Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

"Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen
maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut."

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on paljon muutakin kuin kauniskantinen teos. Se on kertomus ystävyydestä, lapsen kasvusta nuoreksi, muutoksista ja sopeutumisesta, kuolemasta ja luonnon tutkimisesta.

Sanon heti alkuun, että samaistuin suuresti teoksen päähenkilöön, 12-vuotiaaseen Suzannaan. Tämä vaikuttaa keskeisesti lukukokemukseeni, mutta olen sitä mieltä, että teos on hyvä myös omilla ansioillaan ja toivon sen löytävän mahdollisimman monen lukijan käsiin. Suzy on hieno, täyteläinen hahmo. Hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, vaikka he ovat eronneet. Lisäksi hänellä on isoveli Aaron, jolla on poikaystävä Rocco.

Kaikki nämä otukset olivat kovin kummallisia, ne näyttivät melkein avaruusolennoilta. Ne olivat kuin avaruusolentoballerinoja, jotka tanssivat tarvitsematta lainkaan musiikkia. (s. 24-25)

Suzy, tai kuiten äiti häntä kutsuu: Zu, on menettänyt parhaan ystävänsä vähän aikaa sitten. Franny hukkui kesälomareissulla. Suzylle uutinen on kaksinkertaisesti surullinen, sillä tytöt olivat ajautuneet erilleen vähän aikaisemmin, vaikka heidän oli tarkoitus olla aina ystäviä. Suzy oli kiinnostunut eri asioista kuin Franny. Suzy tiesi sellaiset asiat kuin että hiki ja virtsa ovat steriilejä ja Frannya puolestaan kiinnostivat mekon helman pituus ja hiusten muotoilu.  

Olin lapsena hyvin samanlainen kuin Suzy. Olin kiinnostunut luonnosta, niin kivistä, kasveista kuin eläimistä ja tutkin niitä paljon vapaa-ajallani kirjoista ja koska asuin lapsuuteni maalla, niin ulkonakin. Keräsin kiviä, prässäsin kasveja ja kirjoittelin lintukirjaa. Viidennen ja kuudennen luokan aikana moni luokkakaveri alkoi pohtia ulkonäköä, vaatteita ja ihastumisia, joskin 90-luvun loppupuolella maalaiskoulussa sellainen ei vielä ollut lähellekään sellaista kuin nykyään kouluissa.

Minä käytin mm. siskon tekemää persikan väristä Muumi-collegea, alelaarista löytynyttä vihreä-mustaa ruudullista hupparia, joka oli todennäköisesti tarkoitettu ensisijaisesti pojille ja second hand vaatteita (ennen kuin sellainen oli ns. hyväksyttävää). Olin silloin ja edelleenkin hyvin rento pukeutuja, enkä kauheasti mieti onko jokin vaate tai kengät tarkoitettu mies- vai naisoletetuille, jos se tuntuu hyvältä päällä eikä se päällä ole aivan mahdoton katsoa peilistä.

Ymmärrän siis omakohtaisesti tilanteen, jossa Suzy jää kaveriporukan ulkopuolelle. Lisäksi Suzy aloittaa Frannyn kuoleman jälkeen epäpuhumisen, joka on alatipuhumisen vastakohta. (Todettakoon tähän, että moni tuttu on ehdottanut minulle, että ostaisin t-paidan, jossa lukee Omituinen höpöttäjä, koska puhun niin paljon ja erikoisista aiheista.)

Tiesittekö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkellä olla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20)

 
Teoksessa kuvataan noin yhden lukukauden tapahtumia. Joka toisessa luvussa on Suzyn muistoja ajasta Frannyn kanssa. Suzy tekee tutkielmaa meduusoista ja samalla surutyötä. Vanhemmat vievät puhumattoman tyttärensä terapiaan, joka ei auta, mutta he eivät keksi muutakaan. Onneksi Suzyn biologian opettaja on ihana aikuinen ja omalla, epäortodoksisella tavallaan auttaa tyttöä eteenpäin.
 
Jos pidät R.J. Palacion Ihmeestä tai Jack Chengin teoksesta Kosmoksessa tavataan (josta on tulossa postaus blogissani lähiaikoina), niin lue tämäkin. Minulle Mitä sain tietää meduusoista on kolmikosta paras, mutta kaikki ne ovat todella onnistuneita teoksia varhaisnuorille ja sitä vanhemmille. Niissä on paljon samaa, mutta jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. 

Pidän pisamistasi, siitä miten ne näyttävät tähtikuvioilta ihollasi. (s. 29)

 

Alemman kirjan meduusat Kerby Rosanesin värityskirjasta Imagimorphia.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tarina surusta, ystävyydestä, tiedonjanosta. Uteliaille lapsille, kaikkialla.

Luokkatoverien mielestä Suzy on pöpipöpi. Suzy ei tiedä oikeita asioita. Kuten sitä miten hiussolki kiinnitetään otsatukkaan niin, että se näyttää söpöltä muttei liian lapselliselta. Sen sijaan Suzy tietää kaiken lepakoista ja kiiltomadoista. Ja sen, että jotkin sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa. Se riittää hädin tuskin kahteentoista vuoteen.

Pahinta on, ettei Suzy ehtinyt pyytää Frannylta anteeksi. Joskus asiat vain tapahtuvat ei ole mikään selitys kun paras ystävä hukkuu. Mutta se on ainoa selitys siihen hetkeen asti, kun Suzy seisoo akvaariotalossa ja katsoo uivia meduusoja. Hän ei luovuttaisi ennen kuin olisi todistanut jotakin tärkeää.

  

Ali Benjamin asui lapsena talossa jota naapurit sanoivat kummitustaloksi ja vietti loputtomasti aikaa jahdaten ja tutkien ötököitä ja sammakoita. Hänestä tuli kirjailija.

  

Suomentanut: Marianna Kurtto, 278 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimi: The Thing About Jellyfish (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Pieni kirjasto, Kirjapöllön huhuiluja, Evarian kirjahylly, Siniset helmet, Lukutoukan kulttuuriblogi

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan