perjantai 28. huhtikuuta 2017

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1)

"Sä haiset metsäläiseltä, siltä kun sulla olis pihkaa suonissa."
   
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis 
  
Sini Helmisen Kaarnan kätkössä aloittaa vahvasti uuden suomalaisen neliosaisen nuortenkirjasarjan Väkiveriset. Jokasella osalla on oma elementtinsä, metsä, vuori, vesi ja maa. Kiinnostuin teoksesta heti nähtyäni sen kauniin kannen (taide: Karin Niemi) kustantajan katalogissa.

Sain arvostelukappaleen kotiin seuraavana päivänä siitä, kun kirjablogistania kuuli yhden sen jäsenen menehtymisestä - Kaarnan kätkössä jäi viimeiseksi kirjaksi, jonka Krista esitteli Lukutoukan kulttuuriblogissaan mm. seuraavin sanoin: "Oli kuin Helminen olisi avannut minullekin oven Tapiolaan, näyttänyt sen vehreyden. Ja kyllähän hän näytti, näin vehreyden silmieni edessä, mielessäni, lukiessani." Olikin siis katkeransuloista tarttua kirjaan, jolla on tällainen itsestään riippumaton taakka mukanaan. Onneksi melankolia ei kulkeutunut kantta pidemmälle itse teokseen, sillä se sisälsi niin monenlaisia tunnetiloja ja salaisuuksia, että arkitodellisuus unohtui hetkeksi.
 
Sä saat huomata, ettet oo enää Kansasissa, Dorothy. (s. 142)
  
Teoksen päähenkilönä seurataan 17-vuotiasta Pinjaa, joka on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Hän aloitti koulun vuotta aikaisemmin kuin tavallista, sillä hänen äitinsä on opettaja. Pinjan isä puolestaan on lääkäri ja toivoo tyttären jatkavan samalla alalla, vaikka Pinja ei olekaan ihan varma mitä itse haluaa. Aikaisemmin kymppejä kokeista saaneen tytön koulumenestys romahtaa, kun hän saa kännykkäänsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä ja lapsuuden paras kaveri pussailevat.
 
Helminen viittailee nerokkaasti genrekirjallisuuteen. Esimerkiksi kun Pinja linnoitautuu kesän alussa huoneeseensa, hänen äitinsä sanoo tilanteen muistuttavan sitä "tyhmää teinien vampyyrielokuvaa", eli Houkutus-sarjan sitä osaa, jossa Edwardin hylkäämä Bella käyttäytyy samoin. Äiti on huolissaan Pinjasta ja järjestää tälle töitä.

Kaupungin puistoja siivotessaan Pinja tutustuu leimuavatukkaiseen Virveen ja löytää itsensä pian suutelemasta tyttöä. Suvaitsevaisuutta saman sukupuolisten suhteita kohtaan koulussa rummuttava äiti ei kuitenkaan ilahdu Pinjan uudesta ihastuksesta, vaan pitää sitä vain aiemman suhteen päättymisen kipuiluna ja "vaiheena". Äitinsä kaksinaismoralismista pöyritynyt Pinja joutuu sen jälkeen viettämään loppukesän arestissa äitinsä vanhempien luona maalaiskylällä, mutta joutuu siellä elämänsä seikkailuun.

Voisin sanoa Annastiinalle, että aivan kohta tulee voimaan sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Annastiina tietää jo tärkeimmän: Disney-prinsessa saa prinssinsä, ei koskaa laukkaa toisen prinsessan kanssa aamunkoittoon. (s. 79) 

Kaiken lisäksi Pinjalla on salaisuus, jota hän ei halua kenenkään näkevän: hänen selkänsä on arpien peittämä, koska hän syntyi omituisesta ihotaudista kärsien - tai niin hänen vanhempansa ovat selittäneet, kun tyttö on kuusivuotiaana joutunut haastavaan leikkaukseen esteettisen "vian" korjaamiseksi. Hänelle kuitenkin selviää, että kyseessä ei olekaan huono tuuri geenien suhteen vaan suvussa kulkeva ominaisuus.

Siinä missä kuvittelisi olevan sileää vaaleanpunaista ihoa, jota vain selkärangan kohoileva vuoristo poimuttaa, on jotain aivan muuta. Se ei ole selkä ollenkaan. Se on suoraselkäinen puunrunko, kaarnan elävien syiden, karheiden juomujen ja sileiden salmiakkikohoamien verkosto, jota täplittävät oranssit jäkäläpitsit. (s. 83-84)

Helminen on kirjoittanut teoksen maailmaan perinteisten olentojen, kuten vampyyrien ja ihmissusien sijaan suomalaista mytologiaa ja sen vähemmän tunnettuja hahmoja: sinipiikoja, metsänneitoja ja hiisiä. Ainekset ovat kiehtovan tuoreita ja ne on kudottu taidokkaasti osaksi nykynuoren arkea. Tapahtumat tuntuvat uskottavilta, vaikka niissä onkin aimo ripaus magiaa. Sarja saa jatkoa jo syyskuussa ja tuolloin päähenkilönä nähdään maalta Helsinkiin muuttava nörttipoika. En malta odottaa syksyä nähdäkseni mihin suuntaan teos vie sarjaa.

"Uutinen nimero kaks: teretulemast messiin Omituisten otusten kerhoon. Sä olet nimittäin myös meikäläinen." (s. 53)
  
Monen populaarikulttuuriviittauksen lisäksi teoksessa mainitaan mm. Laila Hirvisaaren äänikirjat, Neil Gaimanin Tähtisumua ja Oscar Wilden Dorian Greyn muotokuva, eikä hauskoilta Harry Potter-kommenteiltakaan vältytä. Lisäksi alla oleva lainaus palauttaa mieleeni vähän aikaa sitten somessa käydyn keskustelun, jossa pohdittiin lukemiseen liitettyä häpeää,

Luen kaikki kirjahyllyn Aku Ankat ja - hävettää tunnustaa - myös kaikki lääkäriharlekiinit, joista osa on niin kamalia, että ne saavat minut antamaan Dorian Greyn muotokuvalle uuden mahdollisuuden. (s. 113)
  
Teoksen luvut on nimetty jännittävästi latinankielisillä lentävillä lauseilla, joiden merkitys avautuu kyseisessä luvussa. Esimerkiski ensimmäinen luku on saanut nimensä ylioppilaiden laulusta Gaudeamus igitur. Otsikot on suomennettu kirjan lopussa, joten latinankielen tuntemusta ei tarvita (joskin itse olen opiskellut yläasteella latinaa pitkänä valinnaisaineena kolmen vuoden ajan). 
   
Uskon kyllä, että kirjoittaja on saattanut nähdä tonttu-ukkoja otettuaan liian monta lasillista. (s. 91)
 
Kaarnan kätkössä on nopealukuinen teos, joka tiedostaa kaanonin ja naureskelee sille nerokkaasti (ks. lainaus alla). Se ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan puhuttelee nuoria (ja aikuisiakin), jotka kokevat joutuvansa elämään jonkin ominaisuutensa salaten tai häveten sitä. Pinjan kokemukset ensisuudelmasta tytön kanssa ja oman sukuhistoriansa avautuminen saavat tytön hyväksymään itsensä kokonaan. Teos tarjoaa hyvää pohdiskelua myös aivan toisenlaisten asioiden kanssa painiskeleville lukijoille.

"Seuraavakas sä yrität varmaan väittää, että vampyyrejä on oikeesti olemassa", tuhahdin. 
"Ai tarkoitatko niitä hirviöitä, jotka imee verta? Tietty niitä on olemassa. Mutta ei ne oikeesti kimaltele ja ne on vaan parin millin mittaisia ja hiivatin ärsyttäviä. Jotkut sanoo niitä myös itikoiksi." (s. 54)
  

  
Arvosana:
  

  
Takakannesta:
Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.
  
Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä. 
  
Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.
      
220 sivua, Myllylahti 2017
   
Samantyylisiä kirjoja: Mervi Heikkilä: Louhi-sarja, Melissa Marr: Ilki ihana ja Sala kavala, Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja, Elina Pitkäkangas: Kuura ja Kajo, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

2 kommenttia:

  1. Tämä oli aika erikoinen nykyajan ja fanatasian sekoitus. Uskon, että lukijoita löytyy varsinkin yläasteikäisistä. Kansikuva on kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti kirja löytää lukijansa, on nimittäin ihan tasokas genressään. Hedelmällisin lukijamaaperä löytyy juurikin siitä 12-18 välistä, mutta eihän näillä nuortenkirjoilla mitään yläikärajaa ole. Toivottavasti kansityyli jatkuu yhtä esteettisenä jatko-osissakin.

      Poista