Lukulomalla voi tarttua vaikka kauhukirjoihin

"Harteikas, tummanpuhuva hahmo vilahti puiden lomassa. Sillä näytti olevan taaksepäin kaartuvat sarvet ja keltaisena hohtavat silmät, mutta se käveli pystyssä kuten ihminen."

  

  

Anu Holopaisen Iik! -sarja on edennyt jo kahdeksanteen osaansa Krampus. Voiko kirja alkaa kauhistuttavammin kuin koulun hiihtopäivällä? Ei ainakaan minusta, sillä lukiessani aivan ensimmäisiä sivuja iski päälle ihan liioittelematta Vietnam flashbackit verenmaku suussa ja kyyneleet silmänurkissa itseäni vanhemmilla, lipsuvilla suksilla metsäladulla hiihtämisestä. Miten olikin, ettei voitelu ollut ikinä kohdillaan!

  

Ei hän ruudulla tapahtuvia juttuja pelännyt, vaan oikeita hirviöitä. Ja ehkä vielä enemmän hirviömäisiä ihmisiä, joista joskus kirjoitettiin iltalehdistön lööpeissä. Vampyyriin sentään tepsi pyhitetty vesi ja demoniin latinakielinen loitsu, ihmisiin ei aina edes järkipuhe. (s. 74)

  

Vaikka kirjan varsinainen kauhuaines kertookin nimenmukaisesti Krampuksesta, Joulupukin pelottavasta vastakohdasta, joka Wikipediaa lainatakseni on "keskieurooppalaisessa kansanperinteessä esiintyvä hahmo, joka on puoliksi pukki ja puoliksi paholainen", oli minusta tuo hiihtämispuoli paljon pelottavampaa. Oli pikemminkin melkein tyydyttävää, kun tuo sarvekas hiippari sieppaa kiukuttelevan Siirin. Hän nimittäin haluaa joululahjaksi ikärajoitetun pelin, mutta ihastuttavan järkevät vanhemmat eivät siihen onneksi suostu. 

  

– Hämmästyisin kyllä, jos metsässä tulisi vastaan susi. Ihan vain koska se olisi tavallinen, normaali susi. Mutta jos siellä tulisi vastaan ihmissusi, en ihmettelisi yhtään!

--

Miksi Vuohikylässä oli parin viime vuoden aikana tapahtunut kerrassaan kummallisia, ja mitä erityistä Siirissä oli? (s. 7-9)

  

Kaksoset Saku ja Sussa joutuvat taas kohtaamaan yliluonnollisen maailman, vaikka ne hommat alkavat jo vähän kyllästyttää. He pohtivat, miksi juuri heidän kohdalleen on sattunut niin paljon näitä epätavallisia yhteentörmäyksiä ja miksi Siirillä on outoja kykyjä. Jälkimmäiseen kysymykseen ei valitettavasti tullut lisätietoa, mutta ehkä jossakin seuraavassa osassa. 

  

Krampus vapautuu arkeologisen kaivauksen takia, mitä oli alaa yliopistossa vuosia opiskelleena todella cringeä lukea. Vaikka kyseessä on vain lasten romaani fiktiivisine kauhuhahmoineen, on kuitenkin tärkeää, ettei luotaisi aivan täysin villejä mielikuvia siitä, millaista arkeologia oikeasti on. Se on nimittäin todella paljon lähempänä pikkulasten hiekkalaatikkoleikkejä kuin Indiana Jonesia, kuten alla oleva, omilta koekaivauksiltani ottama kuva osoittaa.

  

  

– En olisi arvannut, että arkeologinen kaivaus olisi näin tylsä, Saku harmitteli. – Eihän täällä ole mitään. (s. 55)

   

Suomessa ei ole fossiileja tai luolamaalauksia vaan kalliomaalauksia, luolaihmisistä puhumattakaan - koska meillä ei ole niitä luoliakaan (Susiluola on alalla tunnettu tyhmyys, kun haluttiin rakentaa matkailun takia keskieurooppaa muistuttavaa kuvaa menneisyydestä, mikä ei edusta todellisuutta). Kaivauksia ei yleensä ole kuin kesällä, suunnilleen toukokuusta syyskuun loppuun välisenä aikana. Ja alussa kun ihmetellään räjäytystä muistuttavaa ääntä kaivausalueelta, niin sellainen ei todellakaan tavallisilla kaivauksilla tapahtuisi, ehkä korkeitaan, jos valvottaisiin kaupunkialueella olevan rakennustyömaata ja siellä sattuisi jokin kaasuputkiin liittyvä onnettomuus.

  

Kuinka kolme lasta edes kykenisi taistelemaan Krampusta vastaan ilman kunnon aseistusta, kuten vaikkapa raketinheitintä tai kranaatteja. (s. 81)

  

Tämä ei ollut aivan sarjan terävintä kärkeä, mutta edelleen oikein sujuvaa tekstiä. Suosittelen tätä etenkin joulunseutuun värisyttävän kirjallisuuden ystäville. Sarja sopii mainiosti etenkin 10-12-vuotiaille. Kirja loppuu varsin enteellisiin sanoihin ja Buffynsa katsoneelle varttuneemmalle lukijalle kovin tuttuihin tunnelmiin.

  

– Ai että Helvetti olisi meidän koulun alla? Sussa melkein naurahti epäuskosta, vaikka tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa. 

– Ei kai sentään, Saku arveli. – Mutta jospa tässä on semmoinen kohta, mistä sinne pääsee. Jos reitin voisi avata missä vaan, miksi Krampus olisi vaivautunut tänne asti?

--

– Eikö muuten ole aika outoa, että se kuilu on meidän koulussa, Siiri supatti kaksosille, kun he kävelivät isän perässä. – Toivottavasti kukaan muu ei osaa avata sitä. (s. 104 ja 117) 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Joulu on uhattuna! IIK!-sarjan kahdeksannen osan inspiraationa ovat keskieurooppalaiset kansantarut sekä suomalainen Rare Exports -kauhuelokuva. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan.

  

Uuhivuorelta on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia sekä outoja onkaloita, ja kansainvälinen säätiö aloittaa siellä arkeologisen kaivauksen. Saku ja Sussa kiinnostuvat paikasta, kun he Siirin kanssa kohtaavat metsässä kaksi merkillistä pikku-ukkoa, joista toisella on päässään säätiön logolla varustettu pipo.

  

Samaan aikaan Krampus, kaivausten myötä vapaaksi päässyt myyttinen jouluhirviö, kiinnittää huomionsa Siirin kiukutteluun joululahjoista. Krampus kerää tuhmat lapset jouluna säkkiinsä, ja jo ennen joulua sen tonttukäskyläiset yrittävät siepata Siirin kesken lumileikkien. Aattona Krampus onnistuukin viemään Siirin mukanaan. Kaksosten on kiiruhdettava perään ja keksittävä, kuinka he saavat pikkusiskon turvaan tonttujen suojatessa Krampuksen selustaa.

   

117 sivua, Myllylahti 2022
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja
• Räyhähenki
• Krampus 
  

  

*****

  

"Kroklokkeja sukelsi esiin varjoista ja romujen seasta. Niitä tuntui tulevan joka puolelta, höyrymobiilinraatojen ovista ja ikkunoista, rakennusten kivijaloista ja viemäreistä. 

Pian ne täyttivät kadun kuin outo mielipuolinen sirkusryhmä."

  

   

Arvostelukappale

  

A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takaa löytyvät Anders Vacklin sekä Riina ja Sami Kaarla (mistä johtuen Pet Agents -kirjojen kuvituksissa onkin vilahdellut mainoksia tästä sarjasta), ja joka tekee myös cameoroolin kirjassa keisarillisena pyövelinä. Nordic Horror on nuorten kauhusarja, jossa tulee olemaan yhteensä seitsemän itsenäistä osaa, joista kolme on jo ilmestynyt. 

  

Kerran niin eloisa metropoli muistutti nyt nekropolia, kuolleiden kaupunkia, ja sen murjotut mukulakivikadut katakombeja.

--

Lyijykaupunki oli kuin aavekaupunki. Aivan kuin valtaisa hyökyaalto olisi noussut Höyrymereltä, pyyhkäissyt kaupungin yli ja huuhtonut sen asukkaat mennessään. (s. 23 ja 94)

  

Kellopelikuiskaajan idea on huima: steampunk-Helsinki, zombeja sekä rutto, I'm all in! Mutta harmillisesti himpun päälle pariin sataan sivuun ei ole saatu ihan niin paljon sisältöä kuin luulisi. Jo valmiiksi pienikokoisessa kirjassa on todella suuret marginaalit, mikä tarkoittaa, että tekstiä on vieläkin vähemmän. Ja siinäkin vähässä oli typoja: esimerkiksi sivulla 119 "Nainen pelkäsi Ilmeisesti paniikkikohtauksen iskevän" ja sivulla 180 "Keittiö oli likaisia astioita". 

  

Kaupunki oli pelkkää harmautta, raunioita ja luhistuneita kattoja.

--

Sota ja aika olivat muuttaneet kaupunkia hyvin paljon siitä, kun Orca oli kahdeksanvuotias. Hän muisti lapsuudestaan kauniit, karkkimaisen värikkäät talot, niiden valkoiset pilaririvit ja ulkonevat, monenmuotoiset erkkerit kattokoristeineen. Nyt kaikkea peitti paksu noki ja lika. Sota oli tosiaan tehnyt Helsingistä Lyijykaupungin! (s. 77 ja 172)

   

Tämä on kirjoitettu 15-vuotiaille ja sitä vanhemmille, mutta teksti on hyvin yksinkertaista (välillä ehkä tahattomastikin pelkistettyine lauseineen) ja samaan aikaan käytetään kuitenkin sanoja, jotka eivät välttämättä kaikille nuorille avaudu. Tällaisia ovat mm. topparoikka, dandy, fonografi ja savikiekko. Nuorten kirjoitus- ja lukutaito sekä keskittymiskyky ovat toisaalta nykyään aiempaa heikompia, eli en ihmettele jos kirjoja ilmestyy jatkossa entistä enemmän tällaisella riisutulla tyylillä. mikä on todella hyvä heikommille lukijoille sekä esim. heille, joilla suomi ei ole äidinkieli, mutta paljon lukeville tällainen tympeää. Näitä aineksia kun harvemmissa kotimaisissa tai edes suomeksi käännetyissä kirjoissa on tarjolla. 

  

Vasta kun sota oli riistänyt metropolikselta valot, saattoi ymmärtää, miten pimeä paikka maailma oli. (s. 12)

  

Kellopelikuiskaajan piti olla kauhua, mutta Furiosa-rutto (jonka epäilen olevan viittaus Mad Max: Fury Roadiin) ja kroklokit - joita ei juurikaan selitetty, kuten ei sitäkään, miksi sotaa käytiin, ehkäpä propagandan takia tietoa ei kauheasti ollutkaan - eivät nyt niin kammottavia olleet. Ällöttävin kohtaus nimittäin mielestäni oli, kun tyttöpäähenkilö ryömii kakkaojassa. Diktaattori esimerkiksi olisi voinut olla vielä asteen verran inhottavampi, sillä pahat ihmiset ovat kauhuolentoja paljon pelottavampia.

  

Lordiprotektorin uskonto suhtautui paitsi naisiin myös tieteeseen hyvin epäluuloisesti, miltei vihamielisesti.  

--

Oli parempi liikkua poikana, koska etenkin myöhään illalla yksin liikkuva tyttö herättäisi liikaa huomiota. (s. 128 ja 141)

  

Potentiaalia vieläkin hurjempaan tarinaan olisi ollut roppakaupalla, mutta teos keskittyi harmillisesti luomaan olematonta romanssia kahden nuoren hahmon Orcan ja Vaporin välille. He olivat alkupuolella kirjaa vain ohimennen mainittuja sivuhahmoja, pääfokuksen ollessa höyrytekniikan professori Aeriksen seikkailuissa suljetulla alueella ja loppupuolella he olivat ajautuneet vuodeksi eri kaupunkeihin. En itse kokenut minkäänlaista värähtelyä kaksikon välillä, enkä voi sanoa, että olisin edes oppinut tuntemaan heitä.

  

Sisäpuutarha oli kuin vihreä temppeli, tai elävä, mullantuoksuinen museo, jota hallitsivat luonnonlait ja vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Trooppiset, sumuiset huoneet olivat kauniita kasvitieteellisiä pienoismaailmoja. (s. 126)

  

Loppu oli todella epätyydyttävä. Sivumäärän lähestyessä loppua sitä lukijana alkaa toivoa, että jotain tapahtuisi, sillä Mad Maxin tavoin, tässä keskityttiin aivan liikaa erilaisilla höyrykoneilla kaahailuun, juonen ja henkilöiden ollessa toissijaisia. Miljöön ansiosta kirja kuitenkin ansaitsee enemmän pisteitä. Kuvitusta löytyy kannen lisäksi myös sisäkansista ja se oli 5/5 eli aivan loistava suoritus sillä saralla ja olisin mielelläni nähnyt sitä vielä enemmänkin.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Näkevätkö kellopelizombiet unta höyrylampaista?

  

Apokalyptinen matka steampunk-tunnelmaiseen Helsinkiin sodan, ruton ja zombien keskelle.

  

15-vuotiaat tiedekadetit Vapor ja Orca joutuvat hengenvaaralliselle matkalle Helsinkiin, Lyijykaupunkiin, etsiessään professoriaan Aerista, Keisarillista Kellopelikuiskaajaa. Aeriksella on keino parantaa ihmiskunta Furiosa-rutosta ja päättää loputon sota, mutta sitä varten hän tarvitsee Lyijykaupungissa sijaitsevasta vanhasta laboratoriostaan Tulikiven. Ruttoon sairastuneen professorin matkakumppaniksi päätyy pieni zombietyttö Alba, mutta aika alkaa käydä vähiin…

  

Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Luova ruho

  

*****

  

"Para oli taikaolento, joka luotiin noituuden avulla. 

Se valmistettiin langasta ja kangasräsyistä, jotka kiedottiin kuolleen lapsen sormen ympärille. 

Para heräsi eloon, kun sen valmistaja pudotti pisaran omaa vertaan sen päälle ja teki taikarituaalin."

  

   

Mitä olisikaan Halloween-lukuhaaste ilman Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittamia Pax-kirjoja? Nämä ovat oikeasti kammottavaa luettavaa vaikka kohderyhmänä ovat lukijat 12 ikävuodesta ylöspäin. Sarjassa ollaan kauhun ällöllä laidalla, joka saa takuuvarmasti aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä. Lisäksi sarjan kirjat ovat todella lyhyitä ja Henrik Jonssonin taidokkaasti, sarjakuvamaisesti kuvittamia. Pax on täydellinen sarja kauhua kaipaaville varhaisnuorille ja sitä vanhemmille, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille.

  

– Osasto eteenpäin, mars! kissalakkinen pikkupiru komensi ja osoitti suunnan keltaisilla kynsillään. 

Muut pikkupirut tungeksivat ja purivat toisiaan häntiin. Ne käkättivät ja mekastivat. 

– Kasasto kitaanpäin, kops! 

– Lipasto lapaanpäin, laps! (s. 64)

  

En ole koskaan ennen lukenut sarjaa, jonka luvuissa on juokseva numerointi osasta toiseen, eli vain ensimmäinen osa alkaa luvusta 1, muuta jatkavat siitä, mihin edellinen osa päättyi. Niinpä Para sisältää luvut 87-127. Kun Mariefredin koululaisilta katoaa ulkoilupäivän aikana puhelimia ja muuta arvotavaraa, osoittavat kaikkien syyttävät sormet kohti Alrikia. Kuka tai mikä on katoamisten takana? 

  

Alrik halusi kuitenkin jäädä Mariefrediin. Hän piti jopa salaisesta kirjastostakin. Hän piti ajatuksesta, että hän ja Viggo olivat valittuja jollain salaperäisellä tavalla ja että he kuuluivat yhteen kirjaston kanssa. He olivat osa jotain suurta ja tärkeää.

--

Hän oli yrittänyt, ettei alkaisi ajatella Laylahia ja Andersia "kotina", mutta jos rehellisiä oltiin: täällä hän tunsi olevansa enemmän kotonaan kuin missään ennen tätä. (s. 80)

  

Para ei harmillisesti kuulu sarjan parhaimmistoon. Mystinen kirjasto toimii harmillisesti deus ex machinana ja ratkaisee kaikki ongelmat poikien puolesta - toisaalta Viggolla on vaikeuksia lukea ADHD:nsa kanssa, eli tällainen oikominen auttaa häntä. Myös kirjan jännityselementit jäävät pintapuolisiksi ja aivan liikaa tilaa saa Alrikin ja Viggon kiusaaminen, jota tapahtuu niin muiden koululaisten kuin opettajienkin taholta. Ongelmallisiksi väitettyjä poikia syytetään, kun tavaroita alkaa katoamaan, vaikka heillä ei ole osaa tai arpaa tapahtumiin - tai ei ainakaan suoraan. Tämä kaikki vain siksi, että poikien äiti on alkoholisti ja pojat on otettu huostaan. Alrik pelkää, että viime aikaisten kohujen takia Anders ja Laylah eivät halua enää pitää heitä. 

  

Voisivatko he tehdä niin, erottaa hänet ja Alrikin toisistaan? Ilmeisesti, Aikuiset voivat tehdä mitä tahansa.

--

Sehän siinä juuri onkin, Alrik mietti. Kaikki olettavat, että hän ja Viggo ovat syypäitä kaikkeen. -- Tuntui todellakin siltä, kuin hänellä ja Viggolla olisi otsassaan leima, jossa luki: "Syytä vain minua!"

--

Viimeinen asia, mitä hän nyt tarvitsi, oli taas yksi aikuinen Andersin ja Laylahin kotona kertomassa, että hän teki vaikka mitä kamalaa. Eikä hän edes ollut tehnyt mitään! (s. 70, 140 ja 151)

  

Kiusaaja-Simonin perhetaustoja avataan hieman ja tarjotaan ainakin yksi selitys, miksi Simon on sellainen kuin on. Hänen isänsä on todella ankara, jopa väkivaltaan taipuvainen ja poika siirtää kipuilunsa vielä heikommassa asemassa olevien nälvimiseen. Toisten systemaattinen piinaaminen ei tokikaan ole oikein, mutta kiusaajalla itselläänkin on usein ongelmia. Mielenkiintoista tarttua sarjan seuraavaan osaan, kuinka korppipoikien tarina tästä etenee. 

  

Ulkona alkoi olla jo pimeä, mutta hän ei saanut mennä ihan vielä sisään.

--

– Vielä sata lyöntiä, niin olet valmis tältä päivältä, Puukässä-Thomas sanoi. – Jos saa köniinsä lastenmailoja käyttävältä aloittelijalta, on aika treenata kovemmin, eikö niin? 

– Kyllä isä, Simon vastasi. 

– Paino vasemmalla jalalla, Puukässä-Thomas käski ja läpsäisi Simonia takaraivoon. – Paino. Etummaisella. Jalalla. Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, ennen kuin se menee kalloosi? (s. 53)

Arvosana:

    

Takakannesta:

Menestyssarja täynnä hyytävää kauhua ja yliluonnollisia olentoja.

  

Veljekset Alrik ja Viggo ovat palauttaneet rauhan kotikaupunkiinsa Mariefrediin auttamalla raivostunutta henkiolentoa. Tyyni kausi jää kuitenkin lyhyeksi, kun asukkailta alkaa selittämättömästi kadota tavaroita. Alrik on helppo kohde syytöksille, vaikka tosiasiassa tapahtumien taustalla on noituus. Kuvioihin ilmaantunut salaperäinen Iris herättää yhä uusia kysymyksiä. Kuka hän oikein on?

  

Pohjoismaiseen mytologiaan perustuvassa Pax-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Loitsusauva, Tuonenkoira ja Ihtiriekko.

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Bjäran (2015)
   
Kuvittanut: Henrik Jonsson

  

Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki (ilmestyy helmikuussa 2023)

Kauhua keskiviikkoon: Levottomia henkiä

"– Semmoinen paikkoja sotkeva kummitus, joita ennen vanhaan sanottiin räyhähengiksi. 

Sarvimäellä on paljon synkkää historiaa ja se jättää jälkiä. 

Kellarikäytävillä voi nähdä vaikka mitä, jos sammuttaa valot."

   

    

Anu Holopaisen Iik!-sarjan seitsemäs osa, Räyhähenki, saattaa olla paras osa tähän mennessä. Todella hyytävää meininkiä. Saku, Sussa ja Siiri vanhempineen joutuvat asumaan muutaman viikon toisaalla, kun heidän kotiinsa tuli vesivahinko. Pystyin samaistumaan heidän tilanteeseensa täydellisesti, sillä meilläkin tuli alkuvuodesta naapurin asunnosta vedet kylppärinkatosta läpi. Meillä eivät kuumailmapuhaltimet kuitenkaan riittäneet, vaan katto piti repiä irti niin kylppäristä kuin saunastakin ja samalla menivät sekä saunan lauteet että seinätkin vaihtoon (bonuksena saimme uuden kiukaan). 

  

Se oli mustarunkoinen, lehdetön ja käkkyräinen puu -- Puu näytti ikivanhalta ja jotenkin ympäristöönsä sopimattomalta. (s. 17)

  

Väliaikaisessa asunnossa alkaa tapahtua kummia. Tavaroita katoaa tai löytyy oudoista paikoista, takit putoavat jatkuvasti naulakosta ja telkkari menee itsekseen päälle keskellä yötä. Mihin yliluonnolliseen kauhistukseen lapset ovat tällä kertaa törmänneet? Onneksi naapurissa asuva uusi luokkakaveri Midi ja pikkusisko Siiri pelastavat päivän voimillaan, joita eivät itsekään vielä ymmärrä. Midin isosetä on ollut meedio, eli jotain mystistä hänkin on perimässään saanut.

  

Tapaukset alkoivat myös vähä vähältä vaikuttaa rajummilta, jopa pahansuovilta. Kerran hana alkoi huudattaa itsekseen vettä keittiössä, ja eräästä Sakun kirjasta oli selittämättömästi revennyt kolme sivua melkein kokonaan irti. (s. 43)

  

Olen nähnyt Poltergeist-elokuvan joskus vuosia sitten, enkä siitä paljoakaan muista. Holopainen on kuitenkin osannut adaptoida mainiosti tuon klassikon tunnelman alakoululaisten kauhukirjaan. Parissa kohtaa aikuistakin kauhistuttaa, onhan kirjassa mm. syyttömänä hirtettyjen henkiä. Ja etenkin araknofoobikoille voisin varoittaa, että kirjassa on yksi kohtaus, joka saattaa ahdistaa. 

  

– Äiti varmaan ajatteli, että jos teitä harmittaa, kun ette pääse leffaan. Mutta se on semmoinen K-16 jännäri

--

– Ei harmita, aikuisten leffat on tylsiä, Siiri sanoi

--

– Katsokaa tekin jotain kivaa, äiti ehdotti lapsille. – Eikös Netflixiin tullut se yksi fantasialeffa, jonka halusitte nähdä? (s. 81-82)

  

Midin luokse pääsee kätevää huoltokäytävää pitkin niin, ettei tarvitse laittaa edes ulkovaatteita päälle. Kolmikko on kellarissa, kun valot yllättäen sammuvat. Mietin, miksi lapset eivät käytä kännyköidensä taskulamppua, sillä tuon ikäisillä on puhelin aina mukana ja tämän todistaa myös se, että vähän myöhemmin Saku sanoo, että pitää mennä syömään, kun hän katsoo kännykkänsä kelloa. Ja vaikka säikähdys saattaa saada unohtamaan asioita, Saku ja Sussa ovat kokeneita yliluonnollisen kohtaamisessa. 

  

– Ei kai Suomessa ole maanjäristyksi? joku epäili. mutta Saku tiesi paremmin. 

– Kyllä on, hän avasi suunsa ja punastui, kun kaikki kääntyivät katsomaan. – Varsinkin pohjoisemmassa. Mutta ei kovin usein, ja ne ovat vain pieniä. (s. 27-28)

  

Minäkin olen kokenut maanjäristyksen Suomessa kahdesti, kun maa on Suomen ja Ruotsin välisellä merialueella tärissyt. Ensimmäisellä kerralla luulimme puolison kanssa, että ulkona menee jokin iso ajoneuvo tai äänekäs lumiaura, sillä joskus talomme tärisee niiden takia. Pian kuitenkin kävi ilmi uutislähteistä, että kyseessä oli maanjäristys. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

IIK!-kirjasarjan seitsemäs osa manaa esiin perinteikkäästi kummittelevan räyhähengen.

  

Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan. Sussan, Sakun ja Siirin kotona sattuu vesivahinko, jota perhe joutuu väistämään pariksi viikoksi väliaikaisasuntoon Sarvimäen asuinalueelle. Heti alkupäivinä taloa tärisyttää maanjäristys, ja juuri sitä ennen Saku on nähnyt pahaenteisen unen. 

  

Asunnossa alkaa tapahtua kummia: tavarat katoilevat ja löytyvät aivan oudoista paikoista, televisio käynnistyy itsestään keskellä yötä. Samalla alueella asuu Sakun ja Sussan luokkatoveri Midi, joka tietää Sarvimäen historiasta pelottavia asioita. Vähitellen alkaa paljastua, että ne eivät ole pelkkää historiaa - ja sekä Midistä että Siiristä paljastuu jotakin uutta ja selittämätöntä.

   

116 sivua, Myllylahti 2022
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja
• Räyhähenki
• Krampus (ilmestyy elokuussa 2022)

  

Holopaisen tuore haastattelu Kirjavassa satamassa. 

    

*****

  

"– Kummituksetkin tietävät, että lukeminen kannattaa aina."

  

    
Juha-Pekka Koskisen kirjoittamassa ja Saana Nyqvistin kuvittamassa Mysteerijengi-sarjan ensimmäisessä osassa Kirjaston kiusanhenki seikkaillaan yöaikaan Rikhardinkadun kirjastossa. Tuossa kirjastossa tapahtuu kummia niin Marko Hautalan kirjassa Lauri Luu ja riivattu lukukoira kuin myös Sini Helmisen Hurmeessakin.

  

– Milloin tämä on rakennettu? Mimosa uteli. 

– 1880-luvulla. Muistaakseni tämä on toiminut kirjastona siitä lähtien.  (s. 53)

  

Ensimmäiseksi on pakko ihastella kirjan paksua, liki kartonkimaista paperilaatua ja nelivärikuvitusta (jota tosin olisi voinut olla enemmänkin). Eikä tarinakaan ole lainkaan kehno. Hieman epäuskottavuuksia löytyy, kuten salakäytävä, joka yhdistää Nicon ja Mimosan kodin Iivon kotiin, vaikka voihan se olla vaikka jokin vanha palvelijoiden käytävä. Itse kummittelu ja sitä ratkova Mysteerijengi ovat kiinnostavia - onhan vanhin jäsen on Iivon isotäti, jolla on kiehtova vanhojen kirjojen kokoelma. Nicon suklaahimoja on korostettu ehkä karvan verran liikaa.

  

Mimosa oli löytänyt vanhan, seinään upotetun vaatekaapin takaa pölyisen käytävän. Se johti kerrostalon ullakon poikki naapuritaloon ja päätyi Iivon kodin kenkäkaappiin. Mikä parasta, käytävän keskellä oli unohdettu ullakkohuone, jonka kolmikko oli vallannut omaksi kerhohuoneekseen. (s. 6)

  

Miksihän lastenkirjoissa on niin usein epätavallisia vanhempia? Tässäkin äiti on tutkimusretkukunnan mukana Pohjoisnavalla, jonne ei varmaan ihan kovin moni pääse. Luulin, että iso koristeellinen alkukirjain on anfangi, ei minuskeli, niin kuin kirjassa väitetään. Hämmentävää. Kirjaan on päätynyt muutama todella hieno kuvaus, etenkin tämä jäi mieleen "hiljaisuus humisi korvissa -- kuin äänettömyys olisi leijunut pölyn lailla"

  

Koko kummitussoppa alkoi tuntua turhan sakealta. (s. 66)

    

Koska Kirjaston kiusanhenki ei ole liian pelottava ja kieleltään helppolukuinen, voi tätä suositella jo alakoululaisista nuorimmille, siis 1-3-luokkalaisista alkaen. Kirja sopii toki myös 4-6-luokkalaisille. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Mysteerijengi ratkoo oudoimmatkin tapaukset! Alakoululaisten jännityssarja alkaa.
  
Nico, Mimosa ja Iivo ovat kiinnostuneet kaikesta kummallisesta. Kun kolmikko kuulee, että Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee, he päättävät ryhtyä tutkimaan asiaa ja perustavat Mysteerijengin. Lopulta jengiin liittyy myös Iivon isotäti Elina, joka on todellinen kummitusasiantuntija.
  
Mutta mitä outoa on tekeillä kirjastossa, jossa kirjat putoilevat öisin hyllystä? Mitä kummitukset haluavat ja pitääkö niitä pelätä? Mysteerijengi ottaa asiasta selvää, vaikka seikkailu saa polvet tutisemaan ja hiukset nousemaan pystyyn! Kirjastossa kukaan ei kuule huutoasi, sillä siellä pitää olla hiljaa.

  

89 sivua, Karisto 2022

  

Kuvittanut: Saana Nyqvist

 

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Lastenkirjahylly

  

*****

  

"Siellä oli omituinen, unohdettu paikka, jonne ihmiset eivät koskaan menneet.

Ja jos menivätkin, niin eivät koskaan viipyneet kauan.

Siellä ilmestyi aina muurahaisia retkiviltille tai perheet alkoivat riidellä."

  

   

Yllättävää kyllä, pidin tästä Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman ja Henrik Jonssonin kuvittaman Pax-sarjan kolmannesta osasta. Ihtiriekko, paljon enemmän kuin kahdesta ensimmäisestä. Loitsusauva oli ällöttävä irtileikattuine hevosenpäineen ja Tuonenkoira inhotti koiraan kohdistuneella väkivallalla mässäillyssään. 

  

Ihtiriekko lienee joillekin tuttu termi ja voisi kuvitella, että tämä menisi samaan kammokategoriaan edellisten kanssa, mutta itseasiassa kuolleen lapsen kostava kummitus olikin tosi kiinnostava idea. Mutta kuka lapsi on ja miksi hän kantaa kaunaa? Minulle ihtiriekko on aina tarkoittanut vain heti synnyttyään surmatun lapsen henkeä, mutta voi olla, että tämä kirjassa vanhemmankin lapsen henki on samanlainen entiteetti, jolle ei vain suomeksi ole omaa sanaa. Samoin lapsenmurhaajaa kutsutaan tässä enkelintekijäksi, joka oli minulle aiemmin tuttu vain aborttientekijälle. 

  

– Tyttöjen tukka. Koru kaulassa. ja nyt vielä itketkin kuin tytöt. Olet siis selvästi tyttö. 

Jonte ja muut pojat hohottivat. 

– Niin kuin olisi paha asia olla tyttö, Tove tuhahti. (s. 27)

  

Pari kertaa kirjassa sorrutaan lasten aliarvioimiseen tai aikuiset toimivat tyhmästi. Esimerkiksi varoitetaan jostakin asiasta ja joudutaan itse vaaraan, kun ei noudatettu omaa neuvoa tai on kerrottu jokin asia pari sivua aiemmin ja hahmoilla menee tolkuttoman pitkään punaisten lankojen yhdistämisessä. Ihtiriekon siunaamattoman haudan löytäminenkin on uskomattoman vaikeaa, kunnes Viggo kaikista hahmoista toteaa, että hauta löytyy sieltä, mistä maassa näkyy tuoreita kaivamisen jälkiä... Muutoin oikein ihastuttavan hyytävä teos kauhufaneille.

  

Alrikilla ja Viggolla on kirjassa todella lyhyt kouluviikko: vain maanantaina ja keskiviikkona on normaali päivä, tiistaina ei ole koulua opettajien koulutuksen takia, torstaina on lyhyempi päivä opettajien kokouksen takia ja perjantainakaan ei ole koulua, koska on pyhäinpäivän aatto. Kirjan tapahtuma-aikaan nimittäin vietetään Halloweenia.

  

Viggo on oma rasittava itsensä: tekee kolikkotemppuja huudellen: "katso minua", mutta hukkaa kolikon jatkuvasti ja juoksee hautausmaan muuria pitkin. Ymmärrän kyllä hyvin Alrikin kommentin: "Pikkuveljet ovat ihan kuin finnit. Kun niitä kaipaa kaikkein vähiten, ne pulpahtavat nenälle." Viggo ei vieläkään ole saanut apua lukivaikeuteen tai ADHD:hen, sillä lukeminen tuottaa edelleen haasteita.

  

Viggo -- ei pitänyt lukemisesta, ei ollut koskaan pitänyt. Se oli niin vaikeaa ja tylsää. Tunnin lukeminen tuntui koko syyslukukauden pituiselta. -- Hän ei tajunnut miten Alrik osasi valita kirjan niin nopeasti. Ja mistä Alrik tiesi, miltä sivulta hänen piti kirja avata? (s. 82)

  

Ovatkohan odininapila, hämähäkkijuuri ja keijukohokki oikeita kasveja? Kiinnostaisi tietää niiden ruotsinkieliset nimet, sillä voihan olla, että näille olisi suomeksi toisenlaiset nimet. Se, että "torstait olivat noitapäiviä" oli minulle aivan uutta tietoa. Tässä sarjassa on niin hauskaa, että lukujen numerointi on jatkuva, näin ollen siis ensimmäinen tämän kirjan luvuista on 51. Ja kuten voi arvata, ei ole ihan perheen pienimipien lukemistoa, suosittelenkin 5-6-luokkalaisesta eteenpäin ihan yläasteelaisillekin.

      

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Karmiva kauhusarja ammentaa pohjolan mytologiasta.
  
Maagisen kirjaston vartijoiksi valitut veljekset Alrik ja Viggo ovat juuri selviytyneet kamppailusta tuonpuoleisen olennon kanssa. Pyhäinpäivä lähestyy, ja silloin aaveiden mahti tunnetusti voimistuu. Nyt yksi niistä on päättänyt kostaa. Pystyvätkö veljekset estämään sen, ja millä hinnalla?

  
Ihtiriekko on urbaanin kauhufantasiasarja Paxin kolmas osa, joka on täynnä draamaa, taikuutta ja toimintaa.

     

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2021

  

Alkuperäinen nimi: Mylingen (2015)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus (ilmestyy elokuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Lapsellista arkea

Kuinka scifi taipuu aikuisten kuvakirjaksi ja nuorten selkokirjaksi?

"Kun suhahdimme ohi, linnut nousivat siivilleen ja parvi hajosi tuuleen 

auton taakse kuin merkillisen voikukan hahtuvainen pallo."

  

  

Sodan olivat käyneet ja sen olivat voittaneet etälentäjät - miehet ja naiset komentokeskuksissa kaukana taistelukentiltä, joilla miehittämättömät droonit sotivat toisiaan vastaan seitsemän vuotta kestäneessä strategiapelissä. -- Siviiliuhrit olivat kahdenlaisia: onnettomuudekseen ristituleen joutuneita sivullisia ja liittovaltion lentäjien lapsia, jotka kuin myönnytyksenä sotilasteknologian jumalallisuudelle syntyivät kaikki kuolleina. (s. 5)

  

Simon Stålenhagin retrofuturistinen tuotanto tuli minulle tutuksi Tales From the Loop -pelistä, jota puolisoni pelasi. Tähän joukkorahoituskampanjalla rahoitettuun kirjaan puolestaan törmäsin kirjagramissa ja laitoin heti varaukseen, mutta ehdin uusia teoksen maksimimäärän (joka on pandemian vuoksi nostettu 10:een kertaan, lyhyellä matikalla laskettuna lainasin tämän siis melkein vuosi sitten) ennen kuin tulin lukeneeksi tämän vasta palautuspäivää edeltävänä iltana. Sivujahan tässä ei ole paljoa, eikä tekstiäkään edes jokaisella aukeamalla, jotenkin kirja kokonsa takia vain unohtui lukupinoon - ironista, eikö. 

  

Mä en muista, milloin se alkoi. Kai se sai alkunsa tavallisena vapaa-ajanvirikkeenä. Niin kuin tv. Joskus ne istuivat katsomassa tv:tä ja joskus vain istuivat kaukokypärä päässään. Mä en välittänyt. Hämäräksi se touhu muuttui järjestelmäpäivityksen jälkeen vuonna 1996. (s. 51)

  

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1997, mutta vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa robotiikka otti vuosikymmeniä aikaisemmin askeleita, joita ei meidän todellisuudessamme ole vieläkään saavutettu. Päähenkilö on teini-ikäinen Michelle, joka ajaa Yhdysvaltojen halki pienen Skip-robotin kanssa päämääränään löytää pikkuveljensä. Matkan aikana nähdään droonien hylkyjä, kuullaan takaumien kautta Michellen elämästä ja jonkun toisenkin ajatuksia ilmeisesti sotilaskohteesta.

  

Useimmat tiet Kaakkois-Pacificassa olivat todennäköisesti käyttökelvottomia pölyn takia, mutta mä halusin vältellä suurkaupunkeja ja lännen taajaan asuttuja alueita niin pitkään kuin mahdollista. (s. 18)

  

En yhtään osannut arvata millainen huima ja paikoin rujokin tarina kansien väliin mahtuikaan. Siksi onkin todella outoa, että kirjastossa tämä oli luokiteltu 84.2 (kustantajan suositus) sijaan osastolle 74.93 eli piirustus- ja maalaustaiteen historia, Pohjoismaat! Lisäksi yhdessä sivukirjastossa tämä oli laitettu lastenosastolle, vaikka jo heti ensisivuilla käy selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole lastenkirja. Tästä kun löytyy niin tienposkeen kuolleita ihmisiä, seksirobotteja kuin addiktoituneita vanhempia. 

    

Koko kaupunki teki lähtöä. Kaikkialla näkyi täyteen lastattuja autoja. Ihmiset kantoivat taloistaan sänkyjä, sohvia ja isoja televisioita ja köyttivät niitä kiinni perävaunuihin ja autojen katoille. Ruokakaupoissa oli epäsiistiä ja ahdasta ja hyllyt ammottivat tyhjinä - huoli velloi pitkissä jonoissa seisovien ihmisten ajatuksissa, ne vilkuilivat toisiaan kuin olisivat vain odottaneet, milloin ryöstely pääsisi valloilleen. (s. 25)

  

Kuvitus tukee tarinaa paikoin erittäin hyvin, osa aukeamista tosin tuntui hieman turhilta, sillä ne eivät kertoneet mitään uutta tai syventäneet maailmaa, vaan saattoivat olla niin toistensa näköisiä, että piti kääntää sivuja taaksepäin tarkistaakseni, ettei kyseessä ole painovirhe. Kuvapainotteisuudestaan huolimatta tarina avautuu kuitenkin enemmän tekstin kautta. Kuvien tyyli on hyvin synkkä niin sisällöltään kuin värimaailmaltaankin ja välillä olikin vaikeaa saada selvää joistakin sivuista. Lisäksi painomusteen haju otti vähän nenään, tämä siis hajuherkille varoituksena.

  

Auton editse liikkui keltaisia työrobotteja, ne lukjettivat isoja kaapelikeloja ja vaappuivat yli tien kuin hitaat kilpikonnat seuraten neurografiverkon johtolinjaa läpi hapsottavan havupuumetsän. (s. 52)

  

Liittymiä toi mieleeni enemmän Black Mirrorin kuin Stranger Thingsin höystettynä Junji Itomaisella kauhulla. Etenkin loppua kohden kauhua tarjoillaan paljon enemmän. Avoin loppu antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella, miten tarina päättyi ja kuinka se voisi jatkua. Yleensä en ole avoimien loppujen ystävä, mutta tähän maailmaan ja kerrontatyyliin tämä oli täydellinen. Toivottavasti Stålenhagin muutkin teokset suomennettaisiin.

  

Rannikon tuntumassa lojui kolme taistelualusta. Joskus aikoinaan sama alustyyppi oli liittovaltion asevoimien ylpeys -- Nyt alukset makasivat, missä makasivat. Taivaalta pommitettuina, sisukset meren kovertamina ja aaltojenjäytäminä, mutta taas palveluksessa, lintuluotoina. (s. 72)

  

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Matkalla autioituvan Amerikan halki.

  

Aavemaisen kaunis kuvitettu romaani Stranger Thingsin ja Terminatorin hengessä.

  

Droonisotien jälkeinen Amerikka vuonna 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa lelurobotin kanssa länsirannikon poikki etsien kadonnutta veljeään.

  

Autioitunutta maisemaa hallitsevat jättimäiset sodassa särkyneet taistelurobotit ja laajennettuun todellisuuteen koukkuun jääneet ihmisrauniot. Melankolisen ja vähäeleisen tekstin sekä lähes sadan värikuvan yhdistelmästä syntyy vangitseva matkaromaani.

  

Liittymiä on yhtä aikaa silmiä hivelevän kaunis ja vatsaa kuristavan rujo kuvitettu romaani.

   

Suomentanut: Tarja Lipponen, 143 sivua, Johnny Kniga 2020

   
Alkuperäinen nimi: Passagen (2017)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Konsolifin, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Kun puhumme avaruusaluksista,

puhumme koneista.

Koneet ovat metallia ja lasia,

joku on rakentanut ne.

Mutta tämä alus ei ole metallia."

   

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on toinen koskaan lukemani selkokirja. Scifikin taipuu näköjään aivan mainiosti selkokielelle, vaikka toki lukijasta riippuen tässä saattaakin olla vaikeita ilmaisuja.

  

Eletään maaliskuuta vuonna 3527, Visan äiti on sairaalassa jouduttuaan onnettomuuteen Telakalla, avaruuden rajalla olevalla tutkimusasemalla. Nyt Visan isää pyydetään menemään sinne tutkimaan uutta, mahdollisesti vaarallista alusta. Visakin päätyy mukaan ja alkaa pohtimaan, kertooko tutkimuslaitoksen johtaja kaiken, minkä aluksesta tietää.

  

Vieraat alukset ovat tuntemattomia avaruusaluksia,

jotka tulevat jostakin muualta kuin Maasta. (s. 7)

  

Arvasin tarinan ison juonikäänteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siitä huolimatta oli miellyttävää lukea säeromaanimaisen ilmavasti aseteltua tekstiä. Visa menee kielloista huolimatta tutkimaan alusta, jokin siinä houkuttelee häntä. Lopusta juonenkäänteistä isot kiitokset kirjailijalle, sen olisi voinut ratkaista niin monella eri tavalla, mutta tämä oli nainio näin. 

  

Mutta aluksessa on jotakin erikoista.

--

Olen varma,

että hän salailee jotakin.

Otan selvää,

mitä se on. (s. 27)

  

Telakan johtajan asenne on hyvin xenofobinen ja elokuvista tuttu asetelma toistuu. Miksi kummassa jokin maan ulkopuolinen kansa haluaisi hyökätä Maahan? Onhan maailmankaikkeus oletetusti täynnä elinkelpoisia, mutta asumattomia planeettoja ja tarvittaessa varmasti löytyisi helposti lukuisia sellaisia asteroideja, kuita ja planeettojakin, joista louhia mineraaleja. Onkin siis varsin kliseistä ja tarpeetonta reagoida vihamielisesti ilman syytä. 

  

Tarvitsemme lisää tietoa aluksesta,

jotta osaamme puolustautua.

Emme voi tietää,

millaisia olentoja aluksen omistajat ovat.

Tai mitä he haluavat meistä. (s. 61)

  

Ystävyys, solidaarisuus ja perheen suhteet olivat tärkeässä roolissa. Olisipa Visan isä kuunnellut poikaansa jo aiemmin- Aikuiset unohtavat liian usein, että nuortenkin mielipiteitä on hyvä kuunnella ajatuksen kanssa ja keskustella tyrmäämisen sijaan. Visan ikä jäi hieman arvoitukseksi, teiniksi häntä taidettiin kutsua, mutta en muista, että tarkkaa ikää olisi missään kohtaa mainittu. Kuvituksen tutkijoiden asuista tulee vahvasti mieleen Star Warsin stormtrooperit.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Scifiromaani selkokielellä

  

On vuosi 3527. Visa matkustaa Telakalle, tutkimuskeskukseen Maan yläpuolella. Siellä on tuntematon avaruusalus. Visa tutustuu alukseen salaa ja selvittää sen salaisuuden. Tietääkö salaisuuden joku muukin? Mitä tapahtuu, kun Visa puolustaa alusta?

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on selkoscifiä nuorille. Kertomus muuttuu vähitellen yhä jännittävämmäksi. Kirja on upea avaruusseikkailu sekä kuvaus ystävyydestä ja perhesuhteista. Antti Kososen kuvitus tukee hienosti tarinaa

  
98 sivua, Kehitysvammaliitto / Opike 2020

   

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja,  Kirjailijan haastattelu: Ketju-lehti

Kalman hajua

"Yritän räpyttää silmiä, saada näyn katoamaan, mutta siinä se on. Käsi. Se ei vaikuta 

olevan kiinni kenessäkään, kohoaa vain sormi sormelta suoraan edessäni, läpi pöydästä.

Sormet, luonnottoman valkeat ja kelmeäkyntiset, ryömivät minua kohti kuin hämähäkin jalat."

  

  

Arvostelukappale

 

Sini Helmisen Hurme on sateenkaarenkirjava ja kalman hajuinen teos, joka aloittaa Lujaverinen-sarjan. Tämä YA-teos on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Helmisen aikaisempi Väkiveriset-sarja. Onnistunut kansi on Karin Niemen käsialaa. Ihan alkuun on annetava kirjasta emetofobiavaroitus (kohtauksia löytyy sivuilta 205 ja 261, jos asia siis vaivaa sinua niin kuin minuakin). Huomaa kyllä, kuinka koronan jälkeisenä aikana moni ennen niin normaali asia tuntuu nykyään... erikoiselta. Esimerkiksi kuten seuraava lainaus:

  

Törmään Stepaan, joka tervehtii kovaäänisellä töräyksellä nenäliinaan. 

"Oletko sä nyt ihan varma, ettei sun kannattaisi vaan mennä kotiin?"

--

"En kai mä nyt voi ikuisesti kotona maata vaan sen takia, että mulla on vähän nuhaa..." -- Stepa tukahduttaa kädellään aivastuksen, niin että hänen nenästään kuuluu hassu tussahtava ääni.  (s. 261-264)

  

Seela Kalmankari on muuttanut Helsinkiin yliopisto-opintojen takia. Kurssikavereita ovat mm. Stefanos Huang eli Stepa, jolta kysellään aina, mistä hän on kotoisin (Keravalta) ja mystinen Halla, jolla on ihanan persoonallinen pukeutumistyyli ja heterochromia eli hänen silmänsä ovat keskenään eriväriset. Seela asuu enonsa Sepon luona, suvun omistaman hautaustoimiston yläkerrassa. 

  

"Halla... onks se muuten miehen vai naisen nimi?" 

Stepan kysymys saa kastikkeenpisarat leviämään naamalleni kun spagetti leviää irti haarukasta. -- vilkaisen sivulleni Hallaan. Hänen valkeat kasvonsa ovat ilmeettömät, vain toinen terävästi rajattu kulmakarva värähtää. 

"Se on mun nimi." (s. 42)

  

Tarina käynnistyy infernaalisella tavalla pieleen menneistä Tinder-treffeistä. Oikealle pyyhkäisty Anton (jonka nimi tosin on ainakin yhden kerran typotettu muotoon Antto) nauraa Seelalle päin naamaa hänen kerrottuaan olevansa vegaani ja käy vetämässä välillä vessassa kokaiinia. Pian treffien jälkeen Anton alkaa ghostaamaan, kirjaimellisesti.

  

Seelan kissalla Darth Maulla on korvatulehdus, mutta opiskelijabudjetista on vaikea raapia kasaan eläinlääkärilaskun verran rahaa. Kun Seppo sattumalta kutsutaan hakemaan Antonin ruumis sairaalalta, Seela saa tilaisuuden pölliä miehen pöksyihinsä piilotaman mömmöpussin. Myymällä sen jotenkin hän voisi auttaa karvakaveriaan. (Itse olisin ottanut vain opintolainan kuin sekaantunut noin kyseenlaiseen toimintaan, mutta ainakin se tuo tarinaan hyvin kiinnostavia käänteitä.)

  

Toinen käteni ei kuuntele, se haparoi tiensä alushousuihin ja tyhjensin mieleni ajatuksista, että tässä kaivelen kuolleen munia -- käsiini osuu -- jotakin mitä en todellakaan ole etsimässä -- Rigor mortis, kuolonkankeus, vaikuttaa ilmeisesti kaikkiin ruumiin jäseniin... (s. 26)

  

Samastuin vahvasti Seelan fuksivuoden fiiliksiin (tosin Oulussa kulttuurialojen opiskelijoiden piti itse hommata haalarit ja ne saatiin vasta keväällä, tässä fuksiporukka kirmailee jo syksyllä "uudenkarheissa haalareissaan"), haluun muuttaa kauaksi kotoa opiskelemaan ja likinäköisyyteen. Seela pohtii useasti kuinka "ilman silmälasejani tai piilolinssejä maailman hahmot ovat reunaltaan epämääräisiä." I feel you. Hän on lisäksi lukija-ihminen. Tykkään kuin hamsteri vessapaperihylsyihin piilotetuista herkuista, kun kirjailijat tekevät jostakin hahmostaan lukutoukan.

  

Vaatekaapin päällä lojuvat fantasia- scifikirjapinot, päälimmäisinä Brandon Sandersonia, Robin Hobbia, George R.R. Martinia ja Terry Pratchettia. (s. 16)

  

Helminen käyttää hauskoja ja varsin luoviakin kielikuvia (esim. "kielitaitoni on ruosteessa kuin pihalle sateiseksi kesäksi jätetty kuokka"), mutta välillä kohottelin kulmiani joillekin erikoisille ilmaisuille, kuten kolauttaa auton ovi auki. Kiinni laitettaessa tuo olisi ihan loogista. Ja ovea tosiaan kolautellaan lukuisia kertoja. Mietin myös kohtaa, jossa eräs hahmo kommentoi Seelalle, ettei käytä "kolaa", että onko tuo jokin uusi katunimi kamalle vai kirjoitusvirhe kokasta (cokiksesta ei liene ollut kyse)? 

  

Sentään lattia on siisti äidin eilisen yllätysvierailun aiheuttaman pikasiivouksen jäljiltä, eikä näkyvillä loju dildoja tai käytettyjä pikkuhousuja. (s. 220)

  

Ihmettelin, kun Seela kaataa boolin loput hellan vieressä olevan kukan juurelle eikä esimerkiksi pesualtaaseen (joka varmaan oli lähistöllä). Kukka parka. Hauskasti myrrysmies mainittiin tässäkin kirjassa, kolmannen kerran tänä vuonna lukemissani kirjoissa. Tässä juhlittiin myös kekriä / Halloween-bileitä, ollen ainakin viides lukemani nuortenkirja tänä vuonna, missä ko. tapatuma ollut.

  

Kirjassa oli pari tilaisuutta, josisa juoni olisi voinut lähteä Pet Cemetery linjalle, mutta onneksi tähän ei oltu sorruttu. Osaako joku muuten sanoa, onko tosiaan niin, ettei kissan murtuneita kylkiluita osaa Suomessa hoitaa kuin muutama lääkäri ja että potilaan pitää odottaa leikkausta useampi päivä? Katson paljon eläinlääkärisarjoja maailmalta (englantia puhuvista maista), ja tuollainen väite tuntuu aivan uskomattomalta.

  

Mieleni pyörittää yhä uudestaan Sepon eilisiä sanoja kuin karusellia, jossa kirmaa luurankohevosia. Lujaveriset, jotka näkevät aaveita; se kuulosti huonolta tv-sarjan käsikirjoitukselta. (s. 111)

  

Oli kiinnostavaa, kuinka kirjailija on hyvin tiedostavainen hahmojen sateenkaarevuudesta (kuten panseksuaalisuudesta, they/them pronomieista, deadnamesta ja siitä, kuinka Halla inhoaa tulla kutsutuksi eksoottiseksi), mutta laittaa sitten erään pojan kommentoimaan Seelalle, että tämä voisi tuoda bileisiin pari siideriä itselleen - koska siideri on ultimaattinen tyttöjen juoma. Entäs jos Seela pitäisikin vaikka oluesta? Tai ei juo alkoholia ollenkaan?

  

"Luuletko että se käyttää naisten vai miesten vessaa?" toinen nutturakaksosista on sanomassa ja minulla on ikävä tunne, että arvaan, kenestä he puhuvat.

--

"No mutta sö varmaan tiedätkin?" toinen, se joka neuloo, kääntyy minun puoleeni ja madaltaa ääntään. "Että se Halla. Mitä sillä oikein  on housuissa?" (s. 230-231)

  

Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan sarja etenee, jatko-osat kun ovat käsittääkseni ns. itsenäisiä teoksia. Mahdollista on siis, ettei samoja hahmoja nähdä enää tai näkökulmahenkilö muuttuu. Suosikkihahmojani olivat ehdottomasti Mau ja Halla. Oisikin kiehtovaa lukea seuraavaksi Hallan näkökulmasta kirjoitettu kirja.

  

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.  

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

  

Ymmärsin vertauksen Mullan alla -sarjaan (jota katsoin muutamia satunnaisia jaksoja joskus lukiolaisena), sillä kummassakin keskeisenä on perheen ammatti, kuolleiden kuljettamista ja hautauspalveluja. Addams Family on minulle vähemmän tuttu, lähinnä olen törmännyt siihen erilaisten viittausten muodossa. Pitänee joskus ottaa asiakseen perehtyä siihen paremmin. Oletan, että kyseessä on pitkälti samanlainen koheltava perhe kuin Debi Gliorin Strega-Borgiat -kirjasarjassa.

   

Kirjailija, tubettaja Joonas Riekkola kommentoi kanavallaan Luova ruho myös noita viittauksia ja tarttuu etenkin leipää ampuvan revolverin ongelmallisuuteen. Se on kieltämättä hieman särähtävä kohta muutoin mainiossa teoksessa, vaikka lukiessani en kokenut niinkään ongelmaksi sitä, kuinka leipä toimii aseena aaveita vastaan tai kestääkö se ampumisen, vaan kuinka ase ei tuntunut täysin sopivan teoksen maailmaan. Siitä on tosin myöhemmin hyötyä deus ex machina -tyyliin. Onneksi miljöö, jossa leivästä tehdä ballistinen objekti, on niinkin komea kuin Rikhardinkadun kirjasto. 

  

En voi olla miettimättä, mitä se meistä suomalaisista kertoo, että sekä yliopiston päärakennus että Kansalliskirjasto on koristeltu klassisilla kreikkalaisilla aiheilla, ei olmalla mytologiallamme, jonka Ukko on suurimmalle osalle suomalaisista vieraampi kuin salamoitaan syöksevä Zeus. (s. 225)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

  

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

  

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

  

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.

  

Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.

  

324 sivua, Myllylahti 2021

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kehrääjä, Lastenkirjahylly, Sivupiiri vinkkaa, Luova ruho, Oksan hyllyltä

  

Samankaltaista luettavaa: Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa, Salla Simukka: Lukitut

  

*****

"Aiemmin näin kuolleita ihmisiä melko useinkin. Onneksi en samalla kahjolla tavalla kuin se poikaparka Kuudennesta aistista, jolle kuolleet tuntemattomat kummittelivat 24/7. 

Minun vieraani olivat vain kuolleita sukulaisia, jotka tulivat ja menivät. 

Nykyisin he eivät vieraile lainkaan. Tai ainakin olen saanut itseni uskomaan niin."

    

Arvostelukappale

  

Mintie Dasin ruumishuoneelta alkavassa YA-kirjassa Kuolleetkin ghostaa käsitellään paljon raskaita teemoja, #metoo -hengessä ei-suostumuksellisesta seksistä ja nettiin vuotaneesta videosta, jossa eräs alaikäinen tyttö on sängyssä kahden pojan kanssa sekä päähenkilö Violetin intialaisen ulkonäön mukanaan tuomista haasteista (rasismi, täytyy tehdä asiat paremmin kuin kantaväestö, positiivinen syrjintä, monikulttuurikiintiöt, miksi sana "eksoottinen" on ongelmallinen jne.). 

  

Tarkalleen ottaen olen (selitän tämän ruokatermein, koska niillä minun näköisiäni ruskeita tyttöjä yleensä kuvaillaan) olen karamelli-frappuccino, jossa on ripaus maapähkinävoita. Ruskeuteni on peräisin Intiasta. (s. 14)

  

Kaiken lisäksi Violet ei ole aivan tavallinen teini vaan vuosituhantisen perinteen jatkaja. Hän on Aiedeojen perillinen. "Aiedeot ovat voimakkaiden soturikuningattarien perikunta, joka suojelee maailmaa." Hän pystyy näkemään henkiä ja joutuu tulevaisuudessa taistelemaan hyvän ja pahan välisessä sodassa. Paitsi ettei Violet halua tätä. Hän on pakottanut itsensä unohtamaan kaiken.

  

Olen -- geneerinen ruskea tyttö -- Suurine tummine silmineni, pikimustine hiuksineni ja pyöreine kasvoineni ulkonäköni edustaa sitä monitulkintaista vähemmistöulkonäköä, jonka ansiosta sovin moneen lokeroon. Vaikka näytän omasta mielestäni niin intialaiselta, että kuvani kuuluisi basmatiriisinpaketin kylkeen, minua luullaan usein meksikolaiseksi tai monietniseksi. -- juntit luulevat minua arabiksi ja sitten tavallisesti vielä möläyttelevät valikoituja etnisiä solvauksiaan. Sellaisia rasistit ovat - he eivät juuri koskaan osu rasismissaan oikeaan.

--

Olen asunut Yhdysvalloissa kolmetoista vuotta ja käynyt Intiassa vain muutaman kerran.

--

Mistä olet kotoisin? Minä vastaan aina: "Täältä." Sitten he kysyvät eri lailla. Joskus he jopa sanovat sen hitaammin siltä varalta, etten ymmärtänyt. Mistä olet oikeasti kotoisin? 

Minä ymmärrän aina. Olen ulkomaalainen, toinen, ulkopuolinen kaikille muille paitsi itselleni. (s. 22-27)

  

Violet oli aika ärsyttävä hahmo. Hän tekee kovasti töitä sulautuakseen massaan, ollakseen samanlainen kuin muutkin. Onneksi tarinan aikana hän kasvaa hieman ja oppii ymmärtämään empatian voiman. Vaikka Dasin hahmot ovat nuorempia kuin Hurmeessa, on kirjan sisältö paljon rankempaa. En pitänyt yhtään siitä, kuinka tytöt ämmittelivät ja lehmittelivät toisiaan. Koulussa on anonyymi juorusivusto "Hiehot ja horot -- Meadowdalen oma Gossip Girl 3.0." Tästä tulee mieleen mm. Karen M. McManuksen Yksi meistä valehtelee.

    

Tytöt ovat lutkia. Siihen se kaikki tavallaan palautuu. Tuntuu siltä, että kaikesta mitä teemme tai emme tee, meidät tuomitaan. Kaikki tuomitsevat, mukaan lukien me itse. (s. 232)

    

Kaksi kolmasosaa kirjasta oli hieman sekavaa haahuilua ja teos vilisee populaarikulttuuriviittauksia laidasta laitaan. Onneksi viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttui kiinnostavammaksi ja Das käänsi tapahtumien volyymi- ja kauhunupit kaakkoon. Epilogi päättyy niin kiinnostavasti, että saatanpa lukea jatko-osankin. "Sellaisia tarinat ovat, Kaikki riippuu siitä, kuka niitä kertoo."

   

Edessäni avautuva näkymä on kuin suoraan jostain kauhuleffasta tai scififantasiasta -- kaikki ovat hiuksettomia, ihottomia ja mikä vielä hämmentävämpää - kasvottomia. Silmien, nenien ja suiden paikoilla on ontot aukot. Iho on kuoriutunut pois kuin palovammojen uhreilla, ja liha, jänteet, luut ja sisäelimet ovat paljaina. (s. 251)

  

En suosittele kirjaa hammaslääkäripelkoiselle, minkä lisäksi tämäkin annan tämänkin kirjan kohdalla emetofobiavaroituksen (sivuilla 69, 75, 126 ja 260). Kuolleiden näkeminen ja Violetin ystävän perheen omistama hautaustoimisto vertautuvat Sini Helmisen Hurmeeseen. Taikavoimat ja niiden periytyminen puolestaan muistuttavat hieman Toni Adeyemin Veren ja luun lapsia. 

  

En tiedä, kuinka paljon Aiedeoja on yhteensä, mutta ne, jotka olen nähnyt, ovat laidasta laitaan eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä. Jos meidät kaikki koottaisiin yhteen, olen varma, että näyttäisimme -- monikulttuurisuussateenkaarelta (s. 57)

    

Arvosana:

            

Takakannesta:

Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

  

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

  

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa.

      

Suomentanut: Kristiina Vaara, 299 sivua, Into 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Ghosted (2020)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho

  

Samankaltaista luettavaa: Sini Helminen: Hurme, Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset