perjantai 26. huhtikuuta 2019

Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset #4)

"Aattelitteko syyttää kalevalaisia ja saada mun kunkullisen isukin 
jotenkin ratsastaa hirvellä sinne kaivostyömaalle tekeen rautapihat?"
      
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Mennään metsään
  
Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta ammentava nuortenkirjasarja Väkiveriset sai viimeisen osansa. Maan povessa kutoo yhteen aiempien kirjojen päähenkilöiden polut, näkökulmahenkilö vaihtuukin usein. Mukana on tuttuun tapaan myös persoonallinen suklaapatukoista nauttiva ja räväkkäsanainen sinipiika Tuulia, joka onkin kirjassa varsin isossa roolissa, sillä hän joutuu vangiksi maan sisään. Karin Niemen kansitaide on jälleen 5/5. 
  
Jostain syytä nämä väkihommat näyttävät jatkuvasti vaativan sitä, että juoksentelen ympäriinsä ilman vaatteita. Ukko ylijumala on varmaan todella pervo vanha setä. (s. 96)
  
Uutena hahmona tässä osassa esitellään Otra, teini-ikäinen maahinen. Maahiset syntyvät 100 vuotiaina, mikä on kiinnostava tapa laskea, montako elinvuotta on jäljellä. Vuosien lähestyessä loppuaan maahiset alkavat kutistua ja muuttua takaisin lapsenomaiksi (hieman kuin Benjamin Button), joilla on kuitenkin samaan aikaan altzheimerin tyyppisiä oireita muistojen kadotessa. Maahiset ovatkin usein vieneet vanhuksia vaihdokkaiksi ihmisten maailmaan ja tuoneet tilalle terveen ihmisvauvan. 
   
Suosikkini sarjan hahmoista on nörttipoika Pekko, joka seurustelee Pokémon Go:ta pelaavan Gwinin kanssa. Nautin aina suuresti Helmisen viljelemistä viittauksista, etenkin Harry Pottereihin liittyvistä, joita kirjasta löytyykin useampia. Hänen sanankäyttönsä on hyvin oivaltavaa (joskin oven kiinni raottaminen hämmästytti). Piirsin muistiinpanoihin sydämen kohtaan, jossa kirjassa mainitaan lukioaikainen lempileffani Matrix. 

"Krr-phä-thik-ka. Krrr-phä-tikh-ha." 
Messuaminen puuroutuu yhteen, alkaa kuulostaa kyrpätikalta. (s. 61)
   
Naurahdin useampaan kertaan lukiessani, esimerkiksi kohdassa, kun Tuulia sanoo: "You know nothing, Jon Snow". Nostan myös hattua Tukholma-syndrooman nerokkaalle käytölle. Vuoden 1918 ja siihen liittyvän veren vuodatuksen mainitseminen tuli varsin odottamattomasti, vaikka historiallisista tapahtumista ei puhuttu paria lausetta enempää.  Oli todella kiinnostavaa kuulla lisää Tuulian menneisyydestä, hahmo alkoi tuntua paljon aiempaa täyteläisemmältä ja syyt hänen käytökselleen saavat selityksen. 
   
Tarinassa on myös pari viittausta ilmastonmuutokseen ja luonnon saastumiseen, kuten Talvivaara. Ne on kuitenkin punottu hyvin osaksi tarinaa, eivätkä tunnu saarnaavilta tai syyllistäviltä, mutta herättävät varmasti reaktion ympäristön suojelemisen tärkeydestä. 
   
"Se on romuväen luonto", Vihas irvistää. "Ne tykkää rikin katkusta. Se on imeytynyt niiden auringon korvennuksessa kärvistelevään ihoon. ne pelkää kaikkea, mitä ne ei pysty hallitsemaan ja tuhoaa sen." (s. 110)
  
En ole aivan kaikilta osin tyytyväinen tähän päätökseen, joka on sarjan teoksista väkivaltaisin, vaikka kaikkea ei kuvatakaan. Henkilöhahmojen vaihtuessa nopeasti kunkin elämässä olevat ongelmakohdat jäävät pintapuolisiksi raapaisuksi. Pinjan metsänneitokumppani Virve kantaa parin yhteistä lasta, ja se herättää Pinjassa epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Pekko ja Gwin ovat saaneet Pekon isovanhempien sydämet ja vanhat muistot alkavat liukua nykyhetkeen hämmentäen etenkin intiimeimpien kohtaamisten noustessa pintaan. Mari yrittää elää pintaliitoa, mutta samaan aikaan kiusaajien tutkan alla. Kotona on uusi äitipuoli, rinnat eivät ole kasvaneet ja ystäviäkään ei hänellä liikaa ole. Edellisen osan päähenkilönä ollut Mari jää joukosta kaikkein etäisimmäksi.
  
Lukukokemuksessani oli mukana luopumisen tuskaa, sillä olisin pystynyt lukemaan enemmänkin sarjan maailmaan kuuluvia teoksia. Kiitos näiden nykynuorten elämää ja suomalaista mytologiaa yhdistelevien teosten kansanperinne elää ja voi hyvin. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Helminen kirjoittaa jatkossa. Nämä neljä kirjaa ovat vakuuttaneet minut hänen kirjailijan taidoistaan maailmanluonnin, sanataituruuden sekä uuden ja vanhan yhdistämisessä kiinnostavaksi, kaleidoskooppimaiseksi kokonaisuudeksi. 
    
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Päätösosa keikauttaa kaiken ylösalaisin ja saattaa edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan tarinat odottamattomalla tavalla yhteen.
  
Maahispoika Otra on täynnä vihaa ja turhautumista. Maahisten on pian muutettava rakenteilla olevan uuden kaivosalueen tieltä, mutta Otra ja hänen ystävänsä eivät ole valmiita antamaan periksi. Muutaman ihmisveren pisaran vuodattaminen ei ole mitään ihmisten maahisille tekemien vääryyksien rinnalla. Maanalainen maailma on vaarassa, eikä Otra aio antaa heikkoutensa estää häntä tarttumasta toimeen.
  
Toisaalla omalaatuinen sinipiika Tuulia on kadonnut. Jäljellä on vain järvestä löytynyt sininen tunikanrääsy. Onko sinipiika kidnapattu? Löytääkseen Tuulian Marin on otettava yhteyttä Tuulian entisiin suojatteihin Pinjaan ja Pekkoon, joilla on ongelmia jo omastakin takaa. Esiin tulee vanhoja ystäviä ja vanhoja vihollisia, mutta onko Tuulia jo avun ulottumattomissa?
  
Jännitystä ja romantiikkaa huumorin säikeisiin punova sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Sen aiemmat osat ovat Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017) sekä Veden vallassa (2018).
   
248 sivua, Myllylahti 2019
    
Viimeinen osa Väkiverisistä on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti