"Tällä tavoin he löysivät Taikurin hatun ja veivät sen mukanaan kotiin aavistamatta, että he sen avulla muuttivat Muumilaakson kaikenlaisten taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi."
Lukuhaasteissa: Klassikkokesä, Helmet 2020: 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä
Huomasin vähän aikaa sitten kalenteria selatessani, että Tove Janssonille ehdotettu ensimmäinen liputuspäivä on tulossa 9.8. Halusin juhlistaa päivää lukemalla jonkin muumikirjan ja sattumalta lukupinostani löytyi Taikurin hattu, jonka oli lainannut kirjastosta yhtenä ehdokkaana Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.
Ulkona oli elokuisen pimeää, ja puutarha oli täynnä samentinmustia varjoja. Metsä suhisi synkästi ja kiiltomadot olivat liikkeellä taskulamppuineen. (s. 115)
Olen lukenut näitä Muumi-kirjoja hyvin epäjärjestelmällisesti, noin kirjan vuodessa. Aloitin sarjan Muumilaakson marraskuusta, joka oli 2013 perustamani lukupiirin ensimmäinen teos. Taikurin hatun jälkeen ovat lukematta enää Muumipapan urotyöt ja Muumipappa ja meri. Tätä osaa olen säästellyt, vaikka kaksi kolmesta etukäteen kaikkein kiinnostavimmaksi arvelemaani teosta luin jo aikoja sitten, nimittäin Vaarallisen juhannuksen sekä Muumipeikko ja pyrstötähden. Nämä kolme kirjaa sisältävät suuren osan lempijaksoistani Muumilaakson tarinoista. Ja pari pelottavintakin, kuten sen, kun Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, Mörkö esittäytyy ja kirjan nimikkohahmo taikuri tulee mustalla pantterillaan ratsastaen Muumilaaksoon.
– Eikö kukaan usko minua? parahti Muumipeikko. –Äiti, katso minua tarkkaan, täytyyhän sinun tuntea oma muumilapsesi! (s. 32)
Kirjana Taikurin hatttu sisältää viisi lukua, mutta animaatiossa tarina jakaantuu n. 12 jaksoon. Ensimmäiset kahdeksan osaa (Kevät saapuu muumilaaksoon, Taikurin hattu, Hylky rannalla, Tervetuloa Hattivattien saarelle, Hattivattien salaisuudet, Tiuhti ja Viuhti, Arvoituksellinen matkalaukku, Taikuri ja kuningasrubiini) ottavat vähemmän vapauksia tarinan suhteen kuin osat 18-21 (Trooppiset taikasiemenet, Viidakko, Muumipeikko pelastaa tiikerit, Nuuskamuikkunen lähtee etelään), joista nuo viidakko-teemaiset pohjaavat yhteen kirjan luvuista, mutta ovat lisänneet paljon kaikkea kiinnostavaa tarinaan. Lisäksi osa tapahtumista taitaa olla ripoteltu yksittäisiin jasoihin sinne tänne, muistelen, että jättiläismäisen kalan pyydystäminenkin olisi animaatiossa nähty.
– Uskallatteko kuunnella, jos kerron kauhean jutun? kysyi Nuuskamuikkunen. -- – Maailman lopussa on huimaavan korkea vuori. Se on musta kuin noki ja sileä kuin silkki. -- kaikkein korkeimmalla huipulla on Taikurin talo. (s. 87)
Tämä onkin muumikirjojen ja animaation ero. Tarina on periaatteessa molemmissa sama, mutta kummassakin on omia yksityiskohtia, jotka eroavatusein suurestikin toisistaan. Isoin ero on hahmoissa. Kuka tulee missäkin vaiheessa mukaan (kirjoissa hahmoja tulee jokaisessa osassa lisää, eli kaikki keskeisetkään hahmot eivät tunne toisiaan alusta saakka). Taikurin hatussa tutustutaan tietenkin Tiuhtiin ja Viuhtiin, Mörköön ja Taikuriin. Yllätyin, kun Mörkö yllättäen puhui ja Hemuli oli niin usein mukana seikkailuissa, sillä animaatiossa hän on vain pienessä sivuroolissa.
Tätä jokea pitkin he olivat purjehtineet aikoinaan monia merkillisiä elämyksiä kohti, ja jokaisella matkalla he olivat löytäneet uusia ystäviä ja vieneet heidät mukanaan kotiin Muumilaaksoon. Muumipeikon isä ja äiti ottivat kaikki heidät tuttavansa vastaan yhtä rauhallisesti. Sisään tuotiin vain uusia vuoteita ja ruokapöytää suurennettiin. Niin Muumitalosta oli tullut hulinatalo, missä jokainen teki mitä päähän pälkähti eikä kukaan pitänyt murhaita huomisesta. (s. 11)
Taikurin hatussa seurataan muumien ja heidän ystäviensä elämää ensilumen laskeutumisesta kevään ensimmäiseen päivään ja aina syksyn alkuun. Paljon ehtii siinä ajassa tapahtua. Yllätyin myös siitä, että Nuuskamuikkunen nukkuu talviunta! Kirjassa on myös paljon asioita, joita ei tyypillisesti lastenkirjoissa kohtaa. Muumipappa kastelee tupakan taimia ja laittaa boolia (kirjasta löytyy siihen myös resepti!) ja Muumipeikko pelaa Nuuskamuikkusen kanssa pokeria. Erikoisesti Muumipeikko leikkii Taikurinhatusta kasvaneessa viidakossa Tarzania ja puhuu englantia. Tämä ei jotenkin tuntunut sopivan mielikuvaani Muumilaaksosta, samoin uutissähkeen lähettäminen Muumimamman kadonneesta käsilaukusta vaikutti kummalliselta.
Nuuskamuikkunen -- näperteli kaislaveneitä, jotka laski purjehtimaan virran mukana.
– Minne ne menevät? kysyi Muumipeikko.
– Sellaiseen paikkaan, missä minä en ole, Nuuskamuikkunen sanoi.--– Minulla on suunnitelma. Mutta siinä ei voi olla kahta, ymmärräthän.
– Sinä aiot lähteä.
Nuuskamuikkunen nyökkäsi.--– Milloin sinä lähdet? Muumipeikko kysyi.
– Nyt heti! Nuuskamuikkunen sanoi. -- Hän hyppäsi alas sillankaiteelta ja nuuhki aamuilmaa. Oli hyvä vaelluspäivä. (s. 127)
Muumimammasta tuli tässä kirjassa suosikkihahmoni. Esimerkiksi hän teke aamupalaksi pannukakkua (ja edellisen päivän puuro jää syömättä), hän pyytää Muumipeikkoa ystävineen asumaan muutaman päivän luolassa, koska on kuuma ja he vain riitelevät, eikä hän jaksa katsoa heitä. Tällä aikaa mamma vetäytyy päiväunille, "sillä hänestä mikään ei ollut mukavampaa kuin nukahtaminen sateen ropinaan".
Muumimamma juoksutti hänelle heti pannukakkua ja hilloa suuren lautasen. -- Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhen vaarallinen. (s. 146)
- Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
- Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, 1946)
- Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948)
- Muumipapan urotyöt (Muminpappans bravader, 1950)
- Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar. 1954)
- Taikatalvi (Trollvintern, 1957)
- Näkymätön lapsi (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
- Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
- Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970)
Arvosana:
Takakannesta:
Muumipeikko ja hänen ystävänsä löytävät vuoren huipulta korkean mustan hatun. He vievät sen kotiin aavistamatta, että hatun takia Muumilaakso muuttuu taikuuksien ja omituisuuksien temmellyskentäksi.
Outoja pilviä liikkuu taivaalla; yhtäkkiä Muumipeikko on kummituseläin. Joudutaan hattivattien kammottavaan piiritykseen, ja muumitalosta tulee viidakko.
Muumimamma saa takaisin käsilaukkunsa, hän järjestää suuren ilojuhlan, ja Muumilaaksoon saapuu - taikuri.
Suomentanut: Laila Järvinen, 153 sivua, WSOY 2018 (tarkistettu suomennos, 1. painos 1958)
Alkuperäinen nimi: Trollkarlens hatt (1948)
Kuvittanut: Tove Jansson
Kuvittanut: Tove Jansson
Muumilaaksoon on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Ei vain mustaa valkoisella, Kaisa Reetta T., Luettua elämää, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti