Sivut

keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

"Toivoa on niin paljon, vaikka siltä ei näyttäisikään."
      
  
Arvostelukappale
  
TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä on yksinkertaisesti upea kirja! Vuoden 2021 paras lukukokemus, ei epäilystäkään. Halusin lukea kirjaa ahmien ja samaan aikaan kuitenkin pitkittää lukukokemusta. Käydessäni läpi sivuille liimailemiani tarralappuja hyvistä kohdista, olisin halunnut lukea kirjan kokonaan uudelleen. Ihmettelin, kuinka kummassa voisin mitenkään mahduttaa edes pientä osaa lainauksista mukaan postaukseen, niin paljon niitä on. Osa näistä lauseista oli hyvin aforismimaisia ja onkin makuasia, pitääkö tällaisesta tyylistä vai ei.

"JOS NÄET JOTAKIN, ILMOITA SIITÄ, kuten bussissa olleessa julisteessa sanottiin. Ja oikeastaan joka paikassa, eikö vain? Viime aikoina aina vain enenevässä määrin. Busseissa. Sanomalehdissä. Ilmoitustauluilla. Radiomainoksissa. Hänhän oli nähnyt samat sanat painettuina kaikista mahdollisista paikoista jopa kauppakassissa." (s. 155)
  
40-vuotias Linus asuu kissansa Calliopen kanssa harmaassa kaupungissa, jossa sataa alati. Talojen seiniin on kiinnitetty 1984-henkisiä julisteita, jotka kehottavat tarkkailemaan. Linus on töissä sosiaalivirastossa, jonka tehtävänä on pitää kirjaa erityisissä orpokodeissa asuvista lapsista ja nuorista sekä rekisteröidyistä aikuisista. Hän pitää viraston ohjekirjaa kaiken toimintansa ohjenuorana, vaikka kukaan maagisen yhteisön jäsen ei ollut mukana sen tekemisessä. Omiin kupliin jää jumiin ja ne voivat estää näkemästä uutta. Linus kokee olevansa muita himmeämpi, lähes näkymätön ja helppo unohtaa.
  
"Se johtuu -- minun koostani" -- 
"Mikä siinä on vikana?" Talia kysyi. 
Linus punastui. "Sitä on liikaa." 
Talia rypisti otsaansa. "Ei pyöreydessä ole mitään vikaa." -- "Minusta on mukava olla pyöreä", Talia tiedotti. "Se tarkoittaa, että minussa on enemmän rakastettavaa." (s.118-121)
  
Maailma on jakaantunut kahtia: maagisiin ja tavallisiin olentoihin, eivätkä kaikki maagiset ole ihmisiä tai edes ihmismäisiä. Linus kiertää orpokoteja ja tekee päätöksen, voiko kyseinen laitos jatkaa toimintaansa vai ei. Hänet lähetetään pienellä, ainaisesta auringonpaisteesta nauttivalla saarella sijaitsevaan orpokotiin, minne on eristetty muutama tavallistakin eriskummallisempi maaginen lapsi: traakki, metsänhenki, muodonmuuttaja, maahinen, hyytelömäinen olento, josta kukaan ei tiedä mikä hän on... Ja antikristus nimeltään Lucy. 
  
Linus ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. 
Se seisoi kukkulalla, joka muodosti meren yli katsovan kielekkeen. Talo näytti ainakin satavuotiaalta. Se oli rakennettu tiilistä, ja siihen kuului kaikista mahdollisista asioista korkea torni, joka nousi keskeltä kattoa. Linuksen puoleista julkisivua peitti vihreä muratti, joka kasvoi useiden valkoisten ikkunakehysten ympärillä. (s. 77)
  
Kirjassa on kantavana teemana erilaisuuden hyväksyminen, pintaa syvemmälle katsominen ja ihmisoikeuksia vastaan olevia sääntöjä vastaan toimiminen. Puhutaan paljon siitä, kuinka syrjiminen on tyhmää ja vanhat asenteet on korjattava. Teoksen maailmassa erilaisuutta paheksutaan ja maagisten yksilöiden ei oikeastaan edes haluta sopeutuvan yhteiskuntaan. Lycyn mielestä aikuiset ovat joskus tyhmiä, eikä hän halua kasvaa isoksi, koska se kuulostaa hänestä tylsältä. Olen tästä hänen kanssaan samaa mieltä.
  
"Näkemämme maailman alla on kätkössä toinen maailma." (s. 217)
  
Linukselle hahmottuu saarella vietetyn kuukauden aikana, millaisessa maailmassa maagiset olennot asuvat, kuinka paljon vihaa he joutuvat sietämään, miten hänen oma toimintansa muokkaa lasten elämiä ja miten hän voi olla osa muutosta. Luin kirjan jo viime syksynä, mutta näin muuttuneessa maailmantilassa tämä kirja tarjoaa niin suloisen pakopaikan kuin herättelee kapinahenkeä. Tästäkin kirjasta löytyy samansisältöinen lause kuin Amarista ja Onttorokosta
  
"He pelkäävät sitä, mitä eivät ymmärrä. Ja pelko muuttuu vihaksi syistä, joita en usko edes heidän itsensä ymmärtävän alkuunkaan." (s. 70)
  
Klunea on syytetty todellisella kärsimyksellä ratsastamisesta, koska hän on sanonut saaneensa idean kirjaan Kanadassa vielä muutama vuosikymmen sitten toimineista julmista oppilaitoksista, jonne natiiviamerikkalaisten lapset pakotettiin. Kirjassa on kyllä pitkälti samaa henkeä eletyn historian kanssa: on "me" ja "ne muut", jälkimmäisen ryhmän lapset suljetaan laitoksiin, jokaisen tuohon ryhmään kuuluvan on rekisteröidyttävä ja heitä tarkkaillaan koko elämänsä ajan. 
  
"Viha on äänekästä, mutta varmasti huomaat vielä, että sitä ääntä pitävät vain harvat ihmiset, jotka haluavat epätoivoisesti tulla kuulluiksi. Ehkä et koskaan saa muutettua heidän mieltään, mutta kestät sen kyllä, kunhan pidät mielessäsi, ettet ole yksin." (s. 309)

Kirjan myötä tuollainen typerä, eriarvoistava toiminta saa lisää näkyvyyttä ja herättelee ajatuksia, jos siihen ei ole vielä muualla törmännyt. Suomessahan saamelaiset joutuvat kokemaan vastaavaa kohtelua. Kirjan idea ei todellakaan ole uniikki, monen muunkin spefimaailman peruskauraa on kahtiajakoinen yhteiskunta, joista toista ryhmää sorretaan ja siksi se piiloutuu, jossakin nostettiin vertailuun mm. X-Men. Mutta se toimii, sillä maailmassamme on edelleen olemassa syrjintää. 
  
Ja mitä tuli tyttöihin, hänen äitinsä ei olisi tarvinnut huolehtia. Linus oli jo pannut merkille, kuinka hänen ihonsa kihelmöi, kun hänen 17-vuotias naapurinpoikansa -- leikkasi nurmikkoa ilman paitaa. Ei, tytöt eivät saisi aikaan Linus Bakerin syntiinlankeemusta. (s. 163)
   
Klunen kerronta on huikean visuaalista. Väreillä  ja säällä kerrotaan hienovaraisesti Linuksen kahden maailman eroista. Näkisin niin mielelläni tämän elokuvana. Linus on todella sympaattinen hahmo, joka kasvaa tarinan aikana huimasti (vaikka vähätteleekin itseään todella paljon) ja jokainen muukin hahmo on tarkoituksellinen, persoonallinen, ei aina hyvä, mutta merkityksellinen osa kokonaisuutta. Etenkin orpokodin johtaja Arthur on aivan upea hahmo, samoin kuin Marsyasin pormestari Helen.
  
"Minä olen vain minä", Linus sanoi tietämättä, mihin tämä oli johtamassa. "En tiedä, kuinka osaisin olla kukaan muu kuin se ihminen, joka jo olen. Tällainen olen ollut aina. Se ei ole paljon, mutta yritän parhaani sillä vähällä, mikä minulla on." (s. 215)
  
Jos olet pitänyt Ransom Riggsin Neiti Peregrinen kodista eriskummallisille lapsille tai Tim Burtonin leffoista, on tätä helppoa suositella. Talo taivaansinisellä merellä on tunteisiin menevä kirja, joka saa jännittämään hahmojen puolesta. Ei ole kirja suotta voittanut Alex-palkintoa, joka myönnetään parhaalle nuorille sopivalle aikuistenromaanille. En voi kuin kehua, lukekaa! Tämä jää oman hyllyni aarteeksi.
  
"Muutos alkaa usein mitä pienimmästä kuiskauksesta. Samanmieliset henkilöt kasvattavat siitä karjaisun." (s. 130)
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Lumoava fantasia oman paikkansa löytämisestä sekä ennakkoluuloista ja niiden murenemisesta
  
Linus Baker on säntillinen sosiaalityöntekijä, joka elää yksinäistä elämää kissansa ja rakkaiden vinyylilevyjensä kanssa. Kun Linus saa salaiseksi luokitellun työnannon ja matkaa Marsyasin saaren salaperäiseen orpokotiin, hän joutuu kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken oppimansa. Orpokodissa asustaa kuusi maagista lasta: maahinen, metsänhenki, traakki, tunnistamaton vihreä otus, ihmissylikoira ja Antikristus. Linuksen tehtävä on selkeä: hänen on arvioitava, voivatko lapsoset saada aikaan maailmanlopun.
   
Suomentanut: Mika Kivimäki, 443 sivua, Karisto 2021
   
Alkuperäinen nimi: The House in the Cerulean Sea (2020)
  

2 kommenttia:

  1. Tämä olisi kyllä kiva lukea, niin paljon sitä on kehuttu. Kuulostaa sisäänsä upottavalta teokselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lämpimästi. ♥ Tämän kirjan kanssa sekä nauroin että itkin.

      Poista