Lastenkirjalauantai: Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita - Merenkulkija

"Autiomaan ja meren leikkauslinjalla - maisemassa, jossa koko maailma makasi 

pitkällään kaukaista horisonttia mukaillen ja kaikki korkeus kuului yksistään auringolle - Prinssin kolme korkealle kurottavaa puuta olivat tavaton näky. Ilmiselvä kangastus."

      

   

Arvostelukappale

  

Postiluukusta kolahti vähän aikaa sitten Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarjan uusin osa, Merenkulkija, joka aiempien teosten tapaan noudattaa tuttuja linjoja. Puut kertovat tarinoita menneistä ajoista, keskiön ollessa aina ihmisissä, jotka tavalla tai toisella liittyvät jonkin eeppisen puun syntymään.  

  

Tällä kertaa sadun henkilönä seurataan pienen merenrantakylän päällikön poikaa. Ajan myötä kylää ryhdyttiin kutsumaan kaupungiksi ja sen johtajaa kuninkaaksi. Merituuli, suola ja silmiinkantamattoman kauaksi jatkuva hiekkaerämaa ovat kuluttaneet kuninkaan elinvuodet normaalia nopeammin ja hänen on tullut pian aika jättää paikkansa toiselle pojistaan. Vanhempi poika on kuitenkin kadonneen äitinsä tavoin kiinnostuneempi merestä kuin kyläläisten hyvinvoinnista. 

   

© Ville Tietäväinen

Kauan kauan sitten, kauan ennen kuin ihmiset asettuivat tälle paikalle, tämä sama rannikko oli kasvanut sakeanaan suuria puita. Pyhinä pidetyt, kullanhehkuiset ja läpikuultavat kappaleet, joita kyläläiset olivat kautta sukupolvien löytäneet hiekkakiven seasta, olivat noiden muinaisten puiden pihkaa. Meripihka oli täällä ennen kasvaneiden puiden verta. Aika oli muutanut veren kiveksi, niin kuin kaiken täällä. (s. 9)

   

Aavikon ja meren väliin jäävällä kaistaleella asuvat ihmiset saavat elantonsa keräämällä suolaa. Puita ei autiomaassa ole ollut enää useisiin sukupolviin ja Prinssi tietää niistä vain vanhojen tarinoiden, aaltojen kaukaa kuljettamien ajopuiden ja äidiltään saaman kirjan kauta. Kirjassa on kuva puusta veistetystä, vedessä kelluvasta kulkuneuvosta, laivasta. Kuvan myötä poika saa pakkomielteen omasta laivasta ja toiveen toteuttaminen johtaa suureen seikkailuun, jonka seuraukset eivät ole pelkästään iloisia. 

     

Kaikki kolme Puiden tarinoita -sarjan teosta ovat todella kauniita. Jokaisella osalla on ollut oma väriteemansa, punainen, vihreä ja nyt sininen. Väri toistuu niin nauhassa kuin anfangeissa. Kansikuvat saavat ajatelemaan puita sellaisina kuin ne ovat - elävinä olentoina. Suosikkini tähän mennessä on ollut sarjan toinen osa Ritari, mutta lukukokemuksena Merenkulkija ei jää kauaksi siitä. Molemmissa on tenhoavaa sadun alkuvoimaisuutta. 

  

Koko sarjalle tyypillistä on päähenkilöiden vahva usko omaan tekemiseensä ja samaa henkeä on selvästi myös Tietäväisellä, jonka lumoavat kuvitukset ovat kuin ikkunoita toiseen aikaan ja paikkaan. Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä enemmän noita taianomaisia kuvia, sillä verrattuna aiempiin osiin, niiden suhteellinen määrä tekstiin nähden tuntui nyt pienemmältä. Küttnerin teksti kunnioittaa vanhojen satuklassikoiden kaanonia ja sisältää aina jonkin opetuksen tai elämänviisauden, jonka soisi tarttuvan näiden satujen lukijoille. 

     

Kaisaniemestä löytyi tällainen komea puukasvo. © Niina Tolonen

    

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

• Puuseppä (2014)
• Ritari (2014)

 

Puiden tarinoita -sarja

Takakannesta:

Meren pimeimmistä syvänteistä nousi pintaan merihirviöitä, ja ne kumarsivat päänsä ylväiden puisten linnojen lipuessa ohitse. Ja tuulen pullistamien purjeiden ympärillä vitivalkoiset linnut, lokit, piirsivät taivaalle merkkejä alusten suurenmoisuuden kunniaksi.

Joka päivä Prinssi kulkee meren rantaan ja haaveilee purjehtivansa pois. Mutta aavikon saartamassa kaupungissa ei ole yhtään laivaa eikä yhtään puuta, josta sellaisen voisi rakentaa. Prinssi päättää vaihtaa kruununsa kolmeen siemeneen, joiden sanotaan olevan peräisin itsestään Maailmanpuusta.

Merenkulkija on Puiden tarinoita -kirjasarjan itsenäinen kolmas osa.

    

38 s Books North 2015

   

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Aavikon yli on taivallettu täälläkin: Keskisuomalainen, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Kirjakko ruispellossa, Kirjojen keskellä, Kirjanvuoksi

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita - Ritari

"Luolan musta suuaukko irvisteli vuorenseinästä kuin katedraalin holvi."

     

      

Arvostelukappale.

       

Viime viikon lopulla postiluukku kolahti yllätäen ja eteisen matolla lepäsi iso kirjekuori. Sen kätköistä löytyi Puiden tarinoita-sarjan jatko-osa, Ritari. Otin kirjan eilen mukaan yliopistolle ja sain heti aamutuimaan nauttia korkealaatuisesta kuvataiteesta, Ville Tietäväinen on ylittänyt itsensä. Jokainen kuva on harkittu kokonaisuus viivoja, muotoja ja värejä. Ne on hiottu täydellisyyteen, elävöittäen tunnelman ja saaden väreet kulkemaan pitkin selkärankaa.

      

Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuriä pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meillä riittää kärsivällisyyttä. ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta. (s. 4)   

      

Iiro Küttnerin kynäilemästä ikäluokittelemattomasta sadusta löytyy tuttuja arkkityyppejä; Ritari, Lohikäärme ja Prinsessa. Ritari on puhdassydäminen ja sankarillinen, Prinsessa joutuu hätään ja Lohikäärme polttaa tulellaan kaiken tiellensä joutuvan. Ritarin tulee tappaa Lohikäärme, vaikka jo pelkästään pedon luola on kuin "reikä maailmassa". Tämän lisäksi on Küttnerin omasta mielikuvituksestaan ammentama taso, joka on teoksen mieleenjäävin ja tunteitaherättävin osuus.

       

Klassisissa Grimmin saduissa oli hyvinkin raakoja kuvauksia mm. varpaiden leikkaamisesta. Küttnerin teoksessa onkin palattu sadunkerronnan alkujuurille. Elämä ei ole aina vain siloiteltua, puhdasta ja kaunista, vaan myös täynnä juonittelua, kuolemaa ja raakuutta. Ritari ei siis välttämättä sovi perheen nuorimmille. Minä puolestani nautin noista makaabereista hetkistä, sillä ne tuntuivat hyvin aidoilta ja teeskentelemättömiltä (en siis siksi, että pitäisin väkivallasta).

       

Se on peräisin maailmasta, joka on paljon tätä maailmaa vanhempi. (s. 13)

        

Ritari on J.R.R. Tolkienin jalanjäljissä kulkeva, kaukaiseen maahan sijouttuva eeppinen seikkailu, joka onnistuu yllättämään fantasiaelementeillään. Lohikäärme on ikiaikainen olento, joka voisi esiintyä niin aasialaisessa mytologiassa kuin Doctor Whossakin.  Satu on edeltäjäänsä verrattuna yhtä aikaa sekä hauskempi että synkempi, joskin Puusepässäkin oli synkkyyttä, hieman eri tavoin vain. Küttnerin kerronnassa oli minulle lukijana jotain samaa kuin Kurt Vonnegutin kuuluisassa teoksessa Teurastamo 5. 

      

Satujen perinteeseen kuuluu, että kaikkea tapahtunutta ei selitetä auki tai täydy ottaa kirjaimellisesti. Ritarissa on muutamia aukkopaikkoja tai nopeutettuja kerronnan jaksoja, joiden ajalta kaikkea ei kerrota yhtä tarkasti. Tämä voi toki olla myös kirjailijan tietoinen ratkaisu, antaahan hän äänen puille kertoa tarinansa ja puilla on erilainen näkemys siitä, mikä on tärkeää.  Prinsessan rohkea käyttäytyminen herättää kysymyksiä sopivuudesta ajankuvaan, mutta vihjaistakoon, että esimerkiksi eräässä varhaisessa Grimmin versiossa Tähkäpäästä on hieman samanlainen kohtaus.

        

- Rakkaus ei pakene, sanoi Prinsessa. - Se juurtuu. Se pysyy, kasvaa, kantaa hedelmää ja uhmaa kaikkea sitä, mikä on mahdotonta ja toivotonta. (s. 24)

     

Kokonaisuutena Ritari on vahvempi ja eheämpi teos kuin Puuseppä ja voin suositella teosta niin satuja rakastaville aikuisille kuin myös nuoremmillekin lukijoille. Arviolta yhdestätoista ikävuodesta eteenpäin, lukijasta riippuen ehkä jo aikaisemminkin. Typillisesti ritaritaruja on pidetty poikien kirjallisuutena, mutta teoksen Prinsessa on niin mielenkiintoinen ja vahva naishahmo, että uskon myös tyttöjen pitävän tästä.

   

Arvosana:

Takakannesta:

Päivisin ilma kaukaisten vuorten yllä näytti pyörteilevän, aivan kuin valtavien siipien liike olisi pakottanut sen hitaasti polkemaan paikallaan. Öisin taivaankaari oli kammottavan musta ja tähdetön. Kuin tähdetkin olisivat alkaneet pelätä, että pian – hyvin pian – lohikäärmeen nälkä jälleen heräisi pitkästä unestaan.

   

Ritari on koko nuoren elämänsä ajan valmistautunut taisteluun Lohikäärmettä vastaan. Hän ei pelkää kuolemaa. Kunnes matka Lohikäärmeen luo tuo hänet vuorten varjossa seisovaan vanhaan taloon - ja talon asukaat kertovat Ritarille salaisuutensa.

  

Ritari on Puiden tarinoita -kirjasarjan itsenäinen toinen osa

Asiasanat: sadut, ritari, lohikäärme, prinsessa

   

Samantyylisiä kirjoja:
      

31 sivua, Books North 2014

   

Kuvitus: Ville Tietäväinen

    
Kirja luettu mm. täällä: Keskisuomalainen, Kirjakko ruispellossa, Värikäs päivä - Lastenkirjablogi, 
    
Puiden tarinoita Facebookissa 

  

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt: Puuseppä (2014)

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita - Puuseppä

"Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa."

  

 
Arvostelukappale

  

Pari päivää sitten postiluukusta kolahti tämä jo hetken aikaa ihastelemani puista kertovan satukirjasarjan ensimmäinen osa. Kuvituksesta vastaa graafikko Ville Tietäväinen, jonka nimi tarttuikin silmään ensimmäisenä. Tai ollaanpas rehellisiä: toisena. Ensimmäiseksi silmäni nimittäin ihastelin hurmaavaa puun kuvaa teoksen kannessa.

  

Rakastan metsässä kulkemista ja luonnon ihmettelyä. Kannen perusteella odotinkin siis jotakin mielenkiintoista, vaikka tässä ensimmäisessä osassa puu onkin enemmän työstettävä materiaali kuin elävä organismi. Luonto on tullut läheiseksi myös kandidaatin ja Pro Gradu tutkielmissani. (ks. lisää täältä, kohdasta "Opinnoista")

  

Satuja pidetään yleensä vain lasten kirjallisuutena (klassikoita tai eroottisia representaatioita lukuunottamatta), mutta ajattelin, että tällä mitoiltaan 14,5cm x 28,5 cm olevalla teoksella on annettavaa myös minulle. Jos ei muuta, niin odotin ainakin kaunista kuvitusta.

  

Lyhyessä teoksessa ei ole varsinaisesti lukuja, mutta suurempia kokonaisuuksia, ei aivan jokaista sivua, aloittaa ihana anfangi, kuvitettu alkukirjain. Hyvälaatuiselle paperille painettu tarina henkii vanhojen satujen kunnioittamista. Tietäväisen kuvat ovat eläväisiä, värikkäitä ja houkuttelevia.

    

Teoksen takakansi.

En voi sanoa, että jokainen lapsi viihtyisi tätä tarinaa esimerkiksi iltasatuna kuunnellessaan. Se on välillä surullinen ja synkkäkin. Aikuiselle teos kuitenkin antaa paljon. Iiro Küttner on tehnyt varmasti valtavan taustatyön tutustuessaan puuseppien saloihin. Se asettaa puun kanssa töskentelevien ammattitaidon arvoonsa. 
  
Sadun keskiössä on nimensäkin mukaisesti puuseppä. Hän on valtakuntansa taitavimpia ammattilaisia ja keisarin suuressa arvossa, jopa niin, että voi kutsua miestä ystäväkseen. Puu muuttuu käsityöläisen kosketuksesta kullaksi, ainakin melkein. Erään mitättömältä tuntuvan tapahtuman seurauksena, puuseppä kuitenkin menettää kiinnostuksen materiaaliaan kohtaan. Keisarikin huomaa tämän ja antaa lupauksen: tilaustöiden sijaan mies saa tehdä mitä ikinä haluaa ja käyttää tähän niin paljon aikaa ja rahaa kuin tahtoo. Puuseppä sulkeutuu vertaaseensa ja hänen uurastuksensa paljastuu vasta 30 vuoden päästä. Lopputuloksena on jotakin ihmeellistä, joa liittyy läheisesti Fibonaccin lukuun. Lopussa tuntuisi olevan viittaus kalevalaan ja vertavuotavaan harjaan.
 

Keisari /--/ ei ollut koskaan elämässään kiinnittänyt puihin kovinkaan paljon huomiota. (s. 24-25)

      

Kaiken kaikkiaan, teos oli kuitenkin tuore satukentällä, vaikka se toisaalta myös sopii saumattomasti genreensä. Teoksen opetus on sellainen, joka kaikkien tulisi omaksua. Suosittelen teosta saduista nauttiville esteetikoille, käsityöläisille ja niille lukijoille, joiden mielestä nykyään ei enää kirjoiteta syvällisiä lastenkirjoja.
  
Kieli on kuitenkin paikoin vähän kömpelöä, epä-satumaista ja vaikeaa nuorimpien lasten ymmärtää. Sadun maailmankuvaa on vaikea ajoittaa. Ihmettelin myös erästä tyylikeinoa: miksi repliikit on kursivoitu? Tarinaa enemmän nautin kuotenkin Tietäväisen kuvituksesta ja minulle kokemus onkin enemmän taidekirjamainen. Pitäisi tutustua Tietäväisen aiempaankin tuotantoon, sillä olen kuullut siitä myös monelta kirjallisuuden luennoitsijalta.
  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Sanottiin, että hänen käsissään puu lakkasi olemasta puuta, hänen käsissään se muuttui kullaksi, arvostamisen arvoisiksi ajatuksiksi ja kauniiksi uniksi.

 

Keisarillinen puuseppä saa hallitsijalta käskyn valmistaa ihan mitä itse haluaa. Puuseppä tietää heti, mitä hänen täytyy ensimmäistä kertaa elämässään rakentaa.

 

Puuseppä on Iiro Küttnerin kirjoittaman ja Ville Tietäväisen kuvittaman Puiden tarinoita -kirjasarjan itsenäinen ensimmäinen osa.

  
Asiasanat: sadut, 

   

Samantyylisiä kirjoja:
      

30 sivua, Books North 2014

  

Kuvitus: Ville Tietäväinen

   
Kirja luettu mm. täällä: Helsingin Sanomat, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Mari A:n kirjablogi,
   
Puiden tarinoita Facebookissa