Jyri Paretskoi: K15 - Muutoksia

"– Ei mun tarvii esittää jotain, mitä mä en oikeasti ole.

– Ei niin. Sä oot hyvä just noin."

      

    

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjan päähenkilö on poika   

   

Olen lukenut kaikki Jyri Paretskoin K15-sarjan osat, vaikka se alkoikin varsin heikosti. Ensimmäisen osan jälkeen seuraava sarjasta postaamani osa oli vasta neljäs eli Lupauksia. Tämä viides osa eli Muutoksia on tähän mennessä ilmestyneen sarjan paras osa, vaikka alkupuoli tässä lyhkäisessä teoksessa onkin aika toisteista jahkaamista. 

    

– Mä haluan päästä pussailemaan ja hiplailemaan! Nyt! Heti!
– Me on taidettu avata melkoinen Pandoran lipas, Niko sanoi. (s. 60)

  

Sarjassa on tavattu kolme näkökulmahenkilöä, Roni, hänen paras kaverinsa Niko sekä tämän tyttöystävä Sara. Heistä Roni on ollut äänessä jo kolmessa kirjassa (osissa 1, 4 ja 5) ja pidänkin häntä sarjan ensisijaisena päähenkilönä. Kirjoissa käsitellään yleensä varsin lyhyessä ajassa välillä hieman epäuskottavaksikin paisuvia tapahtumaketjuja.

  

– Mä inhoan niitä videoita, joissa kysellään, että paljonko jonkun outfit maksaa, Sara sanoi. -- – Voiko olla mitään pinnallisempaa ja typerämpää kuin leuhkia jollain vaatteiden kalleudella, Sara tuhahti. (s. 32)

  

Muutoksia alkaa siitä, että eräänä aamuna Roni päättää hylätä seksirobottihaaveensa ja haluaakin oikean tyttöystävän. Nyt heti. Hän ei ymmärrä, kun Niko ja Sara kysyvät, onko hän ihastunut kehenkään - mitä tekemistä sillä muka on minkään kanssa. Roni saa oppia, ettei tyttöystävää voi tilata netistä tai poimia kuin irtokarkkeja, vaan hänen täytyy mennä juttelemaan tytöille, pyytää vaikka kahville. Mutta mistä tietää, kuka tykkää kahvista, eihän se näy päällepäin?

      

– Mä tykkään maitokahvista, Roni sanoi ja yritti näyttää mahdollisimman hurmaavalta. – Mun mielestä musta kahvi on liian mustaa, mutta maitokahvi on just täydellistä. 

– Siis mitä vittua? Ai eikö mun ihonväri vai miellytä? Kuunnelkaa, mitä rasistista paskaa toi ääliö tossa mökeltää! 

– Ei kun kahvista mä vaan puhuin, Roni sanoi häkeltyneenä -- – Mun mielestä sä oot hyvän värinen just ton värisenä kuin sä oot. (s. 29)

   

Uuden serkkunsa (joka sattuu olemaan myös hänen kiusaajansa, tai nyt siis entinen sellainen) avulla hän pääsee pussailemaan tytön kanssa, vaikka sekään ei ihan putkeen mene. Tai no, jos putkella tarkoitetaan stondista, niin sen kyllä Roni suorittaa ihan mallikkaasti. 

    

Kivikova stondis oli iloinen asia, mutta ei sitä kaikkien tarvinnut nähdä. (s. 21)

  

Kirjan loppupuolella puhutaan Ronin munankasvatusprojektista ja hän pyytää naapurissa asuvan Marissan luokseen katsomaan sitä. He ovat leikkineen samaan aikaan pihan hiekkalaatikolla, mutta eivät sittemmin ole olleet puheväleissä. Roni huomaa, että Marissa onkin aika söpö ja minusta oli ihanaa lukea kaksikon keskusteluista. 

  

– Sä oot vähän outo, mutta niin oon mäkin, joten eipä siinä mitään. (s. 36)

    

Nämä K15-sarjan kirjat ovat todella lyhkäisiä, koska ne on suunnattu erityisesti yläasteikäisille helpoiksi luettaviksi. Lisäksi sisällöstä löytyy paljon nuorille tuttua elämää ja räväkkää kielenkäyttöä, sillä tällainen reaalimaailmaan sijoittuva teos kaiketi nähdään helpoimpana kahlata loppuun asti. Paljon lukevalle näissä ei paljoa haastetta ole, mutta kiva, että vähemmän lukevillekin kirjoitetaan teoksia. 

  

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huumoria, suoraa puhetta ja ystävyyttä. Suuren suosion saavuttaneen sarjan viides osa.

  

Haavesuhde kaukaiseen seksirobottiin ei riitä enää Ronille, joka unelmoi oikeasta tyttöystävästä. Yritykset lähestyä kiinnostavia kandidaatteja tyssäävät kuitenkin seinään. Eihän hän osaa edes pussailla!

  

Alkaa suuri muodonmuutos tavallisesta Ronista unelmien mieheksi. Aikaa on kuitenkin vähän, sillä myös Ronin kärsivällinen munan hautominen tuottaa pian tulosta.

    

83 sivua, Otava 2020
  
Sarjassa ilmestyneet:

• K15
• K15 - Salaisuuksia
• K15 - Vahinkoja
• K15 - Lupauksia
• K15 - Muutoksia

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa & Kirsti Kuronen: Merikki

"Haluaisin kysyä niiltä ja kaikilta, eikö mulla ole oikeutta elää tällaisena?"

    

   

Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: Sijoittuu nykyaikaan

  

Geoetsivät-sarjallaan ihastuttanut Johanna Hulkko julkaisi tänä vuonna toisen nuortenkirjansa, Suojaava kerros ilmaa. Kuten nuoremmille lukijoille suunnatuissa teoksissaan,  myös tässä Hulkko on ottanut kiinnostavia teemoja käsiteltäväkseen. Päähenkilö, 14-vuotias Kerttu eli Kepa on ylipainoinen, hän harrastaa äitinsä kanssa mm. Postcrossaamista, geokätöilyä, pelaa Wizards Unitedia ja The Walking Dead Our Worldia (vaikkakin kahta viimeistä ei oltukaan nimeltä mainittu, tunnistin ne itsekin molempia pelanneena). Tästä alkuasetelmasta tulee hieman mieleen Julie Murphyn Dumplin, jonka löysin omaan hyllyyn tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta ja ajattelin ottaa sen #hyllynlämmittäjä-haasteeseen ensi vuonna.

  

Mun ylin tavoite elämässä on olla niin huomaamaton kuin voin. (s. 33)

  

Kepa kipuilee paljon kehonsa kanssa. Hän kutsuu itseään läskiksi kolmannessa persoonassa ja keskittyy koko kirjan ajan erityisen paljon ruokaan ja syömiseen. Kun kävin kuuntelemassa Hulkkoa Helsingin kirjamessuilla sain teoksesta sellaisen kuvan, että se olisi paljon kehopositiivisempi, mutta luettuani kirjan minulle jäi hyvin negatiivinen maku Kepan katkerista puheista ja etenkin ajatuksista. Muistuttaa kovasti Elly Griffithsin mysteerisarjan päähenkilö Ruth Gallowayta, jonka suhteesta omaan painoonsa (ja fat shamingista) olen kirjoittanut blogissa paljon aikaisemminkin. Esimerkiksi voidaan verrata Kepan toteamusta puisten tuolien olevan pahimpia, koska ne narisevat painonsa alla, Ruthin ajattelutapaan, että tavarahissi ei jaksa nousta hänen ollessa sen kyydissä.

   

Kun on läski, julkinen syöminen on yhtä tuskaa. Tuntuu, että kaikki katsovat, kun syön. (s. 42)

  

Olen itsekin siis kurvikas nainen, enkä jokaisena päivänä vuodesta rakasta kehoani, silti viihdyn yleensä plussakokoisissa nahkoissani. Voin siis samaistua osaan Kepan havainnoista, vaikka jäinkin peräänkuuluttamaan positiivisempaa ja hyväksyvämpää kuvausta. Ehkä Hulkko halusikin kirjallaan kertoa enemmän siitä kipeästä puolesta, joka on monelle L-kokoa isommalle naiselle tuttua, jotta he, jotka ylenkatsovat kanssaihmisiään koon perusteella voisivat solahtaa edes lyhyeksi aikaa toisen nahkoihin ja nähdä maailman silmätikkuna olevan ihmisen silmin. (Ja tällä en tarkoita, etteikö minkä kokoisella ihmisellä tahansa voisi olla ongelmallinen ajattelutapa kahostaan.)

  

Muutenkin on hankala istua bussissa, kun se on joka suunnassa ahdas. Selkänojan asento on niin pysty, että sekä ylä- että alaläski puristuu ärsyttävästi. Kerran päätin antaa niille nimet. Niistä tuli Iines ja Röllykkä. 

En kuitenkaan osannut käyttää nimiä. Ne tekivät makkaroista liian inhimilliset ja tuntui kuin olisin jotenkin hyväksynyt ne. (s. 45)

  

Onneksi kirjassa on myös Huu, trans- tai muunsukupuolinen nuori, johon olisin mielelläni tutustunut paremminkin. Kaikki suosikkikohtaukseni tapahtuivat Huun ja Kepan ollessa kahden. He tapaavat Suomen Postcrossing -seuran Ahvenanmaan matkalla ja tutustuvat nopeasti. Kumpikin kun kuuluu paitsi joukon nuorimpiin (Kepa kuvaa seurueen harmaantuneita naishenkilöitä pöllöiksi) ja he molemmat ovat, joskin eri syystä, massasta poikkeavia. Huun seurassa Kepa ei ajattele ihan niin paljon kokoansa ja ruokaa. Hän ei silti ymmärrä, että ihmiset voisivat nähdä hänessä muutakin kuin "läskin". Tuntuukin, että Kepa kuvittelee ulkomuotonsa olevan paljon enemmän toisten ihmistn ajatuksissa kuin se tosiasiassa onkaan. 

  

Vanhojen puheessa toistuu jo, sillä heistä aika kuluu niin nopeasti, että kaikki tapahtunut on tapahtunut yllättäen jo. 

Minun suhteeni aikaan on vielä. -- jos olisin oikein klisee, sanoisin, etten ole vielä suudellut. Mutta elämäni ei ole 13 syytä eikä syöpäänkuolemisherutus. (s. 10)

  

Vaikka kirja ei minulle kolahtanutkaan, se on lyhyt, nopealukuinen ja herättelee ajatuksia. Kansikuva on vain harmillisen epäonnistunut nuortenkirjaan (enkä tässä syytä taiteilijaa, joka portfolionsa perusteella näytti osaavan ammattinsa). Olin ainakin itse yläaste- ja lukioikäisenä erittäin valikoiva lukemisteni suhteen ja moni rumaksi julistamallani kannella varustettu kirja jäi lukematta (osan niistä olen sittemmin kyllä lukenut). Tähän olisi sopinut vaikkapa mustalla pohjalla oleva still-kuva postikortista tai edes valokuva nuoresta. Piirroskuva ja fonttivalinta räikeine väreineen (joka on muuten oikeasti vaaleansininen, ei liila, kuten kustantamon kuvassa) tekee tästä kannesta hyvin 1980-90-lukujen tyylisen. Ei hyvä. 

  

Olen rasvaa tihkuva valas akvaariossa. (s. 73)

  

     
Arvosana:

   

Takakannesta:

Kerttu eli Kepa on älykäs, nörtti kasiluokkalainen, joka ajattelee ihmisten näkevän hänestä vain ylipainon. Postcrossaajien matkalla Ahvenanmaalla hän tapaa toisen kummajaisen: tikkumaisen Huun mustissa vaatteissaan. He löytävät nopeasti saman aaltopituuden, hulluttelevat vaateostoksilla, pakenevat kännisiä huutajia Maarianhaminan kaduilla, uskaltautuvat yöuinnille - ja ystävystyvät.

  

Suojaava kerros ilmaa on raaka, kaunistelematon ja koskettava kuvaus ylipainoisuudesta. Kepa ei usko, että kukaan voi nähdä häntä läskin läpi. Vasta toisen outolinnun kohtaaminen näyttää elämisen keveyden ja avaa hänen maailmaansa.

  

Johanna Hulkko on nokialainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on voittanut kirjoillaan mm. Laivakello- ja Arvid Lydecken -palkinnot.

128 sivua, Karisto 2019

Kirja on luettu myös täällä: Lukufiilis, Kirjahilla, Lastenkirjahylly

    

"etsin peilejä loputtomiin

muista ihmisistä

mutta en hyväksy yhdenkään

peilin antamaa kuvaa,

ne näyttävät aina yhtä vierailta

passikuvaposeerauksilta"

     

      

Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: Julkaistu 2019

  

Kirsti Kuronen on tällä hetkellä kaiketi ainoa kotimainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu useampikin säeromaani, Paha puuska ilmestyi 2015 ja Pönttö 2017. Ennen Kurosen uusinta, Merikkiä, olen tutustunut genreen Elizabeth Acevedon loistavan Runoilija X:n ja Sarah Crossanin Yhden myötä. Merikissä tuntuukin olevan viittaus jälkimmäiseen, onhan sen kannessa kuvattu kahden värisiä lettejä ja kirjan päähenkilö letittää hiuksensa yhteen parhaan ystävänsä kanssa ollen päivän ajan koulussa kuin siamilaiset kaksoset, kuten Yhden päähenkilö ja hänen siskonsa ovat.

 

etkö sä tajua että kaikki
menee AINA sun ehdoilla,
mä olen pelkästään sun jatke
niin kun joku drone
jota sä ohjailet miten haluat (s. 26)

  

Kansi on harmillisesti yksi kirjan parhaista puolista. En nimittäin pitänyt päähenkilöstä, 14-vuotiaasta Meristä ollenkaan. Hän oli tarpeettoman melankolinen ja pomottava, enkä yhtään ihmettele, miksi Ruusu halusi kulkea toisten tyttöjen kanssa kesän jälkeen, jolloin tyttöjen liki kymmenvuotinen ystävyys päättyy. Homma menee astetta kiinnostavammaksi, kun Ruusu väittää nähneensä Merin leffateatterilla, vaikka tämä onkin ollut koko illan kotona. 

   

en se ole minä
miten niin? mikä sua vaivaa?
--
mutta. jos.
jos se olenkin minä.
jos unohdan asioita.
jos mieli on särkymässä.
jos aivosairaus.
jos rikki. minä. Meri. rikki. (s. 37)

    

Outoja havaintoja tehdään lisää ja kukaan ei tunnu uskovan Meriä, joka kiven kovaan väittää, ettei ole ollut siellä päinkään. Asian todellinen laita paljastuu lopulta, eikä se ole niin ihmeellinen kuin mielikuvitukseni oli ehtinyt innostumaan. Vasta pari päivää sen jälkeen, kun olin kirjan lukenut, tajusin lopulta, mistä oudoissa havannoissa mahdollisesti on kyse ja miksi surusiskous nousi niin keskeiseksi teemaksi. Olisipas kiva kuulla kirjailijalta, osuukohan arvailuni oikeaan suuntaan. 

  

miksi aina pitää esittää?
pelkkää teeskentelyä,
ei koko ajan tarvitse olla hauskaa (s. 22)

     

Tämäkin on tosi lyhyt kirja, eikä kannata säikähtää sanaa säeromaani, kuten tähän postaukseen poimimistani lainauksista huomaa, kieli ei ole runomaista negatiivisella tavalla (jos siis runot eivät ole sinun juttusi) vaan tämä menee enemmän sellaiseen laululyriikoiden tai puhetaiteen suuntaan.

   

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Ruusu muutti B-rappuun, kun Meri oli viisi. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat surusiskot. Ruusun kanssa Meri on soutanut kumiveneellä myrskyyn, nähnyt verikuun, piirtänyt vihkot täyteen mustia sydämiä, tehnyt loputtomasti lettejä ja kuvannut joka ikisen letin vlogiin. Nyt he ovat 14-vuotiaita, ja kesäloman alkaessa Ruusu lähtee kuukaudeksi saaristoon. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Ruusu viihtyy yhtäkkiä eri porukoissa, ja Meriä aletaan nähdä paikoissa, joissa hän ei todellakaan ole ollut. Kuka sotkee Merin elämää?

  

Herkkä säeromaani kertoo ystävyyden kolhuista, eri suuntiin kasvamisesta ja oman voiman löytämisestä.

  

Kirsti Kuronen on lempääläinen kirjailija, joka kirjoittaa monipuolisesti eri-ikäisille lukijoille. Nuortenromaani Piruettiystävyys sai Topelius-palkinnon vuonna 2011 ja säeromaani Paha puuska valittiin IBBYn kunnialistalle vuonna 2016.

99 sivua, Karisto 2019

    

Säeromaani on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjasähkökäyrä

Jyri Paretskoi: K15 | Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina

"Mä en aina ihan tarkalleen tiedä, mitä ihmiset tarkoittaa, jos ne tarkoittaa jotain

ihan muuta kuin mitä ne sanoo. Siks mä joudun aika usein vaikeuksiin."

  

   
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  

Olen kuullut paljon ylistystä Jyri Paretskoin teoksista, niinpä tartuin hänen uusimpaan, alle satasivuiseen nuortenkijaansa K15. Nuorten vähentynyttä mielenkiintoa ja keskittymiskykyä kirjoja kohtaan yritetään pituuden ja nimen lisäksi herätellä chattimaisella kansikuvalla ja nololla mokalla (erään hahmon lerssi jäi oven väliin). Lisäksi teoksessa esiintyy väärässä paikassa oleva dildo.

Mua ei kauheasti kiinnosta, mitä muut ajattelevat ja sanovat ja tekevät. Mulla on omatkin aivot ja mä osaa käyttää niitä. Mulle on ihan samantekevää, mitä muut teistä ajattelee. Mä saa olla teidän seurassa oma itseni eikä mun tarvitse teeskennellä tai esittää jotain, mitä mä en ole. (s. 55-56)

Paretskoi on saanut kehuja nuorille suunnattuista teoksistaan, ja hänen sanotaan hyödyntäneen opettajan ammattiaan kirjoittaessaan. Minulle teoksessa parasta oli kuitenkin sen lyhyys, sillä paljon pidempänä tätä tarinaa olisin tuskin jaksanut - ja minä tykkään paksuista kirjoista (esim. Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta löytyy yli 1000 sivuisia tiiliskiviä).

  

Mikä sitten meni pieleen tässä takakannessa Skamiin verratussa kirjassa? Aika pitkälti kaikki alkaen siitä, ettei teoksessa ole mitään Skamin kaltaista. Päähenkilö on pian 15-vuotta täyttävä Roni, jonka äidillä on lukittu kaappi. Kaapi avataan vasta, kun Roni on saavuttanut tuon maagisen ikärajan. Pojalla on pitkä lista kysymyksiä äidilleen. Suurin osa kysymyksistä käsittelee isää, josta ei  teoksessa paljoa puhuta, mutta joka ilmeisesti ei ole osa Ronin elämää. Äiti kuitenkin sanoo aina, että vastaus on K15 ja Ronin täytyy odottaa.

    

- Sori, Roni sanoi pahoillaan. - Mun pitäisi kai opetella olemaan sanomatta joitain asioita ääneen. 

- Mun mielestä on tosi hienoa, että sä sanot kaikenlaisia asioita ääneen. (s. 61)

  

Roni on aika erikoinen tapaus. Hän avaa suunsa väärään aikaa väärässä paikassa, eikä hoksaa, mikä meni pieleen, koska ei osaa lukea ihmisiä. Ja sekös saa luokan muut oppilaan pitämään hieman reppanaa Ronia silmätikkunaan, eikä hänen lyhyt pinnansa auta asiassa. Hän pitää kuitenkin fysiikasta. Niinpä kuulostaakin, että pojalla on autismin kirjoon kuuluvia piirteitä, ja teoksesta tulee hieman mieleen Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus. 

  

Kiusaaminen jatkuisi varmasti vaikka kuinka kauan, ellei luokalle tullut uusi tyttö Sara, joka osaa itsepuolustuslajeja, sanoisi kiusaajille ei. Sara on teoksen ehdottomasti kiinnostavin hahmo, hauska ja rohkea. Hän on rohkesti oma itsensä ja loppu puolella teosta hän järjestää tempauksen, joka rikkoo tabuja.

  

- Mä halusin tulla sun luokse. 

- Ai. Miks? Roni kysyi. 

- Siks että mua ärsytti, kun sulle naurettiin ja huudettiin. Ja siksi että sä oot kiinnostava. Erilainen. 

- Joo. Niin mulle on sanottu. Outo. Friikki. Kummallinen. Vajakki. Ja niin edelleen. Se on varmaan ihan totta, koska mustakin tutuu, että mä oon ihan outo ja erilainen. 

- Sä oot hyvällä tavalla erilainen. Sä puhut suoraan ja sanot mitä ajattelet. Mun mielestä se on hienoa eikä yhtään friikkiä.  (s. 12)

Teos yrittää vastata tarpeeseen eli siihen, kuinka lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän, mutta en ole varma, toteuttaako se lupauksensa. Tarina on liiankin lyhyt, jotta se ehtisi kertoa tyydyttävän juonikaaren, sillä tapahtuma-aika ei tainnut olla edes yhtä vuorokautta. Ensimmäinen kirja ei ehdi sinne asti, että vietettäisiin Ronin synttäreitä, mutta jo lokakuussa on tulossa jatko-osa K15 - Salaisuuksia, joka varmastikin jatkaa mysteerin avaamista. 

Kun homma sitten alkaa kulkemaan, kirja loppuu eikä se välttämättä herätä riittävän vahvaa halua lukea jatko-osaa. Saatan kuitenkin katsastaa senkin, sillä ovathan nämä luvatusti lyhyitä (jopa niin lyhyitä, että sarjan kaksi osaa olisi voinut painaa yksiinkin kansiin) ja minua jäi lievästi ärsyttämään mitä Ronin äidin kaapissa on.  Harmittelen, että lukukokemukseni ei ollut parempi.

  

Tein tämän kirjan innoittamana uudet aihetunnisteet "lyhyt kirja" ja "alle 100 sivua", koska niistä voi olla hyötyä jollekin. Täytyy jossain välissä käydä vanhempia postauksia läpi ja lisätä nämä niihinkin. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi sarja Skamin hengessä! Huumoria, suoraa puhetta, erilaisuutta, ystävyyttä.

  

Roni pitää listaa asioista, jotka ovat äidin mukaan K-15 eikä niistä siksi voi vielä puhua. Kahden viikon päästä Roni saavuttaa maagisen iän ja aikoo vaatia äidiltään vastauksia: Mitä äidin lukitussa lipastossa on? Voiko suklaamyrkytykseen oikeasti kuolla? Voiko seksirobotin tilauksen maksaa pienissä erissä viikkorahoista? Kuka isä on?

  

Koulussa Ronin luokalle ilmestyy jumalaisen kaunis Sara, jolle Roni lupaa vahingossa lahjoittaa poikuutensa. Ronista salaa kuvattu video leviää netissä ja aiheuttaa, paitsi kiusaamisaallon, myös kansainvälisen sensaation, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Paitsi Roni.

  

80 sivua, Otava 2018

Muualla sanottua: Etelä-Suomen Sanomat, Lastenkirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Neverendingly, Kirjakko ruispellossa, Luettua elämää

"Karrelle palakoon myös tämä kirottu maa - kenties se yhtenä päivänä
nousee tuhkasta uutena ja puhdistuneena."

    

  

Tämän postauksen toisena teoksena on Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Tusina, joka sisältää - kuten ehkä voi arvatakin - kaksitoista novellia, jotka kaikki kertovat tavalla tai toisella nuoruudesta. Tekijät ovat havainneet yläkoulun ja lukion äidinkielen opetuksessa vajeen eli novellien puutteellisen käsittelyn nuoria kiinnostavalla tavalla. Kirjan lisäksi on tehty myös oheismateriaalia, joka on ladattavissa ilmaiseksi. 

  

Kokoelma onkin kirjoitettu täyttämään aukko ja samalla selittämään mikä on novelli. Teoksen tekstit edustavat monia lajityyppejä ja ne kertovat laajoista aiheista: realismia nykyajasta ja historiasta,  kauhua ja heppatyttöjä, ihastumisia ja oman itsen löytämistä. Hyvin monipuolinen kattaus siis.

  

Kokoelman novellit:

1. Hannu Luntiala: Kunnian ja omantunnon kautta
2. Magdalena Hai: Elisan huone
3. Anneli Kanto: Eväät
4. Marika Riikonen: Prinsessa
5. Alexandra Salmela: Puu
6. Roope Lipasti: Yösuunnistus
7. Päivi Haanpää: Aina joku löytää (itsensä)
8. J. S. Meresmaa: Kutoja
9. Riina Katajavuori: Sikavähän tähtiä
10. Mike Pohjola: Mustavalkoinen tyttö
11. Nelli Hietala: Varmat merkit
12. Harry Salmenniemi: Ihminen

   

Kuten novellikokoelmissa yleensäkin, osa teksteistä puhutteli minua ja osa ei. Etenkin kokoelman ensimmäinen (jolla no mittaa vain kaksi sivua) ja viimeinen teksti ovat minusta hieman huonoja edustamaan novelleja tällaisessa kokoelmassa, jossa jokaisen tekstin tulisi olla timanttisia. On kokoelmassa kuitenkin pari helmeäkin. Magdalena Hai on kirjailija, jolta haluan lukea kaikki ilmestyneet teokset. Niinpä luettuani Elisan huoneen varasin hänen kauhunovellikokoelmansa Haiseva käsi Halloween -lukuhaastetta ajatellen. Kyseinen teksti nimittäin sijoittuu Uhriniituntakaiseen, paikkaan joka mainitaan kirjailijan oman kokoelman alaotsikossa.

  

Kun mä kuulin Elisan tarinan, mä hyväksyin kotikummituksen osaksi mun elämää. (s. 20)

  

Anneli Kannon Eväät sijoittuu vuoden 1918 eli Suomen sisällissodan paikkeille. Myös hänen tekstissään on viittaus aiempaan tuotantoon, sillä Kannolta on julkaistu teos Lahtarit viime vuonna ja lahtareita löytyy novellistakin. Alexandra Salmelan Puu muistuttaa hieman Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-satukirjasarjaa. Tarinassa vuorottelee pojan ja puun näkökulmat. mutta se on varsin karua luettavaa. Marika Riikosen Prinsessa on puolestaan kertoo heppatytöstä. Roope Lipastin Yösuunnistus kumartaa erään satuklassikon suuntaan ja kertoo sen uudella, odottamattomalla tavalla.

  

Metsä on kostea, kuusista tipahtelee pisaroita, savu sekoittuu pihkan ja maatuneen hajuun. (s. 39)

Polulla maan pinnassa kulki juuria ristiin rastiin. Ne näyttivät versiuonilta. (s. 84) 

  

Yksi kokoelman suosikkinovelleistani on Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Se on maagista realismia edustava novelli, joka avautuu pikkuhiljaa kauniiseen loppuun. Teksti tuo hieman mieleen Siri Kolun teoksen Pelko ihmisessä. Pidin paljon myös J.S. Meresmaan Kutoja, joka edustaa kokoelman steampunkimpaa päätä muistuttaen M.A. Tyrskyluodon Osuuskumman antologiaan Murtumia maisemassa kirjoittamaa novellia Tehtaan jumala. Tämä taisi olla vasta toinen tutustumiseni Meresmaan teksteihin, vaikka tarkoituksenani onkin novellien lisäksi lukea hänen romaanejaan. Etenkin Mifonki-sarja on saanut kovasti kehuja.

   

- Ku ei tiedä ketkä muuttuu ja ketkä ei. Ja millaisiksi. 

- En mäkään tienny ennenku se kertoi. Mutta eihän se tietysti näykään kuin kerran kuussa. (s. 95)

Tunsin heidän katseensa ja sen, kuinka he päättivät inhota minua samalla hetkellä kun näkivät minut. (s. 99)

  

Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä kertoo maahanmuuttajaperheestä teini-ikäisen pojan silmin. Se on varsin silmiäavaava teos, etenkin maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuville lukijoille. Minulle tärkeintä tässä tekstissä oli sen välittämä tunnelma, tietynlainen melankolia, joka toisaalta tuntuu leimaavan jokaista teoksen novelleista. Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttö kuuluu myös kokoelman top 5 teksteihin. Se kertoo tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen muuttuu mustavalkoiseksi ja hän menettää lisäksi kykynsä nähdä värejä. Varsin monitasoinen ja vertauskuvallinen tarina, josta tulee mieleen Tove Janssonin Näkymätön lapsi.

  

Se ei tule näkymään niistä päällepäin, onko ne syntyneet Helsingissä vai Kirkukissa. Jotkut näkee vaan ruskeat silmät ja mustan tukan eikä muuta. Sillä mä en voi mitään. (s. 120)

Koulussa häntä tuijotettiin. Värien meressä kulki yksi, joka oli musta ja valkoinen. (s. 133)

  

Kokoelman positiivisin novelli on Nelli Hietalan Varmat merkit. Pidin Hietalan tyylistä suuresti ja lainasin kokoelman luettuani hänen teoksensa Kielillä puhumisen taito. Novelli kertoo mummonsa kanssa matkustavasta nuoresta, joka tapaa sattumalta lentokoneessa kiinnostavan tyypin, joka pelastaa koko loman. 

    

Kuivien peltojen, matalien kiviaitojen ja likaisten lampaiden keskelle ilmaantuva kylä oli autio kuin ydinkokeen jäljiltä. (s. 150)

  

Ollakseen opettajan työvälineeksi kirjoitettu, kokoelma oli mahdottoman epätasainen ja esimerkiksi repliikit oli merkitty usealla eri tavalla. Olisin itse nähnyt mieluummin repliikit yhtenäisellä tekniikalla. Myös genrevalinnat tai enemmänkin niiden suppeus myös hämmästytti, kun se erityiosesti mainittiin esittelytekstissä. Kokoelman voi toki lukea myös muutenkin kuin vain äidinkielen tunteja ajatellen, ja sellaisena tämä toimii varmasti paremmin. 

  

Kokoelman lukeminen oli varsinaista vuoristorataa, positiiviset yllätykset ja pettymykset vuorottelivat, mutta onneksi heikosta aloituksesta ja lopusta huolimatta, oli kokonaisuus kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja melkein jokaisesta tekstistä löytyikin jotain hyvää tai ajatuksia herättävää. 

  

Jos novellit kiinnostavat, tässä pari lukuvinkkiä: J.S. Meresmaa ja Christine Thorel: Murtumia maisemassa,  Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!, David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista, S. Kola: Ruususen iholla, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maahanmuutto, sukupolvien välinen kuilu, erilaisuus, yliluonnolliset kohtaamiset, raastavat ja kutkuttavat ihmissuhteet, sisällissota…

  

Tusina tarjoilee kirjon novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi steampunkia, yllättäviä kertojaratkaisuja, romantiikkaa ja kauhua.

  

Kokoelma osoittaa, miten monipuolisesti nuorille voi kirjoittaa. Se haastaa pohtimaan, mikä tekee tekstistä nimenomaan nuorten novellin.

  

Kirja on koostettu yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoita ajatellen. Novellit sopivat erinomaisesti opetukseen: niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita, mutta ne sopivat aiheiltaan myös keskustelunavaajiksi.

  

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjoittaja ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja novellisti. Tusina on toinen heidän yhdessä toimittamansa novellikokoelma.

  

188 sivua, Tammi 2018

Kirja on luettu myös täällä: Sivutiellä, Kirsin kirjanurkka, Lastenkirjahylly, Kirjahyllyssä