sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

"Sumunsalpaaja putosi unestaan todellisuuden kovalle maankamaralle, hän säpsähti 
pudotessaan ja potkaisi hahtuvahöyhenpeittonsa lattialle. Tosimaailma nappasi hänet lujiin kouriinsa niin nopeasti, ettei hän ehtinyt viettää montakaan henkäyksen kymmenystä unen ja 
valveen pahmoisessa, soljuvassa välitilassa, missä mikään ei totta ja sksi kaikki saatoi olla.
  
"Muukalaisia", sumunsalpaaja sanoi. "Uusia lintuja!"
         
   
Olin kuullut Siiri Enorannan uutukaisesta paljonkin syksyn aikana. Fantasia ei ole maistunut viime aikoina, itseasiassa pariin vuoteen, (mutta esimerkiksi Siri Pettersenin Odininlapsi on alkanut nyt kiinnostaa, niin paljon sitä on kehuttu). Viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Enorannan haastattelun teoksestaan Surunhauras, lasinterävä, päätin ottaa sen lukulistalleni. Laitoin varauksen kirjastoon ja melko nopeasti sainkin sen luettavakseni. (Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin kanssa homma ei mennyt niin kuin Strömsössä. En lähtenyt varaamaan sitä, sillä jonossa oli yli 60 ihmistä. Toivottavasti pukki muistaa minua kovalla lahjalla!)
  
Toisin kuin Enorannalta aikaisemmin lukemani ja vaikutuksen tehnyt Nokkosvallankumous, tuntui Surunhauras, lasinterävä hieman naiivilta ja kiinnostavasta maailmastaan huolimatta vähemmän koukuttavalta. Lukemiseen kuluikin useampi päivä. ja sivujen kääntäminen tuntui välillä suorastaan pakotetulta. Enorannan kieli oli edelleen kaunista ja kokeilevaa, mutta takerruin moniin lillukanvarsiin, kuten nimiin. Niin hahmojen, eläin- ja kasvilajien kuin paikkojen nimet ärsyttivät minua suuresti. Poikkeuksena maagisia kykyjä omaavat sirot surukauriit.
  
Surukauriiden saaret, Virtaava ja Ahmima ovat saaneet olla rauhassa vuosisatojen ajan. Eristyksissä asuneet ihmiset ovat kehittäneet oman kulttuurin, joka suuresti eroaa siitä, millaisen käsityksen heidän saarelle saapuneet esi-isänsä omasivat. Esimerkiksi heidän uskontonsa on muovautunut surukauriiden ympärille. Surukauris kertoo jokaiselle saarelaiselle kuusivuotissyntymäpäivänä kuinka paljon surua tämä tulee kokemaan elämänsä aikana. 
  
Toisaalla on Läntinen merimanner ja sen merkittävin alue, Sidrineian niemimaa. Sidrineiassa naiset ovat olleet vallan kahvassa viimeisten 500 vuoden ajan. Miesten arvostus on pikkuhiljaa laskenut sille tasolle, että näistä on vain muutamiin inhottavimpiin töihin. Ja lasten tekemiseen. (Vrt. Jan Salminen: Äidinmaa). Niemimaan hallitsijana on nuori Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineian merkittävin vientituote on lasi, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Lasiesineitä tekevät prinsessan hovinaiset, lasittaret, maan parhaat lasinpuhaltajat. 
  
Kuten odottaa voi, ennen pitkää nämä kaksi ihmisryhmää kohtaavat ja erilaisilla maailmankatsomuksilla varustettuina konflikteilta ei voi välttyä. tarinaa kerrotaan usean kokijan kauta, jolloin saadaan syvyyttää erilaisissa miljöissä asuneiden hahmojen päänsisäiseen maailmaan. Vaikka en muutama vuosi sitten arvostanutkaan Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogiaa kovinkaan korkealle, jälkeenpäin katsottuna ja Enorannan teokseen verrattuna, oli heidän maailmanluonnissaan paljon onnistumisen hetkiä. Kaksikon kirjasarjassa on nimittäin myös kahden kulttuurin yhteentörmäys, joka paljastaa hahmoista enemmän kuin tämä vaisuksi jäävä esitys.
  
Surunhauras, lasinterävä ottaa aikansa avautuessaan. Kerronta on viipyilevää. Viimeiset 100 sivua ovat kuitenkin hyvin toiminnallisia. Jäin silti odottamaan lopputaistelulta paljon enemmän. Sana voi olla miekkaa mahtavampi, mutta jo Stephenie Meyerin Aamunkoissa nähtiin vastaava eeppisen, kauan pohjustetun taistelun kasaan kuivuminen. Sarjojen kirjoittaminen ei Enorantaa kiinnosta, vaan työn alla on jo uusi teos. Kaikkea ei paljasteta. vaikka Surukauriin saarille ei enää palata. Hahmot jäävät kuitenkin elämään viimeisen sivun jälkeen. ja heidän kohtalonsa on lukijan vastuulla. Plussaa kirjailijalle naispareista, oman ajanlaskun ja uskonnon keksimisestä! 

Kirja on jakanut lukijoiden mielipiteet. Kirjavinkkien Heidi V. piti henkilöiden, paikkojen ja eläinlajien nimiä mainioina. Mustemaailmani -blogin VJ jäi laillani kaipaamaan lisää toimintaa, eikä teos iskenyt erityisesti. Kirjakko ruispellossa -blogin Mari Saavalaiselle Surunhauras. lasinterävä oli puolestaan syksyn merkittävin kirja. Lisää linkkejä teoksesta kirjoitettuihin arvioihin löytyy postauksen lopusta. 
       
Arvosana:
  
Takakannesta:
Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.
  
Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.
  
Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.
  
Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.
  
Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.
  
Samantyylisiä kirjoja: Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kuparisaari-trilogia (Tähystäjäneito, Korkea puoliso, Kapinallinen), Anu Holopainen: Syysmaa -sarja
  
472 sivua, WSOY 2015
   
Surukauriin saarille on purjehdittu myös täällä: Helsingin SanomatKeskisuomalainenRisingshadowÉniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria

8 kommenttia:

  1. Tuo asetelma, jossa miehet kelpaavat enää siittämään lapsia, on tuttu myös Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta. Sen neljännessä osassa esitellään kivikautinen heimo, jossa miehiä kohdellaan kuin karjaa. Tästä kirjoituksestasi jäi kuva, että tariba sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita voi lukea myös muusta kirjallisuudesta....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ei ollut niin vahvoja oivalluksia ja uutta kuin Nokkosvallankumouksessa. Surukauris-kulttuuri oli teoksen parasta antia. Enorannan hahmot jäivät myös hieman ohuiksi, enkä samaistunut oikein muihin kuin korkeintaan kuusivuotiaasen Uli-poikaan.

      Maan lapsia en ole vielä ehtinyt lukemaan. Sarja oli äitini suuri suosikki ja teokset löytyvät nykyään omasta hyllystäni. Pitäisi joskus uskaltautua siihen (paksujen kirjojen) maailmaan kurkistaa, sillä otin teokset matkaani, kun lähdin tänne Ouluun opiskelemaan arkeologiaa. Kertomasi kuulostaa mieenkiintoiselta, enkä tuota tiennyt aikaisemmin.

      Poista
    2. Vau, arkeologiaa. Kuulostaa niin kiehtovalta! Maan lapset oli lukioaikainen sarjasuosikkini. Hyvää joulua sinulle!

      Poista
    3. Arkeologia oli opiskelualana kiinnostava, vaan työllistymisen kannalta vaihdoin kirjallisuuteen. Vaikka kulttuuriala onkin haastava työllistämään silläkään puolella... :) Rauhallista ja lukuisaa joulua teidän perheellenne! ♥

      Poista
  2. Itse pidin kovasti nimistä, mitä asioilla oli kirjassa, mutta olen samaa mieltä, että normaaliin Enorantaan verrattuna aika vaisu teos! Olen lukenut jokaisen teoksen joka Enorannalta on ilmestynyt, ja kyllä löytyy ihanaa maailmanluontia, mutta kuitenkaan tämän kirjan maailma ei oikein liikuta mihinkään suuntaan. Kaikenlisäksi tuntui, kuin tämä yrittäisi vain olla satu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut Enorannan vanhempaa kirjallisuutta, mutta Gisellen kuoleman olen jopa kerran lainannut, en vain tulloin ehtinytarttumaan siihen. Nokkosvallankumouksen vahvinta antia poikaparin lisäksi oli juurikin maailman luonti ja vaikka nytkin maailmassa on paljon hauskoja yksityiskohtia, se ei tunnu niin uskottavalta ja hiotulta kuin edellisessä teoksessa. Ja etenkin hitaasti käynnistyvä alku vs. typistetty loppu tuntuu jotenkin hoputetulta ja viimeistelemättömältä. Odotin paljon ja jouduin harmikseni hieman pettymään.

      Minulle olivat hankalia liian samankaltaiset nimet Beanna - Leana, Sidrinea - Sadeia, mutta eniten ärsyynnyin Sadeian hovineidoilleen antamista uusista, tilannesidonnaisista nimistä (Kurkuma, Sirkutus, Rusetti ja etenkin Imupaperi... mutta tämä lienee tahallista vallan osoittamista), Radhujen nimistä, flooran ja faunan sellaisista nimistä kuten kurukaarna, kurutirsku, aboakäärme (tuli mieleen Åbo eli Turku tai 1 satunnainen boakäärme englanniksi) ja varhu (karhu?) - harmi, kun en kirjoittanut ylös kaikkia, sekä nimien taipumisesta hassusti esim. Ahmima -> Ahmimalla. Mutta oli joukossa myös helmiä, kuten jo aiemmin mainitsemani surukauris.

      Olen nimien suhteen kauhean kiinnostunut (tykkään lukea nimien merkityksistä ja alkuperistä mm. oman kässäriprojektini vuoksi) ja minusta jokaisen nimen tulee olla erityinen. Toki erityisyys merkitsee eri ihmisille eri asioita. Lisäksi fantasianimet menevät yleensä (etenkin suomifantsussa) jotenkin aina saman kaavan mukaan, eli laitetaan heittomerkkejä ja harvinaisempia kirjaimia (w, f, g, d, c, x jne.) luomaan erilaisuuden tunnetta. Joskus nimet toimivat, joskus niitä on mahdotonta sanoa ääneen.

      Poista
    2. Totta tuokin. Suosittelen lukemaan Enorannan Omenmean vallanhaltijan. Se on esikoisteos, mutta siinä on älyttömän upeaa maailmanluomista, sillä maailma muuttuu 7 kertaa kirjan aikana ja aina on erilainen maailma, jotka on kasattu toisistaan täysin erilaisiksi, mutta joissa päähenkilö kuitenkin koettaa löytää jotain tuttua johon takertua!

      Toinen mistä pidin oli Painajaisten lintukoto, jossa on aivan ihastuttavia nimiä Lunnin sisaruksilla. Ehdoton suosikkini on Naurutimali!

      Poista
    3. Ooo! Kuulostaa mielenkiintoiselta. Olin tietoinen teoksesta, mutta en ollut perehtynyt siihen enempää. Pitääpä katsoa, onko tuota kirjastossamme. Se on tosin kiinni 6.1. saakka, kun vaihtavat järjestelmää. Naurutimali kuulostaa oikealta linnulta. Harrastin lapsena ornitologiaa. :)

      Poista