Sivut

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus

"Taivas oli kalkkisen oranssi, sekoitus tulta ja pölyä. Hän näki lentokoneet, pienet mustat pisteet tanssimassa valssia talojen ja kauppojen yllä; ne kieppuivat ja kääntyilivät toistensa ympärillä tanssahdellen tilaanteeseen sopimattoman kauniisti."
   
     
Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 13. A book set in a different country
Tunnelmamusiikkia: Sabaton: Attero Dominatus, Rise of Evil, John Williams: "One Small Fact" - The Book Thief
  
Blogeissa erittäin paljon luettu Audrey Mageen toisen maailmansodan Saksaan ja sen Venäjän rintamalle sijoittuva romaani Sopimus kertoo siitä kuinka äärimmäiset tapahtumat vaikuttavat ihmisiin ja millaisia ratkaisuja he ovat valmiita tekemään selvityäkseen. Luin kirjan jo toukokuun lopussa, mutta bloggaan siitä vasta nyt, osittain siksi, että kirja oli niin hyvä, että on ollut vaikeaa kirjata ylös mitä siitä voin sanoa. 
  
En ole yleensä ollut erityisen ihastunut sotakirjoihin, mutta viime aikoina olen useinkin löytänyt itseni sellaisia lukemasta. Näitä teoksia on tullut vastaan niin lukupiirissä (Markus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5) kuin myös ihan omin päinkin, kuten äskettäin loppuun lukemani Anthony Doerrin Pulitzer-voittaja Kaikki se valo jota emme näe. Sopimus kuuluu jälkimmäisen mukaisiin teoksiin. Kiinnostuin siitä jo, kun sain Atenan tiedotteen kirjan ilmestymisestä. En kuitenkaan pyytänyt siitä arvostelukappaletta, sillä en ollut varma tulisinko sitä lukemaan. Kun arvosteluja sitten alkoi tulla monista seuraamistani blogeista, oli minunkin pakko varata se kirjastosta.
  
Ahmin Sopimuksen kolmelta istumalta ja inhorealistisesta kauheudestaan huolimatta jokin tarinassa oli silti kaunista. Teksti soljui eteenpäin kuin itsestään ja vaikka hahmot tekevätkin yhdestä näkökulmasta itsekkäitä päätöksiä, en tiedä tekivätkö he niitä täysin itsenäisesti vai koneiston ohjaamina marionettinukkeina. Sotakirjoissa usein glorifioidaan sotilaiden sankarillisuutta, mutta Magee marssittaa saksalaiset urhot kentälle housut märkinä, ulosteen valuessa lahkeen suista.
  
Tapahtumia seurataan kahdesta näkökulmsta. Peter Faber on rekiteröitynyt Valtakunnan avioliittotoimiston asiakkaaksi ja tätä kautta saa itselleen vaimon, Katherina Spinellin. Miehen ainoa syy hankkia vaimo järjestetyn avioliiton kautta on saada perhelomaa kentältä. Katharina puolestaan hakee rouva-statuksesta turvaa ja varmuutta: jos Peter kuolisi rintamalla, saisi hän ainakin leskeneläkettä. Lisäksi hän pääsisi viimein pois vanhempiensa tunkeilevan katseen alta. Avioliittopalvelun järjestämisen taustalla on arjalaisen rodun jalostaminen: saattamalla yhteen hyvien saksalaisten geenien kantajia, voitiin lisätä kansalaisten määrää. 
  
Puolentoista tuhannen kilometrinpäässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todisatajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopmuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi. (s. 7)
  
Kun Peter ja Katharina lopulta tapaavat ei rakkaus synny ensisilmäykseltä: Peter haisee kauhealle ja hänen hiuksensa kuhisevat täitä. Lopulta he kuitenkin päätyvät sänkyyn ja Katharina tulee raskaaksi. Miehen ollessa vuosia poissa Katharina kaipaa tätä, tai ehkä enemmänkin miehestä luomaansa ideaa. Peteristä tulee hänelle lopulta rahaa tärkeämpi. Katharina ottaisi tämän takaisin vaikka rampana pelkurina kuin ylväänä - kuolleena - sankarina, vanhempiensa paheksunnasta piittaamatta. Sodan pitkittyessä Peterin oletetaan kuolleen rintamalla ja Katharinaa painostetaan unohtamaan tämän ja hankkimaan uuden, paremman aviomiehen.
  
Venäjä on pitkä maa ja saksalaiset sotilaat vain tykinruokaa, joista ei Berliinissä välitetetä: he ovat nimetöntä, kasvotonta massaan, jota Saksan naiset tuottavat liukuhuhnalla sotakoneistoon hukattavaksi. Saksan pakonomaista laajenemista perustellaan kolminaisuudella ruoka, tila ja öljy, josta Katharina terävästi toteaa: "Emmekö voi vain ostaa sitä kaikkea?" (s. 100) Kun vetäytyvät venäläiset polttavat viljapeltojaan, saksalaisia miehiä lähetetään turvaamaan omakseen kutsumaansa vehnää. Katharina ja hänen äitinsä keskustelevat asiasta isän kanssa, sillä heidän mielestään vilja kuuluu venäläisille: "Saksalaisperheet tarvitsevat sitä tulevaksi talveksi." -- "Oletan, että venäläisetkin perheet tarvitsevat." Nämä keskustelut ovat hyvin mielenkiintosia ja herättävät ajattelemaan, että kaikki saksalaiset eivät olleet kiihkomielisiä natseja, vaan hekin joutuivat elämään vallitsevien tilanteiden virrassa.
  
"Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki,"
"Hirviö, jolle syötämme miehemme. Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?" (s. 257) 
"Meistä tulee maailman mahtavin maa"
"Täynnä lapsia ilman isää, vaimoja ilman aviomiestä. Sitäkö se suuri suunnitelma on?"
"Odota vain. Se toteutuu vielä."
"Ei, ei toteudu. Se on jo epäonnistunut." (s. 258)
  
Venäjän laajuudesta ja monipuolisuudesta osoituksena oli eräs hienosti kuvattu kohta, jota harmikseni en kirjoittanut ylös, ennen kuin kirja piti palauttaa seuraavalle varaajalle. Siinä kerrottiin, kuinka mitä pidempään sota kesti, sitä mukaa saksalaisten kohtaamat ja tappamat miehet muuttuivat yhä tummemmiksi niin iholtaan kuin hiustensakin värin puolesta. Peter totesi tästä jotain loppumattomasta miesten virrasta ja siitä, kuinka paljon miehiä löytyi uhrattavaksi rintamalle. Venäläisiä kutsutaan monilla nimillä, kuten vastustajia on tapana, Mageen teoksessa vilahtelevat niin iivanat, venakot, ryssät, bolseviikit kuin bolseviikkisiat. Lisäksi venäläisiä kodinhoitajiksi tuotuja naisia kutsutaan alisteista suhdetta osoittakseen Natashaksi. 
  
"Iivanat ovat sikoja, Katharina."
"Mekö emme ole?" (s. 311) 
"Me emme ole yhtä pahoja kuin ne."
"Emmekö?" (s. 327)
  
Mageen defaitistinen romaani haisee savulta, vereltä ja inhimillisiltä eritteiltä. Sopimus on karu, paikoin julma ja hyvin raadollinen kertomus siitä, kuinka sodassa on aina vain häviäjiä. Teos näyttää tappamisen traumatisoimat sotilaat talviaamun kalpeassa valossa, vailla sakarin sädekehää - hetkellä, jolloin he tajuavat olevansa vain tykinruokaa kaiken ahmivan ja mistään välittämättömän, nälkäisen sodan edessä. Sopimus ei ole hyvän mielen kirja, sillä se kuvaa sodan julmana ja paljaana kaikesta koristeellisuudesta, kaunistelematta tuhottuja kaupunkeja ja rikottuja ihmisiä. Siksi se onkin yksi parhaista lukemistani sodan ajan kuvauksista. 
  
Lukupinostani löytyv enemmänkin sotakirjallisuutta, Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen, Katja Ketun Kätilö, John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa ja Hans Falladan Yksin Berliinissä
  
Erityisen sitaattilainauksen mainninnan saa seuraava pätkä: "Tämä ei ole elämää Gunkel. Tämä on kuolemaa. Kävelevää kuolemaa." (s. 247)
  
Kirjakaapin kummituksen järjestämän kirjankansibingossa Sopimus olisi mennyt moneenkin kohtaan, mutta päädyin lopulta SILUETTIin. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
   

Arvosana:

Takakannesta:
Berliini ja natsien itärintama: Katherina Spinell ja Peter Faber menevät naimisiin toisiaan tapaamatta. Peter saa häiden ansiosta loman rintamalta, ja Katherinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu.
  
Vastoin odotuksia pari rakastuu ja Katherina tulee raskaaksi. Kuherruskuukausi on synkkä. Peterin appi vie vävyn tyhjentämään juutalaiskoteja, hakkaamaan lapsia ja tönimään heitä tiellä odottaviin autoihin. Peter tottelee eleettömästi ja sukeltaa aamuyöstä Katherinan syliin. Kun Peter palaa Stalingradiin, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katherinan vauva saa juutalaisperheen hienot lastenvaunut.
  
Sopimus on säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta, itsekkyydestä ja anteeksiannosta. Audrey Mageen henkilöiden moraali korruptoituneessa arjessa hämmentää. Peter ja Katherina eivät peitä osallisuuttaan natsi-Saksan hirveyksiin, mutta he saavat niistä aikanaan myös osansa. Hans Falladaan ja Heinrich Bölliin verrattu Magee suuntaa huomion sota-ajassa kamppaileviin yksilöihin antamatta armoa heidän sokeille pisteilleen.
  
Sopimus on irlantilaisen Audrey Mageen esikoisromaani, ja se oli arvostetun The Bailey’s Women’s Prize for Fictionin ehdokas sekä Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.
       
Samantyylisiä kirjoja: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Marcus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
  
Suomentanut: Heli Naski, 330 sivua, Atena 2015
    
Alkuperäinen nimi: The Undertaking (2013)
   

4 kommenttia:

  1. Oi, tämä meni mullekin lukulistalle! Ehkä vähän syksymmälle kuitenkin, kun nyt kesällä tekee mieli lukea lähinnä mahdollisimman kevyitä kesäkirjoja. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Vaikka tässä onkin muutamia rankkoja kuvauksia. Tosin niin varmaan on Tuntemattomassa sotilaassakin... Ja etenkin tuo Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on hyvin sinun näköisesi teos. Eteerisen kaunis, ripauksella samaa kuin tässä Sopimuksessa.

      Poista
  2. Pidin kovasti tästä kirjasta, se jäi mieleen pidemmäksi aikaa. En ehkä pitänyt täysillä lopusta, se oli ehkä helppo ratkaisu kirjoittaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu yllätti, sillä olin odottanut sen olevan vielä onnellisempi. Tuollainen loppu sopii toisaalta teokseen ehkä paremmin kuin anteeksi antaminen tai salaileminen. Vaikuttava teos kaikessa inhottavuudessaan. Toivottavasti Mageesta kuullaan vielä lisää.

      Poista