"Ajatus oli makaaberi, mutta silti myös oudon tenhoava. He olivat
kaikki samaa ainesta, yhtä ja samaa tuonpuoleista tomua,
ja sittenkin jokin jatkuu, kuolema ei merkinnyt KAIKEN loppua."
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon ehdokkaat paljastettiin 6. marraskuuta, eikä ollut ollenkaan ihme, että myös Laura Lindstedtin Oneiron löytyi listalta. Palkintolautakunnan perusteluissa teoksen sanotaan sisältävän uudenlaisia temaattisia ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Lindstedt tekee sanoilla näkyväksi sellaista, mitä ei voi kuvata -- hän kehittelee teemojaan sekä outoja ja tuttuja tunnelmia luomalla tuoretta sanataidetta koskettavasti ja kuulaasti.
Oneironin keskiössä on naiseus, niin ruumiillinen kuin henkinen. Seitsemän kielelliseltä ja kulttuuriselta taustaltaan erilaista naishahmoa kohtaa kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. Valkeus on vailla muotoja, äärettömyys, jota katkaisevat vain naisten vartaloiden mentaaliset representaatiot. Yksitellen saapuneet naiset tajuavat pikkuhiljaa oman tilanteensa ja pyrkivät jäsentelemään uuden todellisuutensa ääriviivoja. He palauttavat mieleensä kuolinhetkensä ja kysyvät, onko heidän kokemuksensa valkoisessa ainutkertainen vai onko kyseessä toistuva ilmiö.
Lindstedtin hahmot edustavat moninaisia naiseuden malleja, joiden joukosta löytyy paitsi erilaisia äitejä, myös aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori itävaltalainen, mallin urasta haaveileva senegalilainen, alkoholisoitunut venäläinen lukutoukka, kaksosia odottava ranskalainen, anoreksiastaan taideperformanssin rakentanut amerikanjuutalainen, sydämensiirrosta selviytynyt brasilialainen yksinhuoltaja ja räiskyvän punaiseen peruukkiin pukeutunut syövän nujertama hollantilainen.
Aika on käsitteenä vaikea, sillä välitilassa ei ole mitään keinoa mitata sen kulumista. Ainoastaan naisten kertomat tarinat rytmittävät ääretöntä, mise en abyme, tarinoita tarinassa. Oneiron onkin kuin suomalainen Decamerone, sillä poikkeuksella, että naiset eivät keksi kertomaansa vaan paljastavat toisilleen palasia elämästään, jonka aikana he ovat kokeneet fyysistä väkivaltaa, julkista paheksuntaa, pitkiä sairaalajaksoja tai äitiyden iloja ja suruja.
Lindstedtin teosta pystyy kutsumaan feministiseksi, sillä välitilassa ei ole yhtään miestä. Lisäksi jokaisella naisella on elämänsä aikana ollut negatiivisia kokemuksia vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Lindstedt onkin ehkä halunnut korostaa naisten sisarellisuutta tilanteessa, jossa kaikki totuttu on riisuttu pois. Kuinka erilainen tarina olisikaan, jos kuvattavana olisi ollut sekaryhmä tai pelkistä miehistä koottu joukko.
Oneiron tarkoittaa kreikaksi unelmaa, mutta sanavartalo oneiron- suffikseineen viittaa myös henkilöön, joka uneksiessaan tajuaa näkevänsä unta, kokee pystyvänsä matkustamaan toisten ihmisten uniin (ns. unitelepatiaa) tai sairastaa tautia, joka ilmenee toistuvina pahoina unina. Määritelmät sopivat hyvin kuvaamaan myös Lindstedtin kirjaa ja sen hahmojen elämää ja uskottavuutta. Kirjan loppupuolella eräs hahmo nimittäin ajattelee, onko kaikki välitilassa koettu vain hänen tai naisista jonkun toisen uneksimaa.
Oneiron on ennalta-arvaamaton, episodimainen teos, joka väistelee määrittelyä. Se kokeilee muotoa ja haastaa lukijansa. Lindstedt sekoittelee rohkeasti eri tyylilajeja, proosan seasta löytyy niin litteraatioita vuoropuheluista, satu, lehtileikkeitä uutisista ja kuolinilmoituksista kuin myös luento-performanssin puhe. Teos vertautuu helposti Leena Krohnin vuonna 1992 Finlandia-palkittuun novellikokoelmaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia ja Johanna Sinisalon tuotantoon.
Monitasoisesta Oneironista ei yhdellä lukemalla saa irti kaikkea. Teos ei silti ole tarkoituksellisen kikkaileva, vaan siitä löytää arkisempiakin, samaistuttavia kohtauksia, jotka avautuvat helposti. Lindstedt on luonut tuoreen kuvitelman kuolemanjälkeisestä elämästä korostamatta erityisesti kristillistä kuvastoa.
Aikuisille suunnattu teos, jossa susi kuristaa nuoren tytön ja siirretty sydän paljastaa salaisuutensa uudelle kantajalleen saattaa kuulostaa ensisilmäyksellä psykedeeliseltä. Huumaava Oneiron todella onkin, mutta keskeisenä oleva ruumiillisuus juurruttaa lukijansa reaalimaailmaan ja antaa hänelle elämän kokoisen, ajatuksia herättävän matkan toisennäköisiin ihmiskohtaloihin ja tuonpuoleiseen.
Finlandia ehdokkuus oli Lindstedtille jo toinen. Hänen esikoisteoksensa Sakset (2007) oli lisäksi ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon jakoi 26.11. Heikki Harma eli Hector. Hänen valintansa osui Oneironiin. Kerrankin olin lukenut ehdokkaista kaksi (Oneironin lisäksi Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat) ja ennakkosuosikkina ollut teos voitti. Toisenlaiseen valintaan olisin ollutkin pettynyt. Oneironissa oli juuri sitä, jota Hector tässä haastattelussaan kaipaa hyvältä kirjalta.
Takakannesta:
Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.
Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta.
Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.
Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?
Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Giovanni Boccaccio: Decamerone
Mielettömän hieno kirjoitus. Tosin myös mies voi olla feministi, joten feministisyys ei tässä teoksessa synny siitä, että välitilan ihmiset ovat kaikki naisia.
VastaaPoistaKiitos Omppu! Ehdin lukemaan teoksen ja kirjoittamaan tämän arvostelun päivää ennen kuin voittaja julkistettiin. Oli haastavaa pukea sanoiksi teoksen herättämiä ajatuksia, mutta kun olin saanut pari riviä ylös, niin alkoi pian näppis sauhuamaan. Mieskin tosiaan voi olla feministi, vaikkakin tässä teoksessa esitetyt "kolmijalkaiset" eivät kyllä taineet siitä tietää mitään. Ei tainnut olla yhtään oikeasti hyvää miestä, joka olisi yhtä sivulausetta pidempään teoksessa mainittu. Kaikki keskeiset "kaksilahkeiset" olivat tosi kurjia miehenmalleja.
PoistaHieno arvio, Niina! Mainiota, että nostat Leena Krohnin tässä esiin, sillä todellakin näissä kirjailijoissa on paljon samaa. Heidän kyvyssään nähdä isoja yhteyksiä ja kirjoittaa maailmaa uusiksi, on jotain häikäisevän nerokasta.
VastaaPoistaKiitos Elina! Lindstedt on kyllä Krohnin veroinen kertoja siinä, että molemmat osaavat tuoda esille aivan uusia, mutta silti jotenkin niin tuttuja puolia ihmisyydestä heittämällä hahmonsa aivan ennennäkemättömiin maailmoihin. Puhumattakaan esimerkiksi kuinka Tainaron ja Oneiron muistuttavat paljon toisiaan jo ihan nimien tasolla.
Poista