Sivut

perjantai 21. helmikuuta 2020

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

"Sammal peittää koko tasanteen, kivimurikat ja rauniokasat. Tässä on joskus ollut valtava pyhäkkö, mutta siitä ei enää ole jäljellä kuin kivimurskaa. Hiljaisuus on korviahuumaava, ei 
kuulu viidakon ja vuoriston ääniä, ei sirkkojen siritystä, lintujen lailua, moskiittojen ininää. 
Ainoa merkki entisestä elämästä ovat pääkallot, joita lojuu jalkojemme juuressa."
   
   
Arvostelukappale
   
Luin vuonna 2019 todella hyviä kirjoja, etenkin joulukuussa. Vuoden viimeisinä päivinä luin tämän Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli mainio kirsikka luettujen pinon päälle. On aivan ihanaa, että voin jälleen nauttia korkeasta fantasiasta. Hukkasin tuon ilon jossain vaiheessa lukion ja kirjablogin perustamisen välissä, mutta kiitos viime vuoden alussa lukemani Siri Pettersenin Odininlapsen, tuo jumi avautui. (Sen jatko-osa Mätä odotteleekin jo lukemistaan #hyllynlämmittäjä-pinossa.)
  
Afrikkalainen mytologia tekee Veren ja luun lapsista erityisen. En tiedä paljoakaan kyseisen mantereen uskomuksista Egyptiä lukuunottamatta (olen jopa käynyt vuosia sitten arkeologian opintojeni aikana kurssin, jossa perehdyttiin egyptiläisiin jumaliin ja hautausperinteeseen). Käsittääkseni kirjan mytologia perustuu länsiafrikkalaisen joruba-kansan kulttuuriin vaikka tapahtumamiljöönä onkin fiktiivinen maailma, jonka muina kansoina mainitaan hyvinkin tutunkuuloiset britāunit, pörltöganét ja spãnit. Olisi hyvin kiinnostavaa oppia lisääkin afrikkalaisista kulttuureista! 
  
Erityisesti eläimet ovat teoksessa kiehtovia, osaa kun voi käyttää ratsainakin (eli kuten nimi ntaa olettaa, niillä voi ratsastaa kuin hevosella). Lajeina mainitaan esimerkiksi vertauskuvien kautta ainakin gebardaari, leijonaari, lumileopardiini, gorillaani, virtahippo, panttenaari, hyenaari, ketturi ja paholaisrauska. Näistä suurin osa on siis nisäkkäitä, kalat ja kanat tuntuivat kuitenkin ollevan samanlaisia kuin omassakin maailmassamme.  
  
Ainoa ystäväni on Nailah, uskollinen leijonaari jonka olen kasvattanut itse siitä saakka, kun löysin sen haavoittuneena pentuna. -- Uljas ratsaani on minua korkeampi -- Korvien takana on rosoiset sarvet  -- Kohotan käteni, ja Nailah laskee päänsä alas varoen leuan yli kaartuvia torahampaitaan. Se kehrää kun rapsutan sen kuonoa. (s. 35)
  
Teos on ollut isosti esillä englanninkielisessä kirjagramissa, eikä sen kantta voinut välttää näkemästä Instagramin feedissä. Olikin ihanaa, että Otava on hankkinut teoksen käännösoikeudet ja saman kannen (joskin tämä indonesian kielinen painos on myös todella kaunis). Tarinalla on vahva rasisminvastainen sanoma. Sen kuvaamat hahmot on jaettu erilaisiin sosiaalisiin luokkiin, joista ääripäät ovat ylhäistö ja magian käyttäjät. 
  
Teoksella on useampi näkökulmahenkilö, joista pidin eniten prinsessa Amarista ja Zéliestä. Molemmilla on veli, Zélien veli on agbön-nimistä urheilulajia harrastava Tzain ja Amarin veli, tuleva kuningas on nimeltään Inan. Inan muistuttaa paljon uusimman Star Wars -trilogian Kylo Reniä (angstinen pikkupoika nuoren miehen ruumiissa) ja Zéliestä puolestaan tulee mieleen Nälkäpeli -sarjan Katniss (vastahakoinen kapinan keulahahmo).  
  
Tzain vetää ihmisiä magneetin lailla puoleensa. Minun taas ei tarvitse töniä ketään tieltäni - pelkkä vilaus valkoisista hiuksistani saa kulkijat väistämään minua kuin tarttuvaa tautia. (s. 31)
  
Zélie on divîni, valkotukkainen ja tummaihoinen nuori, josta olisi tullut maji eli magian käyttäjä täyttäessään 13. Maan kuningas sai kuitenkin magian katoamaan 11 vuotta aikaisemmin ja tulloin hänen joukkonsa tappoivat muiden muassa Zélien äidin. Tapahtumaa kutsutaan puhdistukseksi vaikka se oli oikeasti kansanmurha. Kuninkaallisella perheelläkin on ollut aikoinaan maagisia kykyjä, mutta käytettyään taitojaan väärin jumalat rankaisivat heitä ja ottivat ne pois kauan aikaa sitten. Tämän takia he varmaankin vihaavat ja pelkäävät niitä, joilla on taitoja. 
   
Valkoiset hiukset ovat merkkinä jumalten kosketuksesta ja niiden peittäminen on mahdotonta. Aateliset puolestaan pystyy erottamaan erityisesti divîneistä huomattavan paljon vaaleamman ihonsa ja tummien hiusten ansioista. Tosin ylhäistössäkin vaaleampi iho tarkoittaa korkeampaa asemaa. (Ihonvärin sävyjä kuvaillaan teoksessa kauniisti mm. sanoilla kookospähkinän värinen, laavalasin värinen, kastanjan ja mahongin sävyinen iho.) Aateliset ja sotilaat kutsuvat divîneitä loukkavasti matosiksi osoittaakseen oman arvoasemansa, jota pitävät korkeampana. Kuninkaan työleirit ovat täynnä divîneitä. Jos he eivät ole pystyneet maksamaan verojaan, joutuvat he kaivamaan hiiltä, rakentamaan palatseja ja raivaamaan teitä. 
  
Orïshan kansa yrittää pyyhkiä meidät pois julistamalla koko perimämme laittomaksi, niin kuin valkoinen tukka ja kuollut magia olisivat tämän yhteiskunnan tahra. (s. 36)
   
Zélie saa tehtäväkseen palauttaa magian maailmaan, mutta sen suorittamiseen annetaan hyvin pieni aikaikkuna, jonka jälkeen magia todella kuolee, jos hän seuralaisineen epäonnistuu. Kirjassa seurataan joukon seikkailuja halki Orïshan ja koko ajan tapahtuukin jotain, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Goodreadsissa huomasin joidenkin lukijoiden valittaneen, ettei teoksessa keskustella paljoakaan kuolleista, mutta minusta jokaista kuolemaa jäi kyllä suremaan joku - ainoana poikkeuksena kuningas Saran, joka murhaa jonkun jo ennen aamupalaa silmäänsäkään räpäyttämättä. Etenkin Zélielle kuolleet aiheuttavat tuskaa, hänen äitinsä kun oli maji, jonka tehtävänä oli saattaa väkivaltaisesti kuolleiden henget tuonpuoleiseen ja tytär perii äitinsä kyvyn.
  
Divîneillä on samankaltainen heikkous kuin Teräsmiehellä kryptoniitti. Majasiitti-niminen metalli nimittäin estää heitä käyttämästä voimiaan, jo pelkkä sen lähellä oleminen koskettamisesta puhumattakaan sattuu. Majasiitista on tehty muiden muassa miekkoja. Zélie ei kuitenkaan ole aivan puolustuskyvytön, sillä hän on opetellut salaa sauvataistelutaitoja. Opettajansa Mama Agban mukaan maailmassa nimittäin riittää miehiä, jotka tahtovat hänelle pahaa. Teoksella on siis vahvasti feministinen sanoma tasa-arvoisen kohtelun saralla. 
   
Huoneessa on pelkästään nuoria tyttöjä, mutta vartija pitää silti käden sivusti miekkansa kahvalla. Hän tiukentaa vielä otettaan, niin kuin joku meistä voisi minä hetkenä hyvänsä hyökätä. (s. 17)
  
Pituudestaan huolimatta Veren ja luun lapset on todella koukuttavaa ja joutuisaa luettavaa, eli sitä ei kannata pelätä. Teos loppuu sen verran kiinnostavasti, että jään malttamattomana odottamaan jatko-osan suomennosta. Suosittelen lukemaan tämän, jos olet pitänyt esimerkiksi Leigh Bardugon Varjosta ja riipuksesta tai Victoria Aveyardin Punaisesta kuningattaresta. Ja lukuvinkki toimii luonnollisesti myös toisin päin! 
   
Kiinnostaisi kyllä lukea tämä Hesarin artikkeli, kun sellainen on kerrankin julkaistu nuortenkirjasta, se vain on tyhmästi maksumuurin takana: "Tomi Adeyemi nappasi magiaan kykenevästä maji-kansasta kertovaan esikoisromaaniinsa kaikki tunnetut fantasiakliseet", kuten myös tämä saman kohtalon kokenut Satakunna kansan artikkeli: "Tomi Adeyemi kirjoittaa, jotta myös tummaihoiset voisivat samaistua fantasiakirjojen päähenkilöihin". Näinhän sitä saadaankin nostetua nuortenkirjat aikuisten tietoisuuteen, vai mitä? Minusta tämä kun ei ollut läheskään niin kliseinen kuin vaikkapa tuo Varjo ja riipus, minkä lisäksi kliseisyys ei lähtökohtaisesti tee lukukokemuksesta huonoa. 
   
Muodostakaa vapaasti oma mielipiteenne ja kommentoikaa alle, millaisia tuntemuksia kirja on teissä herättänyt! 
      
Arvosana:
             
Takakannesta:
Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.
  
He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”
  
Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.
  
Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään.
  
Suomentanut: Outi Järvinen, 550 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Children of  Blood and Bone (2018)
   
Sarjassa ilmestynet:
  • Veren ja luun lapset
  • Children of Virtue and Vengeance
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti