Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 11 | Jäätävää kauhua

  

Eilen avautui luukku Hemulin kirjahylly -blogissa ja huomenna julkaistaan luukku Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Tämänpäiväisessä luukussa hypätään niin talvisiin kuin jouluisiinkin kauhutunnelmiin kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen kanssa. 

   

"Keskellä hiljaista erämaata uinuu kolkko rakennus 

kuin valtava lumilinna tai hylätty ja jäätynyt palatsi."

   

   

Jäätävää on osa Nordic Horror -kirjasarjaa, jonka jokainen teos on itsenäinen tarina. Luin Halloween-lukuhaasteeseen steampunk-mausteilla varustetun Kellopelikuiskaajan ja nyt joulukalenteriin tämän lumiseen Lappiin sijoittuvan Jäätävää. 

   

Huomasin jo nyt pari toisteista seikkaa. A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takana ovat Riina ja Sami Kaarla sekä Anders Vacklin. Kolmikko tykkää sijoittaa teoksiinsa pieneen kameo-rooliin Horkan. Kellopelikuiskaajassa se oli eräs sivuhahmo, tässä nimi puolestaan löytyy autiotuvan oven yläpuolelta. Molemmissa kirjoissa päähenkilöt ovat myös olleet orpoja, joilla on epätavallinen huoltaja ja joiden välille on viritelty romanssinpoikasta. 

  

Sääntö numero yksi: Olet suuressa vaarassa, joten jos ikinä saat tilaisuuden, juokse henkesi edestä. Älä koskaan katso taaksesi. 

Sääntö numero kaksi: Piilota tunteesi syvälle. Älä tunne mitään, jos vain mahdollista. 

Sääntö numero kolme: Jos pääset karkuun, älä koskaan sano kenellekään, että olit joskus orpo. Pysy korvessa piilossa elämäsi loppuun saakka. (s. 19-20)

  

Kirjastoammattilaiset ja opettajat ovat vuosia toivoneet lisää nuortenkauhua ja Nordic Horror yrittää vastata siihen, joskin vaihtelevalla menestyksellä. Sarja on kustantamon sivuilla ikäsuositeltu 15+, mutta en itse laittaisi niin korkeaa rajaa näihin, sanoisin, että nuoret kuudesluokkalaisesta ylöspäin saisivat tästä paljon enemmän. Onhan näissä kirjoissa jonkin verran raakuutta, mutta ei esimerkiksi lainkaan seksiä. Tarina tunteita syövistä demoneista muistuttaa jossakin määrin The Promised Neverland -mangasarjaa, jota voin suositella isosti.

  

Jäätävän päähenkilö on melkein puolet kirjasta kuusivuotias, mutta loppupuolella sankarimme kasvaa ensin neljä ja lopulta kymmenen vuotta vanhemmaksi ja kohtaa tunteensa varastaneet demonit. Pohdin puolison kanssa, kirjaa nukkumaan mennessä lukiessani, että kuinkahan moni yli 15-vuotias mahtaa jaksaa lukea pikkulapsesta päähenkilönä (vaikka lapsi aikuisten romaanin päähenkilönä toimiikin, nuori halunnee mieluummin lukea lähellä omaa ikäänsä olevista tai hieman vanhemmista hahmoista). 

    

Seinustalla on läjä erilaisia pieniä matkalaukkuja. Yksi on raollaan ja kurkistan siihen. se on sullottu täyteen pieniä kenkiä. Raotan lähintä pahvilaatikkoa. Siinä on tusinoittain lasten silmälaseja. Laatikon takana on paperipussi, jossa on jotakin pehmeää. Avaan pussin ja työnnän käteni varovasti sisään. Hiuksia! 

--

"Pidetään huoli, ettei meistä jää jäljelle vain tuollaisia juttuja", Seita sanoo vakavana. (s. 28-29)

  

Ei tämä lopulta aivan niin huono ollut kuin kuulemieni kommenttien perusteella pelkäsin. Kirjaa kun on kuvattu mm. Goodreadsissa näin: "Todella sekava kirja.", "miten voikaan noin lyhyt tarina vilistä jänniä epäjohdonmukaisuuksia", "ei edes selvinnyt mihin aikaan tän pitäis sijoittua, menneisyyteen, nykypäivään, tulevaisuuteen, hä?" ja "Minun on vähän hankala nähdä, että kauhusta innostuneet, edistyneemmät yläkouluikäiset lukijat välttämättä tarttuisivat tähän, kun kauhistuttavampaakin on tarjolla."

  

Minun fiilis kirjan ajankuvasta on, että suunnilleen 70-luvulla tässä operoidaan. Orpokoti "on kuin unohdettu paikka, joka on piilossa muulta maailmalta" keskellä Lapin erämaata, missä lapsia katoaa koko ajan ja Armaksen vanhempien kuoleminen lentokoneonnettomuudessa eivät kovin isossa haarukassa ole voineet olla mahdollisia yhtä aikaa. 

  

"Sadan vuoden välein nämä ikuisesti elävät demonit ylittivät todellisuuksien väliset portit ja kiertelivät ympäri tätäkin maailmaa. Ne nauttivat maailmojen tuhoamisesta -- Todellisuuksien väliset portit suljettiin ja tuhottiin. Mutta muutamia demoneita jäi vielä ansaan tähän maailmaan. Viimeiset demonit pakenivat lopulta silloin vielä autioon pohjoiseen ja maailma jakautui kahtia." (s. 73-76)

  

Kirja ei ollut niin sekava, kuin moni lukija on sen kokenut, mutta epäjohdonmukainen se on, niin kuin joku totesi. Ollakseen täysin vailla tunteita, Armas tuntee hyvin paljonkin kaikkea ja osaa nimetä tapaamiensa olentojen tunteita. Jo 15 sivua tunteidensa menettämisen jälkeen Armas pelästyy. Tunteeton ihminen olisi ehkä reagoinut yllättymällä... mutta sekin olisi ollut kenties toteamisen tasolla. Tunteet eivät oikeassa maailmassa kuitenkaan ole näin yksiviivaisia, vaan jokaisessa niissä on paljon murusia eri tunteista - siksi en usko, että kukaan voisi koskaan poimia niitä yksitellen pois kuin kirsikoita kakun päältä.

  

Miksi Armasta seurataan niin pitkään lapsena? Toki hahmon ja tarinankin maailmaa on hyvä pohjustaa, mutta sitä olisi voinut laittaa vaikka takaumiin. Lisäksi Armas oli erittäin aikuismaisesti ja filosofisesti ajatteleva lapsi, mikä tuntui todella epäuskottavalta. Seita on saman ikäinen kuin Armas, mutta on silti laatinut mainion pakosuunnitelman ja varustautunut, koska on löytänyt orpokodin kirjastosta teoksen natiiviamerikkalaisesta tarusta. Sillä vaihtoehtoja orpolapsille tässä laitoksessa on vain kolme, joko antautua, kuolla oman käden kautta tai paeta. Rankkoja teemoja ja päätöksiä noin nuorelle. 

  

"Kaunis tarina", myönnän. "Siitä, mitä on... olla täällä. Olla ihminen"

--

"En usko, että se on totta", Seita tuhahtaa -- "He tiesivät taatusti, että sudet eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat vain susia."

--

Seita antaa vielä oikean suukon. Se on ensimmäinen suukkoni tytöltä ja tuntuu hyvältä, mutta samalla hyvin oudolta. -- Toivon salaa, että se ei jäisi viimeiseksi suukoksi häneltä. (s. 31 ja 36)

  

Vertailin tätä jatkuvasti Kellopelikuiskaajaan. Jäin kaipaamaan (tältäkin) kirjalta paljon enemmän - näistä aineksista olisi pitänyt pystyä ottamaan enemmän irti, vaikkapa sitä kauhua, mitä tämä kovasti haluaa olla. Kieli tässäkin on yhtä aikaa paikoin kaunista ja mutta usein todella yksinkertaisilla lauseilla rakennettua. Selitykset olivat puolivillaisia ja liikaa jää lukijan pääteltäväksi. Tässä oli myös todella paljon ärsyttävyyteen saakka toisteisia lauseita. "Olen jo kymmenen ja osaan metsästää", "nyt olen jo neljätoista", "olen kuusitoista ja yksin metsällä" ja jokaisen takaisen saadun tunteen jälkeen Armas julistaa esim. "olen Pelko" (jolla viitataan siihen kirjaan, jota Seita luki). Kirjan nimeäkin on onnistuttu viljelemään todella paljon, sillä sää on usein jäätävä. 

  

Hän on hämmästyttävän kaunis metsänpeikoksi, jolla on korpilammet silminään. (s. 118)

  

Loppu oli paljon tyydyttävämpi kuin Kellopelikuiskaajassa, vaikka tuntuikin hieman liian siirappiselta - nohm ehkä päähenkilö sen ansaitsee kokemustensa jälkeen. Kymmenen vuotta liki erakkona erämaassa vailla tunteita (jotka saa sitten kertarytinällä takaisin) ei varmastikaan tee hyvää mielenterveydelle. Kuvitusta tässäkin on paitsi ulko- myös sisäkansissakin ja se on aivan 5/5. Lisääkin olisin mielelläni nauttinut. Saan tällä sentään  suoritettua omassa Ihana susi -lukuhaasteessani kohdan, kirjassa on susia.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

  

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

  

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä - demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

Nordic Horror -sarjan luoja A. R. S. Horkka on julkisuutta ja määritelmiä kaihtava hahmo suoraan varjojen valtakunnasta, salaperäisyydessään kuin tarina itsekin tarinoidensa joukossa. Mutta A. R. S. Horkka on myös salanimi, jonka takana ovat kirjailija-kuvittajatiimi Riina ja Sami Kaarla ja Anders Vacklin. Mestarillinen tekijäkolmikko on luonut kauhuromaanisarjan, jonka jokainen itsenäinen osa on mielikuvituksen ääriä luotaava syväsukellus pohjoismaisen pelon syövereihin.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)
• Valkean yön lapset (ilmestyy toukokuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjainstituutti

  

Parempaa luettavaa: Ilkka Auer: Kymnaasi ja Domowik, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja, Hertta Vierula Kuollut tyttö

    

"Öinen joulumaa on kuin noidan jäädyttämä valtakunta. 

Himmeästi valaistut piparkakkutalot ja hämärät matkamuistomyymäläkujat 

ovat suoraan kauhuelokuvien kuvastosta."

  

  

Arvostelukappale

  

Timo Parvela ja kuvittaja Pasi Pitkänen tekivät mainiota yhteistyötä Keple62-sarjassa ja sama henki jatkuu Varjot-trilogiassakin. En muistanut enää paljoa ensimmäisestä osasta Helähdyksestä, jonka luin vuosi sitten ja se vaikutti vähän kirjasta nauttimiseen. Kannattaakin siis lukea koko sarja lyhyessä ajassa, nyt kun se on kokonaan ilmestynyt.

Myyntikojujen ikkunat ovat pimeitä, ja huvipuistolaitteet näyttävät hämärässä vaanivilta jättiläishyönteisiltä. (s. 13)

Auroria sijaitsee toisessa ulottuvuudessa, josta on olemassa ihmisten maailmaan enää yksi portti. Hämmentävää kyllä, tullitonttu kysyy maahan tulevilta Peteltä, Saralta, Borikselta ja Isabellalta, onko näillä nuuskaa tai konjamiinia. Tämä, samoin kuin ilmaisut "tonttukillan kermapyllyt" ja "heittää jatulinpyllyä" kertovat, että tämä suunnattu vähän isommille lapsille (vaikka kustantaja antaakin tälle suosituksen 9+). Eihän noin nuori välttämättä vielä ymmärrä, mitä separatismi on (tässä siis kerrotaan, kuinka tonttujen ja maahisten välille syntyy riitaa, joka eskaloituu veriseksi taisteluksi, jonka hiillos jää vuosiksi kytemään). 

  

– Minä yhden sodan nähnyt olen. Tämän estää haluan. (s. 124)

  

Lisäksi tässä on misogyniaa, kun eräs tonttu kommentoi varjonparsijasta, että "tyttöjen kesken voi parsia -- on tärkeää osata ommella ja kotitöitäpöitä tehdä -- mutta poroajot miesten puuhaa ovat". (Tästä toki olisi hyvä jonkun selittää lukijoille, että tällainen ei siis ole hyväksyttävää käytöstä.) Aivan hyvin siis suositeltavissa viides-kuudesluokkalaisille, jos tonttujen ja joulupukin mainitseminen ei heitä liikaa pelota. Sarjasta nimittäin löytyy paitsi sotaa, myös irrotettuja varjoja (sieluja) ja Krampuksen syntytarina.

  

Krampuksesta tuli kuin vampyyri, joka imi ihmisten sieluja. (s. 136)

  

Oululaisena oli huvittavaa lukea Auroriassa sijaitsevasta Rajakylästä, täällä kun on saman niminen paikka, jolla on tietynlainen maine: "Kylä, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, on käytännössä vain yksi rähjäinen kadunpätkä erämaassa. Sen varrella olevat talot, jos niitä nyt sellaisiksi saattaa kutsua, ovat mitenkuten kasattuja maalaamattomia lautahökkeleitä. Kadulla raahustavat tontut, jos ne nyt edes ovat tonttuja, kantavat yllään säkkimäisiä ruskeita tai harmaita vaatekappaleita."

  

– Sinähän sanoit, että voit pelastaa meidät? Kirjaa lukemallako se tapahtuu? (s. 134)

  

Lukukokemusta voisi kuvailla sanoilla melankolisen harmaa väliosa, jolla on painostava tunnelma. Joulun viettokin saa uuden, kiehtovan selityksen. Nyt tiedän, minne parittomien sukkien puolikas (ja kaikki taloutemme teroittimet) ovat kadonneet. Tässä oli ihastuttavan paksu paperi, jota oli miellyttävää lehteillä. Lempilainaukseni kirjasta on: "Herja-ammukset lentävät, ja sanaruuti käryää." Parasta sanailua Parvelalta! Uhkaava, koukuttava loppu tuo mieleen Tarun sormusten herrasta (joka itseasiassa mainitaankin sivulla 48). Lisäksi Peten suhtautuminen kulkuseensa muistuttaa Frodon ja sormuksen suhdetta.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Jännitys tihenee, kun portti Auroriaan avautuu!

  

Trillerimäisen Varjot-sarjan toisessa osassa Pete ja Sara kiitävät ahkiolla joulun maailmaan, jossa valtaa pitää varjoilla itseään ruokkiva pimeys. Mitä joulupukille on tapahtunut?

  

Kuvittele tonttukylä. Söpöt pikkumökit, joiden ikkunat ovat kuurassa. Kuvittele ahkioita kiskovat porot, punaposkiset tontut ja tiukujen helinä. Ja sitten unohda se kaikki. Se on vain satua.

  

Pete ja Sara näkevät Auroriassa joulun karun todellisuuden. Ennen niin sopuisat kansat, tontut, maahiset, peikot ja hiidet, ovat ilmiriidoissa keskenään. Keneen ystävykset voivat luottaa maassa, jossa kaikki epäilevät toisiaan? Entä millaisia salaisuuksia joulupukin vanhasta muistikirjasta paljastuu?

  

Huippukaksikko Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen trillerimäisen sarjan toinen osa vie lukijansa yhä syvemmälle joulun maahan, jota hallitsee itseään varjoilla ruokkiva pimeys. Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

154 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

   

*****

  

"– Varjo. Se on epäluonnollista ja epäilyttävää. Ihminen, joka ei ole vielä eronnut varjostaan, 

pitää kiinni menneestä, takertuu historiaan, joka on valheiden historiaa. 

Meidän pitää tuomita sellainen. Ei isänmaallisella ihmisellä ole varjoa. 

Maahan lankeava varjo paljastaa teille valheen ja mädän."

     

  

Arvostelukappale

  

Krampus on ollut tänä vuonna lasten jännitys- ja kauhukirjoissa paljon esillä, sillä Anu Holopaisen Iik! -sarjassa edellinen kirja oli nimetty ytimekkäästi Krampukseksi, aivan kuten tämä Varjot-trilogian päätösosakin.

  

Pensasaitojen luurangot, hautakivipostilaatikot ja sadevesikaivojen kalmanhöyryt reunustavat heidän epätoivoista pakoaan. (s. 56)

  

On iloni kertoa, että tämä itsenäisyyspäivänä lukemani sinivalkoinen kotimainen teos jätti jälkeensä todella vaikuttuneen fiiliksen, etenkin kun kaksi ensimmäistä osaa eivät täysillä hurmanneet. Krampus oli ahdistavan ajankohtainen, hengästyttävän vauhdikas ja yllätyksellinen päätösosa. Kannattaa siis sinnitellä sarjan parissa, koska tätä ei kannata ohittaa! Ehdottomasti trilogian paras kirja, joka piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

– Aiotko soittaa johonkin? Sara kysyy. 

– Joo, kadotettujen sielujen löytötavaratoimistoon, Pete sanoo ja naurahtaa väsyneesti. (s. 86)

  

Ihmisten puolue rasistisine mielipiteineen, valeuutisineen ja ilmastonmuutosdenialismineen oli todella terävää nykyajan yhteiskuntakritiikkiä. Etenkin näin eduskuntavaalien alla hyvä herättää myös nuoret huomaamaan nämä asiat. (Kirjassahan yksi presidenttiehdokkaista päättää julistaa itsensä vaalien voittajaksi poikkeusaikoihin vedoten, eikä hän hyväksy muita lopputuloksia, koska ne olisivat väärennettyjä. Kuulostaako yhtään tutulta?)

  

– Kaupunkiimme perustettiin pakolaisten vastaanottokeskus, vaikka emme sitä tänne halunneet. Meillä on omat ongelmamme, pienten ihmisten ongelmat. Emme kaipaa muiden ongelmia hoidettavaksemme.

--

– Pääkaupungin vapaamieliset puhuvat ilmastonmuutoksesta. He pelottelevat teitä pandemioilla ja jäätiköiden sulamisella. Älkää kuunnelko heidän valheitaan. Eivät ne ole meidän murheitamme eivätkä edes totta, ja vaikka olisivatkin, emme me niille ongelmille kuitenkaan mitään voi. Minä ja puolueeni kerromme teille oikean totuuden. Sellaisen totuuden, jonka me voimme hyväksyä, joka miellyttää teitä. Kaikki ongelmamme johtuvat muualta tulleista, ne ovat muualla syntyneitä ongelmia, ja se on totuus. 

--

– Ja sitten on tämä virus -- He ovat tuoneet sen mukanaan. Se on vaarallinen -- Viha on hyvä asia, kun sen hallitsee ja sitä käyttää oikein -- Vihaamme sitä, mitä pelkäämme. Vihaa pelätään, mutta todellisuudessa viha on suurinta rakkautta. Vihan avulla puolustamme niitä, joita rakastamme. (s. 26-27 ja 55)

  

Tarina vuorottelee ihmisten maailman ja Aurorian välillä. Pete, Sara ja Uudit yrittävät selvittää, kun on uusi Joulupukki, mitä kummaa Krampus puuhailee ja voisiko hänet jotenkin päihittää, ennen kuin kaikki luhistuu kaaokseen. Välillä ollaan Auroriaan jääneiden, pienen hengissä säilyneen joukon luona pohjattoman lähdejärven Pakasaivon rannalla. Jälkimmäisessä on aivan upeaa kuvitusta ja kerrontaa. En kyllä olisi osannut arvata, kuinka tarina päättyy. Tässä oli todella monta hienoa, ennalta-arvaamatonta käännettä, ja vaikka loppu on onnellinen, se ei ole mitenkään tarpeettoman siirappinen. Pakko vaan arvostaa pitkän linjan ammattilaista, joka osaa taputella näinkin hajallaan olleeseen tarinaan tyydyttävän lopun. 

  

Sarasta tuntuu samalta kuin putoaisi kaninkoloon, jollainen oli Liisa Ihmemaassa -kirjassa. Uusi maailma, uudet säännöt. (s. 30)

  

Pieni miinus tulee sokean hahmon kuvailusta stereotyyppisine mustine laseineen ja opaskoirasta, joka nuuski erään hahmon kättä, vaikka ne on opetettu olemaan välittämättä muista kuin omasta ihmisestä. Kannattaa seurata YouTubessa Molly Burkea, jos haluaa tietää, millaista on arki opaskoiran kanssa.  

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Valtaavatko varjot maailman?

  

Trillerimäinen jouluseikkailu huipentuu, kun Pete ja Sara palaavat Auroriasta ihmisten maailmaan ja kohtaavat vääristyneen todellisuuden.

  

Ihmiset ovat menettäneet varjonsa, ja maailmasta on tullut paikka, jossa jokainen huolehtii vain itsestään. Krampus lietsoo ympärilleen vihaa, jonka pauhua kulkusen hento helähdys ei pysty peittämään.

  

Ystävykset eivät silti luovu toivosta, sillä vanha joulupukki on jättänyt heidän tehtäväkseen löytää itselleen seuraajan. Salaperäisten tiukujen avulla heidän on pelastettava paitsi oma maailmansa myös Aurorian valtakunta. Mutta minkä muodon Krampus on ottanut ihmisten maailmassa, ja kuinka varjojen herran voi kukistaa?

  

"Jälkeen pitkän pimeän yön koitti huomen.

Valkeni näky kuin maasta tuonen.

Vain usva väreili yllä kalmojen.

Krampus on herra varjojen."

  

Sammaleenvihreä kulkunen lepää Uuditin kämmenellä. Hän nostaa sen varovasti korvalleen ja kuuntelee. Metallisen pallon sisältä kuuluu vaimeaa, rauhoittavaa huminaa. Se on kuin puiden latvusten yli puhaltava leuto kesäinen tuuli. Mitä jos maailmojen tuhoutumisen ja pelastumisen välissä on tosiaan vain tämä vaatimaton metallikuula?

  

Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

147 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus