Sivut

perjantai 10. toukokuuta 2019

Lukupiirissä | Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

"Vain kaksi kuukautta sitten olin kuin toiset."
"Et ole koskaan ollut niin kuin toiset."
"Olinpa sentään yminväkeä! Jälkeläinen. Olin väkeä!"
"Väki on pahinta. Sinulla saattaa olla onnea, koska olet ihminen."
    
   
Helmikuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Mennään metsään -lukuhaaste, Hyllynlämmittäjä
  
Siri Pettersenin Korpinkehät -sarjaa on hehkutettu paljon. Sain ensimmäisen osan Odininlapsi joitakin vuosia sitten kirjabloggaajamiitissä, joissa kierrätämme niin arvostelukappaleita kuin muitakin reittejä hyllyihimme päätyneitä teoksia, joita emme kuitenkaan itse halua enää pitää. Tällä kirjalla suoritin kaksi rastia, sillä se oli sekä hyllynlämmittäjä kuin lukupiirikirjakin, jota ehdotin itse piiriläisilleni. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijalta suomennetun nuortenkirjan Kupla, josta kirjoitin arvostelun Tähtivaeltajaan 3/2018. 
   
Odininlapsi palautti minulle sen ilon, jolla nuorempana luin fantasiaa, ja tarkoitan erityisesti eeppistä- / korkeafantasiaa. Yläaste- ja lukioaikojen jälkeen olen harvoin löytänyt luettavakseni sellaisia fantasiaromaaneja, jotka olisivat erottuneet joukosta tai saaneet haluamaan lisää. Tästä erityisen tekivät pohjoismaisuus, mutta myös kiinnostavat hahmot ja maailma. Miljöönä on toinen maailma, jossa asuvilla on hännät. Kaikilla paitsi päähenkilö Hirkalla. Hännäkkäitä kutsutaan yminväeksi, jotka pystyvät syleilemään eli aistimaan maan maagisen värähtelyn ja hännättömiä, odininlapsia, mädänkantajia pelätään, sillä he ovat kotoisin toisesta maailmasta. 
  
Kivet olivat hiljaisia harmaita jättiläisiä -- Ne olivat aina seisseet täällä ja tulisivat aina seisomaan. (s. 549)
  
Kivikehät ovat portteja toisiin maailmoihin, mutta niiden käyttö on vuosikymmenten ja -satojen aikana unohdettu. Nyt niitä vain pelätään ja tuhotaan, sillä niiden kautta tulee pelottavia vihollisia, joita kutsutaan sokeiksi ja jotka muistuttavat Game of Thronesin white walkereita. Myös Hirka on kotoisin jostakin portintakaisesta maailmasta. Hänen ottoisänsä löysi lapsen yhdestä kehästä lumihangesta huopaan käärittynä.
  
Piilottaakseen tytön todellisen syntyperän, hän kaiversi tämän selkään suden kynnenjälkiä muistuttavat haavat ja väitti koko Hirkan lapsuuden ajan tämän menettäneen häntänsä sudelle. Totuuden paljastuessa vaarassa olisi heidän molempien henki. Hirka kuitenkin saa tietää syntyneensä hännättömänä ja pakenee ennen Riittiä, jottei paljastuisi ihmiseksi. Neuvosto kutsuu kaikki Yminmaan 15-vuotiaat nuoret Riittiä varten pääkaupunkiin, missä heidän mahtinsa voimakkuus testataan. 
  
Isä ei ollut isä. Hän oli löytänyt Hirkan, poiminut hönet mukaansa kuin harvinaisen kiven tai variksen höyhenen. (s. 62)
    
Hirka on sekoitus Ronjaa (Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär) ja Game of Thronesin Ygritteä. Hän on hieman poikatyttömäinen seikkailijaluonne, joka joutuu välillä pulaan ollessaan uhkarohkea tai todistaakseen jotain. Hirkan paras ystävä, muutaman vuoden vanhempi Rime kuvaa häntä pieneksi punatukkaisesi metsänpeikoksi. Samastuin paikoin Hirkaan, esimerkiksi kun hän juoksentelee metsissä ja kuuntelee Rimen selityksiä, vaikkei ymmärräkään niistä paljoa, mutta tykkää kunnella hänen ääntään. "Kuinka kauan hän oli rakastanut Rimeä?" (s. 457)
  
Pidin todella paljon kohdasta, jossa Hirka on hautajaisissa ja hän pohtii kuka päättää mitä niissä tapahtuu ja kuinka nopeasti saattue saa kulkea, vai syntyvätkö tavat itsestään. Ja kohdasta, jossa kirotaan edellisten sukupolvien kaupunkisuunnittelijoita, jonka vuoksi pääkaupunki Jäämuuri on nyt kuin labyrintti. Sekä kohdasta, jossa Rime turhautuu ihmisten typeryyteen ja toisilleen aiheuttamaan turhaan kärsimykseen. Ja kun Hirka saa seurakseen korpin, josta tulee hänen kaltaisensa outolintu. Luin jostakin, että Pettersen harrastaa roolipelaamista, mikä näissä maailman syvyyttä luovissa kohdissa paljastuu. 
   
Hirka olisi turvassa, kunhan siellä vain olisi teetä. Ja Lindri oli aivan varma, että siellä olisi. (s. 605)
  
Pidin Pettersenin kielestä, kuten kielikuvasta "hän oli ryppyinen kuin viimevuotinen omena". Hän myös osaa yllättää lukijansa vaikkapa näin: "Kaikki istuivat päät painuksissa, velttoina kuin tyhjentyneet miehenkalut". Suomennos tuo myös omat hauskuutensa tekstiin, kun erään hahmon nimi on Tein. Valitettavasti käännökseen oli päässyt livatamaan paljon kirjoitusvirheitä, jotka olivat vähällä muodostua kompastuttavaksi lillukanvarsistoksi.
 
Teoksen maailma on hyvin täyteläinen, sieltä löytyy niin uskomuksia (Hirkan isän sanoin "akkojen höpötyksiä"), uskonto (korpinhahmoinen Näkijä) kuin teetä siemailevia salamurhaajaninjoja (Kolkagga), parantavia kasveja sekä ainoa muusta maailmasta itsenäinen alue Korppihovi, josta tulee mieleen Game of Thronesin jäämuurin takainen alue, missä asuu free folkia. 
    
Käsittämätön voima löi kohti mustaa taivasta ja levisi kaikkialle kuin hehkuva sade. Siltäkö maailmanloppu siis näytti? Ja maailman synty? (s. 563)

Jos pidät fantasiasta tai Game of Thronesta ja et ole vielä lukenut Odininlasta, niin suosittelen,  että luet sen. Teos saattaa näyttää paksulta, mutta se on todella nopealukuinen. Minun täytyy mahdollisimman pian lukea sarjan jatko-osatkin, sillä sen verran mielenkiintoisella tavalla tämä ensimmäinen osa loppuu. Pettersen on muuten tehnyt itse kirjan kannen ja kartan Yminmaasta!
  
 
Arvosana:
              
Takakannesta:
Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.

Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti.

Siri Pettersen (s. 1971) kasvoi Pohjois-Norjan Tromssassa, jossa linnut saalistavat merestä, vuoret syöksyvät vuonoihin ja jossa pienimmille kerrotaan yhä, että revontulet vievät tuhmat lapset. Kirjoittamisen ohella hän työskentelee graafisena suunnittelijana.
   
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 612 sivua, Jalava 2015

Alkuperäinen nimiOdinsbarn (2013)

Sarjassa ilmestyneet:
  • Odininlapsi
  • Mätä
  • Mahti
   

2 kommenttia:

  1. Tämä sarja oli upea, niitä, jotka voisi hankkia omaan kirjahyllyyn odottamaan uusintalukua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaisia kirjoja, sarjoista puhumattakaan ei tule vastaan liian usein. Eniten kyseisen määrittelyn saaneita kirjoja luin yläasteen ja lukion aikana ja on ollut ilahduttavaa huomata niitä nuoruussuosikkeja uudelleen lukiessa, että sama taika on edelleen olemassa ja muutamia omaan hyllyyn ensimmäisen lukukerran jälkeen hankittuja on vielä lukematta toistamiseen. Parista olen jo unohtanut riittävän paljon, jotta ensimmäinen kokemus ei kummittele uusinnassa.

      Poista