3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa

kepeää

sotkuista

tahmeaa"

  

Arvostelukappale

  

Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.

  

Mun vanhemmat näkevät vain

tunnit        jotka istun näytön äärellä 

ne kerrat kun en mene ulos 

sen miten en                "elänyt oikeasti"

Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)

   

14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 

  

Collapse kertoo

omien pelkojen voittamisesta

ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)

  

Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 

  

Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 

  

tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa

ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

että ehkä minussakaan

              ei ole. (s. 37)

  

Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 

  

Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?

  

152 sivua, Karisto 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kulttuuritoimitus, Luova ruho, Kirjailuja

  

*****

  

"Ranta on hiljainen ja autio.

Toisella puolella hämärää pihaa nousee

musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.

 

Jokin osa minusta rakastaa

sittenkin Suomea ja sen karuutta."

   

   

Arvostelukappale

  

Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 

  

mummolassa kello pysähtyy

aina viinimarjanmehun makuiseen

lapsuuteen (s. 30)

  

Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.

  

Samassa itkettää kaikki:

Se, että olen niin ulkopuolinen.

Se, että kukaan ei ymmärrä,

miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)

  

Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 

  

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

   

Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.

  

Lumihiutaleet leijailevat katulampun 

valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa

ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään

enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?

  

107 sivua, Kvaliti 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Apokalyptinen aika oli alkanut."  

      

    

Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,

aina saa olla selittämässä,

mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,

Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)

  

Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 

  

Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla

ku ruumis

josta raatokärpäset jo etsiskeli 

kotia suurperheilleen. (s. 92)

  

Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.

  

Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 

  

Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 

SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 

Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.

Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 

Aurinko paloi valoverhojen takana

Ilmassa hiukkasia

Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 

Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 

Ja koko yön mä

olin valveilla ja palelin

musta peitto ympärilläni

tumma avaruustiheni

puristavaks maapallon yllä (s. 97) 

koivu kadun varressa,

oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,

päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)

  

Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 

  

Ja seuraavan yön

pyörin kuin valaansukuinen meriotus

painajaismaisissa aallokoissa

upottavissa soissa

tuntemattomilla kosteikoilla

metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi

             verta tihkuvia kukkia

--

olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN

ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)

    

Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Ensirakkaus, koronakevät.

  

Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.

  

Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.

  

136 sivua, Otava 2021

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Lastenkirjahylly