tiistai 10. lokakuuta 2017

Vanhan kirjan päivä | Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset

"Tosi ja epätosi kietoutuivat toisiinsa kuin kaksi käärmettä."
  
  
Lukuhaasteissa: Vanhan kirjan päivä 10.10.2017, Halloween-lukuhaaste
  
Kuka muistaa vielä 2014 kirjablogeissa järjestetyn Vanhan kirjan päivän? Tällä kertaa tempaus tapahtuu flashmob-tyylisesti, eli me bloggaajat puhuimme tästä keskenämme, sovimme ohjeet ja päivän, mutta emme kertoneet tästä etukäteen missään. Tänään on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, mikä on minusta aika mainio päivä järjestää tällainen tempaus.
  
Jokainen sai itse määritellä, mitä pitää vanhana kirjana. Jollekin vanha kirja voi tarkoittaa useampia vuosikymmeniä, mutta kirjakaupoissa ja kustantajien varastoissa jo kaksi vuotta aiemmin julkaistu kirja on iäisyyden vanha. Niitä ei löydy mistään (kirppareita ja divareita lukuunottamatta), koska ne on makuloitu eli palautettu paperin kiertokulkuun. Vain klassikoista ja supersuosikeista (kuten Pottereista) löytää aina painoksia, mutta koska suurinta osaa kirjoista ei mainosteta missään, katoaa moni kirja hyllyväleihin ja suurempaa ääntä pitämättä markkinoilta. Tempauksen onkin tarkoituksena herättää keskustelua kirjan lyhyestä elinkaaresta ja nostaa esille teoksia, joista ei blogeissa tai muuallakaan ole puhuttu paljoa. Klassikoita ei kuitenkaan rajattu tempauksen ulkopuolelle, vaan jokainen sai itse määritellä oman lähestymiskulmansa.
 
Sää oli kuolleen hiljainen. Sumu imi itseensä loputkin ympäristön äänet. (s. 49)
  
Valitsin kirjakseni Kaija Juurikkalan lanukirjan Aada ja pimeyden lapset, joka on julkaistu 2007, eli 10 vuotta sitten. En ollut kuullut teoksesta ennen kuin näin sen eräässä Oulun koulukirjastossa, jossa olen vieraillut osana työharjoittelujaksoani. Kirjan nimi ja takakansi houkuttivat varaamaan kirjan kaupunginkirjaston kautta. Olin aluksi ajatellut lukea teoksen pelkästään Halloween-haasteeseeni, mutta lukuajan vähyyden vuoksi hyödynsin teoksen myös tähän tempaukseen, johon se sopiikin hienosti.
   
Kuulen ääniä, jotka eivät ole peräisin tästä maailmasta. Ne tulevat jostain muualta. Kuin toisesta maailmasta. (s. 5)
 
Teoksen päähenkilöinä ovat Aada, kaksossiskonsa menettänyt tyttö, joka ei ole puhunut sanaakaan puoleen vuoteen, ja Petteri, vilkas poika, joka pitää itseään koviksena ja luokan kinginä, joka kaipaa huomiota. Lisäksi teoksessa kuullaan mm. lasten vanhempien näkökulmaa. Kirjaa ei ole jaettu lukuihin, vaan eri näkökulmahahmot on nimetty kappaleiden ylle. Ihan toimiva ratkaisu näin lyhyessä kirjassa. 
   
Olin varautunut epämiellyttävään yllätykseen -- hirvittävän mielikuvituksellisen olennon kohtaamiseen, joita fantasiakirjat ovat pullollaan, erilaisia kuolaavia ällötyksiä, muotoaan muuttavia hirviöitä, mekaanisia mörköjä. (s. 123)
 
Tapahtumapaikkana on maaseutukartano, jonne vanhemmat ovat tuoneet lapsiaan leirille, jota vetää kuuluisa terapeutisti Rothovius. Kaikki ei kuitenkaan ole leirillä kunnossa. Aada ja Petteri joutuvat seikkailuun, jonka aikana paljastuu salaisuus jos toinenkin, niin leirin vetäjästä, kartanon historiasta ja lasten taianomaisista "parantumisista". Matkan aikana kaksikko näkee toisensa ihan uudessa valossa. Teoksen loppu yllätti täysin (joskin hieman samaan tapaan kuin Razorland-trilogian päätösosa).
 
Oksat rakensivat hämähäkkimäisen verkkokatoksen, jonka läpi aurinko ei milloinkaan päässyt siivilöitymään. (s. 85)
 
Tykkäsin kirjasta paljon. Aadan ja Petterin äänet erosivat toisistaan selkeästi, Juurikkalan kieli oli kaunista (joskin parissa kohtaa muistutti hieman liikaa yksisarvisenergiaa mainostavia palveluja) ja tarina on paikoin hyvinkin jännittävä. Kerronta pysyi hyvin kasassa, eikä juoni ollut ennalta arvattavissa. Teos sopii Halloween-teemaan hyvin, koska teoksen maailmassa elävien ja kuolleiden maailmojen rajat ovat häilyväiset. Suosittelen kirjaa etenkin 10-13-vuotiaille, mutta maistunee se myös vanhemmillekin lukijoille.
 
Valkoinen rappaus halkeili piirtäen seiniin elämänviivoja kuin ryppyjä iäkkään ihmisen kasvoihin. (s. 6)
  

Arvosana:
    
Takakannesta:
Jännittävä saturomaani tytöstä, joka lopetti puhumisen
  
Aada ei ole sanonut sanaakaan kaksoissiskonsa kuoleman jälkeen, joten hänen perheensä lähtee hakemaan apua terapialeirille vanhaan kartanoon. Petterillä, vilkkaalla ja suorasanaisella pojalla taas on päinvastaiset syyt leirille tuloonsa. Luokkaan saapuu myös Helmi-niminen tyttö, mutta miksi vain Aada ja Petteri pystyvät näkemään hänet? Leirin opettaja, kuuluisa Rothovius, ei ainakaan ole mikään tavallinen tylsä opettaja, ei tosiaankaan.

Aada ja pimeyden lapset vie seikkailulle maailmaan, joka on yhtä aikaa sekä henkien että elävien. Se on myös kaunis kertomus luottamuksesta ja sen parantavasta voimasta; siitä, kuinka ihmiset voivat imeä toistensa voimat niin halutessaan, mutta myös antaa toisille omastaan. 
     
149 sivua, WSOY 2007
    
Kirja on luettu myös täällä: Tuhat elämää

2 kommenttia:

  1. Luin tämän ala-asteella. Odotukset olivat kovat, mutta yhtään en tykännyt. Syytä en enää muista, en kyklä muista kirjasta paljoa mitään muutakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ollut mitään odotuksia, vaikka takkansiteksti olikin ihan kiinnostava. Ehkä siksi tykkäsin tästä niin paljon. Etenkin viimeinen luku oli hieno.

      Poista