Sivut

keskiviikko 17. elokuuta 2016

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

"Lopulta he saavat tietää, että me puhumme totta, Harry ajatteli surkeana."
  
   
Lukuhaasteissa: Okklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 4)
  
J.K. Rowlingin Harry Potter ja Feeniksin kilta on se teos, josta Hyllytontun höpinöitä -blogin Okklumeus -lukuhaaste on saanut nimensä. Okklumeus on taikuuden laji, jossa on tarkoituksena sulkea mieli ulkopuoliselta tunkeutumiselta, jolloin estetään esimerkiksi lukilitiksen eli ns. ajatustenlukuloitsun toiminta. 
  
Feeniksin kilta on Potter-sarjan tähän mennessä synkin osa. Olen lukenut sen vain kahdesti aikaisemmin. Luin tällä kertaa puolet kirjasta Potter-maratonin aikana ja loput vähän sen jälkeen. (Väliin mahtui mm. lukupiiriteos.) Olipas siinä urakkaa. Teosta olisi paikoin voinut tiivistää, sillä 1050 sivua on aikamoinen tiiliskivi ranteille. 
  
Silti missään vaiheessa ei kuitenkaan ollut tylsää, sillä kerronta etenee koko ajan kuin vuoristoradalla - välillä hidastetaan ylämäessä, vain jotta tarina saisi sen huipulle päästyään lisää vauhtia. Kolmannella kerralla teos tuntui paremmalta kuin muistikuvissa edellisiltä kerroilta. Silti järjestyksessä teos sijoittuu vasta viidenneksi, vain hieman Salaisuuksien kammion jälkeen.
  
Alkupuolella teosta pituutta kasvanut Harry makoilee paljon, niin hortensiapensaan takana kuuntelemassa uutisia kuin horteessa omassa sängyssään. Teini-Harry on täynnä angstia, sillä hänen ystävänsä eivät kerro kirjeissään mitään, mitä velhomaailmassa tapahtuu, eikä Päivän Profeetta ole sen parempi tietolähde. Voldemort palasi neljännen kirjan lopussa ja Harry oli tapahtuman ainoa todistaja. Hän lukee lehdestä vain kannen, sillä siinä vaiheessa, kun Voldemort aloittaisi saman terrorin kuin ollessaan voimissaan, se olisi etusivun uutinen.
  
Teoksen nimi viittaa Voldemortia vastaan nousseiden velhojen ja noitien ryhmään, johon Harryn vanhemmatkin aikoinaan kuuluivat. Moni alkuperäisen ryhmän jäsen on joko kuollut tai menettänyt järkensä Voldemortin ja tämän seuraajien, Kuolonsyöjien käsissä. Tuo ryhmä on nyt perustettu uudelleen varustettuna uusilla jäsenillä ja johdossaan Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore. Ja Dumbledorellahan on työhuoneesaan feeniks nimeltään Fawkes. 
  
Kesät jästisukulaistensa luona viettävä Harry on erään kuuman päivän iltana kävelyllä, kunnes kohtaa tyhmän serkkunsa Dudleyn - ja pari ankeuttajaa. Harry joutuu loitsimaan suojeliuksen, vaikka tietää, ettei saisi taikao alaikäisenä Tylypahkan ulkopuolella, saati jästin läsnäollessa. Autettuaan Dudleyn kotiin hän jää odottamaan ministeriön pöllöä ja erotuskirjettä. Dumbledore onnistuu kuitenkin lykkäämään erotuksen ja niinpä Harryn täytyy mennä ministeriöön keskustelemaan illan tapahtumista.
   
Harry tapaa rakkaan kummisetänsä Siriuksen pitkästä aikaa, ja saa kuulla tältä jatkuvia vertailuja isänsä kanssa - niin hyvässä kuin pahassakin. Vuosia velhovankila Azkabanissa viettänyt Sirius tuntuu välillä sekoittavan parhaan ystävänsä ja tämän pojan. Harrya tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan pitää Siriusta enemmän vertaisenaan kuin vanhemman korvikkena. Siksikin paluu joululomalta Tylypahkaan tuntuu ensimmäisen kerran epämiellytävältä.
   
Harrysta oli tuntunut, että hänen kauan odottamansa paluu Tylypahkaan oli täynnä arvaamattomia yllätyksiä, kuin riitasointuja tutussa laulussa. (s. 254)
  
Harry viides kouluvuosi on erityisen vaikea. Sen lisäksi, että taikaministeriö väittää hänen puheitaan Voldemortin paluusta valheeksi, on viides vuosi V.I.P. eli velhomaailman ihmeisiin perehtyttävän tutkinnon aikaa. Tutkinto vaikuttaa siihen, mihin oppilaiden on mahdollista työllistyä ja mitä aineita he kahtena viimeisenä vuotenaan opiskelevat. Harry haluaisi auroriksi, mutta se vaatisi lisää taikaliemiopintoja Kalkaroksen kanssa.

Valonpilkahdukset olivat totta kyllä aika heikkoja, mutta Harry oli kiitollinen vähäisistäkin päilähdyksistä senhetkisessä synkkyydessä; hän ei ollut ikinä elänyt niin hirveää ensimmäistä viikkoa Tylypahkassa. (s. 334)
  
Uutena pimeyden voimilta suojautumisen opettajana tavataan ministeriön nimeämänä rupikonnamainen ja vaaleanpunaisesta pitävä Dolores Pimento, jota Harry inhoaa vielä Kalkarostakin enemmän - vaikka ei tiennyt sen olevan mahdollista. Pimennolla on aivan erilainen tapa opettaa ainettaan, minkä takia Hermione ehdottaa, että Harryn tulisi vetää hänelle, Ronille ja parille muulle halukkaalle opintopiiriä aiheesta. Taikaeläinten hoidon opettajaksi on puolestaan palannut professori Matoisa-Lankku, sillä Hagrid on hoitamassa killan asioita.
  
Kuten aiempien osien perusteella voi odottaa, on tähänkin kirjoitettu lopputaistelu. Tällä kertaa Harryn ei tosin tarvitse hoitaa hommaa yksin, kuten aiemmin. Tämäkään taistelu ei pääty ilman verenvuodatusta ja menetyksiä ja siksi todella moni Potter-fani pitääkin tätä osaa sarjan surullisimpana. Raskaaksi Feeniksin killan lukemisen kuitenkin tekee Harryn jatkava ruikutus siitä, kuinka kukaan ei ymmärrä häntä ja kuinka vain hänellä on ongelmia, vaikka hänen ystävänsä antavat täyden tukensa. Harry vetäytyykin usein itsekseen murjottamaan ja potemaan arvessaan alati pahenevia kipuja.
  
Harry ei myöskään ole kovin hyvä tunneasioissa ("teelusikan tunneskaala"), vaan on jatkuvasti ymmällään Hermionen ja Chon kanssa. Harrylta tosiaan löytyy muutamia piirteitä, jotka sopivat paremmin luihuiselle kuin rohkelikolle, kuten se ylenkatse, jolla hän asennoituu suosikkihahmoani, ihanan outoa Luna Lovekivaa kohtaan. Luna edustaa teoksessa asioiden kyseenalaistamista ja ajattelun vapautta. Yhtenä uutena hahmona esitellään myös metamorfimaagi Tonks, joka on varsin erikoinen persoona hänkin. 
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Kesän siihen mennessä kuumin päivä iku päättymäisillään...
  
Viisitoistavuotias Harry kohtaa ankeuttajat jo ennen kuin lukuvuosi Tylypahkassa alkaa. Koulussa hän joutuu uuden opettajan, Dolores Pimennon, silmätikuksi. Arpea särkee polttavasti ja Harry näkee niin merkillisiä unia, että pelkää menettävänsä järkensä. Lordi Voldemort on liikkeellä, vai onko? Aina ei ole helppo tietää, mikä on totta ja kehen voi luottaa. 
  
J. K. Rowling esittelee viidennessä Harry Potter -kirjassaan uusia hahmoja ja kertoo lisää tutuista. Lukuvuoden aikana tapahtuu ja paljastuu asioita jotka mullistavat Harryn elämän.
  
Suomentanut: Jaana Kapari, 1050 sivua, Tammi 2004
  
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2000)
  
Sarjassa ilmestyneet: 

4 kommenttia:

  1. Tämä tosiaan on synkkä teos. Minusta Rowling kuvaa hyvin tuota (epärealistista) tunnetta siitä, ettei kukaan ymmärrä. Harryyn kohdistuu tässä kyllä valtava määrä epäoikeudenmukaisuutta, mikä synkentää teosta valituksen lisäksi. Pidän siitä, miten päähahmot muuttuvat sarjan edetessä yhä monimutkaisemmiksi, monipuolisimmiksi hahmoiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin juuri Puoliverisisen prinssin ja Harry on niin paljon kypsempi siinä. Huimaa kasvua tapahtuu kirjasta toiseen. Totta toki, että Harry siksikin kimpaantuu tässä teoksessa helposti, kun hänen luotettavuutensa kyseenalaistetaan, mutta minulle ei ole koskaan kolahtaneen nuoren kipuiluun liittyvä kirjallisuus, kun omat teinivuoteni olivat niin helppoja ja vailla angstia. Rowling on luonut aivan huiman velhomaailman.

      Poista
  2. Tästä kirjasta löytyy monenlaisia puolia. Olen huomannu, että eri lukijat kiinnittävät huomion eri asioihin. Puhutteleva kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin esim. lukupiirissä ihanaa, kun sama teos luetaan niin eritavoin ja omaan tulkintaan saa lisää näkökulmia, kun keskustelee lukukokemuksesta.

      Poista