"Aavikko on nielaissut kylän. Talot ovat hautautuneet puoliksi hiekkaan ja niiden ränsistyneet katot muodostavat teräviä kulmia muuten niin pehmeästi aaltoilevaan maisemaan."
Arvostelukappale
Helena Wariksen Vedenkehrääjä on viimeinen viime vuoden puolella luetuista bloggaamattomista. Olen saanut toukokuun aikana postattua suurimmasta osasta työpöydän nurkalle kertyneistä teoksista, tai ainakin niistä pisimpään odottaneista, tuohon pinoon kun tulee alati uusia teoksia sitä mukaan, kun olen niitä lukenut.
Konetrilogian ensimmäinen osa Linnunsitoja esitteli maailman, jota hallitaan Koneen avulla. Koneen tarkoituksena oli poistaa ihmisen tekemät virheet ja korruptio, mutta sen ohjelmoijat mainipuloivat Konetta. Aiemmin vain ohimennen maininttu Ammabar herää kirjan sivuilla eloon, vaikka se itse asiassa on kuoleva manner. Siellä kärsitään vakavasta kuivuudesta.
- Minusta elämä täällä vaikuttaa paljon paremmalta: vapaammalta ja joustavammalta kuin konehallinnon alaisuudessa. Ihmiset saavat hyvin pitkälle päättää elämän kulusta.
- Sinä näet äällä mitä on tapahtunut, kun ihminen päättää -- Mariia viittaa ulos, ohitamme juuri hiekkaan hautautuneita raunioita.
- Meidänkin olisi pitänyt rakentaa kuiluja. Mutta olimme typeriä ja luulimme pärjävämme ilman. Ja kohta on myöhäistä. (s. 64)
Menneinä aikoina on ollut olemassa arvostettu vedenkehrääjien ammattikunta, jonka tehtävänä on ollut etsiä vettä. Heidän tunnuksensa on riikinkukko. Vaikka riikinkukot ja monet muutkin linnut ovat käyneet perin harvinaisiksi, mantereen liepeillä kasvatetaan edelleen nautoja, joita Itäisellä mantereella ei ole saanut pitää enää vuosiin korkeiden päästöjensä takia.
Maailma on kärsinyt ilmastokatastrofin takia niin kuivuudesta kuin tuhotulvistakin ja vain Koneiden hallitsemissa, ilmastokontrolloiduissa kuilukaupungeissa on turvallista. Suuri osa Ammabarista on hautautunut hiekkaan, "Niin valtava alue asuinkelvotonta maata. Luen, ettei aavikon hiekka kelpaa edes rakentamiseen. se on liian pyöreäksi hioutunutta." (s. 52) Ammabarin piti olla viimeinen paikka, missä Koneita ei ole, mutta majakkasaarelta tuttu konevastainen kapinallinen Saz saa nähdä, että tilanne ei taidakaan olla enää niin. "Minulla on voimakas vastustus helvetinkonetta kohtaan enkä haluaisi joutua sille alttiiksi." (s. 27)
Hän kaivaa kännykkänsä esiin. Kavahdan laitetta, jotka kerättiin pois Itäisen mantereen kansalaisilta jo kolmekymmentä vuotta sitten. (s. 13)
Saz matkaa junalla halki autioinuneiden seutujen. Hän tapaa naisen, joka on inhokseen konemyönteinen, eikä pysty ymmärtämään tämän sokeutta ihmisen ohjailemaa konevaltaa kohtaan. "Hänen utopiansa on minun dystopiani." (s. 72) Ammabarissa uskotaan yhä propagandaan ja valheellisiin puheisiin Koneesta, ihannoidaan kyseenalaistamatta Itäisen mantereen järjestelmää, eikä siellä eristäytymisestään huolimatta olla kehitelty uusia ratkaisuja tai kuljettu rohkeasti omia polkuja, vaan "jämähdetty paikoilleen, upottu samaan suohon kuin muuallakin. Täällä ei ole keksitty mitään, ainoastaan pidetty muualla hylätyt vanhan teknologian laitteet käytössä ja tyydytty siihen." (s. 24)
- Itäinen manner on niin edistyksellinen, Ennai kääntä Ufan kehut, ja sydäntäni kylmää.
Eivätkö nämä naiset tajua? -- Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Ja nämä ovat menossa samaan ansaan kuin muutkin mantereet. (s. 23)
Pidin Vedenkehrääjästä enemmän kuin Linnunsitojasta. Waris osaa nostattaa kritiikkiä teknologiaa, kuten älypuhelimia, Googlen algoritmia, Facebookin kasvojentunnistusohjelmaa, tekoälyä jne. kohtaan sekä herättää ilmastoahdistusta, sillä teoksen maailma kovin tutun kuuloisesti "kärsii nyt kolmatta vuotta ankarasta kuivuudesta. Viimekesäiset helleaallot ovat vaatineet satoja kuolonuhreja." (s. 58) Vesikin on täynnä muovia.
Wariksen Konetrilogian kirjat ovat minulle hieman liian lyhyitä (ainakin itsenäisiksi teoksiksi, yhteismittaakaan näillä ei ihan hurjasti ole) kertoakseen riittävästi maailmasta ja pelkään, että elokuussa ilmestyvän Jäänvartijan jälkeen minulla jää paljon vastaamattomia kysymyksiä. Vähemmän lukevalle teosten pituus voi kuitenkin toimia rohkaisevana tekijänä.
- Mutta jos koneelta kysytään, kaikkihan on mahtavasti. -- kaikilla asukkailla on töitä, terveydenhuolto ja rajoitettu tiedonkulku, ettei kukaan vain törmää ikäviin uutisiin. Sehän voisi saada ihmiset kuvittelemaan, että jossakin asiat ovat paremmin. (s. 64)
Arvosana:
Takakannesta:
Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.
Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella.
”Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Nyt täällä ollaan menossa samaan ansaan kuin muillakin mantereilla.”
- Linnunsitoja (2017)
- Vedenkehrääjä (2018)
- Jäänvartija (ilmestyy elokuussa 2019)
Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka
Samankaltaista luettavaa: Hugh Howey: Hiekka, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Samankaltaista luettavaa: Hugh Howey: Hiekka, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti