keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

"Minusta on kiva kuulla tarinoita vahvoista naisista."
   
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu ensimmäistä kertaa Nörttityttöjen blogissa (16.10.2018).
  
Jennifer Mathieun YA-romaani Näpit irti! ilmestyi Otavalta nyt lokakuussa. Se pureutuu samaan teemaan kuin Holly Bournen teos Mitä tytöt täytyy tehdä? Molemmissa on vahvasti feministinen viesti: tyttöjen ja naisten ei tule sietää heihin kohdistunutta seksismiä.
  
Siinä missä Bournen päähenkilö Lottie reagoi julkisesti kaikkeen kohtaamaansa epätasa-arvoisuuteen, Mathieun päähenkilö, Vivian Carter päättää toimia anonyymisti. Hänen äidillään on nuoruutensa vuosilta talletettuja tyttövoimaa uhkuvia zinejä, joista inspiroituneena Viv päättää tehdä omansa. Lehtiset kannustavat ensin piirtämään tähtiä ja sydämiä käsiin, jotta nähtäisiin, kuka muu pitää koulun viimeaikaisia tapahtumia epäreiluina. Lopulta zinet innoittavat puolet koulun tytöistä marssimaan ulos kesken päivän, koska koulun rehtori ei reagoi ongelmiin.
  
Sillä minä uskon koko sydänsieluruumiillani, että tytöissä piilee vallankumousvoima, joka voi oikeasti muuttaa maailman. (s. 40)
  
Viv asuu äitinsä kanssa East Rockportissa, Texasissa. Hänen isänsä on kuollut tytön ollessa alle vuoden vanha. Äiti oli nuorena muuttanut pois hieman ahdasmielisestä yhteisöstä, mutta palasi lapsen kanssa vanhempiensa lähelle. Vivin koulussa on kaksi urheilujoukkuetta, poikien amerikkalaisen jalkapallon ja tyttöjen eurooppalaisen jalkapallon. Rahoitus on jakaantunut epätasaisesti poikien eduksi ja tyttöjen joukkueasut ovat hajoamaisillaan. Koulun kemianluokankaan varusteet eivät ole parhaassa mahdollisessa kunnossa.
  
Joukkueen pojat huutelevat seksistisiä vitsejä ja törmäilykähmivät tyttöjä, eivätkä opettajat puutu asiaan. Törmäilykähminnässä pojat törmäävät muka vahingossa tyttöön ja samalla koskettelevat esimerkiksi tämän takapuolta. Pojat saavat myös pitää alapäähuumoria sisältäviä paitoja, mutta tyttöjen niin sanotusti liian tiukat farkut ja olkapäät paljastavat paidat eivät mene läpi vaatetarkastuksissa. Syyksi sanotaan, että pojat eivät voi keskittyä opetukseen tyttöjen vaatteiden takia. Kaikkein kamalinta on, kun yksi tytöistä ilmoittaa rehtorille tulleensa kähmityksi, rehtori sanoo, että asia pitäisi ottaa kohteliaisuutena ja että pojat ovat poikia
  
“Ai että tyttöjen pitää vahtia käytöstään ja ulkonäköään, koska pojat ei pysty hillitsemään itseään? Sehän on jumalauta oikein klassikkoläppä.” (s. 91)
  
Yhdysvaltojen kouluissa, etenkin konservatiivisemmissa osavaltioissa on tytöille annettu pukukoodi, joka usein on hyvin epämääräinen ja tulkinnavarainen. Helman pituus on vielä mitattavissa, mutta millainen vaate täyttäisi vaikkapa niinkin lavean määrittelyn kuin säädyllisyys, etenkin kun jokainen käsittää säännökset hieman eri tavalla. Esimerkiksi BuzzFeedin Ladylike -porukka on tehnyt videoita, joissa aikuiset naiset yrittävät noudattaa eri koulujen antamia pukeutumisohjeita ja se osoittautuu todella haastavaksi.
  
Teoksessa nostetaan siis esiin malliesimerkkejä oikeista tilanteista, jotka toistuvat aivan liian usein, eikä niihin ole koulussa tai oikein muuallakaan löydetty älykkäitä, tasa-arvoisia ratkaisuja. Vaikka Suomessa onkin monet asiat paremmin, ei täälläkään täydellistä ole. Jokin aika sitten oli Ylellä selvitys yläkoululaisten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ja rehtorista, joka erotettiin kommenttiensa takia. Kun itse olin lukiossa, lopetin kynsien pureskelun ja annoin kynsien kasvaa pitkiksi, minkä lisäksi käytin paljon sormuksia, jotta voisin raapia mahdollisen päälle käyvän tyypin ihoa dna-näytettä varten. Nyt 15-vuotias siskotyttöni puoletaan kantaa mukanaan pippurisumutetta. Onneksi meille kummallekaan ei ole vielä tullut vastaan tilannetta, missä moisia varotoimia olisi tosissaan tarvinnut.
  
“Arvaa mitä”, sanon, “musta on jotenkin siistiä että Lucy sanoo olevansa feministi.”
--
“No mun mielestä kaikessa ei tarvitse olla nimilappuja”, Claudia sanoo. “Se koko sana on jotenkin pelottava, moni säikähtää sitä. Ne luulee että se tarkoittaa miestenvihaajaa. Mä sanon mieluummin vaan että kannatan tasa-arvoa.”

“Mutta eikös feminismi tarkoita just sitä?”, sanon. “Tasa-arvoa. En mä usko, että se tarkoittaa, ettei halua seurustella tai jotain.”
--
“Saahan sitä sanoa vaikka humanismiksi tai ihmisrakkaudeksi tai miksi vaan.” -- “Mä olen sitä mieltä, että tyttöjä ja poikia pitäisi kohdella samalla lailla.”

“Niin mäkin”, sanon.
“Eli me ollaan ihan samaa mieltä”, Claudia sanoi.
“Tietysti”, vastaan, vaikka minusta tuntuu, ettemme ole.
(s. 78-79)
  
Näpit irti! sortuu välillä hieman liikaan saarnavuuteen. Feminismi nuortenkirjallisuudessa on todella tervetullutta, mutta se pitäisi esitellä ajatuksia herättävästi (missä tämä teos usein onnistuukin), mutta vähemmän alleviivaavasti tai syyllistämättä niitä, jotka eivät jo ole feministejä tai pitävät tasa-arvosta mutta eivät sanasta feministi. Viv esimerkiksi suuttuu yhdelle pojalle siitä, ettei tämä voi sukupuolensa takia ymmärtää miten vaikeaa on olla tyttö, vaikka hän tukee Vivin zine-projektia.
  
Jos vertailee Bournen ja Mathieun teoksia, on molemmissa paljon samaa, mutta myös aivan omanlaiset tarinansa. Pidän Bournen hahmoista, tarinankuljetuksesta ja käännöksestä enemmän kuin Mathieun, mutta suosittelen molempien lukemista erittäin lämpimästi. Näitä silmiä avaavia teoksia ei voi olla liikaa, ainakaan siihen asti, kunnes asioista saadaan tehtyä parempia kaikille.
  
Arvosana:
              
Takakannesta:
Voimaa! Ylpeyttä! Asennetta! Yhden tytön rohkeus sytyttää kaikki koulun tytöt kapinaan ahdistelua ja syrjintää vastaan.

Yhtenä päivänä Viv päättää että nyt riittää. Miksi jalkapallojoukkueen poikien annetaan kouria tyttöjä koulun käytävillä ilman rangaistusta? Miksi heidän ällöttäviin kommentteihinsa ei puututa? Viv on kyllästynyt noudattamaan tyttöjä syrjiviä epäreiluja sääntöjä.

Vivin äiti oli 90-luvun punkkari, Riot Grrrl. Viv lainaa hänen asennettaan ja ryhtyy tekemään omaa lehteä, jota hän jakaa salaa tyttöjen vessassa. Hän kutsuu tyttöjä kapinaan, ja muut tytöt vastaavat.
Nämä tytöt eivät alistu vaan iskevät takaisin!
  
Suomentanut: Lotta Sonninen, 306 sivua, Otava 2018

Alkuperäinen nimiMoxie! (2017)
  
  
Samankaltaista luettavaa: Holly Bourne: Normaali-trilogia (Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Mitä tytötn täytyy tehdä?), Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa, Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiva kuulla sinun kommentteja tästä. :) Oletko lukneut jo nuo Holly Bournen teokset?

      Poista
  2. Sain tämän kirjan Hel-YA-lahjakassista ja luinkin siitä hiukan alkua, mutta en innostunut niin paljon, että olisin kiireisen opiskelusyksyn seassa alkanut lukea sitä. Eniten minulle tökki suomennos. Englanti paistoi läpi liian voimakkaasti. Teoriassa kyllä kannatin kirjan ideaa ihan kympillä, mutta toteutus ei imaissut mukaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli sama ongelma liian hätäiseltä tuntuvvan käännöksen kanssa. Sama ihminen on kääntänyt Minä, Simon, Homo Sapiensin, joka ei tuntunut ollenkaan kiirehdiltyltä. Kirjan ideakaan ei ollut yhtä loppuun asti hiottu kuin Holly Bournella. Silti hienoa, että näitä feministisiä nuortenkirjoja kirjoitetaan ja suomennetaan enemmän.

      Poista