Magdalena Hai: Kolmas sisar (Royaumen aikakirjat #1)

"Niin kauan kuin Royaume oli ollut olemassa, sitä oli hallinnut kaksi kuningatarta: 

Mustan mahdin taitaja ja Valkean mahdin taitaja. Pimeys ja Valo. Paha ja hyvä."

   

   

Arvostelukappale

   

Luin Magdalena Hain Kolmannen sisaren sekä Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksen vähän ennen kuin viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittaja julistettiin. Kirjoitin näistä myös arvostelut Risingshadowlle, mutta ne eivät ole vielä ilmestyneet. Oma voittajaehdokkaani oli Kolmas sisar, josta tuli suosikkini Hain tuotannosta. Olen aiemminkin nauttinut suuresti hänen kirjoistaan, kuten Gigi ja Henry -trilogiasta. En malta odottaa, että Royaumen aikakirjat saavat jatkoa!

  

Tarina alkaa toisessa maailmassa, tienristeysten Royaumessa, missä asuu noitia. Maailma on hyvin pimeä, ainoastaan lumottujen revontulien valaisema. Tuhat vuotta aikaisemmin käyty sota päättyi siihen, että yksi noidista, teoksen nimessäkin mainittu kolmas sisar, vei auringon mukanaan. Noitien planeetan lähellä on kolmetoista galaksienvälistä portaalia, joista tulee vierailijoita muista maailmoista ja jotka on nimetty kiinalaisen horoskoopin eläinten mukaisesti. Royaumen noidat ovat noiden porttien vartijoita. 

  

Revontulien takana kiersi kehäänsä Royaumen pimeä Kuu. Sodan jälkeen syntyneille, Lunelle ja hänen ikätovereilleen, ikiyön Royaume oli ainoa maailma, jonka he tunsivat. Lune ei osannut kaivata vanhempien noitien myyttistä Päivää. (s. 15)

  

Keskiössä on kahden varsin erilaisen tytön ystävyys. Toinen on Minuitin, mustan noidan tytär Lune ja toinen valkoisen noidan Auben tytär Arc-en-Ciel, kutsumanimeltään pelkkä Ciel. (Minulle Cielin nimestä tulee ensimmäisenä mieleen arkkienkeli, mikä saattaa olla kirjailijan tarkoituskin.) Lisäksi kirjassa käydään paitsi paljon valtataisteluita hyvän ja pahan välillä, myös ripotellaan teemoja suvaitsevaisuudesta. 

  

Noidat ikääntyvät eri tahdissa kuin ihmiset. Tytöt ovat juuri täyttäneet tuhat vuotta ja saaneet sielulaulunsa, joka on merkki täysi-ikäisyydestä. Royaumen noidat pystyvät hankkimaan lapsia kaikkien maailmansa vierailijoiden kanssa, sukupuolesta riippumatta ja joskus jopa näiden tietämättä. Tämä oli varsin kiinnostava ratkaisu, johon en ole törmännyt kirjoissa, leffoissa tai tv-sarjoissa aikaisemmin. 

     

Usvan keskeltä käveli rähjäinen kissa. Iso, punainen kolli täynnä tappeluarpia ja takkuista turkkia. (s. 67)

  

Lune ja Ciel saavat kummatkin varsin yllättävät laulut ja heidän täytyy paeta kotimaailmastaan. Avukseen he saavat familiariksen, kissan nahkoihin puetun demonin, jolle Lune antaa nimen Loiri. Tytöt päätyvät meidän maailmaamme. Täälläkin on magiaa, mutta paljon vähäisemmässä määrin kuin Royaumessa. Loiri on ehdottomasti suosikkihahmoni, mutta pidin myös todella paljon Lunesta sekä mystisestä Niemannista. 

  

Noidat ja ihmiset eroavat ulkoisesti vain vähän, ainoastaan korvien ja hampaiden muoto paljastavat kuka kukin on (ja, no, Lunen ihon sävy muuttuu kuun vaiheen mukaan ja Ciel pystyy vaihtamaan hiustensa väriä tahdollaan, mutta myös tunteet vaikuttavat niihin). Niinpä tytöt soluttautuvat hyvin uuteen kotiinsa ja maagiseen kouluun, Lyceumiin, ilman tarvetta illuusiohahmoille eli avatareille.   

  

Niemann oli jättänyt hiuksensa auki. Kihartuvinakin ne ylsivät melkein hänen harteilleen ja kehystivät pojan kasvot niin, että tämä olisi voinut olla hahmo suoraan jostain ihmisten pateettisesta goottilaisesta romanssista. (s. 246)

  

Hain kieli on iloittelevaa, hän viittaa laajasti populaarikulttuuriin ja hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, heistä löytyy syvyyttä, joka saa melkein uskomaan, että he ovat oikeita. Pidän paljon Hain sanavalinnoista (töpsäyttää, myrytä, sykeröityä) ja kielikuvista, kuten "elämä oli ollut jotain muuta kuin täydellinen kupla vatupassin keskiössä" ja "kauhun pyörivä sirkkeliterä". Lisäksi tapa, jolla hän kuvailee seksikohtauksia on yksi parhaista lukemistani YA-kirjallisuudessa.

  

Hai on myös keksinyt uuden sanan kuvaamaan ei-maagisia ihmisiä aiempien, kuten "jästi" (Harry Potterit) ja "nurja" (Puoliksi paha) lisäksi, mundis. Virallinen nimitys on maakalaiset, mutta se ei ole saavuttanut suurta suosiota arkipuheessa. "Ihminen" puolestaan koetaan lajistisena. Mundis toimii kyllä todella hyvin. Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan Hai vie tarinaa, sillä ensimmäinen osa sarjaa ei päättynyt kliseisesti cliffhangeriin vaan kaikki mahdollisuudet ovat yhä avoinna. 

  

Loiri mulkaisi oksilla istuvia lintuja pahansuovasti. Demonisen vihan purkaminen höyhenpukuisiin dinosaurusten jälkeläisiin oli surkea korvike sekasorrolle, jota se halusi aiheuttaa. (s. 232) 

  

Takakannessa kirjaa kuvataan mangamaiseksi ja mangan lukijana en tätä aivan täysin voi allekirjoittaa. Piirroskuvakansi, hahmojen koulupuvut, yin ja yang -tematiikka ja maagisuus eivät minusta riitä moiseen väitteeseen. Se on kuitenkin ainoa miinus lukukokemuksessa, eikä mangaa lukemattoman tarvitse säikähtää rinnastusta. Suosittelen Kolmannen sisaren lukemista ihan kaikille yli 13-vuotiaille, se vie mukanaan ja kirjaa on vaikea laskea käsistään.   

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Onko uusi suurnoita vihdoin syntynyt? Upea mangahenkinen seikkailu aloittaa sarjan.

  

Lune, mustan noidan tytär, valmistautuu juhlimaan ystäväänsä Cieliä, joka on saamassa laulunsa, noitaluontonsa. Ciel paljastuu kuitenkin lauluttomaksi, sanchantiksi, ja kaikki ovat kauhuissaan. Edellinen sanchante oli tuhota valtakunnan.

  

Tyttöjen on paettava kotoa. He päätyvät Maahan, missä heitä odottaa Rehtoriksi kutsutun olennon johtama koulu ja sen toismaailmalliset asukit. Varsinkin yksi heistä, Niemann, horjuttaa Lunen tasapainoa. Kuka Niemann on, miksi Lune ei voi vastustaa häntä?

  

Royaumessa valkoinen noita tekee kaikkensa löytääkseen tyttärensä Cielin. Valtakunnan kohtalo on jälleen vaakalaudalla.

    

557 sivua, Otava 2018

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Aamulehti, Nörttitytöt, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Siniset helmet, Lukufiilis