"Harteikas, tummanpuhuva hahmo vilahti puiden lomassa. Sillä näytti olevan taaksepäin kaartuvat sarvet ja keltaisena hohtavat silmät, mutta se käveli pystyssä kuten ihminen."
Anu Holopaisen Iik! -sarja on edennyt jo kahdeksanteen osaansa Krampus. Voiko kirja alkaa kauhistuttavammin kuin koulun hiihtopäivällä? Ei ainakaan minusta, sillä lukiessani aivan ensimmäisiä sivuja iski päälle ihan liioittelematta Vietnam flashbackit verenmaku suussa ja kyyneleet silmänurkissa itseäni vanhemmilla, lipsuvilla suksilla metsäladulla hiihtämisestä. Miten olikin, ettei voitelu ollut ikinä kohdillaan!
Ei hän ruudulla tapahtuvia juttuja pelännyt, vaan oikeita hirviöitä. Ja ehkä vielä enemmän hirviömäisiä ihmisiä, joista joskus kirjoitettiin iltalehdistön lööpeissä. Vampyyriin sentään tepsi pyhitetty vesi ja demoniin latinakielinen loitsu, ihmisiin ei aina edes järkipuhe. (s. 74)
Vaikka kirjan varsinainen kauhuaines kertookin nimenmukaisesti Krampuksesta, Joulupukin pelottavasta vastakohdasta, joka Wikipediaa lainatakseni on "keskieurooppalaisessa kansanperinteessä esiintyvä hahmo, joka on puoliksi pukki ja puoliksi paholainen", oli minusta tuo hiihtämispuoli paljon pelottavampaa. Oli pikemminkin melkein tyydyttävää, kun tuo sarvekas hiippari sieppaa kiukuttelevan Siirin. Hän nimittäin haluaa joululahjaksi ikärajoitetun pelin, mutta ihastuttavan järkevät vanhemmat eivät siihen onneksi suostu.
– Hämmästyisin kyllä, jos metsässä tulisi vastaan susi. Ihan vain koska se olisi tavallinen, normaali susi. Mutta jos siellä tulisi vastaan ihmissusi, en ihmettelisi yhtään!--Miksi Vuohikylässä oli parin viime vuoden aikana tapahtunut kerrassaan kummallisia, ja mitä erityistä Siirissä oli? (s. 7-9)
Kaksoset Saku ja Sussa joutuvat taas kohtaamaan yliluonnollisen maailman, vaikka ne hommat alkavat jo vähän kyllästyttää. He pohtivat, miksi juuri heidän kohdalleen on sattunut niin paljon näitä epätavallisia yhteentörmäyksiä ja miksi Siirillä on outoja kykyjä. Jälkimmäiseen kysymykseen ei valitettavasti tullut lisätietoa, mutta ehkä jossakin seuraavassa osassa.
Krampus vapautuu arkeologisen kaivauksen takia, mitä oli alaa yliopistossa vuosia opiskelleena todella cringeä lukea. Vaikka kyseessä on vain lasten romaani fiktiivisine kauhuhahmoineen, on kuitenkin tärkeää, ettei luotaisi aivan täysin villejä mielikuvia siitä, millaista arkeologia oikeasti on. Se on nimittäin todella paljon lähempänä pikkulasten hiekkalaatikkoleikkejä kuin Indiana Jonesia, kuten alla oleva, omilta koekaivauksiltani ottama kuva osoittaa.
– En olisi arvannut, että arkeologinen kaivaus olisi näin tylsä, Saku harmitteli. – Eihän täällä ole mitään. (s. 55)
Suomessa ei ole fossiileja tai luolamaalauksia vaan kalliomaalauksia, luolaihmisistä puhumattakaan - koska meillä ei ole niitä luoliakaan (Susiluola on alalla tunnettu tyhmyys, kun haluttiin rakentaa matkailun takia keskieurooppaa muistuttavaa kuvaa menneisyydestä, mikä ei edusta todellisuutta). Kaivauksia ei yleensä ole kuin kesällä, suunnilleen toukokuusta syyskuun loppuun välisenä aikana. Ja alussa kun ihmetellään räjäytystä muistuttavaa ääntä kaivausalueelta, niin sellainen ei todellakaan tavallisilla kaivauksilla tapahtuisi, ehkä korkeitaan, jos valvottaisiin kaupunkialueella olevan rakennustyömaata ja siellä sattuisi jokin kaasuputkiin liittyvä onnettomuus.
Kuinka kolme lasta edes kykenisi taistelemaan Krampusta vastaan ilman kunnon aseistusta, kuten vaikkapa raketinheitintä tai kranaatteja. (s. 81)
Tämä ei ollut aivan sarjan terävintä kärkeä, mutta edelleen oikein sujuvaa tekstiä. Suosittelen tätä etenkin joulunseutuun värisyttävän kirjallisuuden ystäville. Sarja sopii mainiosti etenkin 10-12-vuotiaille. Kirja loppuu varsin enteellisiin sanoihin ja Buffynsa katsoneelle varttuneemmalle lukijalle kovin tuttuihin tunnelmiin.
– Ai että Helvetti olisi meidän koulun alla? Sussa melkein naurahti epäuskosta, vaikka tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa.
– Ei kai sentään, Saku arveli. – Mutta jospa tässä on semmoinen kohta, mistä sinne pääsee. Jos reitin voisi avata missä vaan, miksi Krampus olisi vaivautunut tänne asti?--– Eikö muuten ole aika outoa, että se kuilu on meidän koulussa, Siiri supatti kaksosille, kun he kävelivät isän perässä. – Toivottavasti kukaan muu ei osaa avata sitä. (s. 104 ja 117)
Arvosana:
Takakannesta:
Joulu on uhattuna! IIK!-sarjan kahdeksannen osan inspiraationa ovat keskieurooppalaiset kansantarut sekä suomalainen Rare Exports -kauhuelokuva. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan.
Uuhivuorelta on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia sekä outoja onkaloita, ja kansainvälinen säätiö aloittaa siellä arkeologisen kaivauksen. Saku ja Sussa kiinnostuvat paikasta, kun he Siirin kanssa kohtaavat metsässä kaksi merkillistä pikku-ukkoa, joista toisella on päässään säätiön logolla varustettu pipo.
Samaan aikaan Krampus, kaivausten myötä vapaaksi päässyt myyttinen jouluhirviö, kiinnittää huomionsa Siirin kiukutteluun joululahjoista. Krampus kerää tuhmat lapset jouluna säkkiinsä, ja jo ennen joulua sen tonttukäskyläiset yrittävät siepata Siirin kesken lumileikkien. Aattona Krampus onnistuukin viemään Siirin mukanaan. Kaksosten on kiiruhdettava perään ja keksittävä, kuinka he saavat pikkusiskon turvaan tonttujen suojatessa Krampuksen selustaa.
117 sivua, Myllylahti 2022
Sarjassa ilmestyneet osat:
Sarjassa ilmestyneet osat:
- Kauhukännykkä
- Kilikorven vampyyri
- Metsälammikon hirviö
- Nuku, nuku leluseni
- Plattilan noita
- Demonikuiskaaja
- Räyhähenki
- Krampus
*****
"Kroklokkeja sukelsi esiin varjoista ja romujen seasta. Niitä tuntui tulevan joka puolelta, höyrymobiilinraatojen ovista ja ikkunoista, rakennusten kivijaloista ja viemäreistä.
Pian ne täyttivät kadun kuin outo mielipuolinen sirkusryhmä."
Arvostelukappale
A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takaa löytyvät Anders Vacklin sekä Riina ja Sami Kaarla (mistä johtuen Pet Agents -kirjojen kuvituksissa onkin vilahdellut mainoksia tästä sarjasta), ja joka tekee myös cameoroolin kirjassa keisarillisena pyövelinä. Nordic Horror on nuorten kauhusarja, jossa tulee olemaan yhteensä seitsemän itsenäistä osaa, joista kolme on jo ilmestynyt.
Kerran niin eloisa metropoli muistutti nyt nekropolia, kuolleiden kaupunkia, ja sen murjotut mukulakivikadut katakombeja.--Lyijykaupunki oli kuin aavekaupunki. Aivan kuin valtaisa hyökyaalto olisi noussut Höyrymereltä, pyyhkäissyt kaupungin yli ja huuhtonut sen asukkaat mennessään. (s. 23 ja 94)
Kellopelikuiskaajan idea on huima: steampunk-Helsinki, zombeja sekä rutto, I'm all in! Mutta harmillisesti himpun päälle pariin sataan sivuun ei ole saatu ihan niin paljon sisältöä kuin luulisi. Jo valmiiksi pienikokoisessa kirjassa on todella suuret marginaalit, mikä tarkoittaa, että tekstiä on vieläkin vähemmän. Ja siinäkin vähässä oli typoja: esimerkiksi sivulla 119 "Nainen pelkäsi Ilmeisesti paniikkikohtauksen iskevän" ja sivulla 180 "Keittiö oli likaisia astioita".
Kaupunki oli pelkkää harmautta, raunioita ja luhistuneita kattoja.--Sota ja aika olivat muuttaneet kaupunkia hyvin paljon siitä, kun Orca oli kahdeksanvuotias. Hän muisti lapsuudestaan kauniit, karkkimaisen värikkäät talot, niiden valkoiset pilaririvit ja ulkonevat, monenmuotoiset erkkerit kattokoristeineen. Nyt kaikkea peitti paksu noki ja lika. Sota oli tosiaan tehnyt Helsingistä Lyijykaupungin! (s. 77 ja 172)
Tämä on kirjoitettu 15-vuotiaille ja sitä vanhemmille, mutta teksti on hyvin yksinkertaista (välillä ehkä tahattomastikin pelkistettyine lauseineen) ja samaan aikaan käytetään kuitenkin sanoja, jotka eivät välttämättä kaikille nuorille avaudu. Tällaisia ovat mm. topparoikka, dandy, fonografi ja savikiekko. Nuorten kirjoitus- ja lukutaito sekä keskittymiskyky ovat toisaalta nykyään aiempaa heikompia, eli en ihmettele jos kirjoja ilmestyy jatkossa entistä enemmän tällaisella riisutulla tyylillä. mikä on todella hyvä heikommille lukijoille sekä esim. heille, joilla suomi ei ole äidinkieli, mutta paljon lukeville tällainen tympeää. Näitä aineksia kun harvemmissa kotimaisissa tai edes suomeksi käännetyissä kirjoissa on tarjolla.
Vasta kun sota oli riistänyt metropolikselta valot, saattoi ymmärtää, miten pimeä paikka maailma oli. (s. 12)
Kellopelikuiskaajan piti olla kauhua, mutta Furiosa-rutto (jonka epäilen olevan viittaus Mad Max: Fury Roadiin) ja kroklokit - joita ei juurikaan selitetty, kuten ei sitäkään, miksi sotaa käytiin, ehkäpä propagandan takia tietoa ei kauheasti ollutkaan - eivät nyt niin kammottavia olleet. Ällöttävin kohtaus nimittäin mielestäni oli, kun tyttöpäähenkilö ryömii kakkaojassa. Diktaattori esimerkiksi olisi voinut olla vielä asteen verran inhottavampi, sillä pahat ihmiset ovat kauhuolentoja paljon pelottavampia.
Lordiprotektorin uskonto suhtautui paitsi naisiin myös tieteeseen hyvin epäluuloisesti, miltei vihamielisesti.--Oli parempi liikkua poikana, koska etenkin myöhään illalla yksin liikkuva tyttö herättäisi liikaa huomiota. (s. 128 ja 141)
Potentiaalia vieläkin hurjempaan tarinaan olisi ollut roppakaupalla, mutta teos keskittyi harmillisesti luomaan olematonta romanssia kahden nuoren hahmon Orcan ja Vaporin välille. He olivat alkupuolella kirjaa vain ohimennen mainittuja sivuhahmoja, pääfokuksen ollessa höyrytekniikan professori Aeriksen seikkailuissa suljetulla alueella ja loppupuolella he olivat ajautuneet vuodeksi eri kaupunkeihin. En itse kokenut minkäänlaista värähtelyä kaksikon välillä, enkä voi sanoa, että olisin edes oppinut tuntemaan heitä.
Sisäpuutarha oli kuin vihreä temppeli, tai elävä, mullantuoksuinen museo, jota hallitsivat luonnonlait ja vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Trooppiset, sumuiset huoneet olivat kauniita kasvitieteellisiä pienoismaailmoja. (s. 126)
Loppu oli todella epätyydyttävä. Sivumäärän lähestyessä loppua sitä lukijana alkaa toivoa, että jotain tapahtuisi, sillä Mad Maxin tavoin, tässä keskityttiin aivan liikaa erilaisilla höyrykoneilla kaahailuun, juonen ja henkilöiden ollessa toissijaisia. Miljöön ansiosta kirja kuitenkin ansaitsee enemmän pisteitä. Kuvitusta löytyy kannen lisäksi myös sisäkansista ja se oli 5/5 eli aivan loistava suoritus sillä saralla ja olisin mielelläni nähnyt sitä vielä enemmänkin.
Arvosana:
Takakannesta:
Näkevätkö kellopelizombiet unta höyrylampaista?
Apokalyptinen matka steampunk-tunnelmaiseen Helsinkiin sodan, ruton ja zombien keskelle.
15-vuotiaat tiedekadetit Vapor ja Orca joutuvat hengenvaaralliselle matkalle Helsinkiin, Lyijykaupunkiin, etsiessään professoriaan Aerista, Keisarillista Kellopelikuiskaajaa. Aeriksella on keino parantaa ihmiskunta Furiosa-rutosta ja päättää loputon sota, mutta sitä varten hän tarvitsee Lyijykaupungissa sijaitsevasta vanhasta laboratoriostaan Tulikiven. Ruttoon sairastuneen professorin matkakumppaniksi päätyy pieni zombietyttö Alba, mutta aika alkaa käydä vähiin…
Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.
220 sivua, Tammi 2022
Sarjassa ilmestyneet osat:
- Jäätävää
- Kellopelikuiskaaja
- Korvaaja
- Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)
Luettu myös täällä: Siniset helmet, Luova ruho
*****
"Para oli taikaolento, joka luotiin noituuden avulla.
Se valmistettiin langasta ja kangasräsyistä, jotka kiedottiin kuolleen lapsen sormen ympärille.
Para heräsi eloon, kun sen valmistaja pudotti pisaran omaa vertaan sen päälle ja teki taikarituaalin."
Mitä olisikaan Halloween-lukuhaaste ilman Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittamia Pax-kirjoja? Nämä ovat oikeasti kammottavaa luettavaa vaikka kohderyhmänä ovat lukijat 12 ikävuodesta ylöspäin. Sarjassa ollaan kauhun ällöllä laidalla, joka saa takuuvarmasti aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä. Lisäksi sarjan kirjat ovat todella lyhyitä ja Henrik Jonssonin taidokkaasti, sarjakuvamaisesti kuvittamia. Pax on täydellinen sarja kauhua kaipaaville varhaisnuorille ja sitä vanhemmille, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille.
– Osasto eteenpäin, mars! kissalakkinen pikkupiru komensi ja osoitti suunnan keltaisilla kynsillään.
Muut pikkupirut tungeksivat ja purivat toisiaan häntiin. Ne käkättivät ja mekastivat.
– Kasasto kitaanpäin, kops!
– Lipasto lapaanpäin, laps! (s. 64)
En ole koskaan ennen lukenut sarjaa, jonka luvuissa on juokseva numerointi osasta toiseen, eli vain ensimmäinen osa alkaa luvusta 1, muuta jatkavat siitä, mihin edellinen osa päättyi. Niinpä Para sisältää luvut 87-127. Kun Mariefredin koululaisilta katoaa ulkoilupäivän aikana puhelimia ja muuta arvotavaraa, osoittavat kaikkien syyttävät sormet kohti Alrikia. Kuka tai mikä on katoamisten takana?
Alrik halusi kuitenkin jäädä Mariefrediin. Hän piti jopa salaisesta kirjastostakin. Hän piti ajatuksesta, että hän ja Viggo olivat valittuja jollain salaperäisellä tavalla ja että he kuuluivat yhteen kirjaston kanssa. He olivat osa jotain suurta ja tärkeää.--Hän oli yrittänyt, ettei alkaisi ajatella Laylahia ja Andersia "kotina", mutta jos rehellisiä oltiin: täällä hän tunsi olevansa enemmän kotonaan kuin missään ennen tätä. (s. 80)
Para ei harmillisesti kuulu sarjan parhaimmistoon. Mystinen kirjasto toimii harmillisesti deus ex machinana ja ratkaisee kaikki ongelmat poikien puolesta - toisaalta Viggolla on vaikeuksia lukea ADHD:nsa kanssa, eli tällainen oikominen auttaa häntä. Myös kirjan jännityselementit jäävät pintapuolisiksi ja aivan liikaa tilaa saa Alrikin ja Viggon kiusaaminen, jota tapahtuu niin muiden koululaisten kuin opettajienkin taholta. Ongelmallisiksi väitettyjä poikia syytetään, kun tavaroita alkaa katoamaan, vaikka heillä ei ole osaa tai arpaa tapahtumiin - tai ei ainakaan suoraan. Tämä kaikki vain siksi, että poikien äiti on alkoholisti ja pojat on otettu huostaan. Alrik pelkää, että viime aikaisten kohujen takia Anders ja Laylah eivät halua enää pitää heitä.
Voisivatko he tehdä niin, erottaa hänet ja Alrikin toisistaan? Ilmeisesti, Aikuiset voivat tehdä mitä tahansa.--Sehän siinä juuri onkin, Alrik mietti. Kaikki olettavat, että hän ja Viggo ovat syypäitä kaikkeen. -- Tuntui todellakin siltä, kuin hänellä ja Viggolla olisi otsassaan leima, jossa luki: "Syytä vain minua!"--Viimeinen asia, mitä hän nyt tarvitsi, oli taas yksi aikuinen Andersin ja Laylahin kotona kertomassa, että hän teki vaikka mitä kamalaa. Eikä hän edes ollut tehnyt mitään! (s. 70, 140 ja 151)
Kiusaaja-Simonin perhetaustoja avataan hieman ja tarjotaan ainakin yksi selitys, miksi Simon on sellainen kuin on. Hänen isänsä on todella ankara, jopa väkivaltaan taipuvainen ja poika siirtää kipuilunsa vielä heikommassa asemassa olevien nälvimiseen. Toisten systemaattinen piinaaminen ei tokikaan ole oikein, mutta kiusaajalla itselläänkin on usein ongelmia. Mielenkiintoista tarttua sarjan seuraavaan osaan, kuinka korppipoikien tarina tästä etenee.
Ulkona alkoi olla jo pimeä, mutta hän ei saanut mennä ihan vielä sisään.--– Vielä sata lyöntiä, niin olet valmis tältä päivältä, Puukässä-Thomas sanoi. – Jos saa köniinsä lastenmailoja käyttävältä aloittelijalta, on aika treenata kovemmin, eikö niin?
– Kyllä isä, Simon vastasi.
– Paino vasemmalla jalalla, Puukässä-Thomas käski ja läpsäisi Simonia takaraivoon. – Paino. Etummaisella. Jalalla. Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, ennen kuin se menee kalloosi? (s. 53)
Arvosana:
Takakannesta:
Menestyssarja täynnä hyytävää kauhua ja yliluonnollisia olentoja.
Veljekset Alrik ja Viggo ovat palauttaneet rauhan kotikaupunkiinsa Mariefrediin auttamalla raivostunutta henkiolentoa. Tyyni kausi jää kuitenkin lyhyeksi, kun asukkailta alkaa selittämättömästi kadota tavaroita. Alrik on helppo kohde syytöksille, vaikka tosiasiassa tapahtumien taustalla on noituus. Kuvioihin ilmaantunut salaperäinen Iris herättää yhä uusia kysymyksiä. Kuka hän oikein on?
Pohjoismaiseen mytologiaan perustuvassa Pax-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Loitsusauva, Tuonenkoira ja Ihtiriekko.
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2022
Alkuperäinen nimi: Bjäran (2015)
Kuvittanut: Henrik Jonsson
Kuvittanut: Henrik Jonsson
Sarjassa ilmestyneet osat:
- Loitsusauva
- Tuonenkoira
- Ihtiriekko
- Para
- Kummitus
- Näkki (ilmestyy helmikuussa 2023)
En ole tuota Holopaisen Iik-sarjaa lukenut. Vähän haikeasti toivon, että hän kirjoittaisi vielä kirjoja vähän vanhempaan makuun. Pidän todella paljon hänen fantasiasarjoistaan.
VastaaPoistaToivon samaan. Holopaisen Sonja-sarja oli ensikosketukseni fantasiaan seiskaluokkalaisena. (Viime vuonna sain viimein kokoelmiini puuttuvan Kristallien valtakunnan, jota ei juuri koskaan ole tarjolla.) Siitä alkaen ahmin kaikki hänen nuorten fantasiakirjansa ja etenkin lukiossa ollessani alkanut Syysmaa-sarja ihastutti feminismillään. Myös hänen scifipuolen teoksensa Molemmin jaloin ja Ihon alaiset ovat mainioita teoksia.
Poista