Marja Aho: Puunhalaaja

"Vain harvat ihmiset tajusivat, kuinka kallisarvoisia metsät olivat. 

Metsiä täytyi alkaa suojella toden teolla, ennen kuin oli liian myöhäistä."

    

     

Lukuhaasteissa:  YA-lukuhaaste: Kirjan kannessa on jokin kasvi, Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

  

Luin vähän aikaa sitten Marja Ahon Loukuttajan ja paloin sen jälkeen halusta lukea sen melko itsenäisen jatko-osan Puunhalaaja mahdollisimman pian. Viimein elokuun alussa ehdin tarttumaan tähän kauniskantiseen teokseen, jonka kävin kuvaamassa Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, kuinka muuten kuin saniaisten joukossa. Puunhalaaja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn, kun puut heräävät aina siihen, kun ne valmistautuvat seuraavaan talveen. 

  

Vaahteroiden latvat leimusivat oranssinpunaisina ja keltaiset koivut täplittivät rantaa. -- Puista irronneet lehdet lipuivat punaisina pursina alajuoksuun ja nousivat keltaisina lyhtyinä syyskuun taivaalle. (s. 127)

  

Vaikka olen ollut Loukuttajan Usvan tavoin koulukiusattu ja pyöräkkä teini, samastuin silti enemmän Puunhalaajan kipakkaan ja sanavalmiiseen Unnaan. Unna halaa puita rentoutuakseen (pitäisikin kokeilla sitä) ja kirjoittaa runoja (aivan kuten minäkin). Metsät puineen ja luonto ylipäätään ovat minulle rakkaita, niin itseisarvona kuin paikkana mennä ja inspiraation lähteenä. Teoksen loppu sai minut itkemään, mihin vain harva kirja on pystynyt. Ahon kieli on riemukkaan ilotulittelevaa ja hänen luontokuvauksensa maalaa kauniita maisemia. 

  

– Luonto on täynnä salaisia, minikokoisia maailmoja. Sammalia ja jäkäliä kuvatessani mä olen löytänyt kivien ja lahopuiden päältä kokonaisia rinnakkaistodellisuuksia, joissa kasvaa minimetsiä. (s. 73)

  

Unnan persoona ei ole kaikkein ihanin, hän tiuskii, tuhahtelee ja tekee äkkinäisiä johtopäätöksiä. Hänenherkästi syttyvä luonteenlaatunsa voi ainakin osittain johtua turhautumisesta siihen, kuinka vähän ihmiset arvostavat metsiä, vaikka ei se oikeutakaan tällaista käytöstä yhtään enempää. Unna kuitenkin pehmenee hieman kirjan aikana, kun hän tekee pari väärää tulkintaa.

   

– Saatpa nähdä, että joskus kuiskaus kuuluu kauemmas kuin huuto (s. 131)

  

Unnan kodin lähellä on Rantalehto, satumaisen lumoava pieni metsä, jonka vanhojed puiden varjossa Unna kirjoittaa vihreitä ajatuksiaan aina mukanaan kantamaansa vihkoon ja missä hänen parhaat ystävänsä, kuten voimapuu, ikiaikainen mänty kasvavat. Kun eräänä päivänä puihin on kiinnitetty punaista nauhaa hakkuiden merkiksi, Unnan raivo roihahtaa kuin tulivuori ja hän aloittaa yhden naisen ristiretkensä puolustessaan paitsi puu-ystäviään, myös eläinten oikeutta asua kelopuissa ja vuosikymmenten aikana kaivetuissa pesäkoloissaan. 

  

Nauhan taakse jäivät myös tiheä vatukko, josta Unna poimi kesäisin vadelmia, ja tutut naavapartaiset kuusivanhukset, jotka terävine latvoineen muodostivat lehdon hämyisään kolkkaan juhlavan katedraalin. (s. 9)

  

Kuvia kotialbumistani.

  

Unna katsoi ylös ja näki valtavan puun siluetin kurkottavan korkealle kohti taivaita. Puun latvus oli leveä kuin jättimäinen haikaranpesä ja sen vahvat oksat piirtyivät vihreinä viuhkoina sinistä taivasta vasten. (s. 17)

  

Metsässä Unna tapaa myös punatukkaisen huppari-poika Konstan, johon tutustuminen käynnistyy varsin värikkäästi. Myöhemmin Unna oppii tuntemaan Konstan paremmin ja saa kuulla, että tämä on luontokuvaaja, potentiaalinen hengenheimolainen, ehkä jopa sielunkumppani. Ryppyjä kuitenkin mahtuu matkalle, kuten voi temperamenttiselta Unnalta odottaakin.

   

– Mä olen kuvannut siellä melkein kaikki eläimet -- – Paitsi en hirveä, enkä kettua. 

Unna katseli poikaa mietteliäänä ja sanoi sitten: – Tule joku kerta meille uudestaan, niin voit kuvata toisen niistä. 

-- 

– Voinko mä tulla heti huomenna? 

-- 

– Mitä täällä siis on?  

Unna katseli häntä huvittuneena. Poikaa näytti melkein pelottavan.  

– Lohikäärmeitä, Unna vastasi.  

Poika naurahti hermostuneesti.  

– Sen mä melkein voisin kyllä uskoakin. En yhtään ihmettelisi, vaikka sulla olis niitä täällä jemmassa. (s. 32-36)

  

Patsi Rantalehdon pelastamiseen ja poika-ongelmiin, kirjassa keskitytään myös metsään laitonta kaatopaikkaa kasanneeseen törppöön. Unna saa Konstasa oivallisen taisteluparin ja tasapainottajan helposti läikähteleville tunteillensa.  

  

– Kohta täällä on Himalajan kokoinen luvaton jätekasa, eikä kukaan tee mitään! -- – Mä en halua elää sellaisessa maailmassa, jossa metsässä törmää polkupyöränraatoihin ja vessanpyttyihin. (s. 48 ja 58)

  

Olisin mielelläni lukenut Unnan runoja. Kirja olisi saanut täydet 5/5, jos Unna ei olisi välillä mennyt hieman liian korkealle asteelle puidenpalvonnassaan. Osa hänen puheistaan kun oli sellaista materiaalia, jota kirjastosta voisi löytää lähinnä rajatieto-osastolta. En myöskään arvostanut, että Unnan löytöeläintaloa pyörittävän äidin miesystävä Ii-Pee kommentoi, että Unna jää vanhaksi piiaksi äksyilynsä takia. Ei kovin modernia tuollainen ajatusmaailma. Tästä huolimatta voin helposti suositella tätä kirjaa luettavaksi, jos sen aihepiirit kiinnostavat. Täsäkään kirjasta ei ole kukaan muu blogannut. 

  

Unna ei voinut käsittää, miksi niin moni ihminen väheksyi puita. Miksi suuri osa luonnontilaisista metsistä oli hävitetty? Metsistä tehtiin tasapäistä keinotekoista puupeltoa, jossa puut kasvoivat etäällä toisistaan, suorarunkoisina tupsupäinä kuin vessaharjat. (s. 19)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Unnan keväinen koiranulkoilutusretki kodin lähellä sijaitsevassa lehdossa päättyy järkytykseen. Metsä on merkitty punaisin hakkuunauhoin. Lehdon tiheälatvuksiset lehtipuut, persoonalliset pahkapuupökkelöt ja Unnan oma voimapuu, kilpikaarnainen ikihonka, on merkitty kaadettaviksi.

  

Tulisieluisen Unnan silmittömän vihan saavat kokea kaikki, kun hän päättää estää hänelle rakkaan metsän ja puuystäviensä kaadon. Hän käyttää kaikki keinot, niin lailliset kuin laittomatkin, suojellakseen metsää moottorisahoilta ja metsätyökoneilta. 

  

Lehdossa hänen edesottamuksiaan seuraa salaperäinen nuori poika, Konsta. Hän kertoo Unnalle kuusikkoon piilotetusta luvattomasta jätekasasta ja Unna löytää pian itsensä selvittämästä ympäristörikosta, johon Konstan naapuri näyttää sekaantuneen. Unna joutuu kuitenkin epäilemään Konstan tarkoitusperiä, kun hän löytää tämän kamerasta salaa otettuja kuvia itsestään.

  
151 sivua, Atrain & Nord 2019