Sivut

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtisade (Tähtitrilogia #2)

"Tervetuloa helvettiin, hän ajatteli."
    
   
Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
   
Luin Lars Wildrängin scifisarjan ensimmäisen osan Tähtikirkas tammikuussa ja jäin janoamaan lisää. Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, teitä on varoitettu. Tähtisade ei aivan täysin vastannut toiveitani, sillä se etenee dystopiasta täysiveriseen scifiin ja keskittyy suurelta osin sotimiseen. Ei minulla ole mitään hc-scifiä vastaan, mutta jotenkin valittu tyyli ei ollut aivan mieluinen tarinan kannalta. 
  
Apokalyptisen tuhon kynsissä kärvistelevä Ruotsi on toisessa osassa kymmenen vuoden takaista historiaa, vaikka uuden maailmanjärjestyksen ensimmäisiin vuosiin viitataankin alkupuolen takaumissa, ja elämä on saanut vakiintuneempia uria, kuten edellinen kirja jo vihjaisikin viimeisillä sivuillaan. Maailma näyttää hieman keskiaikaiselta, yksinkertaisella sähköelektroniikalla höystettynä. Aivan kuin tämä ei riittäisi, astuvat modernin, meille niin tutun elämäntyylin tuhoajat esiin varjoista. 
  
-- taivas räjähti kimaltavaksi tähtisateeksi. 
Niityn, metsän ja kukkuloiden yläpuolella kimallus muuttui tähtipölypileksi, joka auringonvalon säteiden leikkiessä sen joukossa alkoi pudota maata kohti. pilvi pimensi pian päivänvalon, ja päivä muuttui lhes iltahämäräksi -- (s. 317)
  
Nanomiiteiksi kutsutut minikokoiset, elektroniikan tuhonneet koneet ovat nimittäin maapallon ulkopuolisen elämänmuodon kehittämiä. Nuo olennot ovat päättäneet muuttaa maailmamme rahaa tuottavaksi matkailukohteeksi ja viljelysmaaksi. Sitä ennen ihmiset on kuitenkin pyyhittävä pois, jättäen korkeintaan muutamia yksilöitä kuriositeetiksi tai metsästettäväksi.
  
Muukalaisten ajatuksenjuoksu on harmillisesti hieman liian ihmismäistä, esimerkiksi sanojen drooni ja populaarikulttuuri käyttäminen tuntuu väärältä olennoille, joita selviytyjät kutsuvat kentaureiksi. Ja kyseisestä matreriaalista ne ovatkin ammentaneet paljon tietoaan ihmisyydestä, mytologioistamme ja peloistamme ja luovat nanomiittien avulla niin zombeja kuin vampyyrejä.  
  
Anna ei voinut olla naurahtamatta. Zombeja ja vampyyrejä. Kentaurien hykkäyksessä oli tietynlaista humoristisuutta, joka oli lähes ihaltavaa. (s. 411)
    
Vaikka kirjailija astuu hieman harhapolulle, on toinenkin osa erittäin jouhevaa luettavaa. En vain voinut olla tuskastumatta kliseiden viljelyyn, vaikka välillä naurahtelin sen tarkoituksenmukaisuudelle, kuten yksi Anna, teoksen monista hahmoista edellä olevassa lainauksessa. 
  
Tästä lähdökohdasta ponnistetaan siis kohti sarjan päätösosaa, vastuksena ei ole vain muukalaisia ja näiden muokkaamia selviytyjiä epäkuolleiden armeijana, vaan lisäksi rajalliset voimavarat niin sotilaiden kuin aseiden määrässä. En osaa yhtään ennustaa, mihin suuntaan tarina etenee ja tulenko pitämään siitä. Odotan silti mielenkiinnolla kuinka Wilderäng taputtelee tarinansa kasaan, ja mikä trilogian keskiarvosanaksi muodostuu. Toivon, että yllätyksiä riittäisi vielä Tähtipölyyn joka ilmestyy lokakuussa. 
  
Arvosana:
         
Takakannesta:
Uudessa maailmassa elektroniikka on enää muisto. On kulunut kymmenen vuotta Sammutuksesta, ja ihmiset ovat löytäneet uudet keinot selvitä. Bohusläänissä jokapäiväinen elämä alkaa asettua uomiinsa maaherra Gustaf Silverbanen rautaisessa otteessa.
  
Myöhään eräänä iltana kun lapsenpäästäjä Lena Svensson on palaamassa kotiinsa, hän näkee metsässä jotain mahdotonta. Ihmiskunta on vielä suuremman uhan edessä. Kaikki läntisen Ruotsin joukot pitää koota nopeasti, ja tutkimusjohtaja Anna Ljungberg yrittää pikavauhtia päästä perille uudesta, tuntemattomasta vihollisesta.
  
Tähtisade jatkaa Tähtikirkkaan aloittamaa scifitrilogiaa, joka on ollut kotimaassaan Ruotsissa valtava menestys.
   
Suomentanut: Sirpa Parviainen, 463 sivua, Jalava 2018

Alkuperäinen nimiStjärnfall (2015)
    
Muita lukukokemuksia: Kirjanmerkkinä lentolippu
    
Samankaltaista luettavaa: Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Hugh Howey: Siirros, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus

2 kommenttia:

  1. Hyvin samanlaiset ajatukset näytti meillä olevan tästä kirjasta. Mua jotenkin vieläkin harmittaa, että niin hyvän avausosan jälkeen seuraava oli tällainen. Jospa se viimeinen pelastaisi... Kiitos linkkauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan harmi, mihin suuntaan tämä kääntyi. Toki vihje oli ekan osan lopussa olemassa, muuta siitä tilanteesta olisi voinut viedä tarnaa eteenpäin vaikka mihin suuntaan. Teksti oli edelleen vetävästi kirjoitettua, vaikka tarinassa ei samaa lumoa ollutkaan.

      Poista