Klassikkohaaste osa 5 | Tove Jansson: Näkymätön lapsi

"- Minä en ymmärrä tästä kaikesta yhtään mitään."

    

     

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 5, Helmet 2017: 3. Suomalainen klassikkokirja, Novellihaaste 2 

  

Aikaisemmissa klassikkohaasteissa on tullut luettua pelkästään ulkomaalaisia klassikoita ja vain yksi naisen kirjoittama teos. Niinpä ajattelin lukea Tuomaksen luotsaamalle viidennelle kierrokselle Suomen juhlavuoden kunniaksi jotain kotimaiselta naiskirjailijalta. Aluksi olin suunnitellut lukevani Myrkyluodon Maijasta (Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle), mutta kuten tavallista tämän haasteen kanssa, ennakkoon suunnittelemani teos vaihtui. 

   

Voitin Tove Janssonin kokoelman Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. pari vuotta sitten Kirjasähkökäyrä-blogin synttäriarvonnasta. Tämä sopii myös hyvin tavoitteeseeni lukea vähintään yksi muumikirja vuodessa (viime vuonna meni 2013 alkanut putki poikki), ja tämän jälkeen jäljellä onkin enää vain kolme lukematonta: Taikurin hattu, Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Lapsena en siis lukenut yhtään muumikirjaa - enkä taida olla ainoa, joka vasta aikuisena on tarttunut näihin - onneksi se ei haittaa, sillä näissä on tasoja, jotka avautuvat paremmin varttuneemmalle lukijalle.

      

Muumipeikko ikävöi ja kaipasi kauheasti. odotti kotonaan odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: - Tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin. (s. 7)

  

Kokoelma sisältää yhdeksän novellia, joilla osallistun myös Novellihaasteeseen. Ensimmäinen novelli, Kevätlaulu, kertoo Nuuskamuikkusesta. Hän on kevään tullen palaamassa Muumilaaksoon ja mielessä kehittyy uusi laulu. Muikkusen vaellus häiriintyy, kun pikkuotus hakeutuu hänen seuraansa, sillä ihailee tuota yksinäistä kulkijaa. Animaatiosarjassa Nuuskamuikkunen on kiltti ja auttaa muita, mutta tässä novellissa hänestä paljastuu toinen, synkempi puoli. Muikkunen ei halua, että häntä ihaillaan (ei edes Muumipeikon), vaan haluaa olla vapaa kaikin tavoin. Tarina kuitenkin loppuu onnelliseen tunnelmaan. Tästä on tehty mukaelma Muumilaakson tarinoihin. 

    

Äsken ei vielä ollut ollenkaan vaunuja, kukaan ei ollut kuullut niistä puhuttavankaan. Sitten hän ajatteli niitä, ja heti ne olivat olemassa. (s. 21)

  

Kamala tarina kertoo toiseksi pienimmästä homsu-lapsesta, jolla on vilkas mielikuvitus. Hän kuvittelee puutarhaan vihollisjoukkoja, suolle kummitusvaunut ja liejukäärmeitä ja uskoo tosissaan keksimiinsä asioihin. Isä syyttää poikaa narraamisesta, mitä lapsi ei ymmärrä ollenkaan - hänhän puhuu ihan totta! Kun hän joutuu ilman ruokaa sänkyyn, hän karkaa ja päätyy naapuriin, jossa Pikku Myy on vierailemassa isoäitinsä luona. Myy onkin vielä parempi tarinankeksijä kuin homsu, joka saa nähdä ensimmäisen kerran asetelman vaihtuvan, eikä hän arvosta tytön sepityksiä. Lopussa isä ja poika syövät yhdessä loput jälkiruoasta. Opettavaisesta olemuksestaan huolimatta kiehtova tarina mielikuvituksen voimasta, joka vertautuu Michael Enden Tarinaan vailla loppua.

  

Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukedun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. (s. 44)

  

Vilijonkat keksivät ongelmia siellä, missä niitä ei edes ole. Muumilaakson marraskuussa oleva Viljonkka oli bakteerikammoinan ja Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on novellin nimenkin mukaisesti hyvin pelokas ja jopa lempeänä kesäpäivänä hän kuvittelee kirkkaalle taivalle synkkiä myrskypilviä - kunnes hänen pahin pelkonsa toteutuu. Kun Vilijonkka joutuu kohtaamaan myrskyn, hän vapautuu ja on kuin aivan toinen otus sen jälkeen. Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi Jansson teki vilijonkista tällaisia pelokkaita ja ylireagoivia. Oliko hänen lähipiirissään joku ihminen, josta hän on saanut aineksia. 

   

Lohikäärme -- lennähti sitten istumaan Nuuskamuikkusen olalle -- ja alkoi kehrätä silmät ummessa (s. 60)

Maailman viimeinen lohikäärme oli hyvin tuttu Muumilaakson tarinoita-animaatiosta. Muumipeikko on tutkimassa lätäkön vesihyönteisiä, kun huomaa saaneensa purkkiin myös hieman isomman olennon. Hän vie purkin huoneeseensa ja yrittää ystävystyä kullan ja vihreän väriseen, kuusitassuiseen pikku lohikäärmeeseen, joka kuitenkin kokee Nuuskamuikkusen paljon miellyttävämmäksi. Muumipeikko harmistuu tästä, joten Muikkunen juonii lohikäärmeelle matkan kauas pois, jotta se ei pilaisi heidän ystävyyttään. Erakkoluontoinen Nuuskamuikkunen ei tässäkään tarinassa pitänyt ihailijastaan. Mielenkiintoista oli, että Janssonin piirroksissa lohikäärmeellä oli vain neljä jalkaa. 

    

Se oli suuri ja salaperäinen, sinne saattoi eksyä -- Puisto muuttui yhä mielikuvituksellisemmaksi (s. 75 ja 83)

Kokoelman kiinnostavin novelli oli Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Se kertoo hemulista, jonka suku omistaa huvipuiston. Tämä hemuli ei kuitenkaan tykkää kovistä äänistä ja isoista yleisöistä, vaan haluaisi jäädä eläkkeelle ja tehdä sitä, mitä itse haluaa ainaisen lippujen nipsuttamisen sijaan. Kun hemuli lopulta kertoo, että tahtoo rauhaa, hänen sukunsa nauraa ja ihmettelee, miksei hän jo aikaisemmin kertonut tuntemuksistaan. Niinpä - monet ongelmat syntyvät juurikin siitä, kun osapuolet eivät puhu toisilleen. Hemuli muuttaa isoäitinsä taloa ympäröivään puistoon (talo itse on aikoinaan palanut ilotuliteonnettomuudessa). Kun huvipuisto tuhoutuu rankkasateessa, jäävät seudun lapset jäävät kaipaamaan sitä. Pikku hiljaa hemuli rakentaa huvipuiston uudelleen ja nimeää sen hiljaisuuden puistoksi. 

    

- Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi (s. 89)

Kokoelman nimikkotarina, Kertomus näkymättömästä lapsesta, on sekin nähty tv-sarjassa. Muistan lapsuudesta, kuinka pelottavaa oli, että Ninni oli muuttunut näkymättömäksi sen vuoksi, että häntä oli säikytetty niin usein. Muumimamma turvautuu isoäitinsä vanhaan kotilääkekirjaan, josta löytyy lääke ihan jokaiseen vaivaan. Olisipas kiva tietää, oliko isoäiti noita, sillä niin hyvin toimivia keitoksia tämän ohjeilla saa aikaan. Ninni palaa näkyväksi paitsi lääkkeen, myös leppoisan perhearjen myötä. Joskin kasvoilla kestää oma aikansa palata, kunnes eräänä päivänä hän vihastuu ja on huomaamattaan rohkea. Kiinnostava tarina lapsen kasvattamisesta ja ympäristön vaikutuksesta.

  

- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. - On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi. (s. 136)

Hattivattien salaisuus kertoo siitä, kun Muumipappa kerran lähti hattivattien matkaan selvittääkseen näiden salaisuuden. Matka ei kuitenkaan ollut niin tapahtumarikas, kuin pappa oli toivonut. Novellissa Sedrik Nipsu on antanut lelukoiransa pois. Tarinan opetuksena on, että tavaran omistaminen ei tee onnelliseksi. Lopussa Nipsu kuitenkin saa Sedrik-koirapehmonsa takaisin. Kokoelman viimeinen tarina, Kuusi menee Taikatalven kanssa samaan kategoriaan: Muumipeikko ja tällä kertaa myös koko muu Muumitalon väki herätetään kesken talviunien. Hemuli kertoo, että joulu on tulossa ja muumit eivät ole valmistautuneet. Joulu on muumeille aivan uusi käsite ja kun he matkivat sitä, mitä muut laakson asukkaat tekevät, on heidän puuhissaan persoonallinen ote. 

  

Muumitarinoille on tyypillistä omanlaisensa logiikka, joka lähentelee paikoin nonsenseä. Tämän pinnan alla kuitenkin käsitellään paljon vakavampiakin teemoja, kuten mielenterveyden ongelmia, vapauden kaipuuta ja erilaisuutta. Tarinat avautuvat eri tavoin lapsi- ja aikuislukijalle. Nostalgia esimerkiksi animaatiosarjan kautta tuo myös oman lisänsä lukukokemukseen. Oli hauskaa huomata muumien puhuvan milloin sähkövaloista, milloin puhelimesta. Satumaailma olikin modernimpi kuin animaatio antaa olettaa.

  

Toisin kuin aikaisemmin lukemissani, yhteinäisissä muumikirjoissa, tämän sisällöllisesti sirpaloituneen kokonaisuuden aikana pääsivät ääneen monet Muumilaakson moninaisista otuksista. Animaatiosarjaan ei ole otettu aivan kaikkia tarinoita ja ulkopuolelle jääneet olivatkin kiinnostavia, sillä niistä ei ollut ennakkotietoja. Suosittelen muumikirjojen lukemista, joko ääneen luettuna nuoremmalle kuuntelijalle tai aikuiselle itsenäiseen lukemiseen. Jokainen lukija saanee teoksista aivan erilaisen kuvan ja ne sopivatkin mainioisti lukupiiriteoksiksi.

   
Muumikirjat:

• Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
• Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, 1946)
• Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948)
• Muumipapan urotyöt (Muminpappans bravader, 1950)
• Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar. 1954)
• Taikatalvi (Trollvintern, 1957)
• Näkymätön lapsi (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
• Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
• Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970)

  

• Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra
• Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984
• Klassikkohaaste osa 4: C.S. Lewis: Velho ja leijona

            

Peukutan tästä kokoelmasta vain yhtä novellia, joskin tämä peukutus sopisi kokoelman jokaiseen tarinaan. Hahmoista kiinnostavin on hemuli, joka rakastaa hiljaisuutta (novelli 5). Tähän hahmoon oli helppoa samaistua, koska minullakin on laaja ja kovaääninen suku ja arvostan omaa tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, mutta tykkään välillä olla tekemisissä ihmisten kanssa - omilla ehdoillani. Hemulit on esitetty aiemmin lukemissani muumikirjoissa paljon pelottavampina (esim. Suuressa tuhotulvassa) ja olikin kiinnostavaa nähdä hemuleiden tämä hauskempi puoli, ja erityisesti novellin päähahmo, joka eroaa joukosta.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nuuskamuikkusen uusi kevätlaulu liikehtii jo hänen hattunsa alla. Pienelle homssulle kummitusvaunut ovat yhtä todelliset kuin potkulauta. Rouva Vilijonkan elämää rajoittaa usko onnettomuuksiin. Perheen luo muuttaa näkymätön lapsi, Muumipappa lähtee hattivattien matkaan ja Nipsu luopuu leikkikoirastaan Sedrikistä. Kiehtovia kertomuksia mielikuvituksen ja tunteiden voimasta - ja siitä kuinka tärkeää on köytää oma itsensäsä ja tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena.

  

Suomentanut: Laila Järvinen, 145 sivua, WSOY 2010 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1962) 

    

Alkuperäinen nimi: Det osynliga barnet (1962)

Kuvittanut: Tove Jansson

      

Muumilaaksoon on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjojen keskellä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjablogi Rouge, Tarinauttisen hämärän hetket, Cillan kirjablogi, Jokken kirjanurkka, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kristiinan lukupäiväkirja

Annie Proulx: Brokeback Mountain (novelli)

"Vanha Brokeback iski meihin syvälle eikä se ole ollenkaan ohi."

  

  

Lukuhaasteissa: Novellihaaste 2 Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
 
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
  

Annie Proulxin Brockeback Mountain on itselleni tuttu sen pohjalta tehdystä filmatisoinnista. Novelli on osa kokoelmaa Lyhyt kantama - Kertomuksia Wyomingistä.

    

Novelli tuntui elokuvaa lempeämmälle, mutta juoni on sama molemmissa. Ennis ja Jack ovat kaksi nuorta miestä, jotka tapaavat saatuaan työpaikan lammaspaimenina. He viettävät koko kesän Brokeback Mountainilla ja melko pian heidän välilleen syntyy jotain ystävyyttä syvempää. On vuosi 1963 ja vaikka Ennis on kihloissa Alman kanssa, hän huomaa löytävänsä tunteita Jackia kohtaan, vaikka ei tahdo myöntää, että olisi homo. 

  

Minä olen täällä kököttänyt koko sen ajan ja yrittänyt selvittää itselleni olenko minä –. Minä tiedän etten ole. Onhan meillä molemmilla vaimo ja muksut. Minä tykkään tehdä sitä naisten kanssa, mutta jessus, se ei ole mitään sinne päinkään. Minä en koskaan ajatellut tekeväni sitä tosien miehen kanssa (292-293)

  

Yhdessä vietetyn kesän jälkeen kuluu neljä vuotta, ennen kuin miehet tapaavat uudelleen. Intohimoinen jälleennäkeminen poikii vuosittaiset kalastus- ja metsästysretket - hyvä ja miehinen peitetarina, jonka varjolla Ennis ja Jack voivat rauhassa viettää usean päivän kahdestaan keskellä villiä luontoa herättämättä huomiota. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellista loppua. Sen sijaan, että miehet olisivat voineet olla yhdessä, yhteiskunta ei ollut tuolloin valmis hyväksymään heidän suhdettaan. Surullista on, että vielä 2000-luvullakin kahden ihmisen rakkaus on joillekin liian vaikea pala nieltäväksi. 

   

Vuori kuohui manalan mahtia, lasittui pilvenlonkien välistä väräjöivässä valossa, ja tuuli viisti ruohoa matalaksi ja kirvoitti kärsineestä vaivaismetsästä ja kivenhalkeamista eläimellisen metelin. (s. 286)

  

Peukutan novellissa miljöötä. Brokeback Mountain on paitsi novellin nimessä, se on myös alkupuolella keskeinen tapahtumapaikka, jossa kaksi miestä antautuu kielletylle rakkaudelle. Ennis ja Jack myös palaavat usein muisteluissaan kaiken alkujuurelle, vuorelle, missä he löysivät itsensä ja toisensa. Ajankuva normeineen sopii myös tähän peukutuskohtaan. Olisinkin voinut peukuttaa tapahtumapaikan sijaan konfliktia, sillä 1960-luvulla Wyomingissa ei todellakaan ole helppoa olla homomies. Etenkin kun molemmat miehet ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia ja tekevät työtä elättääkseen perheensä, ei vapaa-aikaa yhdessäololle juurikaan löydy. 

  

    

Takakannesta:

Annie Proulxin yksitoista hullunhirveä novellia kertovat lehmipoikien lännestä, tuulisten maisemien ja karujen sielujen kohtauspaikasta, missä elämän mielettömyys voi selättää vain mustalla huumorilla. Tarinoita yhdistää kirjailijan jylhän kaunis kotivaltio Wyoming, joka ei oikeastaan ole paikka vaan mielentila. Tärkeimpiä päähenkilöitä on viljelijöitä ja karjankasvattajia kovalla kädellä kurittava luonto.

    

Suomentanut: Marja Alopaeus, novelli 35 sivua, koko kokoelma 312 sivua, Seven-pokkari 2006 (1. painos Otava 2001)

  

Alkuperäinen nimi: novelli Brokeback Mountain (1997), kokoelman Close Range (1999)

  

Muita lukukokemuksia kokoelmasta: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua elämää, Satun luetut, Ankin kirjablogi