Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (novelli)

"Ah, Venetsia! Ihana kaupunki!"

  

    

Praktikum II 2/5, 30Koetus 572/30 000

 

Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen saksalaisen Thomas Mannin ehkä kuuluisin novelli, Kuolema Venetsiassa on antanut nimensä myös kokoelmalle koottuja kertomuksia. Praktikumin puitteissa luettavaksi tuli vain tämä 77 sivuinen nimikkokertomus kirjailija Gustav Von Aschenbachin äkillisestä kaukokaipuusta ja matkasta Venetsiaan. Aschenbach on arvostettu kirjailija, joka sai 50-vuotislahjaksi aatelisarvon. Venetsiassa hänen huomionsa kiinnittyy 14-vuotiaaseen puolalaispoikaan, Tadzioon. Keltaisen pokkarin takakannessa kerrotaan, kuinka Mann jäsentää "taitavasti ihmisen pimeää ja torjuttua puolta", Aschenbachin tapauksessa tämä tarkoittaa homoseksuaalisuutta, joka jossain määrin yllättää jopa miehen itsensä.
 

Hämmästyneenä Aschenbach pani merkille, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen hunajanväristen kiharoiden kehystämät kalpeat, viehkeällä tavalla sulkeutuneet kasvonsa, suora nenänsä, ihastuttava suunsa, jumalaisen vakava ilmeensä toivat mieleen Kreikan kukoistuskauden kuvapatsaat, ja muodon puhtaaseen täydellisyyteen liittyi niin ainutlaatuista persoonallista viehätysvoimaa, että häntä katsellessaan Aschenbach ei muistanut kohdanneensa mitään niin täydellistä sen paremmin luonnossa kuin kuvataiteessakaan. (s. 180)

 
Luin jostakin, että Thomas Mannin on ajateltu olleen kaappi-homo, eli hän ei (ajankuvankaan puitteissa) voinut olla avoimesti kiinnostunut miehistä ja Aschenbach olisi Mannin omakuva. (Hänen poikansa Klaus Mann muuten oli avoimesti homo.)  Aschenbach seuraa nuoren Tadzion käytännössä jokaista liikettä, sillä hänen oma nuoruutensa on kadonnut, mennyt hukkaan ankaran työskentelyn takia. Tadzio on hänen silmissään kauneuden jumalan ruumiillistuma kuin marmorista veistetty kreikkalainen patsas. Tässä teoksessa on Mannin tyylille uskollisesti ripoteltu kertomuksen joukkoon paljon mytologiaa ja muodon etsimistä.
  
Laivamatkalla Venetsiaan Aschenbach tapaa vanhan miehen, joka kosmeettisesti itseään muuttamalla yrittää sulautua nuorten keikarien joukkoon. Tämä hahmo on päähenkilöstä suorastaan kuvottava - ehkä hän näkee siinä itsensä. Novellin loppupuolella Aschenbach päätyy kuitenkin itse samanlaiseen tilanteeseen, joutuu myöntämään oman ikänsä ja harmaat hiuksensa ja ehostuttaa itseään.
 

Hän kuin kauhistuen tajusi, ettei tuo nuorukainen kovin nuori ollutkaan. -- Kauhistuen ja oudoksuen Aschenbach katseli häntä ja hänen ystäviään. Eivätkö he tienneet, eivätkö he huomanneet, että mies oli vanha, että hänen oli aivan sopimatonta pitää nuorten keikarimaista ja kirjavaa asua ja leikkiä olevansa yksi heistä? (s. 171)

Oli vastenmielistä nähdä, mihin tilaan nuorten kanssa seurusteleminen oli saattanut pyntätyn vanhuksen. (s. 173)

  
Aschenbachin matkassa on pari mutkaa. Aluksi hän ei tiennyt minne lähtisi ja viimein Venetsiassa ollessaan hän kaipaa takaisin oman kotinsa rauhaan. Hän onkin jo lähdössä takaisin, kun hänen matkatavaransa lähetetään väärään kaupunkiin. Tämä "vastoinkäyminen" onkin oivallinen tekosyy jäädä kaupunkiin, sillä Aschenbach ei voinut vielä myöntää itselleen, että todellinen syy lähdön viivyttämiselle ja lopulta jäämiselle on Tadzio. Kun tieto koleraepidemiasta saavuttaa Aschenbachin, hän päättää jäädä kaupunkiin niin pitkäksi aikaa kuin Tadzion perhekin - tämä on kuitenkin vanhaa miestä kohtaan huono päätös ja koituu hänen kohtalokseen. Kuten novellin nimikin jo kertoo, kuolema koittaa Venetsiassa, yhdelle jos toiselle.
  
Teoksessa on pedofilistisia vivahteita, vaikka Aschenbach ei kosketa Tadziota tai edes puhu tämän kanssa. Ajatuksen tasolla Aschenbach kuitenkin ylittää rajoja, joita yhteiskunnassa on luotu suojaamaan lasten fyysistä koskemattomuutta. (Onnekseen Aschenbach ei elä George Orwellin teoksessa 1984 kuvatussa maailmassa, jossa on ajatuspoliiseja.) Vertasin teosta mielessäni Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi-kirjaan, jossa on myös homoseksuaalisia sekä pedofilistisia näkökulmia.
 

Pian katselija jo tunsikin tuon niin korostetusti esillä olevan, niin vapaasti katsottavaksi tarjoutuvan pojanruumiin jokaisen linjan ja asennon. -- Hänen vartalonsa kiertyi ja taipui erinomaisen viehättävästi, sulokkaan rohkeasti, rakastettavan ujosti. (s. 199)

   
Jossakin vaiheessa lukemistani ajattelin ääneen: "Senkin irstas, tirkistelevä, vanha äijä!". Olisiko tunnereaktioni sama, jos kyseessä olisi kaksi samanikäistä, nuorta ihmistä, joista toinen on tyttö ja toinen poika? Ei. Uskoisin, että kuvaamani kaltaisessa tilanteessa teos olisi suorastaan herkän romanttinen kuvaus ihastumisesta ja ujosta, kenties yksipuolisesta rakkaudesta. Tämä novelli on ollut tabu omana aikanaan ja yhä edelleen. Ymmärrän miksi se on saanut paljon huomiota. Venetsian kauniit kaupunkikuvaukset ovat elämän makuisia ja Aschenbachin sisäinen kamppailu omia tuntemuksiaan kohtaan on käsin kosketeltavan todellista ja samaan aikaan siinä rajalla, jossa ei tiedä enää saako tästä nauttia.
  

Riemastuen saattoi vanha mies todeta, ettei mielenkiinto ja huomaavaisuus tyystin jäänytkään vaille vastakaikua. (s. 206)

 
Aluksi en ollut vakuuttunut Mannin tyylistä kirjoittaa puolensivun mittaisia, vaikeaselkoisia lauseita, mutta löysin joukosta kauniita katkelmia, suoranaisia helmiä. Suosittelen teosta klassikoista pitävälle esteetikolle, joka ei hätkähdä erilaisista seksuaalisista suuntauksista. Jäin kaipaamaan enemmän kuvailua kolerasta ja sen vaikutuksista Venetsiassa - Mann ei ilmeisesti pitänyt sitä niin tärkeänä, että olisi lyhyen tarinan puitteissa muutamaa sivulausetta enempää aiheesta kirjoittanut.

Arvosana: 

      

Suomentaneet: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aaro Peromies (novellin ensimmäinen suomennos 1928 Toini Kivimäki), 77 sivua (kokoelman sivut 156-233), Tammi 2009 (3. painos, kokoelman Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia ensimmäinen suomennos 1985)

  

Alkuperäinen nimi: Der Tod in Venedig (1912)

  

Kirjasta muualla: Wikipedia, Kirjanurkkaus, There's no such thing as too many books, Kirjakko ruispellossa, 

  

Luchino Viscontin ohjaama elokuvaversio (1971)

  

Samantyylisiä kirjoja: Oscar Wilde: Dorian Greyn muotokuva, Vladimir Nabokov: Lolita