Minna Canth: Sylvi

“Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu”

  

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste, Helmet 2021: 19. Kirjassa leikitään

  

Minna Canthin näytelmä Sylvi on inspiroitunut tositapahtumista. Ahmaisin tämän lähes kokonaan yhdellä istumalla, sen verran nopeatempoinen ja kiihkeä näytelmän tarina on.

  

Sylvi on 18-vuotias nuori nainen. Hänen vanhempansa kuolivat pienen ajan sisällä toisistaan hänen ollessa vielä lapsi, niinpä hänelle määrättiin holhooja, Aksel Vahl. Muutamaa vuotta myöhemmin he ovat naimisissa, vaikka Aksel onkin Sylviä kahdeksantoista vuotta vanhempi. Kun Sylvin lapsuudenaikainen, läheinen ystävä Viktor Hoving palaa seitsemän vuoden tauon jälkeen maisemiin, alkaa seurapiireissä kuohua, kuin Jane Austenin romaaneissa konsanaan.

  

SYLVI: Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme sokkosille.

--

VIKTOR: Sinä olet mieletön. Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan. 

SYLVI: Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (s. 34-35)

  

Koska Sylvi menetti vanhempansa niin nuorena ja meni sitten naimisiin Akselin kanssa, ei hän ehtinyt käydä tanssiaisissa. Näytelmä jakaantuu neljään näytökseeen, joista toisessa tapahtuvien tanssiaisten osuus on sivumäärässä vain vähän muita pidempi, mutta sen aikana tapahtuu kaikkein eniten. Viktorin kanssa tanssiessaan Sylvi nimittäin tajuaa, ettei ole koskaan rakastanut Akselia vaan Viktoria. Ei liene liioiteltua sanoa, että Sylvi on naiivisti sekoittanut huolenpidon ja rakkauden.

  

Tanssiaisissa myös pari luutnanttia iskee silmänsä Sylviin, mutta Aksel vain naurahtaa ja sanoo, että katselkoot vain hänen kaunista nuorikkoaan, kokien nautintoa siitä, että nappasi tämän omakseen. Kolmannessa näytöksessä, joka tapahtuu seuraavana päivänä, Aksel vieläpä kehuskelee Sylville kuinka ylpeäksi ja tyytyväiseksi hän tuli muiden ihaillessa hänen pikku vaimoaan.

    

HARLIN: Vasta puhjennut ruusunnuppu. Lyön veikkaa, että hän on ensimmäisissä tanssiaisissa.

--

SANDELL: Voinpa esitellä sinut hänen miehelleenkin, joka istuu tuolla

--

HARLIN: Mitä sanot? Onko hän naimisissa?

--

SANDELL: Ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun hän meni naimisiin holhoojansa kanssa. 

HARLIN: Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.

--

AKSEL: Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.

--

TUNEBERG: Luuletko sinä että lapsellisuus ja viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoilta. Suuri erehdys! (s. 60-65)

  

Näytelmän lopussa Sylvi hetken mielijohteesta myrkyttää Akselin. Teko ei ollut lainkaan harkittu ja hän katuu sitä heti, joskin liian myöhään. Sylvi joutuu vankilaan ja riutuu siellä vailla Viktoria. Mies on täysin menettänyt kiinnostuksensa Sylviin ja tulee käymään tämän luona vain kertomassa, että on menossa naimisiin toisen kanssa. Näytelmä päättyy Sylvin tuupertuessa hengettömänä lattialle. Tämä on mahdollisesti traagisin Canthilta lukemani teoksen loppu.

  

Sylvillä on itsetuhoiseksi tulkittavia taipumuksia. Kuullessaan Akselilla olevan työpöytänsä laatikossa strykniiniä, hän leikittelee heittävänsä yhden kapselin suuhunsa. Hän myös kommentoi Viktorille olevansa valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen jatkuvasta valvonnasta “vaikka suurimman hurjuuden” ja myöhemmin, että parempi olisi hänen ottaa myrkkyä kuin jäädä ilman Viktorin rakkautta. Uhkailemalla näin hän saa Viktorin jälleen tunnustamaan rakkautensa, jota on yrittänyt hillitä.

  

Vaikka Sylvissä onkin vähemmän feministinen ote kuin useimmissa muissa Canthin teoksissa, kyllä tässäkin pohjavireenä sellainen löytyy. Sylvi kysyy Akselilta avioerosta ja saa kuulla niiden olevan harvinaisia. Käytännössä vain puolison pettäessä viattomalla puolella oli oikeus pyytää eroa. Aksel sanoo, ettei hän ikinä antaisi Sylville eroa.

  

SYLVI: Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton? 

AKSEL: Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei pelkoa. -- pidän huolta siitä, että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena (s. 121-122)

  

Aineksia myös #metoo-kampanjaan löytyy. On vaikea erottaa, missä vaiheessa Akselin vitsailu muuttuu uhkailuksi, mutta liitto ei voi olla kovin hyvä, jos puolisoaan täytyy komentaa suutelemaan. Vaimoa pidettiin miehen omaisuutena ja määräysvallan alaisena. Aksel myös toivoo, että Sylvi voisi viimein opetella hoitamaan taloutta laittamaan ruokia, leipomaan ja panemaan kaljaa.

  

AKSEL: Kärsivällisyyteni kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua. -- vai on sinulla niin jäykkä luonto? -- se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi kesytetään? Varo itseäsi! -- Ellet sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisin. Ja silloin en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet lauhkeaksi kuin lammas.

--

SYLVI: Mutta kun minä en tahdo, kuuletko. (s. 162-165)

  

Sylvin julistus siitä, ettei koskaan tulee enää tanssiaisiin oli myös yhden miehen mielestä väärin (koska miehet eivät enää pääsisi häntä ihailemaan), johon Sylvi kommentoi, että hänellä on täysi oikeus päättää tuleeko hän vai ei. Viktorin rakkaudessa tokaisema “Minä otan sinut vaikka väkisin” ei sekään nykyään enää kuulosta kauhean hyvältä.

  

Tälläkin kertaa sain ihastella, kuinka suomen kieli ei ole paljoa muuttunut Canthin ajoista. Vain muutamia yksittäisiä erikoisen tuntuisia sanoja, lauserakenteita ja sanontoja tuli vastaan. Näitä olivat muiden muassa jöröjaakko, tänäin, “Hyvästi niin kauvaksi” ja “heitää sumua silmiin”. Lukukokemus oli siis hyvin sujuva ja sai ajattelemaan, kuinka paljon paremmin moni asia nykyään on.

  

Mahtavaa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Dramaattisen ja tunteikkaan traagisen näytelmän päähenkilö Sylvi on naimisissa, kun rakastuu toiseen mieheen. Aviomies ei suostu Sylvin avioeropyyntöön, ja Sylvi päätyy myrkyttämään miehensä.

  

Sylvi perustuu tositapahtumiin, hengenriistoon helmikuisessa Hämeenlinnassa 1892. Pääosassa on miehensä murhaava nuori vaimo. Rakkaus tai ainakin sen puute näyttävät kuuluvan kuvaan. Intialaisen strykniinipuun siemenistä saa hirmuista myrkkyä.

  

Kirjailijalle aihe suo mahdollisuuden tutkia ja valaista naisiin kohdistuvia paineita ja vallankäyttöä. Minna Canth (1884--1897) nivoi muutenkin kaunokirjalliset työnsä aikansa polttaviin aiheisiin ja keskusteluihin.

  

215 sivua, ntamo 2018 (näköispainos, 1. painos 1893)

  

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja kiinnittää huomiota Akselin sylvitä käyttämiin moninaisiin lempinimiin, Kirjakaapin kummitus

  
Minna Canthin tuotantoa:
  
Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  
Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Naistenviikko | Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

"Toisin sanoen on esitettävä tavalliseksi ihmiseksi kutsuttua mielikuvaa, joka meillä kaikilla on sisällämme. Samoin konbinissa kaikki näyttelevät myyjäksi kutsuttua kuvitteellista olentoa."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 20.7. viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta, Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat- lukuhaaste, Helmet 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva 

  

Olipahan erikoinen kirja. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin lukenut Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Tulee vähän mieleen Han Kangin Vegetaristi. En kokenut kirjaa humoristisena, pikemminkin surullisena ja ahdistavanakin, sillä päähenkilön tapaa elää kyseenalaistettiin jatkuvasti. 

  

Keiko on ollut lähikaupassa töissä 18 vuotta ja on nyt 36-vuotias. Tuon ikäisen osa-aikatyössä käyminen ja sinkkuus herättää suuresti kummastusta kaikissa ihmisissä, koska "epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus". Keikon pitäisi siis olla naimisissa ja tehdä lapsia tai kokopäivätyössä, koska niin yhteiskunta odottaa hänen tekevän. Keiko kertoo, että päivä, jolloin lähikauppa aukesi ja hänestä tuli myyjä, hän syntyi uudelleen, pääsi viimein osaksi maailmaa.

Uuden päivän alku. Aika, jolloin maailma avaa silmänsä ja yhteiskunnan rattaat alkavat pyöriä. Minustakin tulee jälleen yksi noista rattaista. Kuljen eteenpäin muiden mukana. Olen osa toimiva yhteiskuntaa pyöriessäni rattaan lailla tämän aamuksi kutsutun ajan halki. (s. 9-10)

  

Minusta tuntuu, että Keikolla on autismikirjon erityispiirteitä, sillä hän joutuu toisia matkimalla ja rooleja ottamalla olemaan "normaali", minkä lisäksi hänellä on aika erikoisiakin ajatuksia. Hän toteaa olleensa hieman omituinen lapsi, jota eivät kiinnostaneet lelut ja namit. Hän ei myöskään pidä veden maustamista tarpeellisena, niinpä hän nauttii keitetyn veden sellaisenaan, ilman teepussia. 

Vauva alkoi itkeä. Sisareni kiirehti keinuttelemaan ja rauhoittelemaan sitä. Katselin veistä, jolla olimme jakaneet leivoksen kahtia. Olisi niin helppo saada vauva kerrasta hiljaiseksi. Mikä hässäkkä mokomasta. (s. 50)

  

Minun kävi sääliksi Keikoa, jota kaikki halusivat olla muuttamassa. Hänen siskonsa pyytää itkien Keikoa parantumaan omituisuudestaan, menemään terapiaan, vaikka jos tällä todellakin on autismi, lieväkin, niin ei tästä voi parantua, voi vaan opetella elämään sen tuomien haasteiden kanssa. Lisäksi Keiko vaikuttaa oevan aseksuaali.

Olin taitava matkiman meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat. (s. 18)

  

Vielä erikoisempi hahmo kuin Keiko on eräs vain vähän aikaa konbinissa työskentelevä mies, jonka kanssa Keiko vähän aikaa asuu, jotta näyttäisi yhteiskunnan silmissä tavallisemmalta. Miehen lempipuheenaihe on, kuinka nykyaika on vain valeasuun verhoutunut kivikausi ja kuinka kauneimmat naiset parveilevat parhaan metsästäjän ympärillä. Hän haukkuu kaikki konbinin työntekijät pohjasakaksi. Keikonkin hän haukkuu nuhraantuneeksi, käytetyksi tavaraksi, vaikka olisi neitsyt, hän ei saisi erektiota Keikon kanssa ja että tämän kohtu taitaa olla jo rapistunut. 

Kielellisesti Muratan teos ei herätä vahvoja ajatuksia, mutta pariin otteeseen löysin lauseita, jotka soljuvat runomaisesti (kuten "Kuljin läpi laulukaskaan tyhjän kuoren kaltaisen maailman") sekä lauseita, jotka herättivät vain kummastusta (kuten jatkuvasti toistettu lausahdus sillan alle kuolemisesta).
   

Saatoin tuntea, miten naiskaksikon kohdut moukuivat yhteen ääneen. (s. 34)

 

  
Arvosana:

        

Takakannesta:

Keiko on 36-vuotias. Hänellä ei ole koskaan ollut poikaystävää, ja hän on ollut töissä samassa tokiolaisessa lähikaupassa 18 vuotta. Hänen perheensä toivoo, että hän löytäisi kunnon työn. Ystävät kummastelevat, miksi hän ei mene naimisiin. Mutta Keiko itse tietää, mikä hänet tekee onnelliseksi. Lähikaupasta ja sen joka päivä toistuvista askareista hän on löytänyt rauhan ja elämänsä tarkoituksen.

  

Lähipiirille ei kuitenkaan kelpaa, että naimaton nainen tyytyy täyttämään kaupan hyllyjä. Paine kasvaa löytää uusi työ – ja vielä pahempaa, aviomies – jolloin Keikon täytyy turvautua epätoivoisiin tekoihin.

  

Lähikaupan nainen on yllättävä ja tarkka kuvaus nyky-Japanista, sen työkulttuurista ja sopeutumispaineista. Kirja on niin kuin sen päähenkilö Keiko: omituinen/erikoinen/kummallinen ja rakastettava.

    

Suomentanut: Raisa Porrasmaa, 126 sivua, Gummerus 2020

  

Alkuperäinen nimi: Konbini ningen (2016)

   

Kirja on luettu myös täällä: Kulttuuritoimitus, Adventurista, Bibbidi Bobbidi Book, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club,  Kirjamies, Kirjavinkit, Kirjahilla 

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille

"Lohikäärmeet olivat hankalampia hoitaa kuin bonsaipuut."

       

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria, Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted the Olympics (Helsinki)

  

Kevät eteni tuskallisen hitaasti. Pari viikkoa sitten oli satanut vielä lunta, sinivuokot olivat joutuneet tunkeutumaan maanpinnasta rakeiden läpi. Ilmastonmuutos, toiset sanoivat. Vihaiset jumalat, täti vastasi. (s. 29)

  

Olen lukenut Briitta Hepo-ojalta aikaisemmin Hylättyjen lasten kaupungin. Teos ei ollut aivan mieleinen ja niinpä olinkin hieman varautunut tähän viime vuonna ilmestyneeseen ja tammikuussa Topelius-palkittuun Suomea lohikäärmeille. Kuulin kuitenkin tästä paljon ihastuneita kommentteja, joten luin kirjan, tosin jo tammikuussa, blogissa käsiteltäväksi se ehti vasta nyt. Tämä olikin aivan eritasoinen kirja kuin ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Siinä oli myös muutamia aika jännittävällä tavalla ajankohtaisia teemoja.

  

Kirjalla on kaksi keskeistä näkökulmahenkilöä, ritarisukuun kuuluva 19-vuotias Lynx ja "köyhä tavis" 18-vuotias Tim, koko nimeltään Timjami Leivonen. Heidän välilleen on kehitelty Romeo ja Julia -tyyppinen kielletty rakkaus, sillä kahteen eri luokkaan kuuluvan väliset suhteet ovat jos eivät aivan tabu niin ainakin paheksuttavaa. Oli ihanaa, kuinka molempien perheissä oli vahvasti teemallinen nimeämisperinne. Timillä on sisko Kaneli ja täti Rosmariini. Lynxin koko nimi puolestaan on Lynx Amadeux af Bjarmia ja hänellä on sisko Fox Audieux ja veli Feenix Lux.

  

Olin yhdeksäntoista. Olisiko minun pitänyt jo tietää, mitä halusin elämältäni? Millainen ritari minä olin, kun en tahtonut sotilasuralle? Joidenkin on pakko tietää mitä tahtovat, pieni ääni nakutti päässäni. Kaikki eivät voineet käydä yliopistossa huvin vuoksi. Tiesin, että olin etuoikeutettu, kun sain potea tällaista eksistentiaalista kriisiä vailla huolta huomisesta. (s. 40)

  

Tämä vaihtoehtohistoriallinen kirja sijoittuu vuoteen 2020, Suomeen, joka on kuningaskunta, jonka pääkaupunki on Turku ja joka on jakantunut Etelä-Suomeen ja Botniaan (lisäksi on pienempi Koilismaan alue). Lappi on villiä erämaata, missä taikuus voi vielä hyvin, sillä se hylkii teknologiaa, joka on pakottanut sen vetäytymään pohjoiseen "yhtä vääjäämättömästi kuin jäätiköt sulivat". Suomen pääuskonto on luonnonusko. Timin pihapiirissa asuu haltia, jota täytyy lepytellä ruokalahjoilla, rintakehän päälle voi tulla istumaan painaja (josta sana painajainen on johdettu, vaikka se kuvaakin unihalvausta eikä pahaa unta) ja sudenkorentoa kutsutaan sen vanhalla, ruotsalaista alkuperää olevalla nimellä noidan värttinäksi. 

    

Tim saa sedältään lohikäärmeen. Se on pieni, itämaista lajia oleva ja se puhkuu tulen sijaan sadepilviä (kuinka söpöä). Kirjan nimi pohjaa sanontaan, miten jotkin asiat ovat yhtä vaikeita kuin yritäisi opettaa suomea lohikäärmeelle (tai niin kuin Tim asian muotoilee, kuin yrittäisi opettaa kvanttifysiikkaa kastemadolle). Ne ymmärtävät aina sitä kieltä, missä ovat kuoriutuneet, mutta luonteikkaina olentoina niiden opettaminen ei ole helppoa. Lohikäärmeet syntyvät valmiiksi nimettyinä, mutta nimen tietävät vain ne itse, joskus tosin on mahdollista, että satojen tai jopa tuhansien nimiehdotusten jälkeen pikku pedot voivat hyväksyä jonkin muunkin nimen.

  

Jopa marsut olivat ohittaneet lohikäärmeet lemmikkitilastoissa vuosia sitten. Sen täytyi johtua siitä, että vuosi vuodelta lohikäärmeet näyttivät kutistuvan. Ennen muinoin ne olivat kuulemma olleet niin suuria, että niillä saattoi ratsastaa (varmaan pötyä). Tällä yksilöllä ratsastaisi korkeintaan kärpänen. (s. 12-13)

   

Minusta oli hauskaa huomata kuinka Hepo-oja oli punonut maailmaansa meille tuttuja asioita. Esimerkiksi yksi Timin ystävä sanoo, että he voivat vielä menestyä, koska J.K. Rowlinkin "oli rutiköyhä ennen kuin hänestä tuli miljardööri". Tim kuitenkin torppaa hänet kommentoimalla, ettei se vaikuta kauhean todennäköiseltä, sillä Rowlingin kirjat ovat Suomessa sensuurissa.

  

Suomea lohikäärmeille pystyy lukemaan yhteiskuntakriittisesti. Siinä puhutaan mm. noitien ihmissoikeuksista (jotka alkoivat kärsiä erityisesti toisen maailmansodan jälkeen) ja aatelisten periytyvistä etuoikeuksista (esimerkiksi maanomistajien äänillä on enemmän painoarvoa vaaleissa), minkä vuoksi Suomi ei kuulu EU:hun. "Uskomatonta, että meidän piti elää maassa, jossa kansalaisia tuomittiin heidän syntyperänsä perusteella." Näinhän tälläkin hetkellä  tapahtuu monen "ei riittävästi suomalaisen näköisen" ihmisen kohdalla oikeastikin. Pistää aina vihaksi lukea vaikkapa Twitteristä rasistista öyhötystä, murh! Tekisi mieli lähettää sellaisten tyyppien luo minilohikäärmeitä puremaan reikiä sukkiin.

  

Miksi noidista tuli kirosana pakanallisessa Suomessa -- Sehän on melko ristiriitaista. Uhraamme yhä haltioille, pyydämme apua jumalilta ja tehostamme lääkkeiden vaikutuksia erilaisilla runoilla ja riiteillä. Mitä muuta se on kuin magian hyväksikäyttöä? -- Silti noidat saavat pahimmassa tapauksessa kuolemantuomion, kun lääkäreille opetetaan samaan aikaan lääkekasvien salaperäisiä ominaisuuksia yliopistossa asti. Miksi juuri noidat ovat vainon kohteena? (s. 21)

  

Kirjassa on myös feministinen pohjavire: Lynx kertoo eräistä bileistä, joissa häntä oli "kähmitty luvatta takapuolesta ja kysytty, montako lasta olin valmis tekemään". Lisäksi Lynxin sisko on parisuhteessa naisen kanssa. (Eikä asiaan suhtauduta mitenkään erikoisena asiana, Veronica tosin jää hieman etäiseksi hahmoksi). Yksi iso teema on myös ilmastonmuutos, johon liittyvät niin katoavat mehiläiset kuin kutistuvat lohikäärmeetkin, mistä tuli mieleeni sanonta "pienetyä kuin pyy maailmanlopun edellä".

  

"Noitia ei edes oikeastaan ole enää olemassa. Ennen oli. Mehiläiset katoavat, myrskyt lisääntyvät, sademetsät tuhoutuvat, viljasadot pienenevät, ihmiset mellakoivat, noidat häviävät. Ja lohikäärmeet kutistuvat. Itse asiassa kaikki eläimet kutistuvat, kun ilmasto lämpenee. Parisataa vuotta vielä, ja niitä ei ole enää olemassakaan, niin kuin ei taikuuttakaan." (s. 96)

  

Kun Uudenmaan kruununprinsessa Freija murhataan ja pohditaan tahoa, joka on teon takana (vaihtoehtoina ovat ainakin tasavaltaa kannattava anarkistinen järjestö TASA ja aatelisten oma ryhmittymä, sillä Freija oli kansalaisten oikeuksien puolella ja valmis lakkauttamaan periytyvät etuoikeudet), tuli aivan mieleen uutinen, kun prinsessa Diana kuoli ja jälkipyykki, kun syyllistä etsitiin niin paparazzien kuin kuninkaallisen perheen piiristä. Muistan istuneeni 10-vuotiaana lapsuudenkotini olohuoneen pöydällä ja juoksin itkien äidin luokse kertomaan suru-uutisesta.

  

Oli todella jännittävää huomata, että kirjassa puhuttiin, kuinka Helsingissä saattaa tulla murhan jälkeen ulkonaliikkumiskielto ja kuinka "kukaan ei suostuisi siihen, että keskikesän juhlaa pitäisi viettää sisätiloissa". Myöhemmin kirjassa eräs hahmo päätyy sairaalaan ja häntä hoitavilla lääkäreillä on kasvomaskit, sillä epäillään ruttoa. (Millaisesta kristallipallosta Hepo-oja onkaan ammentanut nämä ainekset, liippaavat nimittäin aika läheltä sitä mitä oikeasti tapahtui tänä vuonna!)

  

"Oot sä huomannut, että ihmiset hamstraa?" Leo kysyi. 

Ei sitä oikein voinut olla huomaamatta. Kaikkialla raahattiin ruokalaatikoita ja -kasseja. Kaikenlaista käyttötavaraa.

--

Jotenkin minulle tuli epätodellinen olo. 

Tunsin yhtä aikaa sekä mieletöntä surua että jonkinlaista irrottautumista, niin kuin olisin katsonut kaupunkia jostyain kaukaa, lokkina yläilmoista. 

"Tästäkö se alkaa?" Leo kysyi. (s. 175)

   

Kiinnitin huvittuneena huomiota siihen, kuinka yksi teoksen hahmoista on opettaja nimeltään Max Viima. Nimestä erityisen nimittäin tekee se, että sekä hänen etu- että sukunimensä löytyvät parin vuoden sisällä lukemistani kirjoista. Jessica Townsedin Nevermoor-sarjassa on Viima-niminen pelätty meinioseppä, kun taas Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Piiristä löytyy niin ikään opettaja nimeltään Max.

  

Lukiessani kirjaa, en tiennyt, että se aloittaa sarjan. Olisinkin pitänyt tarinasta vielä enemmän, jos tämä olisi mainittu takakannessa. Jatko-osa ilmestyy syksyllä ja sen nimi on Sydämiä seireeneille. Kirjan loppu on sellainen, että jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan, ihan vaikka jo pelkästään mihilohareiden takia!

      

Arvosana:

    

Takakannesta:

Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta.

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä?

     

309 sivua, Otava 2019

   

Muualla sanottua:  Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Kirjahilla

Minna Canth: Hanna

"Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä."

      

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste, Helmet 2020: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, Popsugar Reading Challenge: A bildungsroman 

   

Minna Canth on vuosien mittaan kasvattanut arvostustaan silmissäni. Kun olin puoli elämää sitten hänen mukaansa nimetyssä lukiossa, en todellakaan tiennyt paljoa tuosta merkittävästä ihmisestä, joka tähänkin asti on ainoa suomalainen nainen, jolla on liputuspäivä (tosin, vähän aikaa sitten suositettiin viimein liputtamaan myös Tove Janssonille - mahtavaa!). Hieman oli vain lukuimu kateissa, johtuen ainakin osittain tästä koronan aiheuttamasta maailmantilasta. 

   

Olen haastanut kirjabloggareita ja muita paljon lukevia juhlistamaan Canthia syntymäpäivänsä seutuun jo kuuden vuoden ajan. Siinä ajassa olen ehtinyt lukemaan jo useamman teoksen Minnan tuotannosta. Tällä kertaa valitsin luettavakseni Hannan, jota puolen välin tienoilla lukiessani kutsuin eräässä Twitter-keskustelussa 1800-luvun lopun young adult-kirjallisuudeksi ja vertasin Jane Austeniin. Tässä kun on paljon puhetta yhteiskunnan jäseniltään velvoittamista tavoista ja nuorten tyttöjen avioliittohaaveista. 

  

Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. (s. 179)

  

Vaikka nimikkohahmon isä onkin alkoholisti, tässä tarinassa ei ollut aivan samanlainen toivottoman melankolinen tunnelma kuin monissa Canthilta aiemmin lukemassani tuotannossa. Juoppo isä yrittää naittaa n. 17-vuotiaan Hanna-raukan rikkaalle ryyppykaverilleen, mutta fiksuna nuorena naisena hän ei taivu vaan valitsee mieluummin vaikka sitten vanhanpiian elämän. Hannahan on kyllä katsellut poikia sillä silmällä, etenkin erästä Woldemaria (joka meinasi useampaan kertaan vääntyä mielessäni Voldemortiksi) ja päätyy jopa salakihloihin. 

   

Olikohan muilla tytöillä onnellinen kotielämä. Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? (s. 164)

  

Rakkauteen tulee kuitenkin ryppyjä, kun mies löytää toisen. Rivien välejä tulkitsemalla Hannalle olisi voinut kyseisen suhteen jatkuessa tapahtua kamalampaakin kuin tulla korvatuksi toisella. Hannalla on pari masentunutta hetkeä ja hän jopa pohtii itsemurhaa, mikä on varmaankin ollut todella rohkea teema ilmestymisaikanaan. Hän kuitenkin vaikuttaa lopulta tulevan sinuiksi itsensä ja tulevaisuutensa kanssa, vaikka avoimesti päättyvänä lukijalle jääkin paljon tilaa tehdä tulkintoja tarinasta.

   

Hannan kasvukipuilu lapsesta nuoreksi naiseksi johtuu isolta osin yhteiskunnan jäykkyydestä ja isän käyttäytymisestä. Canth tuntuu kritisoivan paljonkin näitä seikkoja. Hän myös paljastaa aikalaisasenteita omaa sukupuoltaan kohtaan. Esimerkiksi parissa kohtaa puhutaan siitä, kuinka naisen älykkyys on miestä vähäisempää, eikä heille siis kannata opettaa esimerkiksi logiikkaa ja filosofiaa. Naiset kun ovat vain nuorena miesten viihdyttäjiä ja vanhoina heidän palvelijoitaan, "vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan". 

  

Huomasin muistiinpanoja tehdessäni, kuinka helposti tästä pystyy irrottamaan lauseita kontekstistaan muuttaen niiden merkityksiä toisiksi (esim. "veri taas lensi poskille") ja saisipa tästä helposti kirjoitettua fanifiktiota, jossa Hanna valitsisi puolisokseen esimerkiksi parhaan kaverinsa Olgan. Pienoisromaanin parhaat hetken kun vietettiin kesällä, jolloin Hanna ja pari muuta tyttöä lähetettiin koko loman ajaksi maaseudulle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Ja kun vapautta on normaalia enemmän, tytöt muuttuivat suorastaan villikoiksi.

  

Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. (s. 176)

  

Tämä on Canthilta lukemistani teoksista sisältänyt eniten hankalia sanoja ja lauseita, joista en kaikista saanut täyttä selvyyttä. Se tekikin kirjan lukemisesta varsin hidasta. Mariaagi-peli jäi arvoitukseksi, mutta asiayhteydestä sai usein kiinni kontekstin, salvetti on lautasliina, talriikki lautanen ja karotti matala kulho, förkelinkin pystyi parhaan mukaan selittämään esiliinaksi eli nuorten naisten siveyden perään katsovaksi vanhemmaksi naisihmiseksi. Mielenkiintoisesti on kieli kirjoittamisajankohdan ja nykyhetken välillä muuttnut, enää kun ei esimerkiksi silmälaseja kutsuta lasisilmiksi. 

   

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvonpäivää!

#minullaoncanthia

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan teini-iästä aikuisuuteen.

  

Hanna kamppailee ajan ihanteiden ja omien unelmien sekä vanhempien toiveiden välissä. Veli elää kepää elämänvaihetta, kun sisar jo kantaa vastuuta isästään. Hanna kohtaa myös raskaita sydänsuruja. Hannan kihlattu meneekin naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, toinen sulhasehdokas on isän esittelemä juoppo ja salakihlaus papiksi opiskelevan nuoren miehen kanssa päättyy traagisesti.

   

192 sivua (kokoelmateoksen sivut 137-329), Gummerus 2007 (3. painos, Hanna on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1886)

   

Kirja luettu myös täällä: Tuntematon lukija, Tarukirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T., Luettua ja maistettua, Kirjavinkit, Kirjakaapinkummitus, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Saran kirjat

  

Minna Canthin tuotantoa:

  

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

"Sammal peittää koko tasanteen, kivimurikat ja rauniokasat. Tässä on joskus ollut valtava pyhäkkö, mutta siitä ei enää ole jäljellä kuin kivimurskaa. Hiljaisuus on korviahuumaava, ei 

kuulu viidakon ja vuoriston ääniä, ei sirkkojen siritystä, lintujen lailua, moskiittojen ininää. 

Ainoa merkki entisestä elämästä ovat pääkallot, joita lojuu jalkojemme juuressa."

   

   

Arvostelukappale

   

Luin vuonna 2019 todella hyviä kirjoja, etenkin joulukuussa. Vuoden viimeisinä päivinä luin tämän Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli mainio kirsikka luettujen pinon päälle. On aivan ihanaa, että voin jälleen nauttia korkeasta fantasiasta. Hukkasin tuon ilon jossain vaiheessa lukion ja kirjablogin perustamisen välissä, mutta kiitos viime vuoden alussa lukemani Siri Pettersenin Odininlapsen, tuo jumi avautui. (Sen jatko-osa Mätä odotteleekin jo lukemistaan #hyllynlämmittäjä-pinossa.)

  

Afrikkalainen mytologia tekee Veren ja luun lapsista erityisen. En tiedä paljoakaan kyseisen mantereen uskomuksista Egyptiä lukuunottamatta (olen jopa käynyt vuosia sitten arkeologian opintojeni aikana kurssin, jossa perehdyttiin egyptiläisiin jumaliin ja hautausperinteeseen). Käsittääkseni kirjan mytologia perustuu länsiafrikkalaisen joruba-kansan kulttuuriin vaikka tapahtumamiljöönä onkin fiktiivinen maailma, jonka muina kansoina mainitaan hyvinkin tutunkuuloiset britāunit, pörltöganét ja spãnit. Olisi hyvin kiinnostavaa oppia lisääkin afrikkalaisista kulttuureista! 

  

Erityisesti eläimet ovat teoksessa kiehtovia, osaa kun voi käyttää ratsainakin (eli kuten nimi ntaa olettaa, niillä voi ratsastaa kuin hevosella). Lajeina mainitaan esimerkiksi vertauskuvien kautta ainakin gebardaari, leijonaari, lumileopardiini, gorillaani, virtahippo, panttenaari, hyenaari, ketturi ja paholaisrauska. Näistä suurin osa on siis nisäkkäitä, kalat ja kanat tuntuivat kuitenkin ollevan samanlaisia kuin omassakin maailmassamme.  

  

Ainoa ystäväni on Nailah, uskollinen leijonaari jonka olen kasvattanut itse siitä saakka, kun löysin sen haavoittuneena pentuna. -- Uljas ratsaani on minua korkeampi -- Korvien takana on rosoiset sarvet  -- Kohotan käteni, ja Nailah laskee päänsä alas varoen leuan yli kaartuvia torahampaitaan. Se kehrää kun rapsutan sen kuonoa. (s. 35)

  

Teos on ollut isosti esillä englanninkielisessä kirjagramissa, eikä sen kantta voinut välttää näkemästä Instagramin feedissä. Olikin ihanaa, että Otava on hankkinut teoksen käännösoikeudet ja saman kannen (joskin tämä indonesian kielinen painos on myös todella kaunis). Tarinalla on vahva rasisminvastainen sanoma. Sen kuvaamat hahmot on jaettu erilaisiin sosiaalisiin luokkiin, joista ääripäät ovat ylhäistö ja magian käyttäjät. 

  

Teoksella on useampi näkökulmahenkilö, joista pidin eniten prinsessa Amarista ja Zéliestä. Molemmilla on veli, Zélien veli on agbön-nimistä urheilulajia harrastava Tzain ja Amarin veli, tuleva kuningas on nimeltään Inan. Inan muistuttaa paljon uusimman Star Wars -trilogian Kylo Reniä (angstinen pikkupoika nuoren miehen ruumiissa) ja Zéliestä puolestaan tulee mieleen Nälkäpeli -sarjan Katniss (vastahakoinen kapinan keulahahmo).  

  

Tzain vetää ihmisiä magneetin lailla puoleensa. Minun taas ei tarvitse töniä ketään tieltäni - pelkkä vilaus valkoisista hiuksistani saa kulkijat väistämään minua kuin tarttuvaa tautia. (s. 31)

  

Zélie on divîni, valkotukkainen ja tummaihoinen nuori, josta olisi tullut maji eli magian käyttäjä täyttäessään 13. Maan kuningas sai kuitenkin magian katoamaan 11 vuotta aikaisemmin ja tulloin hänen joukkonsa tappoivat muiden muassa Zélien äidin. Tapahtumaa kutsutaan puhdistukseksi vaikka se oli oikeasti kansanmurha. Kuninkaallisella perheelläkin on ollut aikoinaan maagisia kykyjä, mutta käytettyään taitojaan väärin jumalat rankaisivat heitä ja ottivat ne pois kauan aikaa sitten. Tämän takia he varmaankin vihaavat ja pelkäävät niitä, joilla on taitoja. 

   

Valkoiset hiukset ovat merkkinä jumalten kosketuksesta ja niiden peittäminen on mahdotonta. Aateliset puolestaan pystyy erottamaan erityisesti divîneistä huomattavan paljon vaaleamman ihonsa ja tummien hiusten ansioista. Tosin ylhäistössäkin vaaleampi iho tarkoittaa korkeampaa asemaa. (Ihonvärin sävyjä kuvaillaan teoksessa kauniisti mm. sanoilla kookospähkinän värinen, laavalasin värinen, kastanjan ja mahongin sävyinen iho.) Aateliset ja sotilaat kutsuvat divîneitä loukkavasti matosiksi osoittaakseen oman arvoasemansa, jota pitävät korkeampana. Kuninkaan työleirit ovat täynnä divîneitä. Jos he eivät ole pystyneet maksamaan verojaan, joutuvat he kaivamaan hiiltä, rakentamaan palatseja ja raivaamaan teitä. 

  

Orïshan kansa yrittää pyyhkiä meidät pois julistamalla koko perimämme laittomaksi, niin kuin valkoinen tukka ja kuollut magia olisivat tämän yhteiskunnan tahra. (s. 36)

   

Zélie saa tehtäväkseen palauttaa magian maailmaan, mutta sen suorittamiseen annetaan hyvin pieni aikaikkuna, jonka jälkeen magia todella kuolee, jos hän seuralaisineen epäonnistuu. Kirjassa seurataan joukon seikkailuja halki Orïshan ja koko ajan tapahtuukin jotain, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Goodreadsissa huomasin joidenkin lukijoiden valittaneen, ettei teoksessa keskustella paljoakaan kuolleista, mutta minusta jokaista kuolemaa jäi kyllä suremaan joku - ainoana poikkeuksena kuningas Saran, joka murhaa jonkun jo ennen aamupalaa silmäänsäkään räpäyttämättä. Etenkin Zélielle kuolleet aiheuttavat tuskaa, hänen äitinsä kun oli maji, jonka tehtävänä oli saattaa väkivaltaisesti kuolleiden henget tuonpuoleiseen ja tytär perii äitinsä kyvyn.

  

Divîneillä on samankaltainen heikkous kuin Teräsmiehellä kryptoniitti. Majasiitti-niminen metalli nimittäin estää heitä käyttämästä voimiaan, jo pelkkä sen lähellä oleminen koskettamisesta puhumattakaan sattuu. Majasiitista on tehty muiden muassa miekkoja. Zélie ei kuitenkaan ole aivan puolustuskyvytön, sillä hän on opetellut salaa sauvataistelutaitoja. Opettajansa Mama Agban mukaan maailmassa nimittäin riittää miehiä, jotka tahtovat hänelle pahaa. Teoksella on siis vahvasti feministinen sanoma tasa-arvoisen kohtelun saralla. 

   

Huoneessa on pelkästään nuoria tyttöjä, mutta vartija pitää silti käden sivusti miekkansa kahvalla. Hän tiukentaa vielä otettaan, niin kuin joku meistä voisi minä hetkenä hyvänsä hyökätä. (s. 17)

  

Pituudestaan huolimatta Veren ja luun lapset on todella koukuttavaa ja joutuisaa luettavaa, eli sitä ei kannata pelätä. Teos loppuu sen verran kiinnostavasti, että jään malttamattomana odottamaan jatko-osan suomennosta. Suosittelen lukemaan tämän, jos olet pitänyt esimerkiksi Leigh Bardugon Varjosta ja riipuksesta tai Victoria Aveyardin Punaisesta kuningattaresta. Ja lukuvinkki toimii luonnollisesti myös toisin päin! 

   

Kiinnostaisi kyllä lukea tämä Hesarin artikkeli, kun sellainen on kerrankin julkaistu nuortenkirjasta, se vain on tyhmästi maksumuurin takana: "Tomi Adeyemi nappasi magiaan kykenevästä maji-kansasta kertovaan esikoisromaaniinsa kaikki tunnetut fantasiakliseet", kuten myös tämä saman kohtalon kokenut Satakunna kansan artikkeli: "Tomi Adeyemi kirjoittaa, jotta myös tummaihoiset voisivat samaistua fantasiakirjojen päähenkilöihin". Näinhän sitä saadaankin nostetua nuortenkirjat aikuisten tietoisuuteen, vai mitä? Minusta tämä kun ei ollut läheskään niin kliseinen kuin vaikkapa tuo Varjo ja riipus, minkä lisäksi kliseisyys ei lähtökohtaisesti tee lukukokemuksesta huonoa. 

   

Muodostakaa vapaasti oma mielipiteenne ja kommentoikaa alle, millaisia tuntemuksia kirja on teissä herättänyt! 

      

Arvosana:

             

Takakannesta:

Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.

  

”He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”

  

Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.

  

Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään.

  

Suomentanut: Outi Järvinen, 550 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Children of  Blood and Bone (2018)

   

Sarjassa ilmestynet:

• Veren ja luun lapset
• Children of Virtue and Vengeance

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Pajunkissan kotona, Kuunkätkö, kirjakätkö, Kirjavaras Rere

Agustina Batzterrica: Rotukarja

"Ihminen on kaiken pahan alku ja juuri.

Teemme lopun itsestämme, olemme virus. 

  

Olemme kaikkein pahin vitsaus, tuhoamme planeettamme

ja himoitsemme toisiamme."

    

     

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Kirjankansibingo: Kotieläin

      

Agustina Bazterrican ajatuksia herättävä dystopia Rotukarja on varmasti ensimmäinen argentiinalainen teos, jonka olen lukenut. Ja huh, kuinka hieno teos tämä olikaan. Se kertoo paitsi yhteiskunnasta, jossa ihminen joko syö tai tulee syödyksi, siitä, kuinka vähän aikaa muutokseen tottuminen kesti, se paljastaa omankin aikamme lihateollisuuden kiemuroita ja näyttää, kuinka tärkeitä sanat ovat: ne voivat rakentaa, muokata ja tuhota maailmoja. 

   

Hän yritti vihata ihmiskuntaa, koska se on niin hento ja hauras, mutta siitä ei tullut mitään, koska kaikkien vihaaminen on sama kuin ei vihaisi ketään. (s. 89-90)

  

Eläimet saavat oudon viruksen, joka voi tappaa raapaisun kautta tai syömällä niiden lihaa. Niinpä niistä hankkiudutaan eroon, olivatpa nämä lemmikkejä tai talouseläimiä. Lintuja pelkäävät ihmiset kantavat sateenvarjoa aina ollessaan ulkona. Lihanhimoiset ihmiset alkavat tappamaan siirtolaisia ja kodittomia, kunnes ihmissyönnistä tehdään laillista. Erikoislihaksi kutsuttu pala homo sapiensia auttaa etäännyttämään faktan, että kyse kannibalismista, koska sehän olisi kauhistuttavaa. Ainoa ero on, ettei lihaksi kasvatettu yksilö puhu, sillä sen äänijänteet on poistettu. 

  

Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. (s. 16)

    

Päähenkilö, Marcos Tejo, oli töissä ennen siirtymäaikaa lihanpakkaamolla ja hän on siellä edelleen, vaikka teuraaksi ei menekään enää sikoja, nautoja ja hevosia, vaan ihmisiä. Aivan kuten ns. susilapset, jotka ovat kasvaneet ilman ihmiskontakteja, ovat rotukarjaksikin kutsutut ihmiset eläimen kaltaisia. Ne on vieroitettu emoistaan pieninä ja ne elävät erillään toisistaan, ja koska niiden kyky tuottaa ääniä on poistettu, ne voi kommunikoida keskenään tai kasvattamon ja teurastamon henkilökunnan kanssa. Joskin välillä Tejo on näkevinään päiksi kutsuttujen syötävien ihmisten katseessa ymmärrystä tai jopa älykkyyttä.

  

- Ihan kuin siinä kielletyssä leffassa, jonka lopussa ihmiset syövät tietämättä toisiaan. 

- Mikä leffa se on? 

- "Maailma vuonna jotain" tai vastaavaa. 

- Siinä syödään vihreitä keksejä, jotka on valmistettu jauhetuista ihmisistä. (s. 181)

  

Sanat ovat Tejolle tärkeitä. Hän analysoi jokaisen tapaamansa ihmisen sanoja, mitä ja miten näiden huulten väleistä tipahtelee, kuinka toisilla sanoilla pystyy hämärtämään maailman ja toiset ovat kuin nurkkaan kasautuneita, mätäneviä lehtiä. Hän ei usko, että eläimiin tarttunut virus on totta, vaan että se on kansainvälinen huijaus, jolla pyritään saadaan kuriin niin liikakansoittuminen, köyhyys,  työttämyys ja nälänhätä. Kasvisruokavaliosta on tehty mediassa oudoksuttavaa, puhutaan veganoideista, ja kuinka kasvisproteiini ei sisältäisi kaikkia välttämättömiä aminohappoja. 

   

Arvostettu eläintieteilijä oli kuollut sopivasti onnettomuudessa väitettyään eräässä arteikkelissaan, että virus oli lehitetty tarkoituksella. Hän uskoo, että kyseessä on lavastus, jonka tarkoituksena on karsia turhan suureksi paisunutta väkilukua. (s. 15)

   

Tejo ei itse syö lihaa ollenkaan. Hän on menettänyt vähän aikaisemmin lapsensa, jonka syntyminen oli ihme. Raskaus vaati lukuisia kalliita hoitoja onnistuakseen. Hänen vaimonsa särkyi sisäisesti kuoleman takia. Lisäksi Tejon Alzheimeria sairastava isä on vanhainkodissa. Tämä on ainoa syy, miksi mies on edelleen töissä lihanpakkaamolla - maksaakseen hoidon kustannukset. Hän kaipaa koiriaan, jotka joutui lopettamaan, jotta ne eivät joutuisi kärsimään hidasta kuolemaa tai kidutusta. Koti on vain talo, jossa nukutaan ja syödään, "särkyneiden sanojen ja seiniin kapseloituneiden hiljaisuuksien tyyssija, jonka murhetta tihkuvaa, pistävää ilmaa oli vaikea hengittää". Kun hän eräänä päivänä saa lahjaksi 20-vuotiaan EPS-naaraan, puhdasta sukupolvea oleva pään, jonka geenejä ei ole muunneltu kasvun nopeuttamiseksi, hänen maailmansa muuttuu. 

   

Hän katsoo naaraan polttoraudalla merkittyä otsaa. Siinä on omistamisen, arvon symboli. (s. 101) 

     

Bazterrican kuvaama maailma haastaa ajattelemaan omaa suhdettamme lihaan ja lihantuotannon eettisyyttä. Hätkähdyttävimpiä ihmisryhmiä ovat uskovaisten joukko, jotka uhraavat oman ruumiinsa ruoaksi toisille, vaikka liha, jolla on nimi on alempiarvoista sekä metsästysseura, missä ihmismetsästys on yksi viihteen muoto muiden joukossa. Kirjailijan kieli on omaa luokkaansa: tarkkaa, harkittua ja paikoin runollistakin. On ilo lukea näin hienoa kieltä, josta saamme kiittää myös kääntäjä Einari Aaltosta, jonka suomentamista teoksista olen aina pitänyt.

  

Taivaalla ei ole tähtiä. Yö on pilvinen. Kiiltomatojakaan ei näy. Aivan kuin koko maailma olisi sammuttanut valot ja mykistynyt. (s. 211)

 

   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Armoton dystopia ihmisen kyvystä pettää itseään

  

Äkillinen virus iskee koko eläinkuntaan, ja kaikista elimistä on hankkiuduttava eroon. Vastatakseen ihmisten lihanhimoon ja hillitäkseen väestönkasvua hallitus tekee dramaattisen ratkaisun. Ihmiskunta jaetaan kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.

  

Marcos Tejo kouluttaa teurastajia Kriegin lihanpakkaamolla. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Pikkuhiljaa ulkoiset ja sisäiset paineet ajavat hänet umpikujaan, ja Tejo tekee epätoivoisen ratkaisun.

    

Suomentanut: Einari Aaltonen, 248 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi: Cadáver exquisito (2017)

      

Kantaa ottavan teoksen ovat lukeneet myös: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti, Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta  

   

Samankaltaista luettavaa: JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja, Michel Faber: Lihaa ja verta, Margaret Atwood: Orjattaresi, Jan Salminen: Äidinmaa, Naomi Alderman. Voima

Lukupiirissä | Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet

"Hän kertoo minulle että maailma on menossa helvettiin kenenkään huomaamatta 

ja ihmiset on saatava tajuamaan se - ja minä kerron hänelle että me 

olemme aina selviytyneet jotenkin ja tulemme selviytymään jatkossakin."

    

   

Huhtikuun lukupiirikirja

   

Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin hieman unohtunut, mutta harvinaisen ajaton ja ajankohtainen satiirinen scifiklassikko Avaruuden kauppamiehet tuli luettavaksi erään vetämäni lukupiirin jäsenen ehdotuksesta. Teoksesta on otettu kaksi painosta, tämä lukemani oli niistä vanhempi, vuodelta 1975, uudempi on vuodelta 1992 (jonka kansikuva on varsin kauhistuttava). Toisen painoksen julkaisuun on varmaankin ollut syynä vuonna 1990 julkaistu jatko-osa, Kaupamiesten sota, jonka kirjoittamiseen Kornbluth ei ole osallistunut, sillä hän kuoli jo vuonna 1958.  

    

Teoksen kuvaamassa, futuristisessa maailmassa mainonta on nousemassa lääketieteen, uskonnon ja lain kanssa samaan asemaan. Mainoksissa käytetään aisteja stimuloivia signaaleja (joskin pakkomielteen aiheuttavan aliäänen käyttö on kielletty) ja niissä kaupataan tavaraa, jota kukaan ei oikeastaan tarvitse, kuten Tenava-Tumppi -savukkeet. Kahvi ei ole kahvia vaan hiivasta valmistettua Kahvinta, toisin sanoen eniten kahvin kaltaista. Teos esittelee myös soijapurilaiset, joita ei varmaankaan vielä 1950-luvulla ollut olemassa. Asenne kasvissyöntiin on kuitenkin sama kuin edelleen joillakin: "Heillä oli se riutunut ulkonäkö, jonka soijapurilaiset ja hiivatuotteet väistämättä aiheuttivat." (s. 124)

   

Konservationistit -- nuo hurjakaitseiset kiivailijat jotka uskottelivat että nykyajan sivistys jotenkin "ryöväsi" planeettaamme. Täysin nurkinkurista. Tiede on aina askelen edellä luonnonvarojen ehtymistä. Olihan meillä soijapurilaiset valmiina kun oikea liha kävi harvinaiseksi. Kun öljy väheni, tekniikka oli kehittänyt polkuauton. (s.19)

  

Maailman väkiluku on kahdeksansataa miljoonaa. "– Väkeä on pirusti liikaa, Mitch. Pirusti liikaa tungosta. -- – Me tarvitsemme Venusta, Mitch, me tarvitsemme sitä tilaa..." (s. 30) Ihmiset asuvat ahtaasti. Sama huone muuntuu niin tilaksi nukkumiselle kuin syömiselle ja jotta asunnon oven voi avata, on kaikki huonekalut taitettava ensin kokoon. Mielessäni huone muistuttaa modernia japanilaista suunnittelua, jossa huonekalut avataan kaapeista, missä ne eivät vie laimkaan lattiatilaa. Mikrokokoiset asunnot ovat yleistymässä myös muissakin suurkaupungeissa. 

   

Empire State Buildingia kuvataan ikivanhanksi, ränsistuneeksi slummirakennukseksi. Ne, joilla ei ole varaa pysyvään asuntoon viettävän yönsä portailla. Pilvenpiirtäjien porraskäytävien jokainen rappunen on yksi erillinen vuokrattava yksikkö. "Ovi avautui kerroksen kolmekymmentäviisi portaikkoon. Oli kuin olisi katsellut toukkaista juustoa. ihmisiä, miehiä ja naisia, kiemurteli levottomasti yrittäen asettua mukavasti ennen kuin väliseinät nousisivat." (s. 187)

  

Ihmiskunta tarvitsee Venusta. Se tarvitsee planeetan, jota ei ole pilattu, tuhottu, riistetty, saalistettu -- Mutta me emme halunneet Fowler Shockenia Venukseen. -- sellainen mies joka olisi ryöstänyt Venuksen typötyhjäksi -- Meillä ei ole lähettyvillä liian monta planeettaa joille ihmiskunta voisi laajentua. (s. 203)

  

Ilma on niin saastunutta pakokaasuista, että ulkona on käytettävä nokisuodattimia. Metsiä ei enää ole, puutavara on arvokkaampaa kuin jalometallit ja kukkakimppu maksaa parin päivän palkan verran. Konsukat eli konservationistit ovat ainoa ihmisryhmä, joka on huolestunut maailman tilasta. Konsukat kannattavat luonnonmukaista elämäntapaa. Päähenkilö Mitch Courtenay pitää sitä hölmönä. "Jos "luonto" olisi tarkoittanut, että me söisimme tuoreita vihanneksia, se ei olisi antanut meille niasiinia ja askorbiinihappoa." (s. 20)

  

Maailman Konservationistinen Liitto on salainen järjestö, joka uskoo, että "luonnonvarojen vastuuton riisto on synnyttänyt tarpeetonta köyhyyttä ja tarpeetonta inhimillistä kurjuutta. Se uskoo että jatkuva riisto merkitsee inhimillisen elämän loppua maapallolla. Se uskoo että tämä suuntaus voidaan kääntää, jos maapallon ihmisiä voidaan valistaa siinä määrin että he vaativat väsetönsuunnittelua, metsien uudistamista, ruokamulla palauttamista, kaupunkiasutuksen purkamista ja sellaisten kapineiden ja yksinoikeudella valmistettujen ravitsemustuotteiden tuhlailevan tuotannon lopettamista jolla ei ole luonnollista kysyntää." (s. 98)

   

Arkki tuhannelle kahdeksallesadalle miehelle ja naiselle ja kaikelle tarpeellisella jolla tehdä uusi maailma heidän kodikseen. Ketkä miehittäisivät sen? Ketkä onnekkaat uudisraivaajat tulevat kiskomaan itselleen valtakunnan toisen maailman rikkaasta, tuoreesta kamarasta? (s. 10)

Selostus ei oikeastaan kieltänyt mutta ei myöskään käsitellyt sitä, että uudisraivaajien olisi kestettävä vuosikymmenet elämää ilmatiiviissä suljetuissa hyteissä ja vesiallasviljelyä työskennellessään Venuksen hengitettäväksi kelpaamattoman kaasukehän ja vedettömän kemian kimpussa. (s. 11)

- Ei ihmisiä voi saada haluamaan elää höyrylämmitteisessä sardiinipurkissa. -- Kuka nyt matkaisi liki sata miljoona kilometriä voidakseen viettää lopun elämäänsä ahtautuneena peltikopperoon -- Se on vastoin ihmisluontoa, Mitch! (s. 40)

    

Mitch työskentelee toisessa suurimmista mainostoimistoista, Fowler Shockenissa. Heidän tehtävänään on luoda mainontaa Venus-raketista. Mainosalalla työskelevät mainossosepot eivät pidä konsukoista, sillä heidät nähdään esteenä markkinoiden kasvulle. Ihmisten tyhmyys ja holtiton lisääntyminen koetaan hyvinä asioina, sillä enemmän kuluttajia, jotka kyseenalaistavat systeemiä vähemmän ovat aina hyväksi niille tahoille, jotka haluavat rikastua myymällä turhaa, huonolaatuista ja mahdollisimman paljon mahdollisimman kalliilla.

  

Yleensä scifissä tavoitella Marsin, jonkin kaukaisessa aurinkokunnassa tai jopa toisessa galaksissa sijaitsevan planeetan asuttamista. Olikin kiinnostavaa, kun tässä haluttiin mennä venukseen. Kirjassa ei vielä sinne asti päästä, mutta jatko-osassa Venus on valloitettu. Elinoloja Venuksessa kuvataan hyvin samanlaisiksi, kuin Maarit Verrosen Hiljaisten jokien lopputilanteessa. Ensimmäinen Venuksesta palannut astronautti oli lyhytkasvuinen, sillä pienemmän kokonsa vuoksi oli hänelle mahdollista järjestää ilmaa ja vettä koko matkan ajaksi. 

  

Rintsikat, rintsikat

rinnat kannattaa.

Pysti-liivit, ryhtiliivit

ryntäät kohentaa. (s. 69)

  

Yksi Fowler Shockenin menestyneistä mainoskampanjoista on Tenavat Tieten -sukupuolenmääräämisohjelma, jonka lukiessani luulin tarkoittavan sukupuolen tunnistamista ennen lapsen syntymää, mutta lukupiiritapaamisessa keskustellessani sain kuulla, että ohjelmassa syntyvän lapsen sukupuolen pystyy valitsemaan. Sen kerrotaan lisänneen syntyvyyttä kahdellakymmenellä prosentilla. Teos esittelee myös RaskEin, joka on kaiketi e-pillereitä vastaava raskautta ehkäisevä tuote. "RaskEi ei koskaan estä paria saamsta lasta, se vain antaa heille mahdollisuuden lykätä sitä kunnen heillä on varaa hoitaa se oikein." (s. 38) Oikeassa maailmassahan e-pillerit tulivat markkinoille vasta 1960-luvulla, eli kymmenisen vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen.

  

Mitch on allekirjoittanut avioliittosopimuksen omalta osaltaan, mutta kirurgina työskentelevä vaimoehdokas Kathy ei. He riitelevät koko ajan, enkä yhtään ihmettele. Mitch ei ole mikään lempihahmoni kirjallisuuden historiassa. Niin järkähtämättömästi hän puolustaa omaa näkökulmaansa. Onneksi Mitch muuttuu kirjan aikana sietämättömästä, ylimielisestä nuoleskelijasta ihan siedettäväksi ihmiseksi. Hän joutuu haastaviin tilanteisiin, joissa tutustuu maailmaan kuluttajan näkökulmasta ja pikkuhiljaa hän alkaa nähdä omien tekojensa seuraukset. 

   

Meidän sukupolvemme täytyy olla turta ihmettelylle. Meidän uutislähetyksemme ovat täynnä mielikuvituksellista sankaruutta ja pohjatonta pahuutta - minä tiesin tutkimusten perusteella että entisaikoina ei ollut sellaista rohkeutta eikä sellaista turmeltuneisuutta. Se seikka oli kummastuttanut minua. (s. 131)

  

Luin kirjaa eduskuntavaalien aikaan, jonka vuoksi yksi kirjan kohta oli todella mielenkiintoinen: "Pitäisikö jokaisen ihmisen ääni kirjata yhtäläisesti niin kuin lakikirjat uskottelevat ja nin kuin jotkut väittävät kansakuntamme perustajien halunneen? Vai tulisiko ääni jyvittää äänestäjän viisauden, vallan ja vaikutuksen - elikkä varallisuuden - mukaisesti?" (s. 18) 

   

Minusta on hienoa, että jokaisella on asemastaan huolimatta oikeus äänestää, harmillista vain, etteivät kaikki käytä sitä. Leikittelinkin ajatuksella, että käyttämättömät äänet arvottaisiin niiden kesken, jotka jo äänestuvät tai että äänestämisestä saisi jonkin palkinnon, kahvilipun tai heijastimen tai vastaavan, joka voisi houkuttaa nukkuvatkin äänestäjät paikalle. Mutta äänestäminen ei toimi niin (vaalikahvit voisi kyllä nauttia). Ymmärrän myös, että kaikille äänestäminen ei syystä tai toisesta ole mahdollista ja hyvä, ettei meillä kuitenkaan ole Pohjois-Korean meininkiä, että kaikki pakotetaan äänestämään, vaikka ehdokkaita olisikin vain yksi.

  

- Ei lumihiutalettakaan vuoden lopusta toiseen. Siellä et voi myydä päällystakkia vaikka panisit orjattaren kylkiäiseksi. (s. 36)

  

Teos kaipaisisi tuoretta käännöstä, ja sen ikäkin näkyi muutamissa kohdissa. Toisaalta opin uuden sanan, umpea, joka tarkoittaa tunkkaista, mutta erään miehen firman naisiin kohdistamaan seksuaalista ahdistelua vähäteltiin ja lyhytkasvuista atronauttia kutsuttiin epäkorrekstisti kääpiöksi. "Kääpiöiden piirteillä on jonkinlainen silkoinen ominaisuus, posliinimainen: aiva kuin kohtalo, joka oli tehnyt heidät kooltaan pieniksi, olisi samalla tehnyt heidät täydellisemmiksi kuin tavalliset ihmiset osoittaakseen, että heidän kokonsa vähäisyys ei merkinnyt lopputuloksen vajavaisuutta." (s. 24) Sisällöltään teos on kuitenkin ajaton ja ajatuksia herättävä. Olen ylläpitäjänä Facebook-ryhmässä Lukutoukat ja kirjanörtit ja yksi ryhmän jäsenistä tarttuikin jo kirjaan suosituksestani.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Venuksen myyminen kansalaisille oli suurisuuntainen yritys ja mainostoimistojen keinot sen mukaiset. Mutta myös salaperäisillä vastustajilla oli sormensa pelissä. Ja heidän keinonsa olivat toista maata. 

   

Avaruuden kauppamiehet on mahtava satiiri suurten mainostoimistojen hallitsemasta tulevaisuuden amerikasta, tieteiskirjallisuuden moderni klassikko.

   

Suomentanut: Ari Koskinen, 206 sivua, WSOY 1975

  

Alkuperäinen nimi: The Space Merchants (1953)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Avaruuden kauppamiehet (1953) / The Space Merchants (1953)  
• Kauppamiesten sota (1990) / The Merchants' War (1984)

       

Samankaltaista luettavaa: George Orwell: Vuonna 1984, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner, Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5