maanantai 16. elokuuta 2021

Lukupiirissä | Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

"Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäärösiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina."
  
   
Lukupiirin toukokuun kirja
  
Luin Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen jo helmikuussa, vaikka se oli lukupiirikirjana vasta toukokuussa. Varasin nimittäin kevään lukupiirin kirjat joulukuussa heti valintojen varmistuttua ja satuin saamaan teoksen helmikuussa, jolloin siihen oli Oulussa edelleen yli 200 varausta jälkeeni. Joku toinen olisi laittanut varauksen tauolle ja ajoittanut lukemisen lähemmäksi piirin virtuaalista kokoontumista, mutta en osannut odottaa jo 2019 ilmestyneen kirjan olevan edelleen noin suosittu. Kirjasta on myös otettu useita painoksia, mikä tietenkin on huimaa nykyaikana. 

- Oli kakarana aina nenä kiinni kirjassa. Senki pitäis olla huutomerkki muille, että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihminen luje niin palion. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. -- tieto kehkeyty sen päässä pimmeyen välineiksi. Kerranki ko muut lapset meni välitunnilla nurkkajaakkoa niin tämä yks luki jottain opusta keinussa ja talakkari tuli siihen ja kysy että mitä sinä lujet niin se mulukas talakkaria niin pahasti että se oli kusta housuunsa. (s. 108)
  
Onpa kirja käännetty puolaksikin, minkä lisäksi se sai Tähtifantasia -palkinnon ensimmäisenä kotimaisena kirjana. Säntömuutoksen myötä myös kotimainen kirjallisuus voi nykyään kilpailla tuosta palkinnosta, jonka raatiin kuulun tästä vuodesta eteenpäin. Lisäksi kirja on saanut Kalevi Jäntin, Jarkko Laine- ja Lappi-kirjallisuuspalkinnot. Kirjaan ei ole voinut olla törmäämättä kirjagramissa, Twitterin ja Facebookin kirjallisuusryhmissä.
  
Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. (s. 103)
  
Tällaisesta hehkutuksesta ei kuitenkaan aina ole hyötyä kirjalle. Olen toki hyvin kiinnostunut hauki-ilmiöstä, kuinka spefiä lukemattomat ovat innoissaan hypettäneet teosta, vaikka tuskin olisivat siihen tarttuneet, jos se olisi luokiteltu kirjastossa fantasia-hyllyyn. Tarkka genre lienee suomikumma, kotoinen versiomme maagisesta realismista. Itsekään en ennen lukemista tiennyt kirjan sisältävän koko joukkoa suomalaisen kansanperinteen hahmoja ja muutakin yliluonnollista. Tieto olisi vamaan lisännyt ennakkokiinnostumistani.
  
Elinan johtamat soturit taivalsivat jonossa synkkinä kuin maapallon viimeiset eloonjääneet. Retkikunnan vierellä astui kuin kauko-ohjattuna heidän ainoa aseensa, ihmeellinen sekämetsän ylijäämästä kasattu olio, jonka iskukyky oli tuntematon. (s. 238)
  
Voisikin siis luulla, että spefiä lähes päivittäin lukevana olisin ihastunut kirjaan. No... en. Olen niitä harvoja, joille kirja oli vain ihan ok kolmen tähden lukukokemus. Ei kirjassa mitään suurta vikaa ollut, se ei vaan kolahtanut. Spefiin vähemmän perehtyneelle se varmaankin on huikean kekseliäs ja uutuuden viehätys voi korottaa kokemuksen eri sfääreihin, minulle tämä tarjosi vain muutamia yllätyksen hetkiä. Ennemminkin se oli hyvin hämmentävä teos, joka eteni hieman tahmeasti. 
  
Moukku-Olli sani, että ihmisen aika oli ohitse sellaisena kuin se nyt tunnettiin. Että vedet nousisivat ja sitten laskisivat, ja sitten nousisivat tuliset vedet. Maa muovautuisi kokonaan uudeksi. Muta virtaisi. Kanjonit avautuisivat ja kiehuisivat. 
- Vuoret ovat jo liikkeellä, Moukku-Olli sanoi. (s. 129)
  
Jos minulla ei olisi ollut varausjonon takia kovaa lukupaineitta, olisi voinut kirja jäädä keskenkin. Voin siitä huolimatta kyllä suositella kirjaa jos se vähänkään kiinnostaa. Monien lukijoiden mielestä on parasta olla tietämättä juonesta ja teoksen sisällöstä mitään, mutta minä olisin halunnut tietää siitä paljon enemmän ennen lukemstani. Salaperäinen hyssyttely kirjasta luo toki arvotuksellisen ilmapiirin lukukokemukseen, mutta vaarana on se, ettei kirja kolahdakaan itselle niin paljon kuin olisi halunnut. Tässä kohtaa kannattaakin miettiä, haluaako lukea tätä arviota enempää vai antaa teoksen vaikuttaa puhtaalta pöydältä. Annan kuitenkin tässä välissä emetofobiavaroituksen, eli kirjassa on loppupuolella kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa huonoa oloa. 
  
Äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan. (s. 87)
  
Päähenkilö on aika vanillaa. Elinan oli kirjailija ensin kirjoittanut mieheksi, mutta vaimonsa ehdotuksesta oli sitten vaihtanut sukupuolen naiseksi (kaiketi mieshahmon seikkailu oli ollut tylsä ja pakko kyllä myöntää, että vaihtaminen kannatti). Elinan on palattava Lappiin vanhalle kotitilalleen ja pyydystettävä eräästä lammesta hauki kesäkuun 18. päivään mennessä tai hän kuolee. Jäin kaipaamaan syvempiä hahmoja, niin kovin litteitä he olivat ja moni lappilainen kuvattiin stereotyyppisenä, liki pilapiirrosmaisena. Oma suosikkini on poliisi Janatuinen, joka jollakin tapaa muistuttaa minusta Snowpiercer-sarjan Bess Tilliä. 
  
Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autuius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa nää sammuttaa. (s. 7)
  
Lappi on villi ja myytit ovat vielä elossa, noh, jotenkuten. Olennot ovat käymässä harvinaisemmiksi ja ilmaston lämpeneminenkin on mukana kuviossa. "Uutisten mukaan helleaalto oli tauttinut koko maassa. Tutkijat varoittivat, että ensi vuosi saattaa olla entistä pahempi." Peijoonit ja vainajien henget, yöllinen olentojen kulkue muumaailmallisine kaijuineen, näkki ja Moukku-Olli ovat kirjan ehdottomasti parasta antia. Onkin kivaa nähdä, että kotimainen kirjallisuus on viime aikoina alkanut ammentamaan paikallisesta mytologiasta. Esim. Sini Helmisen tuotannossa on nähty paljon suomalaisia olentoja. 
  
Näkki -- kohosi vedestä hitaasti kuin laskuveden paljastama patsas. Se oli kaunis kuin kreikkalainen jumala. Elina tiesi, että se näytti mieheltä tai naiselta sen mukaan, ketä sen oli tarkoitus houkutella. -- Elina mietti, mistä johtui, että toisen maailman olennot olivat joko hirvittävän kauniita ja älykkäitä tai sitten uskomattoman rumia ja tyhmiä. (s. 37 ja 68)
    
Samastuin suuresti Elinan muistoihin, kannesta kanteen uskoa osattuun Valittujen Palojen lintukirjaan (luulenpa, että minulla oli mummolta saatuna sama, pöllökantinen kirja, joka on rähjääntynyt paljosta lukemisesta) ja kuinka häntä oli kiusattu koulussa. Pipo kiskaistiin päästä ja heitettiin pois (Elinan pihlajaan, minun alas pulkkamäkeä) ja joku poika tuo sen takaisin. Tukkaa piti leikata, kun sinne oli joku heittänyt tahmean palleron (Elinalla purkkaa, minulla sinitarraa). Voisi melkein luulla, että kirjailija olisi ollut samalla ala-asteella 90-luvulla kuin minä, mutta nämä tapaukset ovat aivan liian yleisiä ja uutisten perusteella tuntuvat vain pahentuvan (nettikiusaaminen, pahoinpitely). "Elina seisoi välitunnit pääovien vieressä mykkänä ja luoksepääsemättömänä ja oli siksi ihanteellinen maalitaulu."
  
- Mutta kuolleet ei ole samallaisia ko elävät. Niillä on omat valtakunnat ja hierarkiat ja neuvostot. Ne ylenee tai alenee tai saa uusia muotoja. Työtehtäviä. Kuolema itsessään ei tarkoita vielä mitään. Kuolemassa meikäläinen siirtyy toiseen yhteiskuntaan toisten lakien alaiseksi ja niitten lakien alla toimii vaihantatallous ja valluuttaa on sielu itte. Tuonpuoleisessa sielut on ko muovia jota saatana kierrättää. Ko tuonpuoleiseen huutaa ei ikinä tiiä mikä vastaa. Se jota haetaan saattaa olla osa jotaki muuta. (s. 115)
  
Teoksen kansi oli ainakin minulle haastava katsoa - violettiin taittava sininen ja oranssi luovat niin vahvan kontrastin, että silmiin sattui lukea takakannen tekstiä. (Ja jos olisin pystynyt lukemaan sen ennen kirjaan tutustumista, olisin saanut jo ennakkotietoa näkistä kumppaneineen, eikä tämä aines olisi päässyt yllättämään niin voimakkaasti.) Siksipä valitsin teoksen kirjagram-kuvaksi sisälehden version kansikuvan hauesta. Huvittavaa kyllä, keväällä tuli luettua vähän ajan sisällä muutama muukin teos, joissa oli violettia tai sinistä ja oranssia, Junji Iton Fragments of Horror, Robert C. O'Brienin Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Chris Rylanderin Gregin kohtalo ja Thomas Taylorin Gargantis.
  
Joskus minusta tuntuu, että maailma ei uppoa mereen tai aavikoidu vaan yksinkertaisesti soistuu. -- järvien ja valtamerienkin päälle suo levittäytyy kuin jokin vastenmielinen tauti niin, että kaloilta pimenee aurinko ja Afrikasta voi kävellä Amerikkaan yhtenäistä hyllyvää, tupasvillojen täyttämää nevaa pitkin -- ja uusi älykäs eliö liikkuu kosteuden yllä pitkillä, mekaanisilla jaloilla. (s. 9)
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten.
  
Elina joutuu hyväksymään erakkomaisen äitinsä perinnön ja selvittämään suhdettaan lahjakkaaseen taiteilijaan. Lopulta hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kohdata niin ensirakkautensa kuin lampea vartioiva hirmuinen näkki.
  
Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut pidättämään Elinan murhasta epäiltynä. Ennen epäillyn löytymistä hänen täytyy suoriutua onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä – kuolleiden karnevaalista, josta kovaverisinkin noita ymmärtää pysyä erossa.
  
Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. Keittiöön murtautuu peikko, joka syö eilen tehdyn nakkikeiton. Vuosisatoja vanha riivaaja löytää uuden kodin kunnanjohtajasta. Ja lammessa keskellä suota asuu hauki, josta riippuu kaikki.

280 sivua, Siltala 2019
  

1 kommentti:

  1. En lukenut arviotasi kokonaan, koska en halua spoilaantua. Saa nähdä, millaiseksi oma lukukokemus muodostuu sitten joskus, kun kirjan saa käteensä. En ole spefiä ihan hirveästi lukenut.

    VastaaPoista