"SUKUPUUTIO, valvojana isoveli MaddAddam,
Aatami nimesi elävät olennot, MaddAddam nimeää kuolleet."
Lukuhaasteissa: Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kesäkuun kimppaluku
Kimppalukupostauksia muissa blogeissa: Dysphoria, Pauline von Dahl
Kun huhti-toukokuussa mietin kesän lukupinoa, huomasin pokkarihyllyssäni pari vähän pidempää, kauan lukemista odottanutta teosta. Ehdotin kirjabloggaajatutuilleni, olisiko heillä innostusta lähteä mukaan kimppalukuun, että lukisimme kesän lomakuukausien aikana kolme kirjaa. Kesäkuun teokseksi valikoitui Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (487 sivua). heinäkuun teoksena on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo (647 sivua) ja elokuussa Kathryn Stockettin Piiat (611 sivua).
Ne rakennukset, jotka eivät ole palaneet tai räjähtäneet, ovat yhä paikoillaan, mutta kasvikunta työntyy pontevasti joka halkeamaan. Ajan mittaan se rapauttaa asfaltin [--] villiviinin tapaista köynnöstä kasvaa kaikkialla, kiertyy ikkunalaudoille, kiipeää rikkinäisistä ikkunoista sisään, ristikoita ja kaiteita pitkin ylöspäin. Pian tämä alue on tiheää viidakkoa. (s. 292)
Luin keväällä ensimmäisen Atwoodini, Orjattaresi ja pidin siitä paljon, vaikka sen teemat ovatkin aika hurjat. Oryx ja Crake ei tavoittanut aivan samaa vaikuttavuuden astetta, mutta nautin suuresti teoksen melankolisesta miljöönkuvauksesta. Jostain syystä inhimillisen kädenjäljen rapistuminen on minusta ollut aina kiehtovaa ja Atwoodin sanankäyttö on oivallista, joskin suomennoksessa oli muutamia outoja käännösvalintoja ja pari kielikukkastakin. Suosittelen siis tämänkin teoksen kohdalla tarttumaan mahdollisuuksien mukaan englanninkieliseen versioon, sillä sen kieli lienee vieläkin tunsaampaa.
"Ei sitä koskaan tiedä."
"Niin mitä?"
"Mitä on todellisuus." (s. 113)
Atwoodin teoksilla on vahvasti yhteiskunnallinen sanoma, hän haastaa lukijan ajattelemaan niin naisen asemaa kuin geenimanipulaation vaaroja. Esimerkiksi takakansitekstissäkin mainitut gemakot ovat geenimanipuloituja sikoja, sus multiorganifer. Gemakot kasvattavat useita elimiä ihmisen omista geeneistä, eivätkä ne aiheta hylkimisrekatiota. On halvempaa kasvattaa yksittäisiä elimiä kuin kloonata kokonainen ihminen varaosiksi. (Vrt. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina)
Ihmiskunta on kuin eräänlainen hirviö. [--] Kuin jättiläisetana, joka armotta popsii kaikki planeetan muut eliölajit kitaansa (s. 319-320)
Teoksessa esiintyy myös lukuisasti muita kasvi- ja eläinlajeja, joiden geenejä on risteytetty keskenään. Aluksi geenimanipulaatio on toiminut ihmiskunnan ja maailman hyväsi, esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi, mutta pian uusia lajeja luodaan tuoton maksimoimiseksi ja ihan viihteenä, koska siinä saa tuntea itsensä Jumalaksi.
Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon oli liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä? (s. 272)
Teoksen näkökulmahenkilö ei ole nimestään huolimatta Oryx tai Crake, vaikka molemmat ovatkin merkittäviä juonen kannalta, vaan Jimmy tai Lumimies, riippuen puhutaanko saman miehen menneisyydessä, kun kaikki oli vielä näennäisen hyvin vai nykyhetkestä, kun lähes kaikki on tuhoutunut. Kuinka Craken ja Oryxin liittyvät kaikkeen ja heidän nimiensä merkitys paljastuu takaumissa. Samoin selviää mikä johti maailman tnykytilaan. Jimmy on modernin yhteiskunnan haaksirikkoinen arvaamattoman tulevaisuuden rannalla - menneisyyden juoksuhiekkaan juuttunut erakko, jonka ote todellisuudesta lipsuu.
Hän tunsi itsensä yhä enemmän luolaihmiseksi. (s. 265-266)
Atwoodin kieli on hieman ronskimpaa tässä kuin, mihin totuin Orjattaresi kanssa. Löytyy niin tupsuja ja killuttimia, vompatin persettä ja pornoa. Käytän itse hyvin hillittyä kieltä ja vaikka tällainen karkea kieli pistääkin silmään lukiessa, sopii se hyvin Jimmyn hahmolle. Jimmy on yksinäisyydessään ja rikkaassa kielen käytössään hieman verrattavissa Andy Weirin Yksin Marsissa päähenkilöön. Atwoodin luomista hahmoista on vaikea pitää, mikä lienee tarkoituksellista. MaddAddam-trilogian ensimmäinen osa päättyy vailla alustusta jatkolle, mutta minulla on jo seuraava osa, Herran Tarhurit hyllyssä. Ihan heti en kuitenkaan taida jaksaa tarttua siihen, sen verran tuhti ja selittelemätön paketti tämä ensimmäinen osa oli.
Kun etanat alkavat puhua, aikaa ei ole hukattavaksi. (s. 433)
Arvosana:
Booker-palkitun tarinankertojan huikea kannanotto geeniteknologian vaaroista. Kaksituhatluvun utopia siitä, mitä voi tapahtua, jos kehitys riistäytyy hallinnastamme.
Kauan sitten Lumimiehen nimi oli Jimmy ja hän kuului ystävänsä Craken kanssa hyväosaiseen eliittiin, joka asui biotekniikan suuryhtiöiden rakennuttamissa eristetyissä Piireissä. Muualla, ilmastonmuutosten, epidemioiden ja eriarvoisuuden riuduttamilla rahvaanmailla, elämä oli kaoottista. Tässä geeniteknologian hallitsemassa maailmassa keinoruoat, uudet eläinristeymät ja ihmisten varaosia kasvattavat gemakot olivat arkipäivää, eikä toisinajattelijoita hyväksytty. Kiehtovalla mutta vaarallisella tavalla Crakella oli edessään huikea ura geeniteknologian nerona. Hänen suunnitelmansa uudesta uljaasta maailmasta kietoutuivat niin Jimmy kuin salaperäinen Oryx, molempien miesten rakastettu. Sitten jokin meni pahasti vikaan – ja Lumimies on ainoa joka tietää mikä.
Alkuperäinen nimi: Oryx and Crake (2003)
Luettu myös täällä: Taikakirjaimet, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kuutar lukee, Kirjavarkaan tunnustuksia, Rakkaudesta kirjoihin
Sarjassa ilmestynyt:
- Oryx ja Crake (2003)
- Herran tahurit (2010)
- Uusi maa (2015)
Samantyylisiä kirjoja: Colin Thompson: Uusi Eeden, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Bernard Beckett: Genesis, Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti