Sivut

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Kaksi huikeaa VaLas-kirjaa

  
Mikä on VaLas?
  
Nimi tulee sanoista vapaat lasten- ja nuortenkirjailijat ja sen takana on joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Nykyään moni laadukaskin teos jää julkaisematta, koska sen ei katsota myyvän riittävästi. VaLas-kollektiivissa halutaankin ylläpitää monipuolista kirjallisuuskenttää ja nostaa esille laatukirjallisuutta.
  
VaLas-kirjailijat haluavat tukea lasten ja nuorten lukemista tarjoamalla korkeatasoisia kirjoja erilaisille lukijoille. Vaikka tekijät kuuluvat kollektiiviin, julkaisevat he eri kanavissa. Esimerkiksi tässä postauksessa esittelemäni kirjat on julkaistu RanRan ja Icasos-kustantamoissa. Kirjat tunnistaa tuosta valas-logosta. Lisää tietoa löytyy esimerkiki täältä. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä, vaan omasta mielenkiinnosta lanua kohtaan.
  
Törmäsin VaLas-kirjoihin loppuvuodesta 2020 somessa. Ensimmäisenä bongasin Sari Peltoniemen huikeaksi osoittautuneen Täältä minä karkaan. Luin sen jälkeen vielä Anne Leinosen ajatuksia herättävän Holtiton masiina. Molemmat ovat vetäviä lanu-kirjoja, jotka haastavat lukijaansa sopivasti. Seuraavaksi lisää niistä. Kirjat lainasin kirjastosta.
  
*****
   
“Minä en ollut ikinä ollut kovin rohkea, enkä uskonut sellaiseksi muuttuneeni.
Oli vain ollut pakko lähteä.”
  
  
Sari Peltoniemen Täältä minä karkaan on ahmaistavan hyvä dystopia varhaisteineille ja sitä vanhemmille. Siitä tuli yksi lastenkirjasuosikkini, jonka luin vuonna 2020. Eikä ihme, että se palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.
  
Voi kuinka vihasin sitä, että “kaikki järjestyy” oli muuttunut pelkäksi sanahelinäksi. (s. 203)
  
Päähenkilö Leopolda (joka on muuten tyttö, toisin kuin arvelin aluksi) on päätynyt orpokotiin. Hänelle on valehdeltu vanhempiensa kuolleen. He kuuluivat vastarintaan ja ovat siksi joutuneet pakenemaan maasta, joka on sisällissodan ja vallankumouksen jälkeen muuttunut diktatuuriksi.
  
Kaikki valmistelut oli tehty niin hyvin kuin mahdollista. Oli minun viimeinen päiväni Aamuruskossa, mutta kukaan ei tiennyt sitä. Hyvästelin heitä vain mielessäni. (s. 101)
  
Nimensä mukaisesti kirjassa lopulta karataan orpokodista, jossa tukka oli saksittu lyhyeksi kuin vastasyntyneillä linnunpoikasilla, rangaistu pienistäkin virheistä sulkemalla koppiin ja viidestäkymmenestä rikkeestä lapsille oli tatuoitu rasteja, joiden takia he eivät tulisi aikuisena koskaan saamaan töitä, joulua ja syntymäpäiviä ei juhlittu, eikä ruokaakaan saatu riittävästi. Onneksi orpokodin puutarhuri on sentään kiva.
  
- Miksi sinun on niin vaikea käyttäytyä kuin kunnon tyttö? 
Varmaan siksi, että suurin osa rikkeistäni oli vahinkoja. Ehkä kunnon tytöille ei sattunut niitä. He muistivat käydä illalla vessassa eivätkä he olleet niin nälkäisiä että varastaisivat omenoita. (s. 22)
  
Loppupuoli kirjasta kertoo pakomatkasta. Pitkin tarinaa luodaan kuvaa maailmasta, joka muistuttaa paljon omaamme, sillä Auschwitz ja viikingit kuuluvat tuonkin maailman historiaan. Ennen sotaa Leopolda on katsonut telkkaria ja omistanut niin kännykän kuin tietokoneenkin. Uuden hallitsijan aikana kansa elää kuin menneenä aikana ilman sähköä ja on valjastettu pakkotyöhön, sähköautot on korvattu vanhoilla, kovaäänisillä romuilla, ulkonaliikkumiskielto on voimassa, dronet ja robotit valvovat, että sääntöjä noudatetaan.
  
Olen tietenkin nähnyt millaisia asioita sota oli saanut aikaan Dyniassa. Lisäksi oli lukenut historian läksyni, nähnyt elokuvia ja käynyt museoissa. Olin käynyt äidin ja isän kanssa katsomassa jopa Auschwitzin keskitysleiriä, niin että tiesin kyllä maailmansotien kauhuista. 
Niitten piti kuitenkin olla jotakin mennyttä, joita ihmiset eivät enää ikinä tekisi. Eivät varsinkaan Dyniassa, joka oli kauan ollut turvallinen ja hyvinvoiva maa. Siellä kaikista oli pidetty huolta ja lähetetty tarvittaessa apua muuallekin. (s. 152-153)
  
Kirjan maailmankuva on synkkä ja ahdistava. Fiktion kautta herätellään nuortakin lukijaa ajattelemaan oma aikamme ilmiöitä kuten erilaisuutta, rasistista syrjintää, äärioikeistolaisuuden nousua, lapsityövoimaa ja pakolaisuutta. Mukana on myös ripaus magiaa, josta olisin lukenut mielelläni enemmänkin.
  
Jatkuva epävarmuus väsytti. Ja kun väsytti tarpeeksi, niin alkoi tuntua siltä, ettei millään ollut väliä. -- Me olimme pitkään pelänneet melkein koko ajan. -- Pelko -- ei päästänyt otteestaan edes nukkuessa vaan luikerteli uniin. (s. 146 ja 171)
  
Kirjassa on hienovaraisia viittauksia (ainakin minun tulkintani perusteella) Harry Potteriin: “Olin lukenut tarinoita onnettomista orpolapsista ja pitänyt niitä vähän yliampuvina. -- julmat hoitajat pistivät heidät asumaan portaitten alle. -- Nyt minä olin sellainen lapsi.” ja: “tuuhea tukka, jota [Henryk] ei saanut millään aisoihin. Se sojotti kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes Magda-täti leikkasi sen aivan lyhyeksi. Mutta se kasvoi aina kuin taian voimasta nopeasti takaisin.
  
Kirjan mangamainen kansi toivottavasti houkuttelee lukijoita tarttumaan tähän vaikuttavaan teokseen. Loppuun vielä lainaus, joka sopii kuvaamaan hyvin viimeaikaista säätä:
  
Dynian talvet tapaavat olla lempeitä. -- Tämä talvi oli toisenlainen. -- [lunta] satoi joka päivä lisää ja pakkanen nousi enennäkemättömiin lukemiin. (s. 77)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Miltä tuntuu, kun menettää kaiken? Leopolda tietää. Miltä tuntuu asua painajaismaisessa lastenkodissa? Leopolda tietää. Leopoldan on päästävä pakoon.
  
Leopoldalla on mukavat vanhemmat ja viihtyisä koti. Hän käy koulua ja huolehtii Jaguaari-kissastaan. Kaikki muuttuu, kun Dyniassa tehdään vallankaappaus. Uusi hallitsija on kenraali, joka ei tunne sääliä vastustajiaan kohtaan.
  
Leopolda päätyy Aamuruskon lastenkotiin, jossa on vastassa ihana Agatha-täti. Helpotus vaihtuu kuitenkin nopeasti huoleksi, kun Leopolda huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Lapset joutuvat rehkimään aamusta iltaan ja kärsivät nälkää. Kadulla partioi Kaapparirohmu ja puutarhassa touhuaa merkillinen robomies. Lopulta Leopolda ymmärtää, että hänen on paettava. Mutta miten se voi onnistua, kun nälkä kurnii vatsassa, sotilaat partioivat kaikkialla ja Kaapparirohmu on armoton? Vihollinen vaanii, mutta ystäviäkin voi löytyä yllättävistä paikoista.
  
Täältä minä karkaan on dystopiaromaani kaiken ikäisille. Jännittävän seikkailun lomassa lukija tulee pohtineeksi, millaista on menettää kaikki se, mihin on tottunut.
  
Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.
  
228 sivua, RanRan 2020
  
Kirja on luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin
  
Samankaltaista luettavaa: Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka, Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
  
*****
  
“Jos maailmaa voi muuttaa nappia painamalla, on siinä jotakin todella häiritsevää. 
Sehän tarkoittaisi, ettei kaikella sillä mitä teemme ole merkitystä. 
Kaiken voi pyyhkiä pois yhdellä napin painalluksella, tuosta vain.”
  
  
Anne Leinosen Holtiton masiina pääsi yllättämään. Tosi kiinnostavaa pohdintaa rinnakkaistodellisuuksista ja eroista niiden välillä. Mitä jos jossain toisessa todellisuudessa paras kaverisi ei edes haluaisi puhua kanssasi tai vielä pahempaa olisit kiusaaja, joka on ottanut kaverin kohteekseen? Kuinka monin tavoin saman ihmisen elämä voi mennä erilaisten valintojen takia?
  
Riekki -- oli pahin huijari, sillä hän näytteli sellaista ihmistä, jollainen ei ollut koskaan ollut. -- Riekistä tuntui pahalta. Hän ei pitänyt siitä ihmisestä, jollainen hän mitä ilmeisimmin oli tässä todellisuudessa. (s. 24 ja 26)
  
Leinonen käsittelee upeasti ystävyyttä ja multiversumia nuorellekin lukijalle sopivalla tavalla (ja aikuisenakin olin tiukasti tarinan imussa). Lisäksi päähenkilö Riekillä on kaksi isää, jotka otetaan tarinan maailmassa ihan normaalina asiana, jota ei ole tarvetta kommentoida mitenkään, siinä missä niitäkään vanhempia, jotka ovat eri sukupuolta.
  
Neljännellä luokalla olevan Riekin ystävä Iisa on rakentanut todenmuokkausmasiinan, jonka nappulaa painamalla voi siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. Kuulostaa varsin kunnianhimoiselta projektilta tuon ikäiselle, vai mitä?
  
- Ei todellisuutta voi muuttaa, Emin tokaisi järkevästi. - Jos voisi, joku olisi sen jo tehnyt. ja meidän kaikkien elämä olisi yhtä glitteriä ja ketsuppia. (s. 8)
  
Riekki päättää testata laitteen. Aluksi hän ei edes tajua minkään muuttuneen, mutta huomaa pian jonkin talon olevan eri värinen kuin hän muisti, isä ja Pöffi ovat pukeutuneet eri tavalla ja nämä tuntuvat myös harrastavan eri asioita kuin sen maailman itsensä, josta Riekki on peräisin.
  
Yöllä Riekki makasi sängyssään ja tuijotti kattoa. Häntä pelotti, mihin oli sotkeutunut. Kaikki tutut ihmiset olivat olemassa mutta pienetkin muutokset häiritsivät. (s. 22)
  
Jos joutuisi rinnakkaiseen maailmaan, kuinka voisi kertoa asiasta kenellekään. Kukaan ei uskoisi sinua ja pahimmassa tapauksessa epäilisi mielesi terveyttä. Mitä jos matkustamiseen käyttämäsi laite hajoaisi, etkä ehkä koskaan voi palata? (Tätä käsiteltiin myös Claudia Grayn YA-trilogiassa Firebird.)
  
Riekkikin toteaa, ettei voisi kertoa isälle ja Pöffille ahdistuksestaan ja koti-ikävästä, kun nämä eivät voisi ymmärtää asiaa. Ja mikä lopulta on “aito todellisuus”? Jos rinnakkaisia todellisuuksia todella on, ne ovat kaikki yhtä aitoja, ne eivät vain ole sama todellisuus kaikille.
  
- Mutta onko se sinun todellisuutesi varmasti oikea? Emin kysyi. - Jos sekin on väärä? Tai tämä on se oikea, ja sinä olet elänyt jonkinlaisessa unitodellisuudessa? 
-- 
Riekin näkökulmasta tämä todellisuus oli vinksallaan, mutta Eminille kaikki oli tietenkin aitoa ja totta. Emin eli tätä omaa todellisuuttaan joka päivä. Mutta kumpi oli oikea? (s. 32)
  
Jos sinä voisit painaa sellaisen masiinan nappulaa, jolla voisit muuttaa maailmaa rinnakkaiseen maailmaan matkustamisen sijaan, mitä muuttaisit? Tähän on varmasti näin koronan jälkeisessä, ilmastokriisistä kärsivässä maailmassa helppo vastata. Minä poistaisin maailmasta suvaitsemattomuuden, epätasa-arvon, köyhyyden, nälän ja saasteet (noin aluksi), mutta pitäisin samalla ihmisten määrän maltillisena, jotta luonto pystyisi tulemaan toimeen populaatiomme koon kanssa.
  
Kummassakin näissä kirjoissa päähenkilö puhuu siitä, kuinka mullistavien tapahtumien jälkeen kaipaa vain tavallista, ennalta-arvattavaa arkea, mennään kouluun ja jännittävintä on, kuinka hammastahna meinaa loppua. Tässä varmasti on sellainen totuuden siemen näin korona-aikaankin.
  
- Kuka antaa koiralleen nimen Kakka? Riekki virnisteli. 
- Mitä ihmeellistä siinä on? Emin vastasi. -- - Kakka on vain sana, joka ei tarjkoita yhtään mitään 
-- 
- Kakka, se mikä tulee pepusta ulos. 
- Hyi. Eihän koira ole mikään uloste. 
- Mutta kakka on. (s. 36)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Riekki, Emin ja Iisa osallistuvat koulun tiedepäivään itse tehdyllä koneella, jonka on tarkoitus muokata todellisuutta. Koulupäivät olisivat kolmen tunnin mittaisia, kotona takapihalla olisi huvipuisto jne.
  
Kun Riekki painaa nappia, maailma todellakin muuttuu. Naapurin Kinkeroinen alkaa urheilla ja isälle kasvaa tukka.
  
Kaikki muutokset eivät ole suinkaan mukavia. Riekki huomaa olevansa muiden mielestä kiusaaja. Iisa ja Emin eivät olekaan enää hänen parhaita ystäviään.
 
Riekki haluaa asiat takaisin ennalleen, mutta sitä varten hänen on pantava kaikki peliin, eikä se onnistu yksin, vaan hän tarvitsee ystävänsä takaisin.
  
Holtiton masiina käsittelee toveruuden, rohkeuden ja olemisen kysymyksiä lämpimän mieleenpainuvalla tavalla.
  
Kirjan on kuvittanut sarjakuvataiteilija Broci.
  
78 sivua, Icasos 2020
  
Kuvittanut: Broci

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti