keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Lukupiirissä | Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

"Katsotko tätä saarta ja uskot näkeväsi totuuden asioista?"
   
   
Toukokuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste, Spefi-haaste: 23. Kirja, joka on voittanut Kuvastaja-palkinnon, Kirjoja ulapalta ‒ merellinen lukuhaasteKirjankansibingo kesälle 2018: Kaupunki

Pride-viikon lukuhaasteen tarkoituksena on nostaa esille kirjallisuutta, jossa esiintyy sukupuoleltaan ja/tai seksuaalisuudeltaan sateenkaarevia hahmoja.
  
Luin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan viitisen vuotta sitten ja vaikutuin teoksen kielestä ja maailmasta. Olinkin iloinen, kun Itärannalta ilmestyi pari vuotta myöhemmin toinen teos. Se sijoittuu aivan toiseen maailmaan, vaikka Teemestarin kirja päättyikin niin, että siihen olisi voinut kirjoittaa jatkoakin. En ole tullut lukeneeksi Kudottujen kujien kaupunkia aikaisemmin, sillä se on samana vuonna ilmestyneen Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävän kanssa niitä harvoja teoksia, joista en saanut pyytämääni arvostelukappaletta - ehkä Postin surullisen kuuluisan pakettien hukkaamiskyvyn takia. Teoksilla on myös muutamia kiinnostavia samankaltaisuuksia, kuten sijoittuminen saarelle.
   
Olen lainannut kirjan ainakin kerran aikaisemmin, mutta palautin sen koskaan siihen kertaakaan tarttumatta - se jäi sivuun tuoreempien tai sillä hetkellä kiinnostavampien teosten noustessa lukupinoissa sen ohitse. Niinpä ehdotinkin lopulta teosta vetämäni lukupiirin näillä näkymin viimeiseen kevätlistaan ja siitä tuli toukokuun kirja. Viimeinen lukupiiriteos se ei kuitenkaan ole, sillä tapaamme vielä kolme kertaa kesän aikana. 
  
Päättelen hänet naiseksi, sillä en ole nähnyt yhtään miespuolista vartijaa. Hänen ruumiinrakenteensa on kuitenkin rotevalla tavalla kulmikas, ja hänen kasvonsa näyttävät sukupuolettomilta.
--
"Kun katsot minua", Ila sanoo, "mitä näet?"
 
"En tiedä", sanon. 
"Ei tiennyt se kätilökään, joka auttoi minut maailmaan. -- Tiedätkö, mitä saarella tehdään niille vastasyntyneille, joita ei osata nimetä suoralta kädeltä mieheksi tai naiseksi?" -- "Jos et ole ennen nähnyt kaltaistani, se ei johdu siitä, ettei meitä syntyisi tähän maailmaan -- se johtuu siitäm ettei meidän anneta elää." (s. 207 ja 284-285)
  
Kudottujen kujien kaupungin päähenkilönä on Eliana-niminen nuori kutojanainen. Tarina nytkähtää käyntiin, kun hän on menossa kutomaan seinäseittiä Seittien Taloon ja verilammikossa makaava tuntematon nainen kiinnittää hänen huomionsa. Nainen on vaiennettu, hänen kielensä on leikattu pois, mikä herättää paljon kysymyksiä. Mitä hän ei saanut kertoa? Myöhemmin ilmenee, että hänen nimensä on Valeria ja naisten kohtalot solmiintuvat yhteen - he rakastuvat toisiinsa. Elianalla on oma osansa saaren kohtalossa, linkkinä menneen ja tulevan välillä. Teoksen kiinnostavin henkilö on kuitenkin intersukupuolinen Ila. Teos sopiikin hyvin Pride-viikon lukutempaukseen
  
Olen sisältä sulaa lasia ja pieniä liekkejä -- minulla on kaikki menetettävänä, nostan käteni hänen niskaansa ja suutelen htäntä. -- Hitaasti, histaasti hän ohjaa kättäni, ja opettelemme kumpikin sellaista, mitä emme vielä osaa. (s. 158)
  
Teoksen maailma on hyvin ahdistava, sillä ihmisillä on hyvin vähän mahdollisuuksia valintoja. Saarella on muutamia Tietojen Taloja, kuten Seittien Talo, jonne pääsevät vain naiset ja Sanojen Talo, jonne pääsevät vain miehet - kuinkas muutenkaan. Taloihin on kuitenkin rajattu pääsy ja muita ammattivaihtoehtoja on mainittu vain vähän, esimerkiksi parantaja, kalastaja ja tatuoija. Eliana ja hänen Sanojen Taloon päässyt veljensä ovat monien sukupolvien ajalta, jotka ovat muuta kuin merenkulkijoita ja kalastajia.
  
Oli kamalaa lukea yhteisöstä, jossa naisille ei opeteta lukemisen ja kirjoittamisen taitoja. Eliana oli oppinut taidon vahingossa. Myös se, ettei Seittien Talossa saa luoda uutta oli outoa ja yhteen muottiin pakottavaa. Siellä on kyllä aiemmin valmistettu värikkäitä kuvakudoksia, mutta jostain syystä niiden tekeminen on nykyään kielletty - eikä vain siksi, että silkkilevä on kuollut sukupuuttoon satoja vuosi sitten - ja kutojat saavat tehdä vain seinäseittien ennalta määrättyä kuviota. 
  
Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)
  
Saarella on muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin ollut sairaus nimeltään Unirutto, johon sairastuneet on poltettu roviolla. Nyt tuo mystinen sairaus on Neuvoston mukaan tulossa takaisin ja kaikkia unia näkeviä pidetään sairastuneina ja heidät lähetetään Tahrattujen Taloon. Unia paljon näkevänä olisin ollut varmaan ensimmäisenä pois passitettavien joukossa, toisin kuin Eliana, joka kapinoi hiljaa sääntöä vastaan ja pystyy unissaan kontrolloimaan niiden maailmaa. 
   
Vangitut ihmisparat pakotetaan työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteissa ainoana tavoitteenaan kerätä arvokasta materiaalia, jota käytetään väriaineen tekemiseen ja myydään mantereella. Tästä tulee mieleen Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogia. Unissa monet ihmiset kohtaavat painaja-riivaajan. Lukupiirissä keskustelimme, että painaja-kuvaukset tuntuivat pohjaavan unihalvaukseen, josta osallistujilla ei ollut omaa kokemusta, mutta jokainen tunsi jonkun, joka sai näitä kohtauksia välillä.
  
Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)
      
Ensimmäinen ajatukseni kirjan viimeisen rivin jälkeen oli pienoinen pettymys, johon toisaalta olin osannut varautua. Olin kuullut monilta, että he pitivät joko Teemestarin kirjasta tai Kudottujen kujien kupungista, mutta eivät molemmista. Minä kallistuin ensin mainitun suuntaan. Kudottujen kujien kaupungissa oli kyllä edellisen teoksen tapaan kauniin runollista kieltä, mutta myös keskeneräisyyden tunnetta. Kummassakin teoksessa on nimittäin paljon aukkoja ja kertomattomia asioita, joita minä ja lukupiiriläiseni jäivät kaipaamaan täytettäviksi sanoilla.
  
Juonellisesti Teemestarin kirja tuntuu lisäksi eheämmältä, mutta se voi johtua osittain siitä, että luin kirjan niin kauan aikaa sitten, enkä voi aivan rehellisesti vertailla teoksia keskenään. Myös genren osalta se maistui minulle paremmin, sillä vaikka fantasia olikin yläaste- ja lukioikäisenä lempigenreni, on minun nykyään vaikeaa nauttia fantasiateosten lukemisesta - en silti lakkaa yrittämästä. Itärannan luoma maailma oli ilahduttavan realistista fantasiaa, joka ei yrittänyt kikkailla nimillä, joissa käytetään suomalaisittain harvinaisempia kirjaimia kuten f, q, x ja z. 
    
Mutta tätä varten Lasilehto on. Täällä ei säilytetä jäänteitä. Kun tuhkat lähtevät Tulen Talosta, ne sirotellaan mereen. Saarela on myös toinen kalmisto, paikka, jossa useimmat ihmiset nykyisin kävivät. Olen kuullut, että siellä kuolleet on suljettu tummiin lasiarkkuihin, joiden kansien läpi heidän piirteensä saattaa selvästi nähdä. Heidän ruumiinsa on käsitelty siten, että ne näyttävät elämän pysähtyneeltä kuvalta vielä vuosikymmenien jälkeen. Omaiset käyvät tapaamassa heitä ja puhumassa heille, ja vastassaan heillä on vaitonainen tuijotus, joka katsoo heitä muuttumattomana ja silti kokonaan toisena. (s. 73)

Eksotiikkaa kuitenkin löytyy, teoksessa on niin laulumeduusoja, Kutoja-Neitsyt -mytologiaa ja Puhtaan Unen Talon propagandaa. Tulen tuoman valon sijaan teoksessa käytetään loistelevää lasiastioissa, mikä on hieno keksintö. Levä välillä nukahtaa ja sammuu, ja sitä on heiluteltava, jotta se hehkuisi taas. Mielenkiintoisesti eräs hahmo käyttää mikroskooppia, joita on todellisessa maailmassa ollut jo useita vuosisatoja, eli se ei ole aivan niin iso immersion rikkoja kuin aluksi koin, mutta silti erikoinen ratkaisu, sillä muuta teknologiaa ei ilmagondilien ja vesilennättimen lisäksi ole mainittu.
  
Tuulet ja sateet ovat kuluttaneet kivikaaren ulkopinnan sileäksi, mutta sisäpuolella saattaa yhä erottaa himmeitä jälkiä hahmoista, jotka porttiin on kerran kaiverrettu. Niiden muoto ei ole ihmisen, vaan vanhempi, vieraampii. Erotan enemmän kuin kaksi raajaa, ja jotakin, mikä voisi olla lankojen verkosto tai ainoastaan ajan ja sään hanpaanjälkiä jäkälän peittämässä kivessä. (s. 71)
  
Tapahtumapaikka on keskellä merta sijaitseva saari, joka kärsii toistuvista tulvista. Itäranta ei todellakaan tuhlaa rivejä saaren, sen ympäristön ja sijainnin kuvailuun. Jossain on manner, jonne osa uneksijoista on karkotettu ja missä ainakin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin asui osa saaren asukkaista, jotka palasivat saarelle kerran vuodessa, vuositatuoinnin ottamista varten. Minulle saari kuvastui kreikalais-tyyppisen kulttuurin raunioiden päälle asettuneen myöhemmän uudisasukkaiden joukon kotina. 
  
"Vettä on paljon ja maata vähän", sanon. "Jotkin meret ovat liian suuria laivojen ylittää. -- Kaikkialla ei ole samanlaista kuin saarella. On paikkoja, joissa ihmisillä on lupa uneksi vapaasti." (s. 308)
  
Saarella on paljon salaisuuksia ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen enemmän niitä paljastuu. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista kohtauksista liittyy seremoniaan nimeltään Sanojen Tuhkaus. Se herättää ajattelemaan, mahdetaanko hitoriaa kirjoittaa samalla uudelleen kuten George Orwellin teoksessa Vuonna 1984
  
He kantavat kirstut tuhkauskentän laidalle ja avaavat ne. Kirstut ovat täynnä kuluneisiin nahkakansiin sidottuja sanoja.  
Nämä ovat Kuolleita Koodekseja: niiden paperi on liian vanhaa ja haurasta käännettäväksi. Kirjurit ovat huolella kopioineet niiden sanat vahvalle, tuoreelle paperille kuluneen vuoden aikana, jotta niiden sisältö ei katoaisi. Kun niiden paino jättää saaren keskitalven savuna, vuosi on valmis kääntymään ja uusi kasvu alkamaan. (s. 125)
  
Joidenkin mielestä teoksella on dystooppisiakin ulottuvuuksia, sillä kuvailtu maailma natisee murtumispisteessä sisäisten ja ulkoisten voimien mitellessä voimiaan. Minulle teos on kuitenkin puhtaasti fantasiaa, sillä dystopia tarkoittaa epätoivottua tulevaisuutta ja en usko, että teoksessa kuvattu maailma olisi Teemestarin kirjan tavoin omamme mutta vuosikymmenien tai satojen päässä. Neuvoston hallitsema totalitaarinen yhteiskuntajärjestys ja ekologinen katastrofi eivät riitä tekemään tästä dystopiaa. Saahan teos saa välillä jopa Taru sormusten herrasta -tyylisiä vivahteita:
  
Korventava silmä hehkuu ylläni -- Näen pupillissa Tornin huipulla loimottavan auringon, joka tuijottaa takaisin minuun punaisena ja valmiina polttamaan maailman tuhkaksi. (s. 217)
  
Teoksen loppu tuntuu keuhean kiirehdityltä ja vähemmän ajatuksen kanssa kirjoitetulta. Asioita alkaa tapahtumaan päätä huimaavaan tahtiin ja kirjailija unohtaa ne vähäisimmätkin selitykset, mitä muun teoksen aikana on tarjoitu lukijalle. Silti olen tyytyväinen siihen, että olen nyt viimein saanut luettua tämän lukulistoilla pitkään keikkuneen teoksen. 
  
Palaan varmasti lukemaan tulevia Itärannan teoksia, vaikka tähän mennessä ilmestyneista romaaneista ensimmäinen oli hitti ja toinen, jos ei aivan kokonaan huti, niin silti prantamisen varaa jäi. Itärannan ekofeminismi, siis huoli luonnon tilasta ja naisen asemasta ovat kiinnostavia ja hänessä on vähän samaa kuin China Miévillessä, joka kirjoittaa jokaisen teoksensa eri tyylillä ja eri genreen. Nähtäväksi jää mitä saamme häneltä seuraavaksi!
 
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
Toistuvien tulvien piinaamalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Puhekyvyttömän naisen ihoon on kuitenkin kirjoitettu nimi. Elianan nimi. Tulvien pahetessa myös aiemmin tuntematon sairaus on alkanut vaivata niin kasveja, eläimiä kuin ihmisiäkin.

Saarta hallitseva neuvosto ei suostu tekemään mitään asian korjaamiseksi, mutta Eliana alkaa ymmärtää, että mykän naisen kutoma seinävaate kertoo tarinaa siitä, mitä tälle on tapahtunut ja kuinka Eliana liittyy koko saaren kohtaloon. Eliana joutuu toimimaan äärimmäisen varovaisesti, sillä hän kantaa mukanaan salaisuutta, jonka paljastuminen veisi hänet vääjäämättä Tahrattujen Taloon, josta ei ole paluuta: hän näkee unia.

Kudottujen kujien kaupunki on esikoisteoksellaan maailmanmainetta niittäneen Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta.
  
335 sivua, Teos 2015
     
  
Samankaltaista luettavaa: Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kuparisaari-trilogia, Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti