidin hänestä todella paljon, vaikka hän onkin deittaillut liki kaikkia kurpitsafarmin nuoria työntekijöitä.
   

Josie: Tiedätkö, mitä jään kaipaamaan täältä eniten? 

Deja: Minua tietenkin. 

Josie: Siis sinun jälkeesi. 

Deja: No mitä? 

Josie: Kurpitsafarmin tuoksua. 

Deja: Minä en kyllä haista muuta kuin ponit. Ihan kuin deittailisin yhä Jessin kanssa.

Josie: Ponitkin ovat osa sitä. Mutta siinä on myös savua...

Deja: Sitä onkin tänään tosi paljon. Mistähän se johtuu.

Josie: Ja hattaraa ja mausteista omenamehua. Paistuvan kalkkunan tuoksua -

Deja: Emm ole vieläkään syöneet päivällistä...

Josie: Maatuvien lehtien ja olkipaalien hajua... Tämä paikka tuoksuu syksyltä! Aivan kuin ilmassa leijuisivat kaikki syksyn tuoksut yhtä aikaa. (s. 74-76)

    

Teos sijoittuu Halloweeniin eli lokakuun viimeiseen. Deja ja Josie tapasivat kolme vuotta aikaisemmin. He ovat työskennelleet nuo vuodet syys-lokakuun ajan kurpitsafarmilla maissimuhennoskujussa ja nyt on edessä viimeinen ilta, he nimittäin valmistuvat seuraavana keväänä ja muuttavat jonnekin muualle opiskelemaan yliopistossa. Sitä ennen Deja kuitenkin haluaa, että Josie kertoisi viimein tunteistaan Toffee-kojussa työskentelevälle tytölle, jota Josie kutsuu niinkin mielikuvituksekkaasti kuin Toffeetytöksi.

   

   
Hän ei kuitenkaan ole perinteisellä kojullaan, vaan häntä pompotellaan työpisteeltä toiselle ja kaksikko joutuu kulkemaan koko farmin halki, samalla esitellen lukijalle mitä kaikkea farmilla tapahtuu halloweenina. Yhden illan tapahtumista kertova teos on nopeatempoinen, kun nuoret poukkoilevat paikasta toiseen, ja tähän on hyvä apuväline ensimmäisten sivujen kartta alueesta. 

   

Välillä pysähdytään ruokakojuille, mistä saa mm. karamelliomenoita (itse tosin olisin kääntänyt caramel applen toffeeomenaksi), paahtokarkkia (eli nuotiossa paahdettuja vaahtokarkkeja, joista voi tehdä s'moreseja tai kuten näin yhden käännösversion, suklaaburgereita) ja paukkumaissia (tai kuten suomessakin ollaan totuttu sanomaan, popcornia). 
   
Tarinan edetessä selviää, että Dejalla on tunteita Josieta kohtaan, joka ei näe tätä ollenkaan muuten kuin ystävänä, ajatustensa ollessa Toffeetytössä. Unelmien tyttö paljastuu kuitenkin hieman erilaiseksi, kun Josie vihdoin ja viimein tavoittaa tämän. Todella söpö tarina ihastumisista, unelmista ja syksystä. Tähän on varmasti monen helppo samaistua. Deja vaikuttaa olevan panseksuaali, eli hän seurustelee erilaisten ihmisten kanssa riippumatta heidän sukupuolestaan. 

   

Suosittelen lämpimästi yläasteikäisistä alkaen kaikille. YA-kirjoilla kun ei ole yläikärajaa.

    

 

Arvosana:

Takakannesta:
  

Joka syksy high schoolin ajan Deja ja Josie ovat tehneet yhdessä töitä maailman mahtavimmalla kurpitsatilalla Nebraskassa. He jättävät hyvästit joka halloweenina ja kohtaavat jälleen syyskuun koittaessa. Mutta tämä halloween on erilainen. He ovat molemmat valmistumassa, ja edessä on viimeinen työrupeama. Viimeinen työvuoro, viimeiset hyvästit.
  
Josie on surkeuden perikuva, mutta Deja on päättänyt ottaa viimeisestä päivästä kaiken irti. Nyt heidän on aika kokea kaikki kurpitsatilan hauskat aktiviteetit ja parhaat naposteltavat! Ja Josien on viimeinkin uskaltauduttava toffeekojun söpön tytön puheille... Entä jos heidän viimeinen työvuoronsa olisikin kaikkien aikojen seikkailu?

  
Suomentanut: Taina Wallin, 220 sivua, Karisto 2020
  
Alkuperäinen nimi: Pumpkinheads (2019) 

 

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Siniset helmet, Kijahilla, Kirjojen keskellä

***

"Toisinaan minulle tulee mieleen, ettei meitä halutakaan päästää pois. Ihan kuin olisimme museoesineitä, kiinnostavia erikoisuuksia, joita tullaan kaukaa ihmettelemään. Meitä tutkitaan. En tiedä halutaanko meitä parantaa. Voiko meitä parantaa? Mitä parantuminen on? Haluanko minä sitä?"

 

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween-lukuhaaste

Hertta Vierulan kirjoittamassa ja Brocin tummasävyisesti kuvittamassa novellikokoelmassa Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta sisältää 10 enemmän tai vähemmän karmivaa novellia, joilla on mittaa kolmesta seitsemään sivua. Suosikkejani tästä kokoelmasta olivat Loviisa ja maailmakaikkeus, Muna ja Parantola, joskin pidin myös Supersankarin ja Rihmaston ideoista. 

 

Sammakkotyttö uskoo, etteivät meidän salaisuutemme ole niin harvinaisia kuin luullaan. Hän väittää, että monella aikuisellakin on suomuja selässä, että monella aikuisellakin on suomuja selässä, sarventyngät tukan alla, karvaiset jalkapohjat. Mutta ihmiset vaikenevat, häpeävät ja salailevat, jos se suinkin on mahdollista. -- näkevät paljon vaivaa sen piilottamiseen, millaisia ovat. Ja osoittavat sormella muita kaltaisiaan, ettei kukaan vain arvaisi totuutta. (s. 67)

  

Vierulan tyyli on sellainen, joka saa lukijan epäilemään lukemaansa, mikä on totta ja missä kohtaa luiskahdetaan kuvitelmaan. Hahmoilla on myös selkeitä mielenterveyden oirehtimiseen viittavia piirteitä, etenkin novellissa Pyjama. Novelleissa on minuun makuuni liikaa ötököitä ja eritteitä. Novellissa Rihmasto kertojaääni symbioituu sienten kanssa ja kolmeen sivuun on tiiviissä paketissa saatu aikaiseksi aistillinen kuvaus niinkin morbidista aiheesta.
   

Rihmasto pitää pehmeydestäni. Se työntyy korvaan ja kiipeää suupielestä sisään. Se riehaantuu limakalvoillani, tutkii ikenet ja poskien sisäpinnan. Se liukuu pitkin silmämunan pintaa. Rihmasto kietoutuu hiusten lomaan, nuuhkii päänahan hapanta tuoksua ja lipii talin hiusjuurista. Se syö kuolleen ihon jalkapohjistani. Kutittaa minua varpaidenvälistä ja tatuoi pohkeeseeni verkkonsa. (s. 53)

  

Loviisa ja maailmankaikkeus kertoo eläkeikäisestä Loviisasta, joka asuu yksin parin lehmänsä kanssa. Eräänä päivänä hän huomaa puussa kolon, josta hohtaa valoa. Hän pääsee mukaan Yhdistyneiden tähtikuntien kokoukseen ja edustamaan koko maapalloa. 

  

Rungon seinämistä roikkuu rihmoja, jotka viistävät Loviisan poskia kuin tunnustellen. Siten yksi niistä kiepsahtaa hänen kaulansa ympäri ja solahtaa korvaan. -- Kun Loviisa vetää päänsä ulos puusta, on jo ilta. Päätä särkee. Aivot poukkoilevat kallon sisällä kuin pakoreittiä hakeva asteroidi. (s. 27)

   
Munassa ollaan Hylkysaaren siirtolassa, jonne päätyvät kaikki ne, jotka eivät käy aivan täysin ihmisestä, kuten ne, joilla on suomuinen häntä. Parantolassa on samaa tunnelmaa. Päähenkilöstä putoilee toukkia ja hänen naapurihuoneessa asuu tyttö, jonka suusta tulee sammakoita aina kun hän avaa sen. Tästä tulee mieleen Tusina -kokoelmassa ollut Päivi Haanpään novelli Aina joku löytää (itsensä).
 

Luulen, että hevonen on yksi meistä. Kenties kaikki eläimet ovat. 

Ehkä jotkut meistä ovat vielä herkempiä kuin muut. Kadottavat itsensä, muuttuvat kokonaan toisiksi. Vai ovatko he löytäneet itsensä? Kuka täällä päättää, millainen pitää olla? (s. 66)

  

Kauhu ei ole genre, jota lukisin kovinkaan mielelläni, mutta etenkin Halloween -lukuhaasteen aikaan tulee luettua muutamia kirjoja, joissa on kauhun aineksia. Kuollut tyttö kumppaneineen aiheutti kyllä väristyksiä, mutta ei välttämättä niinkään kauhusta vaan inhosta. No, sukulaisia nuo taitavat toisilleen olla. Kirja sisältää 10 ällöä novellia täynnä eritteitä, raatoja ja mielenterveyden oirehtimiseen viittaavaa rivienvälikerrontaa.

  

Loitsu nousee sumuna kotonharjalle. Kuin loismato se kiemurtelee naakan suomuista jalkaa ylös, luikertaa sulkien alla ja tukahduttaa naakan nau'un työntyessään nokan kautta kurkkuun ja siitä naakan sydämeen. (s. 49)

 
Tämä kokoelman sopi hyvin yläasteikäisille ja lukiolaisille. Muita novellikokoelmavinkkejä:

• Magdalena Hai: Haiseva käsi, Kuolleiden kirja
• Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja
• Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot!
• David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
• Mikko Toiviainen: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita

Arvosana:

Takakannesta: 

Tämä on Maatuvanlaakso, missä rakkaus sykkii sienirihmastossa ja kuollut tyttö tanssii syvyyksien olennon kanssa. Loviisa löytää pihapuusta yhteyden maailmankaikkeuteen, Sampsa yrittää pitää pientä hirviötä hengissä ja Kornelia etsii tietä ulos laitoksesta, johon hänet on suljettu. Kiehtovan tarinakokoelman maailmaa kansoittavat kuolleet ja elävät, peikot ja lohikäärmeet, laitapuolen kulkijat ja yksinäinen väki. Sekä lehmät.

Hertta Vierula on urbaanin fantasian taitaja, jonka kymmenessä sadussa kauneus kohtaa kauhun ja todellisuus nyykähtää polvilleen. Omintakeisten tarinoiden rinnalla hehkuvat Brocin upeat kuvitukset.

    

69 sivua, Karisto 2020

Joona Koiranen (toim.): Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta

   

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Popsugar Reading Challenge: An anthology 

   

Sain vinkin Joona Koirasen toimittamaan antologiaan Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta, kun kysyin Twitterissä parhaita lukuvinkkejä sateenkaarevasta kirjallisuudesta. Tämä olikin varsin mielenkiintoinen tuttavuus! Kokoelmassa on viisi novellia, joista etenkin kaksi ensimmäistä ovat dystopioita, joissa trans- ja muunsukupuolisuus ovat periaatteessa laittomia. Näihin on selvästi otettu ideoita omasta ajastamme, jossa on edelleen ihmisiä, jotka eivät halua hyväksyä ihmisyyden moninaisuutta.

   

Ensimmäinen novelli Pure mun anananasta on velopunk-romaaneistaan tunnetulta Taru Luojolalta ja tämä lyhyt tarina sijoittuu samaan maailmaan. Tapahtumat alkavat valtiossa nimeltä Murica, jonka päättelen olevan entinen Yhdysvallat. Kaksitoista vuotta aiemmin kaikki transsukupuoliset erotettiin armeijasta ja sen jälkeen suurin osa tummaihoisista, latinoista ja aasialaisistakin lähti masta. 

  

Kaksi sotilasta lähetetään soluttautumaan Batanaramiin, jonne on paenut joukko transihmisiä, joita pidetään uhkana Muricalle. Twin-Cam on palannut kaappiin ja saanut pidettyä työnsä, koska ei erotu ulkonäöltään liikaa. Hänelle ja hänen niin ikään nimimerkkiä käyttävälle kollegalle on kerrottu, että Batanaram on roistovaltio, joka on köyhä ja jossa ei ole vapautta, mutta heidän saavuttuaan toiseen maahan, he saavat huomata, että asunto, ruoka, lääkäri ja osa vaatteista annetaan tulokkaillekin ilmaiseksi. Jopa sukupuolen moninaisuuteen suhtaudutaan avoimesti.

  

"Oletteko tulleet Muricasta?" Kyllä. "Vainotaanko teitä sukupuolenne takia?" Ky-kyllä. "Olisiko teidän vaarallista palata sinne?" Kyllä. "Siinä tapauksessa tervetuloa Batanaramiin!" (s. 24)

  

Novellissa käytettiin termiä kvääri, joka on suomennos monelle varmaan tutummasta sanasta queer. Luojola käyttää muutoinkin värikästä kieltä, esimerkiksi polkupyörä on fitsi, pudottamisen sijaan römpsäytetään ja ananakset taivutetaan anananaina. 

   

Toinen novelli, Chia on Heidi Airaksisen kynästä. Se kertoo kahdesta ihmisestä, jotka eivät mahdu "standadrdiin". Ihmiset on jaettu eri yhteiskuntaluokkiin pisteytyksillä ja "poikkeavasta seksuaalisuudesta tai epäselvästä sukupuolesta tuomitut kansalaiset" ja "samansukupuolisesta haureudesta" syytetyt menettävät suurimman osan pisteistään ja saavat alimman luokituksen, minkä lisäksi heidät määrätään "eheyttävään hoitoon". Jopa kadut on jaettu kaistoihin, joilla eri luokkiin kuuluvat kulkevat. Novellissa on kiehtovia sateenvarjotarkastajia, joiden merkitys jäi kuitenkin hieman kryptiseksi.

 

Chia oli tosin menettänyt pisteitä jo syntyessään. Hänen kehonsa ei täyttänyt sukupuolen binäärisiä standadrdivaatimuksia, joten hänen kohtalonsa oli sinetöity jo synnytyslaitoksella. (s. 62-63)

    

Kolmas novelli on kokelman kummallisin (enkä tarkoita tätä negatiivisessa mielessä). Sinä et ole kasvi on Edi Kabonin kirjoittama. Se kertoo hyvin kiehtovalla tavalla muuttuneesta ihmisten yhteiskunnasta. Ensinnäkin, sanaa ihminen ei enää käytetä, sen tilalla on sana olemus. Olemukset käyttävät hupullisia kaapuja ja kommunikoivat puhumisen sijaan otsaruutujen välityksellä, sillä ruumista ei ole, on vain mieli. Pinnan alla kuitenkin kuplii kapina.

 

Hän katseli vastaantulevia olemuksia, jotka näyttivät kaikki tismalleen samanlaisilta. Ainoastaan pituus erotti heidät toisistaan. (s. 77)

  

Oma suosikkini on kokoleman neljäs novelli, Asa Palon V-sana (jolle annan neljä tähteä). Se hyödyntää spefisarjoista tuttua trooppia eli jossain vaiheessa tulee jakso, jossa hahmojen pitää päättää kumpi koetuista maailmoista on oikea, kumpi harhaa. Näitä on ollut mm. Doctor Whossa (kausi 5, jakso 7 "Amy's Choice") ja Buffy, vampyyrinmetsästäjässä (kausi 6, jakso 17 "Normal Again").

 

Pyydän paperia ja kynää ja piirrän huojuvan, alkueliötä muistuttavan alueen. Selitän, sen olevan eräänlainen spektri. Että siinä missä heidän näkökulmastaan on olemassa ainoastaan kaksi vastakkaista sukupuolta, kuin janan eri päät, minulle koko spektri on yksi suuri sukupuoliavaruus. Minä en osaa asettaa itseäni janalle, tarvitsen avaruuden verran tilaa ollakseni minä. (s. 123-124)

  

Päähenkilö Auri elää polyamorisessa kommuunissa maailmassa, joka postapokalyptinen (kun kirjoitin J.S. Meresmaan Dodosta peräänkuulutin lisää polyamoriaa kirjallisuuteen, en kyllä arvannut, että näin nopeasti olisin saanut lisää). Mitään tarkkaa ei kerrota, mutta pieniä vihjeitä vilahtelee tekstissä. On saastealue, joka leviää ja radiokanavia hiljenee laitteiden hajottua. "On kulunut vasta pari sukupolvea siitä, kun maailmassa alkoi uusi aamu pitkän ja pimeän romahduksen jälkeen." Tässä maailmassa ihmiset ovat palanneet kalevalamaisille juurilleen, elämistä puhutaan eufemismein "etteivät ne kuule ja ota kutsuna". Esimerkiksi variksia karkotetaan loitsuin ja niitä kutsutaan harmaapaidoiksi, roskapuluiksi, paskalinnuiksi, vainovarpusiksi ja mustapäiksi.

 

En minä ole... nainen. Saan soperrettua ennen kuin itku tulee. -- Kaikki tämä epäily, kyseleminen ja olettaminen ovat väsyttäneet minut. -- Minua kuulusteltiin. Yksi oli ainakin lääkäri, ja hän yritti udella minulta, miksi minä en tunne kuuluvani siihen sukupuoleen, mihin henkilötunnukseni minut lokeroi. Ja että mikä minä sitten olen. (s. 117 ja 123)

  

Välillä Auri näkee unta toisesta maailmasta, jossa on kyberpunkmainen ja totalitaristinen fiilis. Hän on kieltäytynyt tekemästä ilmaista työtä, päätynyt aktivoitavaksi ja hallituksen naisille osoitettuihin yhteiskunnan rakentamiseen liittyviin tehtäviin, vaikka Auri ei identifioidu naiseksi. Loppu on avoin, mutta lukijalle annetaan vihjeitä, kumpaan maailmaan Auri lopulta asettui. Tätä novellia oli tosi kiva lukea! 

  

Kokoelman viides novelli on antologian ainoa kauhugenren edustaja. Nalle Mielosen Ulvova talo kertoo kartanosta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalassa, vain täpärästi Suomen puolelle jääneellä mäellä, millä on pitkä historia. Paikka tunnetaan Neidonlehdosta, maagisesta energian risteämiskohdasta, missä on tehty urhauksia ja palvontaa. Kartano on rakennettu tuon pyhätön ympärille. 

 

Eniten Hukkaa kuitenkin vaivasi tohtori Kajaksen maalaamat taulut, joita oli ripoteltu -- ympäri taloa. -- maalauksissa toistui keltaiseen puettu hahmo, joka esiintyi joissakin teoksissa miehenä, toisissa naisena. Ja lähes aina hänen läheisyydessään oli myös pimeydestä tunkeutuva olento, jonka muoto vaihteli -- osia vuohesta kuin mustasiipisestä korpista. (s. 144)

  

Talo alkoi ulvoa vasta 1970-luvulla, kun sen omistaja vaihtui. Myös kartano muuttui uuden omistajan aikana, sillä hän rakensi kartanoon kuumepainajaista muistuttavia, käärmemäisesti luikertelevia käytäviä, piilotettuja kulkuväyliä, salaisia huoltoportaikkoja ja paneelien taakse kätkettyjä huoneita. Novellin päähenkilö on taiderestauroija nimeltään Hukka. "Onko se sinun oikea nimesi? -- Kuinka niin arkipäiväisen oloinen utelu saattoi tuntua niin uskomattoman sopimattomalta?"

 

Joillekin ihmisille sana "trans" oli kirosana, joka muutti heidät hetkessä näennäisen tavallisista kansalaisista heinähankoja ja soihtuja heiluttaviksi lynkkauspartioiksi. Kuinka vaikeaa heillä mahtoikaan olla näinä moderneina aikoina. Ennen pedot sentään tunnisti: Frankensteinin hirviö oli -- selkeä kummajainen. Mutta nykyään hirviöt pukeutuivat valepukuihin, söivät hormoneja, kävivt leikkauksissa ja hiiviskelivät väärissä pukukopeissa saalistamassa seuraavaa uhriaan. Mikään ei ollut turvassa, eivät edes julkiset naistenhuoneet ja niiden pyhä koskemattomuus. (s. 149)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Sukupuolen moninaisuudesta puhutaan yhä enemmän, mutta merkitystä on myös sillä, kuka puhuu. Tämän antologian tarkoituksena on nostaa esiin lahjakkaita kirjoittajia ”meiltä meille” -periaatteen mukaisesti.

  

Kokoelman viisi novellia kertovat dystooppisista tulevaisuuksista, joissa piilee toivon ja rakkauden siemen, yhteiskunnista, joissa kaikki ei ole sitä miltä näyttää, sekä talosta, jonka kammottaviin sokkeloihin on piilotettu ikiaikainen voima.

  

Tämä kirja on tehty juuri sinulle.

  

173 sivua, Ääres 2019

    

Luettu myös täällä: Nuori voima

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

"Nääh, olen mä nähnyt kummempaakin -- Tää on Uhriniituntakainen"

      

    

Arvostelukappale. Olen arvostellut kirjan myös Tähtivaeltajaan 2/2020.

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa merkittävä rooli, Popsugar Reading Challenge: A book with the same title as a movie or TV shhow but is unrelated to it

      

Tähtivaeltaja-arvostelu tästä Kuolleiden kirjasta oli yksi iso syy, miksi tartuin Magdalena Hain edelliseen kauhunovellikokolemaan Haiseva käsi. Olin myös julkisesti Twitterissä luvannut tarttuvani siihen viimeistään Halloweenin aikaan. Kun olin siis lukenut vanhemman kokoelman saadakseni tarvittavat taustatiedot Uhriniituntakaisesta, Hain tyylistä kirjoittaa kauhua ja suosikkihahmoksi nousseessa Rukoilija-Sirkasta, tartuin kiinnostuneena tähän toiseen kokoelmaan. 

    

"Älä sure vainajia", se sanoi. "Meihin ei satu enää. vain suremaan jäävät kärsivät." (s. 179)

   

Pidin tästä kokoelmasta edeltäjäänsä enemmän, vaikka Rukoilija-Sirkkaa siinä oli hieman liian vähän. (Toivottavasti muutaman vuoden päästä ilmestyy vielä kolmas kauhunovellikokoelma, luulen, että Uhriniituntakaisesta ja Sirkasta ei ole kerrottu vielä läheskään kaikkea.) Novelleja on tällä kertaa 16 ja lisäksi kaksi muuta lyhyttä tekstiä. Yleisfiilikseltään tässä oli pelottavampi tai kammottavampi fiilis, etenkin Kepponen oli kauhistuttava, siis oikeaa painajasmateriaalia. Suosikkinovellini olivat Kuningaspeli, Korppikesä, Musta tonttu ja Hemmetin nimeen, Ruu!

     

Eikä ne peffafinnit olleet mitään pikkunäppyjä, vaan sellaisia tulivuorimaisia mätäkasvaimia, joiden päällä istuminen seitsemän tuntia päivässä oli pahempaa kuin vesikidutus. (s. 188)

  

Nimikkonovelli Kuolleiden kirja kertoo nimensä mukaisesti pahaenteisestä kirjasta. Se kuului Teemun äidille, jolle kirja myös koitui kohtaloksi. äiti oli mustien tekstien tutkija, jonka kirjan sisässä asuva pahuus korruptoi. 

  

Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? (s. 138)

    

Hemmetin nimeen, Ruu! on teoksen täyteläisimpiä novelleja. Se kertoo Ruusta, joka ei halua kiroilla (samaistun) ja siksi hän manaa vahingossa paikalle Perkeleen sijaan tämän siskon Penteleen. Tektissä viitattiin myös Supernaturaliin ja se käsittelee (ainakin minusta) trans- tai muunsukupuolisuutta. 

   

Papan silmät olivat muuttuneet jo täysmustiksi. Ne tekivät niin aina, kun ukon verenhimo kävi liian voimakkaaksi. Ruu vihasi nähdä pappaa tällaisena. Hänestä tuntui, että se, joka oli tullut papan mukana sairaalasta heidän kotiinsa, kurkkisi häntä papan silmistä ja pyrkisi ulos. (s. 156)

     

Kuningaspeli on hieno ja ahdistava novelli siitä, kuinka tietokonepelistä tuleekin totta. Haisevassa kädessä oli myös vastaava peleihin liittyvä novelli FPS. Tässä ei kuitenkaan vain yksi ihminen katoa peliin vaan erään päivityksen myötä se tunkeutuukin todelliseen maailmaan health-palkkeineen ja lootteieen. Kun pelin hahmojen aseet ja ulkoasutkin astuvat mukaan kuvioon, novellin päähenkilö huolestuu, mitä oikeasti tapahtuu voitetuille pelaajille, jotka näyttävät vaipuvan koomaan. 

   

Joskus sitä unohti, että opetkin saattoi olla gamereita. (s. 39)

   

Korppikesä on aivan loistava paranormaalin romantiikan suuntaan silmää vinkkaava novelli Sunnivasta, joka ihastuu ollessaan kesätöissä hautausmaalla. Tätä olisin voinut lukea pudemmänkin tekstin verran. 

   

Kun Sunniva oli ollut kolmetoista, hän oli päättänyt alkaa gootiksi. Kun hän oli -- värjännyt pitkät, vaaleat hiuksensa ekaa kertaa mustiksi, äiti oli purskahtanut itkuun -- Kun hän oli alkanut kuunnella mörkömusaa, vaari oli soittanut valistakseen saatananpalvonnan vaaroista. (s. 77)

  

Musta tonttu kertoo vinksahtaneista, pahoista tontuista, joita Rukoilija-Sirkka käsittelee oppilailleen epätavallisen biologian tunnilla. Yksi tuollainen ryökäle on päässyt luokkaankin, vaikka oppilaat eivät sitä huomaakaan. Sirkalla on ollut pitkään teoria siitä, kuinka Uhriniituntakaisen ihmiset iän myötä menettävät kykynsä nähdä ja uskoa yliluonnolliseen. Hän kuitenkin värvää yhden oppilaistaan tonttutaistoon, tuhkaa karisevia olentoja alkaa tunkea luokaan lisää. "Tonttukaaos", Sirkka murahti. "Ja juuri kun selvittiin influenssasta."

    

"Jos pitää alkaa tontuntappohommiin, aion todellakin kuunnella siihen sopivaa musiikkia." (s. 118)

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.

  

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016).

  

Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti, jonka teokset olleet ehdolla lukuisille palkinnoille ja voittaneet mm. Tulenkantajan 2018 (Kurnivamahainen kissa) ja Kirjavan ketun 2014 (Kerjäläisprinsessa). Hain teosten käännösoikeuksia on myyty Saksaan, Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.

  

189 sivua, Karisto 2020

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet

Magdalena Hai: Haiseva käsi

"Tuijotin kättä, joka oli harmaa ja valkoinen. 
Niin kuin mallinuken käsi. Yhtä kylmä. Eloton."

        

    

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, Popsugar Reading Challenge:
 
Kauhu ei todellakaan ole omin genreni. Olen kyllä yläasteella lukenut R.L. Stinen kirjoja ahmien, mutta niiden kauhu on kuitenkin melko kepeää. Magdalena Hai on yksi suosikkikirjailijani, mutta silti suhtauduin varauksella hänen muutaman vuoden takaiseen paljon kehuttuun kauhunovellikokoelmaansa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta.

Onneksi monissa novelleissa oli samaa Stinen kanssa ja niistä tulikin suorastaan nostalginen fiilis. Kokoelmassa on 18 novellia (+ kaksi muuta lyhyttä tekstiä) ja niistä suosikeiksini nousivat Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen ja Takarivin tyttö. Pidin todella paljon toistuvasta hahmosta Rukoilija-Sirkasta.

Bilsan ope oli nimeltään Sirkka, mutta me sanottiin sitä Rukoilija-Sirkaksi, koska se oli pitkä ja laiha ja näytti suuttuessaan siltä kuin olisi voinut syödä oppilaalta pään. (s. 35)

 
Osassa novelleista on todella omaperäinen idea, osa pohjaa kauhun klassisiin hahmoihin, kuten ihmissusiin. Nimikkonovellissa Haiseva käsi kaikki Uhriniituntakaisen koulun opettajat muuttuvat zombeiksi. Siitä tulee hieman mieleen Maarit Verrosen novellikokoelman Muutama lämmin päivä Luovuttaja. Pahanukke on melko tyypillinen tarina riivatusta nukesta, jollaisia löytyy muutamia "oikeitakin" kauhumuseoista. Namusetä muistuttaa Slender Mania ja Pelastavien kirkonkellojen novellin kuolleiden kirkonmenoista löytyy mainintoja kansanperinteessä. 

     

Kemianope Mikan kerrottiin menettäneen toisen kätensä auto-onnottemuudessa. Vasemman, niin että se ei haitannut kovin paljon opettamista, mutta sen verran kuitenkin, että tuli mahdolliseksi tehdä siirrännäisleikkaus. Mika päätti tehdä sen ensimmäisten joukossa. (s. 212)

    

Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa on puoliksi söpö, puoliksi kammottava tarina siitä, kuinka pehmolelut suojelevat omistajaansa sängyn alla asuvalta hirviöltä. Se voi tulkita olevan allegoria mielenterveyden oirehtimiselle (samoin kuin myös novellissa Näkymätön, jossa äiti ei enää näe ystäviään tai toista lastaan). Päähenkilö on perinyt alttiutensa joutua sängynalusmörön ahdistelemaksi isältään.

Pahimillaan mokoma lonkero-otus valtaa uhrinsa mielen, jolloin peli on käytännössä menetetty - näin kävi isälle. Kummitäti lähettää 13-vuotiaalle Ninnille joulahjaksi uuden ja entistä voimakkaamman pehmon, herra Pörrö nimisen nallen. Vanha Jänö Pupunen kun hävisi taistelun. Ninni ei aluksi arvosta nallea, ja häntä riivavat jokaöiset painajaiset. Onneksi herra Pörrö pääsee lopulta tekemeään sitä, mitä varten se tehtiin eli puolustamaan Ninniä. 

 

Hetken päästä portaista kuului pehmoisten tassujen teputus. Pieni ruskea nalle livahti ovenraosta Ninnin honeeseen ja kiipesi Ninnin vuoteen jalkopäähän. Siinä se tarkkaili nappisilmillään koko yön Ninniä - ja Ninnin unia. (s. 193-194)

 
Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen muistuttaa paljon paria Doctor Who -tv-sarjassa nähtyä jaksoa. Toivo on hieman pelokas poika, jonka täytyy saada tietää, kuinka kaikki toimii, jotta hänen mielikuvituksensa ei kuvittele asioiden laittaa paljon kammottavammaksi. Ninpä hän on opetellut kaikki junan pysähdyspaikat ulkoa. Eräs matkustaja kysyy, pysähtyykö juna Uhriniituntakaisessa ja Toivo kummastelee, kuinka se olisi mahdollista, sillä paikkaa ei ole mainittu listalla. 

   

"Tämän junaradan ajalliset vaihtelut ja madonreiät antavat minunlaiselleni opettajaihmiselle mukavan tilaisuuden käsitöiden tekemiseen, mutta mahdollistavat harmillisesti myös kaiken maailman ilkiöiden matkustamisen huomaamattomasti kiskoilla." (s. 147)

   
Takarivin tytön päähenkilö on Eleanor & Parkin Eleanorin tapaan uusi oppilas, jolla on iso, punainen, kihara tukka, joka tekee hänestä täysin näkyvän kaikille. Pirita haluaisi olla niin kuin tuo mystinen takarivissä istuva tyttö, jota kukaan ei huomaa, tai ainakin yrittää olla huomaamatta. Novellissa oli hieno stinemäinen loppukäänne, joka päsee yllättämään.

"Mun täytyy tietää", Pirita sanoi. "Miksei kukaan puhu sille? Miksi kaikki teeskentelee, että sitä ei ole? Kerro mulle edes jotain?"

--

"Sen nimi taitaa olla Maaria." -- "Mutta Pirita... ole kiltti ja unohda se."

--

"Miksi?"

--

"Koska mä en halua menettää sua." (s. 164)

   
Vaikka en saanutkaan kalmon väristyksiä teosta lukiessani, oli monessa tekstissä todella ahdistava asetelma, vaikka huumoriakin oli mukana. Ne käsittelivät myös nuorten elämässä olevia todellisia asioita, kuten uuteen kouluun menemistä, kiusaamista ja näkymättömyyden tunnetta. Tämä onkin erittäin mainio kokoelma yläkoululaisille, kuten siitä olen kehuja kuullut. Luin myös Hain toisen kauhunovellikokoelman Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen ja arvostelin sen Tähtivaeltajaan 2/2020. Blogissakin kommentoin sitä lyhyesti vielä tämän pääsiäisen aikana.
 

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kauhutarinoiden kokoelma nuorille pelottaa ja naurattaa

  

Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! …Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma… Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille.

  

Kemianopettajan käsi haisee päivä päivältä pahemmalta. Pikajunaan 214 nousee mummolaan matkustavien Irinan ja Toivon lisäksi laiha nainen, jolla on hyönteismäiset silmälasit. Tivolin onnenonginnasta voitettu nukke ei taida olla ihan tavallinen… Kirjan tarinat säikyttävät, hihityttävät ja käsittelevät pinnan alla monia nuoria ahdistavia asioita, kuten koulukiusaamista, vanhempien eroa ja yksinäisyyttä.

  

229 sivua, Karisto 2016

   

Luettu myös täällä: Turun Sanomat, Tähtivaeltaja, IBBY Finland, Taikakirjaimet, Neverendingly, Kirjaston Kummitus, Luettua elämää

Naistenviikko | Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

"Monet näyttivät kärsimättömiltä, sellaisilta joita ärsytti jo valmiiksi niin moni asia, 
että tuntemattoman jutustelu olisi voinut nykäistä esiin ikävän reaktion."

    

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 20. heinäkuuta viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta

  

Maarit Verrosen edellinen teos Hiljaiset joet oli viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Siksi olinkin innoissani, kun huomasin häneltä ilmestyvän tänä kesänä novellikokoelman Muutama lämmin päivä. Teoksella on kauniin vähäeleinen kansi. Kokoelmassa on 23 novellia, joista pidin erityisesti kuudesta. Suosikeiksini nousivat Luovuttaja, Kapteeni, Arkkitehti, Virkamies, Tytär ja Laulu.
 

Nuoriso ja sen mikrokuplamaailma; ne kulkivat julkisilla paikoilla mitään näkemättä ja kuulematta ja törmäilivät ihmisiin. (s. 79)

  

Luovuttaja on kokelman ensimmäinen novelli. Se kertoo miehestä, joka on innostunut auttamaan luovuttamalla. Ensin hän luovuttaa verta ja spermaa, mutta pian hän on jo luovuttamassa luuydintä ja liittyy maksa- ja munuaislistalle. Novellin todellisuus keikahtaa vahvemmin fiktion puolelle, kun mies haluaa antaa pois toisen kätensä, koska joku muu tarvinnee sitä enemmän. Olisin voinut lukea luovuttajan tarinaa enemmänkin, sen verran eriskummallinen sen asetelma on.
 

- Olen vakuuttunut siitä, että joku tarvitsisi vaikkapa oikeaa kättäni kipeämmin kuin minä itse. Olen vasenkätinen.
--
Yksikätisyys ei haitannut elämää kovin paljon. Miko ajatteli invalidipysäköintiä ja muita odotettavissa olevia etuja aivan kuin kokeeksi vähän virnistellen. (s. 13-14)  

   
Novellissa Virkamies palkataan freelance-graafikko kartoittamaan erästä asuinaluetta ja etsimään siellä huhujen mukaan sijaitsevay ränsistyneet hökkelit. Alueesta ei ole karttoja viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ja sen kadut on suunniteltu sekoittamaan kulkijansa. Pikku hiljaa paljastuu, ettei mitään hökkeleitä enää ole, mutta arvoitukseksi jää, miksi GPS-paikannus ei toimi alueella. Novellilla olisi ollut paljon potentiaalia kääntyä spefimpään suuntaan, mutta tällä kertaa Verronen on jalat vakaasti maassa. Onneksi erään hahmon suhteen on jätetty mielikuvitukselle tulkinnan varaa.

Hän oli toistuvasti aloittanut laidalta aikomuksenaan kulkea mahdollisimman suoraan koko alueen halki, mutta olikin aina päätynyt kaartamaan oikealle, niin ettei ollut koskaan päässyt keskelle. Joten hänellä oli aineistoa jo melko paljonkin, mutta keskeltä puuttui noin hehtaarin kokoinen vinoneliö. (s. 128)

   
Tytär on kertomus äidistä, joka hallitsee esikoisensa elämää tiukoin ottein. Tytär on hiljainen ja myöntyväinen, hän pääsee näyttämään todelliset taitonsa vasta lähtiessään yliopistoon opiskelemaan. Novellin luettuani jäin pohtimaan, onko Verrosella itsellään lapsia, vai onko tämä kenties vapaaehtoisesti lapseton.

Sanoi, ettei äiti tiennyt hänestä tai hänen elämästään nyt enää yhtään mitään, eikä ollut koskaan tiennyt paljon. Että äidillä ei ollut koskaan hänen asioihinsa mitään sanomista, ja että jos hän olisi noudattanut äidin neuvoja, hän olisi nyt onneton, masentunut ihminen, auskultoimassa jossakin koulussa ja odottamassa neljääkymmentä lohdutonta, mielenterveyden tuhoavaa vuotta työssä, joka ei sopinut hänelle. (s. 28)

Kapteeni kertoo huonomaineisen lentoyhtiön kapteenista. En suosittele sen lukemista lentopelkoisille, sen verran absurdilta kyseisen firman toimintamalli kuulostaa. Novellissa Arkkitehti päähenkilö joutuu kaapatuksi salaiseen huoneeseen. Laulussa erään artistin keikka ei mene ihan putkeen. Hän on halunnut laulaa jonkin vierailemansa maan kansanlauluista, mutta sillä on arvaamattomia seurauksia. Tästä novellista tuli mieleen yksi Black Mirror-sarjan jaksoista. 

   

Kokoelma oli hieman epätasainen niin novellien pituuden kuin sisällönkin suhteen. Osa tarinoista oli vain parin sivun mittaisia pintaraapaisuja, joissa ei päässyt ollenkaan tekstin maailman ja hahmojen sisälle. Toiset tekstit taas olivat todella hienoja kokonaisuuksia, jotka olisivat kannatelleet pidempääkin teosta. Jäin myös kaipaamaan Verroselta aiemmin lukemieni teosten kaltaista scifiin kallellaan olevaa tyyliä, vaikka monissa hahmoissa olikin tutun verrosmaista lakonisuutta ja melankoliaa. Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Arkisiin, näennäisen pieniin tapahtumiin voi kätkeytyä tiedostamattomia viestejä ja isoja tunteita. Joka ne aistii, näkee enemmän kuin muut. 

  

Maarit Verrosen novellikokoelman päähenkilöt ovat tällaisia näkijöitä tilanteissa, joissa valta peittoaa ne, jolla valtaa ei ole. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu ihmisiä, jotka päätyvät tukahduttamaan myötätuntonsa ja myötäilemään valtaapitäviä, ja myös sellaisia jotka aiheuttavat kanssaihmisilleen vahinkoa pyrkimällä sokeasti omiin, hyvääkin tarkoittaviin, tavoitteisiinsa. 

  

Kokoelman avausnovellissa Luovuttaja päähenkilö haluaa auttaa ihmisiä aluksi verenluovuttajana; lopulta hän jo luovuttaa tarpeettomana pitämänsä toisen käsivartensa. Vastapainona Verrosen traagisiksi kehittyville ihmiskohtaloille kirjan sivuilta pilkahtelee suurta lämpöä.
    

193 sivua, Aviador 2019

    

Myös täällä on tutustuttu Verrosen tuokiokuvauksiin: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman)

Jyri Paretskoi: K15 | Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina

"Mä en aina ihan tarkalleen tiedä, mitä ihmiset tarkoittaa, jos ne tarkoittaa jotain

ihan muuta kuin mitä ne sanoo. Siks mä joudun aika usein vaikeuksiin."

  

   
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  

Olen kuullut paljon ylistystä Jyri Paretskoin teoksista, niinpä tartuin hänen uusimpaan, alle satasivuiseen nuortenkijaansa K15. Nuorten vähentynyttä mielenkiintoa ja keskittymiskykyä kirjoja kohtaan yritetään pituuden ja nimen lisäksi herätellä chattimaisella kansikuvalla ja nololla mokalla (erään hahmon lerssi jäi oven väliin). Lisäksi teoksessa esiintyy väärässä paikassa oleva dildo.

Mua ei kauheasti kiinnosta, mitä muut ajattelevat ja sanovat ja tekevät. Mulla on omatkin aivot ja mä osaa käyttää niitä. Mulle on ihan samantekevää, mitä muut teistä ajattelee. Mä saa olla teidän seurassa oma itseni eikä mun tarvitse teeskennellä tai esittää jotain, mitä mä en ole. (s. 55-56)

Paretskoi on saanut kehuja nuorille suunnattuista teoksistaan, ja hänen sanotaan hyödyntäneen opettajan ammattiaan kirjoittaessaan. Minulle teoksessa parasta oli kuitenkin sen lyhyys, sillä paljon pidempänä tätä tarinaa olisin tuskin jaksanut - ja minä tykkään paksuista kirjoista (esim. Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta löytyy yli 1000 sivuisia tiiliskiviä).

  

Mikä sitten meni pieleen tässä takakannessa Skamiin verratussa kirjassa? Aika pitkälti kaikki alkaen siitä, ettei teoksessa ole mitään Skamin kaltaista. Päähenkilö on pian 15-vuotta täyttävä Roni, jonka äidillä on lukittu kaappi. Kaapi avataan vasta, kun Roni on saavuttanut tuon maagisen ikärajan. Pojalla on pitkä lista kysymyksiä äidilleen. Suurin osa kysymyksistä käsittelee isää, josta ei  teoksessa paljoa puhuta, mutta joka ilmeisesti ei ole osa Ronin elämää. Äiti kuitenkin sanoo aina, että vastaus on K15 ja Ronin täytyy odottaa.

    

- Sori, Roni sanoi pahoillaan. - Mun pitäisi kai opetella olemaan sanomatta joitain asioita ääneen. 

- Mun mielestä on tosi hienoa, että sä sanot kaikenlaisia asioita ääneen. (s. 61)

  

Roni on aika erikoinen tapaus. Hän avaa suunsa väärään aikaa väärässä paikassa, eikä hoksaa, mikä meni pieleen, koska ei osaa lukea ihmisiä. Ja sekös saa luokan muut oppilaan pitämään hieman reppanaa Ronia silmätikkunaan, eikä hänen lyhyt pinnansa auta asiassa. Hän pitää kuitenkin fysiikasta. Niinpä kuulostaakin, että pojalla on autismin kirjoon kuuluvia piirteitä, ja teoksesta tulee hieman mieleen Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus. 

  

Kiusaaminen jatkuisi varmasti vaikka kuinka kauan, ellei luokalle tullut uusi tyttö Sara, joka osaa itsepuolustuslajeja, sanoisi kiusaajille ei. Sara on teoksen ehdottomasti kiinnostavin hahmo, hauska ja rohkea. Hän on rohkesti oma itsensä ja loppu puolella teosta hän järjestää tempauksen, joka rikkoo tabuja.

  

- Mä halusin tulla sun luokse. 

- Ai. Miks? Roni kysyi. 

- Siks että mua ärsytti, kun sulle naurettiin ja huudettiin. Ja siksi että sä oot kiinnostava. Erilainen. 

- Joo. Niin mulle on sanottu. Outo. Friikki. Kummallinen. Vajakki. Ja niin edelleen. Se on varmaan ihan totta, koska mustakin tutuu, että mä oon ihan outo ja erilainen. 

- Sä oot hyvällä tavalla erilainen. Sä puhut suoraan ja sanot mitä ajattelet. Mun mielestä se on hienoa eikä yhtään friikkiä.  (s. 12)

Teos yrittää vastata tarpeeseen eli siihen, kuinka lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän, mutta en ole varma, toteuttaako se lupauksensa. Tarina on liiankin lyhyt, jotta se ehtisi kertoa tyydyttävän juonikaaren, sillä tapahtuma-aika ei tainnut olla edes yhtä vuorokautta. Ensimmäinen kirja ei ehdi sinne asti, että vietettäisiin Ronin synttäreitä, mutta jo lokakuussa on tulossa jatko-osa K15 - Salaisuuksia, joka varmastikin jatkaa mysteerin avaamista. 

Kun homma sitten alkaa kulkemaan, kirja loppuu eikä se välttämättä herätä riittävän vahvaa halua lukea jatko-osaa. Saatan kuitenkin katsastaa senkin, sillä ovathan nämä luvatusti lyhyitä (jopa niin lyhyitä, että sarjan kaksi osaa olisi voinut painaa yksiinkin kansiin) ja minua jäi lievästi ärsyttämään mitä Ronin äidin kaapissa on.  Harmittelen, että lukukokemukseni ei ollut parempi.

  

Tein tämän kirjan innoittamana uudet aihetunnisteet "lyhyt kirja" ja "alle 100 sivua", koska niistä voi olla hyötyä jollekin. Täytyy jossain välissä käydä vanhempia postauksia läpi ja lisätä nämä niihinkin. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi sarja Skamin hengessä! Huumoria, suoraa puhetta, erilaisuutta, ystävyyttä.

  

Roni pitää listaa asioista, jotka ovat äidin mukaan K-15 eikä niistä siksi voi vielä puhua. Kahden viikon päästä Roni saavuttaa maagisen iän ja aikoo vaatia äidiltään vastauksia: Mitä äidin lukitussa lipastossa on? Voiko suklaamyrkytykseen oikeasti kuolla? Voiko seksirobotin tilauksen maksaa pienissä erissä viikkorahoista? Kuka isä on?

  

Koulussa Ronin luokalle ilmestyy jumalaisen kaunis Sara, jolle Roni lupaa vahingossa lahjoittaa poikuutensa. Ronista salaa kuvattu video leviää netissä ja aiheuttaa, paitsi kiusaamisaallon, myös kansainvälisen sensaation, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Paitsi Roni.

  

80 sivua, Otava 2018

Muualla sanottua: Etelä-Suomen Sanomat, Lastenkirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Neverendingly, Kirjakko ruispellossa, Luettua elämää

"Karrelle palakoon myös tämä kirottu maa - kenties se yhtenä päivänä
nousee tuhkasta uutena ja puhdistuneena."

    

  

Tämän postauksen toisena teoksena on Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Tusina, joka sisältää - kuten ehkä voi arvatakin - kaksitoista novellia, jotka kaikki kertovat tavalla tai toisella nuoruudesta. Tekijät ovat havainneet yläkoulun ja lukion äidinkielen opetuksessa vajeen eli novellien puutteellisen käsittelyn nuoria kiinnostavalla tavalla. Kirjan lisäksi on tehty myös oheismateriaalia, joka on ladattavissa ilmaiseksi. 

  

Kokoelma onkin kirjoitettu täyttämään aukko ja samalla selittämään mikä on novelli. Teoksen tekstit edustavat monia lajityyppejä ja ne kertovat laajoista aiheista: realismia nykyajasta ja historiasta,  kauhua ja heppatyttöjä, ihastumisia ja oman itsen löytämistä. Hyvin monipuolinen kattaus siis.

  

Kokoelman novellit:

1. Hannu Luntiala: Kunnian ja omantunnon kautta
2. Magdalena Hai: Elisan huone
3. Anneli Kanto: Eväät
4. Marika Riikonen: Prinsessa
5. Alexandra Salmela: Puu
6. Roope Lipasti: Yösuunnistus
7. Päivi Haanpää: Aina joku löytää (itsensä)
8. J. S. Meresmaa: Kutoja
9. Riina Katajavuori: Sikavähän tähtiä
10. Mike Pohjola: Mustavalkoinen tyttö
11. Nelli Hietala: Varmat merkit
12. Harry Salmenniemi: Ihminen

   

Kuten novellikokoelmissa yleensäkin, osa teksteistä puhutteli minua ja osa ei. Etenkin kokoelman ensimmäinen (jolla no mittaa vain kaksi sivua) ja viimeinen teksti ovat minusta hieman huonoja edustamaan novelleja tällaisessa kokoelmassa, jossa jokaisen tekstin tulisi olla timanttisia. On kokoelmassa kuitenkin pari helmeäkin. Magdalena Hai on kirjailija, jolta haluan lukea kaikki ilmestyneet teokset. Niinpä luettuani Elisan huoneen varasin hänen kauhunovellikokoelmansa Haiseva käsi Halloween -lukuhaastetta ajatellen. Kyseinen teksti nimittäin sijoittuu Uhriniituntakaiseen, paikkaan joka mainitaan kirjailijan oman kokoelman alaotsikossa.

  

Kun mä kuulin Elisan tarinan, mä hyväksyin kotikummituksen osaksi mun elämää. (s. 20)

  

Anneli Kannon Eväät sijoittuu vuoden 1918 eli Suomen sisällissodan paikkeille. Myös hänen tekstissään on viittaus aiempaan tuotantoon, sillä Kannolta on julkaistu teos Lahtarit viime vuonna ja lahtareita löytyy novellistakin. Alexandra Salmelan Puu muistuttaa hieman Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-satukirjasarjaa. Tarinassa vuorottelee pojan ja puun näkökulmat. mutta se on varsin karua luettavaa. Marika Riikosen Prinsessa on puolestaan kertoo heppatytöstä. Roope Lipastin Yösuunnistus kumartaa erään satuklassikon suuntaan ja kertoo sen uudella, odottamattomalla tavalla.

  

Metsä on kostea, kuusista tipahtelee pisaroita, savu sekoittuu pihkan ja maatuneen hajuun. (s. 39)

Polulla maan pinnassa kulki juuria ristiin rastiin. Ne näyttivät versiuonilta. (s. 84) 

  

Yksi kokoelman suosikkinovelleistani on Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Se on maagista realismia edustava novelli, joka avautuu pikkuhiljaa kauniiseen loppuun. Teksti tuo hieman mieleen Siri Kolun teoksen Pelko ihmisessä. Pidin paljon myös J.S. Meresmaan Kutoja, joka edustaa kokoelman steampunkimpaa päätä muistuttaen M.A. Tyrskyluodon Osuuskumman antologiaan Murtumia maisemassa kirjoittamaa novellia Tehtaan jumala. Tämä taisi olla vasta toinen tutustumiseni Meresmaan teksteihin, vaikka tarkoituksenani onkin novellien lisäksi lukea hänen romaanejaan. Etenkin Mifonki-sarja on saanut kovasti kehuja.

   

- Ku ei tiedä ketkä muuttuu ja ketkä ei. Ja millaisiksi. 

- En mäkään tienny ennenku se kertoi. Mutta eihän se tietysti näykään kuin kerran kuussa. (s. 95)

Tunsin heidän katseensa ja sen, kuinka he päättivät inhota minua samalla hetkellä kun näkivät minut. (s. 99)

  

Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä kertoo maahanmuuttajaperheestä teini-ikäisen pojan silmin. Se on varsin silmiäavaava teos, etenkin maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuville lukijoille. Minulle tärkeintä tässä tekstissä oli sen välittämä tunnelma, tietynlainen melankolia, joka toisaalta tuntuu leimaavan jokaista teoksen novelleista. Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttö kuuluu myös kokoelman top 5 teksteihin. Se kertoo tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen muuttuu mustavalkoiseksi ja hän menettää lisäksi kykynsä nähdä värejä. Varsin monitasoinen ja vertauskuvallinen tarina, josta tulee mieleen Tove Janssonin Näkymätön lapsi.

  

Se ei tule näkymään niistä päällepäin, onko ne syntyneet Helsingissä vai Kirkukissa. Jotkut näkee vaan ruskeat silmät ja mustan tukan eikä muuta. Sillä mä en voi mitään. (s. 120)

Koulussa häntä tuijotettiin. Värien meressä kulki yksi, joka oli musta ja valkoinen. (s. 133)

  

Kokoelman positiivisin novelli on Nelli Hietalan Varmat merkit. Pidin Hietalan tyylistä suuresti ja lainasin kokoelman luettuani hänen teoksensa Kielillä puhumisen taito. Novelli kertoo mummonsa kanssa matkustavasta nuoresta, joka tapaa sattumalta lentokoneessa kiinnostavan tyypin, joka pelastaa koko loman. 

    

Kuivien peltojen, matalien kiviaitojen ja likaisten lampaiden keskelle ilmaantuva kylä oli autio kuin ydinkokeen jäljiltä. (s. 150)

  

Ollakseen opettajan työvälineeksi kirjoitettu, kokoelma oli mahdottoman epätasainen ja esimerkiksi repliikit oli merkitty usealla eri tavalla. Olisin itse nähnyt mieluummin repliikit yhtenäisellä tekniikalla. Myös genrevalinnat tai enemmänkin niiden suppeus myös hämmästytti, kun se erityiosesti mainittiin esittelytekstissä. Kokoelman voi toki lukea myös muutenkin kuin vain äidinkielen tunteja ajatellen, ja sellaisena tämä toimii varmasti paremmin. 

  

Kokoelman lukeminen oli varsinaista vuoristorataa, positiiviset yllätykset ja pettymykset vuorottelivat, mutta onneksi heikosta aloituksesta ja lopusta huolimatta, oli kokonaisuus kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja melkein jokaisesta tekstistä löytyikin jotain hyvää tai ajatuksia herättävää. 

  

Jos novellit kiinnostavat, tässä pari lukuvinkkiä: J.S. Meresmaa ja Christine Thorel: Murtumia maisemassa,  Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!, David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista, S. Kola: Ruususen iholla, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maahanmuutto, sukupolvien välinen kuilu, erilaisuus, yliluonnolliset kohtaamiset, raastavat ja kutkuttavat ihmissuhteet, sisällissota…

  

Tusina tarjoilee kirjon novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi steampunkia, yllättäviä kertojaratkaisuja, romantiikkaa ja kauhua.

  

Kokoelma osoittaa, miten monipuolisesti nuorille voi kirjoittaa. Se haastaa pohtimaan, mikä tekee tekstistä nimenomaan nuorten novellin.

  

Kirja on koostettu yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoita ajatellen. Novellit sopivat erinomaisesti opetukseen: niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita, mutta ne sopivat aiheiltaan myös keskustelunavaajiksi.

  

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjoittaja ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja novellisti. Tusina on toinen heidän yhdessä toimittamansa novellikokoelma.

  

188 sivua, Tammi 2018

Kirja on luettu myös täällä: Sivutiellä, Kirsin kirjanurkka, Lastenkirjahylly, Kirjahyllyssä

Naistenviikko | Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!

"Vitut muista. Tässä minä olen. Tällainen minä olen."

   

   

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste | 19.7. nimipäivät: Sari, Saara, Sara, Sarita, Salla ja Salli, YA-lukuhaaste: Julkaistu vuonna 2018, Kirjankansibingo kesälle 2018: Kukkia

  

Tämä postaus ilmestyy osana Tammen järjestämää blogirinkiä. 

  

Mikä on blogirinki? Kustantaja on ottanut yhteyttä muutamiin kirjabloggaajiin, jotka saavat kirjan ennakkoon PDF-tiedostona. Kirjan luettuaan bloggaajat kirjoittavat siitä omalla tyylillään postauksen lähellä sen ilmestymisaikaa. Näin lisätään kiinnostusta kirjaa kohtaan. Viime vuonna blogiringissä julkaistiin postauksia Elina Rouhiaisen Muistojenlukijasta ja aiemmin tänä vuonna Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan romaanista Beta. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua 16.7. ilmestyneen Salla Simukan kääntö-novellikokoelman Sammuta valot! / Sytytä valot! blogirinkiin, olin heti mukana. Ringissä on lisäksi mukana ainakin Luetaanko tämä? -blogin Kia.

   

Oli kiinnostavaa lukea ensimmäistä kertaa kirja PDF-tiedostona puhelimen ruudulta. Novellikokoelmana se onnistui hyvin, mutta täysimittainen romaani olisi saattanut olla haastavampi. Simukalta olen aikaisemmin lukenut dystopiaromaani parin Jäljellä ja Toisaalla, sekä ihastuttavan, klassikkosatujen jälanjäljissä kulkevan Sisarlan. Kokoelman Sammuta valot! (77 sivua) -puolella on julkaistu kauheita tarinoita ja Sytytä valot! (66 sivua) -puolella kauniita, kummallakin puolella on kymmenen novellia.

Luin Sytytä valot!-puolen ensin ja pidin sen novelleista enemmän. Etenkin Ariel, Sama kude meissä ja Koru olivat mieleisiäni. Sammuta valot!-puolen tarinat olivat todellakin kauheita, ainakin sen suhteen, mitä hahmot joutuivat kokemaan. Mukaan mahtuu niin kauhua, inhoa kuin sääliäkin herättäviä lyhyitä kohtaloita. Teoksen aloittava Sammuta valot! -novelli ja Huvipuisto olivat sen puolen ainoat tekstit, josta pidin. Novellikokoelmille tyypilliseen tapaan kaikki tekstit eivät sovi kaikille lukijoille, mutta harvoin yhdeltä kirjailijalta saa luettavakseen näin erilaisia tekstejä. 

    

  

Muutama teksteistä muodostaa novelliparin, mutta suurin osa käsittelee samaa teemaa kahdella hyvinkin paljon toisistaan eroavalla tavalla. Tekstien genret liukuvat satujen uudelleen kerronnasta realistiseen nuoren elämän kuvaukseen ja aina spefin leikkikentille. Monessa novellissa päähenkilö on sateenkaareva, mikä oli minusta erittäin hienoa, etenkin kun se ei noussut novelleissa keskeiseksi, vaan niissä oli aina jokin muu koukku. Näin sateenkaarevuus tuntui luontevalta, ei itse tarkoitukselta. Hauskasti yhdessä tarinassa mainittiin Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jonka luin vähän aikaa sitten. 

  

En käy läpi jokaista novellia, vaan keskityn niihin, jotka puhuttelivat eniten. Aloitan kokoelman viimeisestä novellista Koru. Korun maailma on dystooppinen ja se muistuttaa hieman Cecelia Ahernin Viallista ja toi mieleen Veronica Rothin Outolintu-sarjasta tutut Osattomat sekä tv-sarja Black Mirrorin teknologiset kauhukuvat. Päähenkilö on 17-vuotias poika, joka herättyään huomaa saaneena Korun, kaulassa roikkuvan merkin, joka tekee hänestä muiden kuin kaltaistensa silmissä Näkymättömän. Poika ei tiedä syytä, miksi hänestä tehtiin Näkymätön, mutta joutuu huomaamaan, kuinka täydellisesti yhteiskunta sulkee hänet ulkopuolelle ja pohtimaan omaa asennettaan tätä hyljeksittyjen ihmisten joukkoa kohtaan. Tämän novellin maailmassa olisin voinut olla pitempäänkin selvittämässä syitä, jotka johtivat maailman tähän pisteeseen, että osa kansalaisista täytyy eritellä alimpaan kastiin.

  

Nyt vasta käsitin sen, että Näkymättömät olivat todella olemattomia. Me emme saaneet koulutusta. Meillä ei ollut rahaa. Emme päässet kirjastoihin emmekä sairaaloihin. Emme voineet mennä naimisiin tai hankkia lapsia. Emme matkustaa. Emme kirjoittaa kirjoja tai mielipidekirjoituksia tai pitää blogia. Koru esti kaiken. Se oli merkki, joka sulki kaikki ovet ja mahdollisuudet. (s. 71-72)

  

Samoin Sammuta valot! on dystopiaa. Sen maailmassa on ollut jokin tapahtuma, kenties kolmas maailmansota, jonka seurauksesta maan päällä on liian vaarallista elää myrkyllisen ilman takia. Niinpä ihmiset ovat sulkeutuneet kerrostaloihin ja näkevät muita ihmisiä vain kellarin kautta yhdistävien tunneleiden avulla. Kellariin ja sitä kautta kahteen lähimpään kerrostaloon pääsee vasta 15 vuotiaana ja pidemmälle 18-vuotiaana. Tarina tuo mieleen Dmitri Gluhovskin Metro 2033, Hugh Howeyn Siilon ja M.R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö -romaanit. Simukka on onnistunut tuomaan lyhyeen tarinaansa mielenkiintoisen loppukäänteen, joka ei pureskele valmiiksi, mitä viimeisen rivin jälkeen tapahtuu.

  

Kun laskeuma tuli kaksikymmentä vuotta sitten, kukaan ei osannut ennakoida sitä tai varautua siihen. Kaikki olivat tottuneet kulkemaan paikasta toiseen maan pinnalla. Pitkään kuviteltiin, että kunhan varoaikaa olisi kulunut tarpeeksi kauan, ulos voisi taas mennä aivan normaalisti. Kun viikot muuttuivat kuukausiksi ja ilma muuttui yhä myrkyllisemmäksi, myös tavalliset ihmiset alkoivat ymmärtää sen, minkä tutkijat olivat tienneet jo pidempään: ulos ei voisi mennä enää koskaan. (s. 8)

  

Sytytä valot!-puolen Ariel kertoo pojasta, joka haluaa esiintyä koulun kykypäivänä pukeutuneena Dieneyn pieni merenneito-dragiin. Sama kude meissä puolestaan esittelee hahmon, joka kuluneen viikon ajan on viettänyt aikaa ihastuksensa kanssa - unissaan. Molemmat heistä esitetään tavalla, mikä kertoo etteivät he halua tulla määritellyksi binäärisen sukupuolijaon kautta, vaan valita oman tapansa olla ihmisiä. Mutta mitä tapahtuukaan, kun käy ilmi, että he todella keskustelivat jaetussa unessa?

    

Kaikki alkoi, kun näin ensimmäisen kerran RuPaul's Drag Racea. Tai ei, totta kai kaikki alkoi jo paljon aiemmin. Kaikki alkoi aidin satiiniyöpaidasta, jonka puin päälleni nelivuotiaana. Tai isosiskon korkokengistä, joita kokeilin salaa seitsemänvuotiaana. Tai omilla viikkorahoillani ostamastani rihkamatiarasta, jota en ikinä koskaan missään käyttänyt julkisesti ja jonka piilotin kauimmaiseksi vaatelaatikkoon. 

Mistä kukaan muka tietää, mistä kaikki alkoi. Ei ole yhtä merkittävää hetkeä. Minä olen ollut aina sellainen, että minua kiehtoo tylli ja pitsi ja hörhelöt ja kimallus ja glitter ja kaikki se, joka on sallittua vain tytöille ja naisille. 

Ja drag queeneille. Sen opin katsomalla RuPaul's Drag Racea. (s. 22)

  

Huvipuisto on yksi ennakkoon eniten odottamia tarinoita, sillä mitä kaikkea huvipusto miljöönä tarjoaakaan tarinalle. Enkä joutunut pettymään. Päin vastoin, pääsin jopa yllättymään juonenkäänteistä. Lähimmäksi vertauskohdaksi tulee mieleen R.L. Stinen Goosebumps ja The Nightmare Room -kirjojen tarinat, joissa arkipäiväinen muuttuu yliluonnolliseksi. 

  

Suurimmat pettymykset koin luettuani Välähdyksiä, Osuman ja Kengät. Kumpikaan versio Välähdyksistä ei säväyttänyt, vaan koin molemmat hyvin melankolisina, ja että päähenkilöä kohdellaan väärin kummassakin tarinassa. Toisessa kerrotaan onnettomasta parisuhteesta, joka on päättymässä ja toisessa väärin perustein syytetystä nuoresta. Sammuta valot!-puolella olikin paljon vastaavia kohtaloita, joissa päähenkilö joutuu kokemaan alistamista tai väkivaltaa. Symppasin suuresti hahmoja, jotka olivat näissä tarinoissa uhreina. Tekstit ovatkin hyviä keskustelun herättäjiä.

  

Tämä novellikokoelma olisi oivallinen teos yläasteen ja lukion äidinkielenkursseilla. Kokoelma sisältää 20 tekstiä ja ne voisi käydä läpi ryhmän kanssa niin, että jokainen lukee yhden ja vuoropuhelevat tekstit lukevat voisivat yhdessä käydä läpi yhtäläisyyksiä ja eroja lukemistaan teksteistä. Ja on tämä ihan mainio kokoelma nuorille, nuorille aikuisille ja ihan aikuisillekin. Ainakin itse löysin helmiä näistä teksteistä.

 

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

Salla Simukan odotettu ja oivaltava kertomuskokoelma Sammuta valot! / Sytytä valot! sisältää pieniä kauheita ja kauniita tarinoita nuorten elämästä.

  

Miksi kellariin saa mennä vasta 15-vuotiaana? Mitä Koiranpääpuistossa on tapahtunut? Kuka vierailee öisin Klaran eristyshuoneessa? Särkyykö ensirakkauden lumous, jos siitä kertoo rakkauden kohteelle vuosien jälkeen? 

  

Kääntökirja Sammuta valot! / Sytytä valot! on uudenlainen kokoelma, jonka tarinat peilaavat toisiaan hätkähdyttävillä ja riemastuttavilla tavoilla. Simukan tekstit liikkuvat kauhusta romantiikkaan ja scifistä realismiin. Tämä teos on harvinainen herkku nuorille, aikuisille ja nuorille aikuisille.

  

144 sivua, Tammi 2018