Vuosi 2013 kirjoina

Vuoden viimeiset tunnit käsillä ja ulkoa kuuluu rakettien pauketta (mutta onneksi ei hälytysajoneuvojen ääniä). On siis aika listata kuluneen kirjavuoden tapahtumat. Vuoteen mahtui 48 kirjaa (harmittaa ettei mennyt 50 ihan rikki, tavoitetta ensi vuodelle?) ja 11093 sivua.

    
Vuoden 10 parasta teosta (joista yllättävästi kuusi on kotimaista ja kirjailijoista miehiä ja naisia molempia viisi) satunnaisessa järjestyksessä ovat:

1. Jenny Kangasvuo: Sudenveri
2. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
3. Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys löytää se ainoa oikea
4. Leena Krohn: Hotel Sapiens
5. Murray Bail: Eukalyptus
6. Magdalena Hai: Kellopelikuningas
7. Max Brooks: Sukupolvi Z
8. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
9. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
10. Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

   

Osallistuin pariin eri haasteeseenkin, 30Koetukseen, jossa tarkoituksena oli lukea 30 000 sivua, vaikka tiesin, etten siihen lukemaan pääisikään ja 13 kotimaista-haasteeseen, jossa piti tutustua itselle uusiin kotimaisiin kirjailijoihin. Jälkimmäisestä haasteesta puuttuu vielä kolme kirjailijaa, jotka ajattelin tammikuun puolella vielä lukea. Keskeneräisistä haasteista myös Aakkoshaaste jatkuu ensi vuodelle, kirjaimet E, N, Q, U, X, Z, Å, Ä ja Ö kaipaavat vielä korkkaamista (ehdotuksia otetaan vastaan!).

   

Joulukuussa luin seitsemän kirjaa eli 1968 sivua: Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia, Max Brooks: Sukupolvi Z, Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä, Charles Dickens: Joululaulu, Jenny Kangasvuo: Sudenveri, Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki ja Miina Supinen: Säde. Postauksia lopuista kirjoista tulossa vuoden vaihteen jälkeen.
  
Joulukuussa koettiin myös Hobitti 2-elokuvan ensi-ilta ja pääsin katsomaan leffan Kalevan toimittajan kanssa. Joululomalla ostin yhden kirjan lisää hyllyyni (Kathy Reichs: Pyhät luut 2,50e), lisäksi Bazarin alennusmyynnistä nappasin itselleni Daniëlle Hermansin Tulppaanimurhat 3,90e ja Sara Gruen Apinatalon 2,90e.

   

Joululahjaksi sain peräti kuusi kirjaa kiitos siskojeni ♥ Piparin ja MiuMarin, sekä kirjabloggaajien joululahjaringin yllätystonttu-Kirsin (lisäksi sain lainaan Steve Altenin Mayojen testamentin jatko-osan Ylösnousemus). osa näistä oli jopa lukulistallani: 

• C.J. Daugherty: Night School - Yön valitut
• Maggie Shayne: Hämärän prinssi
• William Golding: Kärpästen herra
• Eoin Colfer: Siipimies
• Katherine Neville: Tuli
• Marisha Pessl: Yönäytös

Sain lahjaksi myös pari leffaa:

• Moby Dick - Valkoinen valas (1956)
• Saiturin joulu (1935)
• Narnian taianomainen maailma (dokkari)

  

Pieni katsaus siihen, mitä onkaan luvassa tammikuussa:

• vieraskynä
• joulukirjojen lukukokemuksia
• uutuuskirjoja: mm. Veronica Roth: Divergent -  Outolintu ja Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika
• ...sekä loppu vuonna 2014 gradu-höpinää ja toivottavasti paljon hyviä lukukokemuksia!

   

Vuoden 2013 luetut:   

1. Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi
2. Albert Camus: Sivullinen
3. Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa
4. Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (novelli)
5. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
6. Gertrude Stein: Ida
7. James Joyce: Dublinilaisia
8. Edwidge Danticat: Veressä viljava maa
9. Margaret Atwood: Siniparran muna
10. Gustave Flaubert: Bibliomania
11. Salla Simukka: Toisaalla
12. Moira Young: Julma maa
13. Sari Peltoniemi: Haltijan poika
14. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
15. Tuomas Anhava: Oikukas tuuli ja Täällä kaukana
16. Kahlil Gibran: Maan jumalat
17. William Shakespeare: Kesäyön unelma
18. J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat
19. Richard Bach: Lokki Joonatan
20. Ally Condie: Perillä
21. Veronica Rossi: Halki ikiyön 
22. Katri Vala: Kootut runot (osa 1: Kaukainen puutarha)
23. Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
24. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
25. Magdalena Hai: Kellopelikuningas
26. Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen
27. Murray Bail: Eukalyptus
28. Roald Dahl: Sulo ja suklaatehdas
29. Jonathan Swift: Gulliverin matkat
30. Michelle Harrison: 13 salaisuutta 
31. Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja
32. J.D. Robb: Kuolema ovella
33. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
34. S. Kola: Ruususen iholla
35. Rick Yancey: 5. aalto
36. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
37. Lauren Oliver: Requiem - Rakkaus palaa
38. Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
39. Kjell Westö: Kangastus 38
40. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
41. Leena Krohn: Hotel Sapiens 
42. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
43. Max Brooks: Sukupolvi Z
44. Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä
45. Charles Dickens: Joululaulu
46. Jenny Kangasvuo: Sudenveri
47. Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki
48. Miina Supinen: Säde 

...joista (noin) 13 kotimaista 

1. Katri Vala: Kootut runot (osa 1: Kaukauinen puutarha)
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
3. Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja
4. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
5. S. Kola: Ruususen iholla
6. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
7. Kjell Westö: Kangastus 38
7. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
8. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
9. Jenny Kangasvuo: Sudenveri 
10. Miina Supinen: Säde

Moira Young: Julma maa

 "Lugh tulee ensimmäisenä, aina ensimmäisenä,

ja mä seuraan perässä."

     

     

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.

      

Uuden dystopia trilogian aloittava teos. "Parempi kuin Nälkäpeli. Tämä kirja räjäyttää tajuntasi." - MTV

  
Kuulin Moira Youngin dystopiateoksesta Julma maa ensimmäisen kerran, kun sitä sanottiin paremmaksi ja synkemmäksi kuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli. Vaikka en pidä tällaisesta muiden suosiolla ratsastavasta markkinoinnista, kirja onnistui herättämään huomioni.
  
Youngin teoksen päähenkilö on kahdeksantoistavuotias Saba, jonka tuntema maailma ei ole suuri. Se koostuu kaatopaikkaromusta rakennetusta talosta kuivuvan järven rannalla. Siellä asuvat hänen lemmikkivariksensa Nero, sadetta alati toivova isä, kultatukkainen veli Lugh ja pikkusisko Emmi, jota Saba syyttää heidän äitinsä kuolemasta yhdeksän vuotta aikaisemmin. Kun kaksoisveli Lugh kaapataan kotoaan Saba päättää etsiä hänet.
  
Matka veljen ja tämän vangitsijoiden, mustakaapuisten ratsastajien luokse on pitkä ja vaatii uhrauksia. Päähenkilö joutuukin nopeasti avartamaan maailmakuvaansa. Tämän kasvutarinan juonenkäänteistä tulee helposti mieleen esimerkiksi elokuva Mad Max gladiaattoriareenoineen. Ihmetystä herätti Saban jopa riippuvuuteen taipuvainen suhde veljeensä: hän kokee olevansa vain yhtälön huonompi puolikas ilman Lughia. Eikö hän tosiaankaan käsittänyt olevansa jotakin yksilönäkin?
  
Suomennoksen mä/sä-puhekielisyys on tyylikeino, joka jakaa mielipiteitä. Enemmän negatiivista palautetta teos saa toistuvista kirjoitusvirheistä, jotka aktiivisella tarkistuksella olisi voitu korjata. Tällainen huolimattomuus heikentää kirjan yleistä tasoa. Teoksessa on myös joitakin kömpelösti suomennettuja ilmaisuja ja suorastaan kielikukkasia, joita kirjaa alkuperäiskielellä lukematta oli välillä vaikea tajuta. Lukemisen ymmärtämistä oli hankaloitettu myös jättämällä repliikkiviivat pois. Välillä oli vaikeaa tietää, kuka on äänessä. Tästä huolimatta hiljaisen alun jälkeen tarina vie mukanaan.
  
Youngin hahmot ovat usein kliseisiin taipuvaisia, etenkin Saba. Hän pitää itseään rumana, vaikka on oikeasti kaunis. Kun eräs mies kiinnostuu hänestä, noudattaa Saban tunteiden vuoristorata stereotyyppisiä ratoja. Onneksi sivuhenkilöt lisäsivät mielenkiintoa, esimerkiksi siskoaan paljon pienempään rooliin jäänyt yhdeksänvuotias Emmi toi syvyyttä tarinaan vanhalla sielullaan.
  
Youngin vahvuus on hienosti luodussa maailmassa, jonka ansioista lukemista jatkaa ensimmäisten sivujen jälkeen. Monissa dystopiateoksissa yhteiskunta on yleensä hyvin hallittu riippumatta siitä, onko se teknisesti kehittynyt tai hieman ajassa taaksepäin taantunut. Valta voi olla esimerkiksi vahvalla poliittisella johtajalla tai sotilaallisella organisaatiolla, mutta Julmassa maassa ei ole vain yhtä yksittäistä vallanpitäjää. Teoksessa esitellään kyllä kuningas, mutta hän on vain yksi monista eri ihmisryhmien johtajista, eikä hänen valtansa ulotu kovinkaan laajalle. Kuningasta voisikin kutsua ennemmin huumeliigan pomoksi tai heimopäälliköksi muiden joukossa.
  
Youngin kerronnalliset erityispiirteet nostavat teoksen erottumaan muiden joukosta. Kirjailija avaa teoksensa verenmakuisessa maailmassa esiin tuomia ongelmia kenties liiankin hyvin, sillä epäilyttämään jäi, kuinka luontevasti tästä voi jatkaa trilogiaksi. Toinen osa ilmestyi englanniksi viime vuonna ja on oletettavissa, että kolmas osa julkaistaan vuonna 2014.

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

Saba on varjo. Lugh on valo. 

Ruma. Kaunis. 

Laiha. Voimakas.

  
Saba ja Lugh ovat erottamattomat. Niinpä kun mustakaapuiset ratsastajat vievät talvipäivän seisauksena syntyneen kaksoisveljen kotoaan, alkaa Saban pitkä matka Kuolemanenkeliksi.

  
Maailma kotiseudun ulkopuolella on raakalaismainen ja vailla lakia. Saba joutuu raivaamaan tiensä läpi tuhoutuneiden kaupunkien ja hylättyjen korpien etsien veljeään. Samalla Saba, joka on huolehtinut vain itsestään, oppii vähitellen myös luottamaan toisiin ihmisiin.

    

Kanadalaisen Moira Youngin Julma maa aloittaa toiminnallisen trilogian tulevaisuuden yhteiskunnassata. Teos sai Costa Children's Book Awardin ilmestymisvuonnaan. 

   

"Youngin visio tulevaisuudesta on helvetillinen ja pelottava, mutta jos haluat jonkun puolellesi, se on mitään pelkäämätön Saba." - Telegraph

   

Asiasanat: dystopia, scifi, kasvutarina, rakkaus

    

Samantyylisiä kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli, Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa, Ally Condie: Rajalla, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla,

    

Suomentanut: Tarja Kontro, 382 sivua, Otava 2013

    

Alkuperäinen nimi: Blood Red Road (2011)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon toimihuone, Lukunurkka,

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa

"Nyt olen vielä lähempänä aurinkoa."

      

  

Kauan se oli ollut elämääni, mutta nyt se kaikki oli mennyttä. Nyt meidän kaikkien täytyi yrittää löytää tulevaisuus. (s. 188)

  
Kansanmurha, Haiti, Dominikaaninen tasavalta. Pelkona sekoittuminen. Nämä sanat hyppäsivät silmilleni, kun luin Helsingin Sanomissa olleen arvostelun kirjasta. Etsin luettavakseni kirjaa Rotu ja etnisyys-kurssin loppuesseeseen. Jokin Edwidge Danticatin teoksessa alkoi kiinnostaa. Danticatin kieltä on sanottu kömpelöksi kuvaillessaan rakastumista, mutta pääsevän ylemmälle tasolle toiminnan lisääntyessä. Minusta teksti oli tasaisen laadukasta, runollista ja rauhallista, ilmavaa, mutta vakavaa.
       

Hän kuvittelee että kyyhkyset vaikertavat samalla lailla kuin aaveet itkevät, kun ne ovat liian yksinäisiä tai liian surullisia, kun ne ovat olleet kuolleena niin kauan etteivät enää osaa lausua omaa nimeään. (s. 32)

      
Haitilaissyntyisen, mutta nykyään Yhdysvalloissa asuvan Danticatin romaani perustuu vuoden 1937 tapahtumiin. Dominikaanisen tasavallan diktaattori Rafael Trujillo antoi käskyn teloittaa kaikki saarivaltion haitilaisasukkaat. Kymmenet tuhannet, käytännössä orjuutetut sokeriruokotyöläiset saivat surmansa "valkaisuksi" kutsutussa tapahtumasarjassa. Teoksen lopussa eletään jo vuotta 1961, kun Trujillo saa surmansa.
     
Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia vanhempansa nuorena menettäneen Amabellen silmin vuoroin lineaarisesti etenevän kerronan, vuoroin Amabellen takautumien kautta. Omiin lukuihinsa jaetut takautumat on erotettu muusta kerronnasta on tummentamalla.

    
Sinne kävellessä menee puoli aamua, vesiputouksen taakse jäävään kapeaan luolaan joen alkulähteelle, missä sokerityöläiset kylpevät. Luolassa on märkää sammalta, korallia ja marmorin näköistä kalkkikiveä. Ensin vesiputouksen taa pelottaa mennä, kun vesi iskeytyy täydellä voimalla olkapäihin. Silti sitä hiipii luolaan, kunnes ei näy muuta kuin hohtava vihreä fresko - märkien papaijanlehtien tummaa viherrystä. Ei kuulu sirkkojen siritystä, ei kolobrien sirinää, ei kyyhkysten kujerrusta. Kuuluu vain miten vesi liukuu kielekkeeltä ja kohisee vaahtoavana valkoisena suihkuna alas laskualtaaseen. (s. 106)

      
Amabelle on haitilainen, jonka vanhemmat hukkuivat tulvivaan jokeen. Amabelle jäi asumaan joen "väärälle", dominikaaniselle puolelle. Samanikäinen Valencia ja hänen isänsä löysivät Amabellen pian onnettomuuden jälkeen. Kysyttäessä hän kertoi kuuluvansa itselleen, vaikka myöhemmin palveleekin señora Valencian perhettä. Kirja alkaa señora Valencian synnytyksellä, jossa Amabelle toimii kätilönä. Rouva on toivonut tytärtä ja hänen miehensä poikaa. Yllätykseksi lapsia syntyy kaksi. Kookosmaidon valkoinen poika syntyy ensimmäisenä ja hunajamantelin värinen tytär seurasi perästä.  
       
Kaikkien yllätykseksi heikompana syntynyt tytär, "intiaaniprinsessa" Rosalinda, jää henkiin pontevan pojan, itse Generalissimon (Trujillo) mukaan nimetyn Rafaelin sijaan. Kun Rafi kuolee, Amabelle epäilee, että lasten isää señor Picoa kyllästyttää katsoa hyvinvoivaa tytärtään, joka on pulska ja tyytyväinen. Rouva kutsuu Rosalindaa kameleontiksi, sillä tämän ihonväri on lähempänä Amabellea kuin häntä itseään.
     
Papi, señora Valencian isä, oli aikoinaan muuttanut laaksoon päästäkseen eroon sodasta ja armeijasta, Hänen tyttärensä kuitenkin rakastui ensimmäiseen sotilaaseen, joka papin puutarhaan sattui kulkemaan. "Rakkautta ei aina pysty selittämään", toteaa papi, joka ei ymmärrä tyttärensä valintaa. Señoran ja señorin suhdetta ei solmittu rakkaudesta, he ovat kuin kaksi muukalaista. Señor oli aluksi ihastunut toiseen, joka kuitenkin torjui hänet. Pian tämän jälkeen hän näki Valencian isänsä puutarhassa poimimassa orkideoja. Orkideathan symboloivat rakkautta ja kauneutta, sekä pitkää ikää, kiinassa ne merkitsevät täydellisyyttä.
   

Hänen äänettömyytensä osoitti miten epäonnistunut oli tämä äkillinen avioliitto kahden muukalaisen kesken, joita eivät edes aika ja kaksi lasta - yksi tässä maailmassa ja toinen toisessa - olleet juuri lähentäneet. (s. 104)

  
Amabelle on lupautunut Sabastienille, jonka ruumiiseen raskas sokeripeltotyö on jättänyt merkkinsä. Amabellen menneisyyden varjot piinaavat häntä painajaisina, joista Sebastien äänellään ja kosketuksellaan ohjaa häntä kohti turvasatamaa. Heidän rakkaustarinansa jää lyhyeksi, sillä pian alkaa kuulua huhuja siitä, kuinka haitilaisia työläisiä on tapettu. Syyksi kerrotaan se, kuinka haitilaiset ääntävät persijan väärin. (En aiemminkaan ole pitänyt persiljasta, ja tämän kirjan luettuani se tuntuu vieläkin epämiellyttävämmältä yrtiltä.) Persilja nousee toistuvasti esille, sitä käytetään esimerkiksi mausteen lisäksi myös pesusienen tavoin.
     

Tartuin nyrkkeihin ja avasin ne nähdäkseni kämmenet, joista ruokojen leikkaaminen oli hangannut pois elämänviivat. (s. 148)

  
Mielenkiintoisana havaintona huomasin muutamaan kertaan sivuhahmona mainittavan, ruokakojua pitävän domiinikaaninaisen nimeltään Mercedes. Hänestä tuli mieleeni lukion jälkeinen aika, kun olin ennen yliopistoa puoli vuotta talouskoulussa. Olin lukiosta valmistuneiden linjalla, jossa keski-ikä oli vähän korkeampi kuin muissa ryhmissä. Yksi luokkatovereistani oli Mercedes niminen nainen dominikaanisesta tasavallasta. Nimestä tulee helposti mieleen eräs automerkki, mutta nimen taustaa hiukan tutkittuani sillä on vanhempikin merkitys, joka antaa syvyyttä Danticatin teokselle: Mercedes is a feminine given name of Spanish origin, referring to a title for the Virgin Mary, "Our Lady of Mercy".
    
Teos on raskaasta aiheesta huolimatta nopealukuinen. Sen sisältämä kertomus kuitenkin arvokas. Kaikki tuntevat ainakin jollakin tasolla natsit ja Euroopan holokaustin, mutta kuinka moni tietää haitilaisten kauhuista? Minulle tämä kirja avasi jälleen uusia näkymiä siihen, kuinka erilaisuus voi pelottaa ihmisiä, jotka pitävät itseään muita parempina. Suosittelen historiasta, ihmisoikeuksista ja vieraista kulttuureista pitäville ihmisille. Vaikka teos kertookin kansanmurhasta, on se pohjimmiltaan kaunis ja sykähdyksissä etenevä selviytymistarina.

     

Arvosana:

      

Takakannesta:

Amabella rakastaa Sebastienia, hänen sokeriruokojen naarmuttamia kasvojaan ja kovan työn kovettamia käsiään. He päättävät mennä naimisiin ja ylittää kahta valtiota ja kahta kansaa erottavan joen sadonkorjuun loputtua. Kesken arkipäivän toivorikkaan aherruksen, pian se jälkeen kun Amabelle on voitokkaasti auttanut emäntänsä kaksoset maailmaan, alkaa kylillä liikkua huhuja, että muissa kaupungeissa haitilaisia on alettu vainota, jopa tappaa…

    
Haitilaisten r-kirjain sointuu väärin, heidän ihonvärinsä on liian tumma ja he uhkaavat Dominikaanisen tasavallan rodun puhtautta. Tapahtumien vyöry erottaa Amabellen rakastetustaan, jota hän alkaa etsiä joen toiselta puolen, joesta, ja taas joen toiselta puolen.

        
Edwidge Danticat sijoittaa romaaninsa vuoden 1937 haitilaisten siirtotyöläisten joukkoteurastusta kuvaaviin tapahtumiin ja herättää henkiin historian unohtaman – mutta niin usein toistaman – tapahtumasarjan. Veressä viljava maa on tarina rakkaudesta, barbariasta, kunniasta ja ainoasta selviytymiskeinosta joka vainotuille ja viattomille jää: taito kestää.

  

Suomentanut: Leena Tamminen, 309 sivua, Gummerus 2000

     

Alkuperäinen nimi: The Farming of Bones (1998)

    

Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat

  

Samantyylisiä kirjoja: Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, Meera Syal: Anita and me, Zadie Smith: Valkoiset hapaat, Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha, Sam Selvon: The Lonely Londoners, Philip Roth: Ihmisen tahra

James Joyce: Dublinilaisia

"Mitkään ystävät eivät ole vanhojen ystävien kaltaisia"

     
Praktikum 2 kirja 4/5, 30Koetus 1887/30 000 sivua.
   
Luin teoksesta vanhemman, Saarikosken 1965 suomentaman version. Vuonna 2012 ilmestyi uusi, Heikki Salojärven, kieliasuiltaan päivitetty versio. Suomennos selittyy tekijänoikeuksien vanhenemisella: Joyce kuoli vuonna 1941. Kokoelmalla meni vuosia päästä kustannettavaksi, ei siis ole klassikoksi tuleminenkaan helppoa.
     
James Joyce kuvaa novelleissaan tarkasti 1900-luvun alun dublinilaisia, tavallisia ihmisiä arkisissa toimissaan. Monet henkilöhahmot esiintyvät myös hänen myöhemmässä teoksessa Odysseuksessa, jonka suomennoksesta vastasi niin ikään Pentti Saarikoski. Muutamalla lausella Joyce tuo jokaisesta hahmosta esiin piirteitä, jotka eivät aina tue aikaisempaa glorifoitua "kelttiläistä kansankuvaa", vaan paljastaa irlantilaisista salattuja, inhimillisiä puolia, "turmeluksen ilmapiiriä".  Novellien rakenne ei ole aina juonellinen vaan ne ovat usein tuokiokuvia, joilla Joyce tahtoo kenties esitella mahdollisimman monta erilaista persoonaa.
  
Yhdessä novellissa kerrotaan miehestä, joka aloittaa kyseenalaisen suhteen varattuun naiseen. Toisessa novellissa seurataan nuorta naista, joka aikoo karata kotonaan mennäkseen naimisiin ulkomailla. Kolmannessa juopotteleva konttorivirkailija lyö poikaansa. Onpa mukaan jopa mahtunut nainen, joka menee naimisiin vaimentaakseen puheet vanhaksi piiaksi jäämisestään. Hänelle aviomiehnsä suurin arvo on tämän "abstrakti arvo miehenä". Esimerkiksi Parnasson artikkelissa Tarja Pulli vertaa uutta ja vanhaa suomennosta keskenään ja toteaa "Suomennoksen lukijalle sillä ei ole paljonkaan väliä. Minä pidän enemmän jostakusta miehenä sinänsä kuin hänen abstraktista arvostaan miehenä."
 
Minulle näillä kahdela on selkeä sisällöllinen ero: abstrakti mies ja tämän arvo on yleistävä ilmaus, hänellä ei ole merkitystä miehenä yksilönä vaan tämän edustaman sukupuolen edustajana, jolla on todennäköisesti enemmän arvoa ja valtaa kuin ajankuvansa naisilla. Mies sinänsä on nykyaikaisempi, lievempi ilmaus, joka antaa miehelle yksilönä enemmän arvoa. Minulle tämä suomennosten välinen ero on merkittävä ja olisi ollut hienoa lukea näitä kahta versiota tarkemminkin rinnakkain.
  

Harmaa, lämmin elokuun ilta oli langennut kaupungin ylle, ja lempeä, lämmin ilma, muisto kesästä virtaili kaduilla. Ikkunaluukut oli suljettu sunnuntain lepoon, ja kaduilla parveilivat iloisen värikkäät ihmisjoukot. (s. 47)

   

Joycen novelleja värittää vahvasti aikalaisten katolisuus. Joyce ei itse kannattanut katolisia aatteita ja huomasin usein hänen novelleistaan pohjavireen, joka ei yleensä ollut katolisuutta ylistävä. (Tämä saattaa johtua myös osittain omista uskonnäkemyksistäni, sillä erosin kirkosta joitakin vuosia sitten.) Dublin kuvataan kaunistelematta: se on hieman nuhjuinen, hiilipölyn tahraama kaupunki, jossa työntekeminen on raskasta. Ja raskas työ vaatii raskaat huvit. Välillä tuli olo, että Joycen Dublinilla ja nykypäivän Oululla on paljon yhteistä.

   

Myöhäissyksyn auringonlaskun hehku peitti ruohomatot ja käytävät. Se sirotti ystävällistä kultapölyä epäsiistien piikojen ja raihnaisten vanhojen miesten päälle, jotka torkkuivat penkillä. (s. 69-70)

 

Tätä klassikkoa uskaltaa suositella. Jopa klassikkokammoinen, kuten allekirjoittanut, nauttii tästä. Saarikosken hyvin aikaa kestäneessä suomennoksessa on kaunis ja soljuva kieli, jota on helppoa lukea. Etenkin maisemakuvailut lumosivat. Joitakin erikoisia sanoja, kuten "stritsa" tai käännöskukkasia, kuten "halli" (engl. hall) teoksesta löytyi, ne eivät kuitenkaan lukemista tai ymmärtämistä häirinneet toisin kuin esimerkiksi Lukukeskuksen Kiiltomato.net sivuilla Kirsi Suutarinen pelkää.
  
Olin kuullut paljon Joycen Odysseuksesta, kuinka se on vaikea ymmärtää ja pelkäsin tämän olevan samantyylinen. Päinvastoin, tämä oli varsin nopealukuinen. Suurin osa novelleista on noin kymmenen sivuisia ja yksittäin luettuina kevyitä paloja, joiden pinnan alla on kokonainen maailma. Kokoelman kaksi viimeistä novellia muodostavat kolmanneksen teoksesta. Toisenlaisen näkökulman teokseen antaa esimerkiksi Luettujen maailmojen Kata, joka lähes jätti kirjan kesken.
  

Hänen tuli sääli köyhiä rappeutuneita taloja. Ne näyttivät hänestä rykelmältä kulkureita, jotka kyyhöttivät toisiinsa nojaten virran rantamilla, vanhat takit pölyn ja noen peitossa, katsellen auringonlaskun näkymää typerinä ja odotellen illan ensimmäistä vilun väristystä, joka kehottaisi heitä nousemaan, ravistelemaan itseään ja lähtemään matkoihinsa. (s. 72)

    

Teoksessa on 15 novellia Joycen nuoruuden vuosilta.

1. Sisaret
2. Tapaaminen
3. Arabia
4. Eveline
5. Kilpa-ajojen jälkeen
6. Kaksi liehakkoa
7. Täyshoitola 
8. Pieni pilvi
9. Vastineet
10. Savea 
11. Surullinen tapaus
12. Murattipäivä komitean istuntohuoneessa
13. Äiti
14. Armo
15. Kuolleet

 

Arvosana:

    

Tyylilaji: klassikot, 

   

Samantyylisiä kirjoja: -

  

Suomentanut: Pentti Saarikoski, 229 sivua, Tammen Keltainen kirjasto 3. painos 2011 (ensimmäinen suomennos 1965)

  

Alkuperäinen nimi: Dubliners (1914)

  

Kirjasta muualla: Parnasso/Lukeminen on pääasia, Kiiltomato, Luettuja maailmoja, Taavan päiväkirja, Kamina, Kirjantila, Elämää ja aspartamiinia, Aamulehti, Keskisuomalainen, MTV3 AVA: Lukupiiri,
  

Dublinilaisia Wikipediassa.

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (novelli)

"Ah, Venetsia! Ihana kaupunki!"

  

    

Praktikum II 2/5, 30Koetus 572/30 000

 

Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen saksalaisen Thomas Mannin ehkä kuuluisin novelli, Kuolema Venetsiassa on antanut nimensä myös kokoelmalle koottuja kertomuksia. Praktikumin puitteissa luettavaksi tuli vain tämä 77 sivuinen nimikkokertomus kirjailija Gustav Von Aschenbachin äkillisestä kaukokaipuusta ja matkasta Venetsiaan. Aschenbach on arvostettu kirjailija, joka sai 50-vuotislahjaksi aatelisarvon. Venetsiassa hänen huomionsa kiinnittyy 14-vuotiaaseen puolalaispoikaan, Tadzioon. Keltaisen pokkarin takakannessa kerrotaan, kuinka Mann jäsentää "taitavasti ihmisen pimeää ja torjuttua puolta", Aschenbachin tapauksessa tämä tarkoittaa homoseksuaalisuutta, joka jossain määrin yllättää jopa miehen itsensä.
 

Hämmästyneenä Aschenbach pani merkille, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen hunajanväristen kiharoiden kehystämät kalpeat, viehkeällä tavalla sulkeutuneet kasvonsa, suora nenänsä, ihastuttava suunsa, jumalaisen vakava ilmeensä toivat mieleen Kreikan kukoistuskauden kuvapatsaat, ja muodon puhtaaseen täydellisyyteen liittyi niin ainutlaatuista persoonallista viehätysvoimaa, että häntä katsellessaan Aschenbach ei muistanut kohdanneensa mitään niin täydellistä sen paremmin luonnossa kuin kuvataiteessakaan. (s. 180)

 
Luin jostakin, että Thomas Mannin on ajateltu olleen kaappi-homo, eli hän ei (ajankuvankaan puitteissa) voinut olla avoimesti kiinnostunut miehistä ja Aschenbach olisi Mannin omakuva. (Hänen poikansa Klaus Mann muuten oli avoimesti homo.)  Aschenbach seuraa nuoren Tadzion käytännössä jokaista liikettä, sillä hänen oma nuoruutensa on kadonnut, mennyt hukkaan ankaran työskentelyn takia. Tadzio on hänen silmissään kauneuden jumalan ruumiillistuma kuin marmorista veistetty kreikkalainen patsas. Tässä teoksessa on Mannin tyylille uskollisesti ripoteltu kertomuksen joukkoon paljon mytologiaa ja muodon etsimistä.
  
Laivamatkalla Venetsiaan Aschenbach tapaa vanhan miehen, joka kosmeettisesti itseään muuttamalla yrittää sulautua nuorten keikarien joukkoon. Tämä hahmo on päähenkilöstä suorastaan kuvottava - ehkä hän näkee siinä itsensä. Novellin loppupuolella Aschenbach päätyy kuitenkin itse samanlaiseen tilanteeseen, joutuu myöntämään oman ikänsä ja harmaat hiuksensa ja ehostuttaa itseään.
 

Hän kuin kauhistuen tajusi, ettei tuo nuorukainen kovin nuori ollutkaan. -- Kauhistuen ja oudoksuen Aschenbach katseli häntä ja hänen ystäviään. Eivätkö he tienneet, eivätkö he huomanneet, että mies oli vanha, että hänen oli aivan sopimatonta pitää nuorten keikarimaista ja kirjavaa asua ja leikkiä olevansa yksi heistä? (s. 171)

Oli vastenmielistä nähdä, mihin tilaan nuorten kanssa seurusteleminen oli saattanut pyntätyn vanhuksen. (s. 173)

  
Aschenbachin matkassa on pari mutkaa. Aluksi hän ei tiennyt minne lähtisi ja viimein Venetsiassa ollessaan hän kaipaa takaisin oman kotinsa rauhaan. Hän onkin jo lähdössä takaisin, kun hänen matkatavaransa lähetetään väärään kaupunkiin. Tämä "vastoinkäyminen" onkin oivallinen tekosyy jäädä kaupunkiin, sillä Aschenbach ei voinut vielä myöntää itselleen, että todellinen syy lähdön viivyttämiselle ja lopulta jäämiselle on Tadzio. Kun tieto koleraepidemiasta saavuttaa Aschenbachin, hän päättää jäädä kaupunkiin niin pitkäksi aikaa kuin Tadzion perhekin - tämä on kuitenkin vanhaa miestä kohtaan huono päätös ja koituu hänen kohtalokseen. Kuten novellin nimikin jo kertoo, kuolema koittaa Venetsiassa, yhdelle jos toiselle.
  
Teoksessa on pedofilistisia vivahteita, vaikka Aschenbach ei kosketa Tadziota tai edes puhu tämän kanssa. Ajatuksen tasolla Aschenbach kuitenkin ylittää rajoja, joita yhteiskunnassa on luotu suojaamaan lasten fyysistä koskemattomuutta. (Onnekseen Aschenbach ei elä George Orwellin teoksessa 1984 kuvatussa maailmassa, jossa on ajatuspoliiseja.) Vertasin teosta mielessäni Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi-kirjaan, jossa on myös homoseksuaalisia sekä pedofilistisia näkökulmia.
 

Pian katselija jo tunsikin tuon niin korostetusti esillä olevan, niin vapaasti katsottavaksi tarjoutuvan pojanruumiin jokaisen linjan ja asennon. -- Hänen vartalonsa kiertyi ja taipui erinomaisen viehättävästi, sulokkaan rohkeasti, rakastettavan ujosti. (s. 199)

   
Jossakin vaiheessa lukemistani ajattelin ääneen: "Senkin irstas, tirkistelevä, vanha äijä!". Olisiko tunnereaktioni sama, jos kyseessä olisi kaksi samanikäistä, nuorta ihmistä, joista toinen on tyttö ja toinen poika? Ei. Uskoisin, että kuvaamani kaltaisessa tilanteessa teos olisi suorastaan herkän romanttinen kuvaus ihastumisesta ja ujosta, kenties yksipuolisesta rakkaudesta. Tämä novelli on ollut tabu omana aikanaan ja yhä edelleen. Ymmärrän miksi se on saanut paljon huomiota. Venetsian kauniit kaupunkikuvaukset ovat elämän makuisia ja Aschenbachin sisäinen kamppailu omia tuntemuksiaan kohtaan on käsin kosketeltavan todellista ja samaan aikaan siinä rajalla, jossa ei tiedä enää saako tästä nauttia.
  

Riemastuen saattoi vanha mies todeta, ettei mielenkiinto ja huomaavaisuus tyystin jäänytkään vaille vastakaikua. (s. 206)

 
Aluksi en ollut vakuuttunut Mannin tyylistä kirjoittaa puolensivun mittaisia, vaikeaselkoisia lauseita, mutta löysin joukosta kauniita katkelmia, suoranaisia helmiä. Suosittelen teosta klassikoista pitävälle esteetikolle, joka ei hätkähdä erilaisista seksuaalisista suuntauksista. Jäin kaipaamaan enemmän kuvailua kolerasta ja sen vaikutuksista Venetsiassa - Mann ei ilmeisesti pitänyt sitä niin tärkeänä, että olisi lyhyen tarinan puitteissa muutamaa sivulausetta enempää aiheesta kirjoittanut.

Arvosana: 

      

Suomentaneet: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aaro Peromies (novellin ensimmäinen suomennos 1928 Toini Kivimäki), 77 sivua (kokoelman sivut 156-233), Tammi 2009 (3. painos, kokoelman Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia ensimmäinen suomennos 1985)

  

Alkuperäinen nimi: Der Tod in Venedig (1912)

  

Kirjasta muualla: Wikipedia, Kirjanurkkaus, There's no such thing as too many books, Kirjakko ruispellossa, 

  

Luchino Viscontin ohjaama elokuvaversio (1971)

  

Samantyylisiä kirjoja: Oscar Wilde: Dorian Greyn muotokuva, Vladimir Nabokov: Lolita

Vuoden 2013 lukuhaasteita

Uudet haasteet

    

Omasta hyllystä
   

Haastoin itseni lukemaan kirjoja omasta hyllystäni. Ja niitä on paljon, listalla tällä hetkellä yli 50 teista. Takarajaksi asetin vuoden 2013 lopun ja luen niin monta kuin ehdin.
   

Tyttökirja klassikoita
  

Luettuani Louisa M. Alcotin Pikku naisia osat 1 ja 2, ajattelin täydentää tietämystäni myös muista klassikkoteoksista, mm. L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö kuuluu tähän kategoriaan. Teen myöhemmin tälle haasteelle oman sivun, josta voi seurata haasteen etenemistä.

30 koetus

Facebookin puolelta bongasin haasteen, jossa luetaan vuoden aikana 30 000 sivua. En tiedä saanko kasaan niin paljon, määrä on kaksinkertainen vuoteen 2012 verrattuna. Moni haaste kuitenkin saa kirjakasan pysymään paksuna ja opintoihinkin kuuluu varmasti useampaan teokseen tutustuminen.
   
   

Jatkuvat haasteet

   

TBR 100

Jatkan To Be read-listani (tai oikeastaan listojeni) läpikäymistä. Nyt olen lukenut 16/100 teosta alkuperäiseltä listaltani ja uudelta listaltakin jo yhden.
   

Lukudiplomi
   

Lukudiplomi-haaste päättyy toukokuussa. Vuoden 2012 loppuun mennessä luettu 2/10.
   

Lukupiiri
   

Lukupiiri alkoi syksyllä pyörimään. Marraskuun luettavana ollut China Miéville Toiset on edelleen kesken, samoin jouluun kirja Jane Austenin Emma. Haasteesta lisää täällä.
   

Praktikum osa 2
   

Tästä kurssista ja sen kirjalistasta lisää myöhemmin. Tällä kertaa luetaan käännös-kirjallisuutta. Syksyn ryhmän kanssa päätettiin pitää sama porukka keväälläkin.

Aakkoshaaste

Jatkan Aakkoshaastettakin, josta olen lukenut noin puolet eli 14/29. Vanhempi isosiskoistanikin päätti aloittaa tämän haasteen tänä vuonna. Kumpihan saa enemmän kirjoja luettua vuoden loppuun mennessä?
   

Näitä haasteita tuntuu kertyvän koko ajan lisää, onneksi samoja kirjoja löytyy monesta haasteesta.

Märtä Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

"Tänään en jaksanut elää"

  

 

Musiikki: Eppu Normaali - Tuhansien murheellisten laulujen maa

 

Praktikum kirjat osa 3/5. Märta Tikkasen kokoelma sisältää puheenomaista proosarunoa, joka kipuilee miehensä Henrik Tikkaisen alkoholismista, narsismista ja itsetuohoisista uhoista, omasta jaksamisesta, siitä, miksi hän jäi eikä lähtenyt ja kuinka perheen lapset kokivat isänsä juomisen. Kokoelmassa on kolme osiota, joista ensimmäinen keskittyy alkoholiongelmaan, toisessa pääosan saa narsismi, pettäminen sekä rakastamisen vaikeus ja kolmas käsittelee naisen sosiaalista sijoittumista kirjailijana ja perheen äitinä.
  

Alkoholiriippuvuus perityi isältä Henrikille, joka joi isättömyyteensä, tajuamatta lainkaan, että hän teki saman omanille lapsilleen. Tämä on se "tavallinen tarina" suomalaisesta miehestä. Ei osata puhua tunteista, vaan juodaan itsensä tunteettomiksi. Kaikki varmasti tietävät lähipiiristään jonkun, jolle on käynyt tai käymässä näin. 

   

Kun sinä itket itsesi uneen

- on niin sääli sinua

sinullahan oli isä joka oli

alkoholisti

minä istun ja mietin milloin

vihani

tulee polttamaan sinut

valkoiseksi tuhkaksi

kun sinä makaat siinä ja nyyhkytät

ajattelematta hiukkaakaan

että sinunkin lapsillasi on

isä (s.32)

  

Minä tiedän. Äitini isä ja hänen poikansa, enoni, ovat lähin esimerkkini. Ukki kuoli kun olin kuusivuotias, maksa ei kestänyt enää. Poika peri isältään viinaan himon. Avomieheni isä on toinen esimerkki. Hän päätyi paljon lopullisempaan ratkaisuun. Tässä syitä, miksi minä en juo ollenkaan naista vahvempaa, ainoa kirkas, joka menee kurkustani alas on vesi.
  

Runot puhuvat ja puhuttelevat. Osa on selkeästi päiväkirjamaista vuodattamista, osa Henrikille suunnattua, mutta ehkä ääneen sanomatonta katkeransuloista valitusvirttä. Runot ovat varmasti olleet Märtan pelastusköysi aikoina, kun tuntuu, ettei jaksa. Minullakin on ollut tällainen kausi elämässäni, vaikka sen mittakaava on aivan hävettävän pieni häneen verrattuna. Runot kertovat Tikkasen perheen ongelmista, mutta peilaavat myös laajemmin yhteiskuntaa. Alkoholiongelmat eivät ole sidoksissa vain yhteen ajankuvaan. Olen varma, että niitä tulee olemaan vielä kauan ihmisen tulevaisuuden historiassa. 

Vuosisadan rakkaustarina ei ole satu tai ihanne. Se ei ole nykyajan Romeo ja Julia tai Tuhkimo. Se pohjaa todelliseen elämään ja todellisiin ihmisiin. Se on kertomus siitä, kuinka paljon rakastaa ja kuinka paljon tahtoisi, että ei rakastaisi, jotta lähteminen olisi helpompaa. Märta jaksoi uskoa alkoholisoituneeseen mieheensä, että tämä jonakin päivänä lopettaisi, vaikka tämä kaiken lisäksi löi vaimoaan.

 

ajatus

että on ollut naisia

kaikkina aikoina

jotka ovat kokeneet tämän sekunnin

ennen kuin käsi lyö (s.71)

   

Märta antoi kaiken anteeksi. Minusta tämä on liikaa. Olen puhunut aina, että jos poikaystäväni/mieheni löisi minua, toinen meistä kahdesta lähtisi pois. Onneksi en ole joutunut tilanteeseen, jossa minun pitäisi valita. Haluan uskoa omaan vahvuuteeni, kykyyni irrottaa tunteeni järjen äänestä, joka ylläolevan runolainauksen kaltaisessa tilanteessa huutaisi: juokse, lähde pois! Miksi viisaat naiset kuitenkin jäävät elämään tuollaisessa tilanteessa? Miksi he luulevat voivansa muuttaa miehen?

Lukemattomia kertoja olen ollut
lähdössä

Jos tämä juomakausi ei ole
viimeinen
minä lähden

Jos ilkeydet kohdistuvat
lapsiin
minä lähden

Jos hän vielä alkaa
valehdella
minä lähden

Jos hän ikinä käy käsiksi
minuun
minä lähden

Kun lapset eivät enää
jaksa
silloin minun on kerta kaikkiaan pakko

Ja kaikki tämä tapahtui
enkä minä kuitenkaan lähtenyt

Miksi? (s.7-8)

  

Olisipa hienoa joskus lukea suomalaista kirjallisuutta, jossa ei olisi pääosassa angstinen mies, jolla on päihdeongelma. Eikö Suomessa kenelläkään mene hyvin, vai eikö se oli sukottavaa (eli myyvää)? Ahdistaako kaikkia suomalaisia, eivätkö miehet voi täällä tunnustaa tunteitaan? Olen erimieltä näiden yleistysten kanssa. On totta, että monen sukupolven ajan päihimme on takoutunut kuva juoppudesta miesten vaivana. Naiset on tässäkin unohdettu tasavertaisina viinaan menevinä olentoina.

Luettua blogin Sanna kuvailee teosta mm. näin: "Runot koskettavat, ärsyttävät, vihastuttavat." Olen samaa mieltä. Vihastuin ja ärsyynnyin - niin alkoholiongelmalle itselleen kuin sen lieveilmiölle, kuten taiteen tekemiselle, joko päihteen vaikutuksen alaisena tai sen kuvailemiselle. Teos kuitenkin herättää myös ajattelemaan, miksi näin käy aina, miksi virheistä ei opita, vaan tartutaan pulloon sukupolvien ajan. Viinaan meneminen on myös geneettistä, mutta mikä yhteiskunnassamme mättää, jotta muita apukeinoja ei huomata olevan olemassa?

Takakannessa lukevaan "Yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää sitä lukematta" väitteeseen vastaan: miksi kenekään pitäisi lukea tätä, tämä on niin jokapäiväistä, ahdistavaa ja näkyvää, että herättää vaivoin keskustelua. Miehen agsti on kulunut aihe suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa. En siis voi suositella kirjaa, sillä minulle tästä ei avautunut mitään ennenäkemättömiä taiteellisia fiboja. Tämä ei todellakaan ole hyvän mielen kirja, vaan täynnä turhaa väkivaltaa ja kärsimystä sekä ruumiillisia eritteitä.

 

Arvosana:

    

Takakannesta:

Märta Tikkasen runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina on koskettava vastine kirjailijapuoliso Henrik Tikkasen maineikkaalle tunnustusromaanille Mariankatu 26. Viha, rakkaus, lannistuminen ja kapina vuorottelevat tässä kipeässä ja ntensiivisessä runoelmassa perheestä, sukupuolten sodasta, miehen alkoholismista, naisen lämmöstä ja kestävyydestä. Teos on levinnyt yhä uusina painoksina, runoiltoina ja sovituksina kaikkiin Pohjoismaihin ja laajalti Eurooppaan. Yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää sitä lukematta.
  
Tyylilaji: runot, parisuhde, alkoholismi, perheväkivalta
 
Samantyylisiä kirjoja: -

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 173 sivua, Tammi 2002

   

Alkuperäinen nimi: Århundrades kärlekssaga (1978)

 

Piirrokset: Henrik Tikkanen
  

Märta Tikkanen Wikipediassa

Verkkolehti 18.6.2011: "Vuosisadan kamalin rakkaustarina"

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Luettua, Kirjava kammari, Luetut, lukemattomat, Täällä toisen tähden alla, Oma huone, Kaikki mitä luin, Valoa pimeässä, Kokemisen arvoista,

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

"Maailma olisi edelleen kartoittamaton, terra incognita, 
elleivät särkyneet sydämet olisi saaneet ihmisiä liikkeelle."
  

  

Ostin Jennifer Vanderbesin kirjoittaman Pääsiäissaaren joskus halvalla, sillä takakansi sekä etulieve tarjosivat minulle koukuttavan kurkistuksen teoksen sisältöön. En pettynyt. Jotkin palat kirjassa hakivat kuitenkin paikkaansa tai olivat turhia. Kirja on Vanderbesin esikoinen. Hän on opiskellut kirjallisuutta Yalen yliopistossa, joka sai minut pohtimaan - kuinka usein kirjallisuuden opiskelijasta tulee kirjailija?
 
Pääsiäissaari toimii romaanin keskeisenä näyttämönä, vaikka osa tarinasta tapahtuu takautumienkin kautta niin Englannissa, Saksassa, Kiinan merellä kuin Yhdysvalloissakin. Vanderbesin teoksella on monta kertojaa. Ensimmäisenä esitellään Elsa, kotiopettajatar, joka kokee elämäntehtäväkseen autistisesta sisarestaan huolehtimisen. Hän hylkää omat haaveensa ja suostuu jopa avioliittoon, joka ei perustu rakkaudelle. Elsan ja Alicen isä on kuollut ja kuvioihin astuu Edward, isän kanssa työskennellyt vanhempi herrasmies ja antropologi. Elsa epäilee isän tehneen sopimuksia Edwardin kanssa naimisiin menosta, mutta Elsa ei löydä vahvistusta epäilyilleen.
  

"Kerro minulle." 

"Haluatko todella kuulla?" 

"Miksen haluaisi?" 

"Se on surullinen tarina", Elsa sanoo. 

"Hyvä", vastaa Max. "Silloin tiedämme, että se on totta." (s. 342)

  
Kaikesta huolimatta arki saa lopulta uusien normien mukaiset rutiinit, kunnes Edward päättää lähteä tutkimusmatkalle Pääsiäissaarelle ja ottaa perheensä mukaan. Elsa on lukenut 1700- ja 1800-lukujen tutkimusmatkailijoista ja kokee saavansa tilaisuuden saavuttaa jotain omaa. 1910-luvulla naisen asema on rajallinen, ja vaikka Elsa tietää olevansa älykäs, hänellä ei ole sijaa tiedeyhteisössä. Vain harvoja naistutkijoita on noussut julkisuuteen. Saarella eristyksissä ollessana hän kuitenkin ryhtyy selvittämään salaperäisten kirjoituslattojen, rongo-rongon arvoitusta.

Elsa asettuu istumaan kuivalle penkille ja avaa Lajien synnyn. Hän on lukenut osan siitä ennenkin - isällä oli tietysti ollut oma kappaleensa, ja monilla hänen työntekijöillään oli ollut teos kirjastossaan. Mutta tämä oli hänen omansa. Burgundin punainen, nahkaa, kaunis. Elsa hymyilee ajatellessaan, että hän voi taittaa sivunreunoja. Hän voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Hän voi läikyttää teetä puhtaille kermanvärisille sivuille. Ei ole niin tärkeää, että kirja on "ensipainos"; tärkeämpää on että se on hänen omansa, minkä vuoksi siitä myös tulisi löytyä hänen käyttönsä jälkiä. (s. 63-34)

Toinen päähenkilö on 1970-luvulla elävä siitepölytutkija Greer Farraday. Hänen miehensä on myös kuuluisa kasvitieteen tohtori, joka kuolemansa jälkeenkin jättää Greerin varjoonsa. Saavuttaakseen jotain omaa Greer ottaa askeleen tuntemattomaan, Pääsiäissaarelle. Greer on hyvin kylmän viileä älykkö, joka pyrkii häivyttämään sukupuolensa tutkimuksestaan.  Greerin ollessa jatkotutkijana eivät naiset voineet vielä väitellä tohtoriksi ja luonnontieteelliseen tiedekuntaan tettiin vuosittain vain muutamia naisia opiskelemaan. Greer tekeekin siis paljon töitä pystyäkseen tosidtamaan naistenkin olevan kykeneviä tieteelliseen ajatteluun.

Kolmas kerronnan taso sijoittuu saksalaiselle sotalaivalle. Aluksi heidän mukaan tulemisensa tuntuu oudolta ja irralliselta, sillä kerronta tuntuu leikatun jonkin toisen kirjan sivuilta. Loppua kohden kaikki kolme juonta kuitenkin kietoutuvat yhteen. Kertoja vaihtuu joka luvussa, pääpaino naisten näkökulmissa. Vanderbes ei paljasta heti luvun alussa kenen näkökulmasta hän kirjoittaa, mutta tähän tyylikeinoon tottuu pian ja lukija pysytyy jo varhaisessa vaiheessa hahmottamaan onko äänessä Elsa vai Greer.
 
Greer analysoi kaiken näkemänsä ja viljelee runsaasti eri kasvien latinankielisiä nimiä ja Vandebes on selkeän innostunut muutenkin upottamaan lukijansa tuon ajan tiedeyhteisön saloihin. Välillä tällainen informatiivisuus käy kuitenkin raskaaksi. Onneksi olen opinnoissani ja vapaa-ajallani harrastanut jonkin verran kasvitiedettä mm. keräämällä herbaarioita ja kirjoittamalla kandini kasveista. Tavalliselle lukijalle kirjasta saattaa kuitenkin muodostua liian kuivan tieteellinen kuva.

Vanderbesin kerronnan vahvuus piilee intensiivisessä yhteisöllisyyden kuvaamisessa, pienen saaren rytmiä ja värikkäitä asukkaita esitellen. Hahmot ovat persoonallisia ja jokaisella on omia pieniä erikoisia piirteitään. Jokainen on kokenut kolhuja elämänsä aikana. He ovat ihastuttavan aitoja. Kirjailija ottaa kantaa naisen asemaan, mutta tekee sen hienovaraisesti, pyrkien herättämään ajatuksia. Historialliset faktat ovat suurelta tosin oikeita, mutta Vanderbes on käyttänyt luovuuttaan sitoessaan ne osaksi kokonaisuutta. Suosittelen historiallista kirjallisuutta lukeville ja niille, joita romantiikka ei kiinnosta. Tämä kirja on varsin vähäeleinen kuvaillessaan rakkautta.
 
Luin kirjan aivan sattumalta, pienen lukujumin vaivatessa. Selasin oman hyllyni teoksia ja tämän kaunis selkämys houkutteli tarttumaan tarinaan. Pitäisi muutoinkin lukea enemmän noita hamstrattuja kirjallisia aarteita - ehkä otan ensi vuonna haasteeksi lukea niitä enemmänkin!

Arvosana:

     

Takakannesta ja etulieppeestä: 

Te Pito O Te Henua, Pääsiäissaari, on maailman kaukaisin saari. Sinne löytävät tiensä kaksi naista, englantilaisen antropologin vaimo vuonna 1913 ja elämäänsä kokoon kursiva siitepölytutkija kuusikymmentä vuotta myöhemmin. Kummankin elämän arvoituksellinen Tyynenmeren saari muuttaa.
 
Eletään vuotta 1913. Nuori kotiopettajatar Elsa Pendelton on uhrannut uransa huolehtiaakseen autistisesta sisarestaan ja suostunut järkiavioliittoon itseään huomattavasti vanhemman antropologin kanssa.

Mutta maailma avautuu Elsalle, kun hän päättää lähteä mukaan miehensä tutkimusretkelle arvoitukselliselle Pääsiäissaarelle. Edwardin on määrä tutkia jättiläismäisiä moai-patsaita, mutta kiehtova saari kietoo Elsankin pauloihinsa. Hän löytää oman tutkimuskohteensa tulkitsemattomissa rongo-rongo-kirjoituslaatoista.

He eivät kuitenkaan tiedä, että kaukana Euroopassa on syttybyt sota. Saarta lähestyy saksalaisamiraali von Speen laivasto, jonka vierailu muuttaa kaiken.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin kasvitieteen tohtori Greer Farraday saapuu Pääsiäissaarelle tutkimaan siitepölyä. Greerin aviomies, kuuluisa tohtori Farraday, on kuollut, ja Greer uppoutuu ristiriitaisin tuntein saaren ainutlaatuiseen ekosysteemiin. Suostuuko karun kaunis saari raottamaan salaisuutensa verhoa?
   

Suomentanut: Annika Eräpuro, 392 sivua, Otava 2004

  

Alkuperäinen nimi: Easter Island (2003)

 

Kirjasta muualla: Turun sanomat, Helsingin sanomat, Rakkaudesta kirjoihin, Tarinauttiset hämärän hetket, Lähiöneidon lokikirja, Eniten minua kiinnostaa tie

Samantyylisiä kirjoja: Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, Kate Mosse: Labyrintti, Elizabeth Kostova: Historiantutkija

Tänään kirjastossa 4/2012

Eilen en ehtinytkään blogaamaan, kun oli miehekkeen kanssa siivouspäivä, laitettiin kämppä ihan uusiksi. Kävin siis tiistaina kirjastossa palauttamassa pari kirjaa ja mukaan tarttui uutuus-hyllystä seuraavat teokset:

Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Lankeemus ja Yö ikuinen

En ollut suunnitellut lukevani näitä näin pian, mutta molempien ollessa hyllyssä ajattelin, että lainaan ne kerralla. 

China Miéville: Toiset

Tämä on yhtenä ehdokkaana lukupiirissä ja ajattelin lainata sen kaiken varalta. Jos se ei tule valituksi, luen sen joka tapauksessa.

Yritin samalla löytää, josko olisi tullut aakkoshaasteeseen kirjoja vastaan (etenkin vaikeat kirjaimet Q, X, Y, Å, Ä ja Ö). Katselin kyllä István Örkényn Minuuttinovelleja, mutta en sitten lainannutkaan sitä. Vinkkejä noihin vaikeisiin aakkosiin otetaan vastaan!

Scifi-haaste | Ray Bradbury: Fahrenheit 451

"Fahrenheit 451 on lämpötila jossa kirjapaperi syttyy ja palaa"

     

  

Scifi-haaste: 5. Moderni scifi klassikko, julkastu 1951-1992
 

Bradburyn teos olisi itseasiassa sopinut toiseenkin kohtaan: "Retro-Hugo-palkinto 2004. Hugo-palkintoja ei jaettu 1954, mutta 2004 ne jaettiin taannehtivasti." (Lähde: Risingshadow)

Artikkelini on julkaistu myös Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden Kultu ry:n lehdessä Kultisti 3/2012

   

5. kesäkuuta 2012 kuolleen Bradburyn klassikko ei paljon esittelyjä kaipaa. Muutaman sanan tahdon kuitenkin kirjasta manita. Jo vuonna 1953 ilmestynyt teos maalailee karun tulevaisuuden kuvan kirjafiileille. Kirjat ovat kiellettyjä ja ne tulee polttaa. Vapaa ajatteleminen on vaarallista. Samantapainen asetelma on myös vuonna 2010 ilmestyneessä nuorten dystopiassa Tarkoitettu. 

  

Fahrenheit 451 on yksi niitä klassikoita, jotka jokaisen tulisi lukea ja minunkin on ollut tarkoitus se joskus katsastaa, jos tulee vastaan. Se löytyikin sopivasti kesälomareissulla Kierrätyskeskuksesta kahdella eurolla. Lisää kesäloman kirjasaalista, katso postaus täällä. Kirja yllätti kaikenlisäksi ohukaisuudellaan, on siis mahdottoman lyhyt ja luin itsekin tämän kahdella lukukerralla. Miksiköhän klassikoista tulee aina mieleen tuhti tiiliskivi...

   

Usko tai älä, mutta minä olen joutunut aikanani lukemaan koko joukon joten tiedän mitä puhun, ja asia on niin että kirjoissa ei sanota mitään! Ei mitään minkä voisi ottaa opiksi tai uskoa. Kaunokirjallisuudessa puhutaan epätodellisista ihmisistä, henkilöt ovat tyystin mielikuvituksen tuotteita.  (s.77)

   

Päähenkilö on kolmissakymmenissä oleva Guy Montag, palomies, jonka tehtävänä ei ole sammuttaa tulipaloja vaan sytyttää niitä. Hän etsii ihmisten kotoa salaisuuksia, piilotettuja kirjoja, kokoaa kollegoidensa kanssa ne rovioksi, valaa päälle palavaa öljyä ja liekittää maailmanhistorian kirjallisia klassikoita kyltymättömällä tulella. Täysin vailla viihdettä ei tulevaisuuden ihminen kuitenkaan pärjää, olohuoneiden seinät on korvattu televisio ruuduilla, joista tarjotaan ajatuksia herättämätöntä tositv:tä, jonka päätähtiä kutsutaan "sukulaisiksi". 

 

Eräänä päivänä Montag kohtaa naapuritalossa asuvan Clarisse McClellanin, viattoman ja hupsun tytön, jolla on vaarallisia ajatuksia. Montagin arki ei palaa ennalleen sen jälkeen - hän odottaa 17-vuotiaan Clarissen näkemistä huolimatta kotona odottavasta vaimosta.

- Mikä sinulla siinä on? Montag kysyi. 

- Luulen että se on tämän vuoden viimeinen voikukka. En olisi uskonut että nurmikolta löytyy sellainen vielä tähän aikaan. Oletteko koskaan kuullut mitä tapahtuu kun sitä hankaa leukaa vasten? Katsokaa. Hän sipaisi kukalla leukaansa ja nauroi. 

- Miten niin? 

- Jos siitä lähtee väri se merkitsee että olen rakastunut. Lähtikö sitä? 

Hän oli pelkkänä silmänä. 

- No? tyttö sanoi. 

- Leukasi on keltainen. 

- Hienoa! Yritetään sitä nyt teihin. 

- Ei se minuun tehoaisi. 

- Katsotaan. Ennen kuin Montag ehti liikahtaa tyttö oli pannut voikukan hänen laukansa alle. Montag kavahti taaksepäin ja tyttö nauroi. - Pysykää aloillanne! 

- Miltä näytti? Montag sanoi. 

- Hyi häpeä, tyttö sanoi. - Te ette ole rakastunut kehenkään. 

- Kylläpä olen! 

- Ei siltä näytä. 

- Minä olen hyvin rakastunut. Hän yritti loihtia kasvoilleen sanoja täydentävän ilmeen. Kyllä olen! 

- Voi älkää olko tuon näköinen. 

- Se on voikukan vika, hän sanoi. Te käytitte sen loppuun. (s.30-31)

    

Montagin vahvuutena hahmona on hänen rohkeutensa ajatella oman toimintansa mielekkyyttä. Bradburyn kieli on pääosin kaunista, vaikka toisinaan hän sortuu hyvinkin abstraktiin värien ja muotojen kuvailuun, joka tuo mieleen kaleidoskooppimaisen tripin Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Mekaaniset koirat toivat kaikessa kauheudessaan mieleen Doctor Whon symppis hahmon, robokoira K9:n (äännetään canine). Alla muuten yksi suosikkikohtani, lumoava lainaus:

 

Hänen edessään kohoavasta mustasta seinästä tuli kuiskaus. Hahmo. Hahmossa: kaksi silmää. Yö katsoi häneen. Metsä näki hänet. (s.169)

    

Kuinka voisin kuvitella elämääni Bradburyn luomassa maailmassa? Olisinko aivopesty, valmiiksi pureskeltujen saippuaoopperoiden orja, joka välillä kaahaa tuhatta ja sataa moottoritiellä vai olisinko kenties rakkaimpia kirjojani salassa lukeva ja kirjallista historiaa säilövä kapinallinen? Bradbury pukee sanoiksi yhden elämäni moton:

 

Isoisäni sanoi, että jokaisen on kuollessaan jätettävä jotakin jälkeensä. Olkoon se sitten vaikka lapsi tai kirja tai taulu tai seinärakennelma tai kenkäpari. Tai puutarhaistutus. Jotakin jota käsi on koskettanut jollakin tapaa, niin että sielulla on paikka minne mennä kun kuolema yllättää, ja kun ihmiset katselevat istuttamaasi puuta tai kukkaa, he katselevat sinua. Samantekevää mitä teet, hän sanoi, kunhan aina koskettaessasi jotakin se on muuttunut entisestään sinun kaltaiseksi. Hän sanoi, että ruohonleikkaajan ja todellisen puutarhurin erottaa toisistaan heidän käsiensä kosketuksesta. On yhdentekevää onko ruohonleikkaaja paikalla vai ei; puutarhuri jää sinne eliniäksi. (s.184)

    

Bradbury on onnistunut nostamaan jo yli 50 vuotta sitten esille ne ongelmat, joista ensioireet alkavat näkyä nykypäivänä: ihmiset tyhmentyvät, he katsovat mieluummin Salattujen elämien uusintoja tai päivittävät Facebook-sivuaan kuin lukevat kirjoja. Kuinka kauan lukijakuntaa on riittävästi, jotta kirjoja suomennetaan, painetaan ja myydään, ennen kuin homma alkaa olla kannatamatonta? Toivottavasti minun ei tarvitse nähdä kirjarovioiden hehkua. Onneksi Suomessakin on mm. aktiivinen kirjablogi-yhteisö, joka varmasti enenevässä määrin nostaa niin klassikoita kuin uutuus teoksia kirjakansan huulille.

Arvosana:

     

Takakannesta:

Onko Fahrenheitin aika jo koittanut?
   
Maailman on vallannut suloinen mielettömyys: sen sijaan että ihminen rentoutuisi vaikkapa hyvää kirjaa lukien, hän menee olohuoneeseensa, jonka seiniä peittävät televisioruudut. Niiden kautta hän voi seurustella muiden ihmisten kanssa.
  
Viestintätekniikka on syrjäyttänyt kirjat. Ne täytyy polttaa. FAHRENHEIT 451 on lämpötila, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on sieluntila, jossa yksilön näkemykset haihtuvat savuna ilmaan. Nouseeko enää kukaan vastustamaan yhteiskuntaa, joka pakottaa ihmiset toistensa peilikuviksi?

    

Tyylilaji: dystopia
            

Samantyylisiä kirjoja: Ally Condie: Tarkoitettu, George Orwell: Vuonna 1984, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

   

Suomentanut: Juhani Koskinen, 194 sivua, Tammi 1998, Ensimmäinen suomennettu painos 1966

       

Alkuperäinen nimi: Fahrenheit 451, Alkuteos ilmestynyt 1953

                                     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Wikipedia, Aamuvirkku yksisarvinen, Kuuttaren lukupäiväkirja, Tavaus, Nulla dies sine legendo, LukeVille, Mukaan lukien, Outo aika, outo paikka, Anilon lukupäiväkirja, Pois työpöydältä,

 

Samanhenkisiä leffoja:

• Fahrenheit 451 (1966)
• THX 1138 (971)
• 1984 (1984)
• Cubic (2002)
• Idiocracy (2006)