"Arkeologi on maailman väärinymmärretyin ammatti"
Miina Supinen lienee monelle tuttu aikaisemman kirjansa, Liha tottelee kuria kirjoittajana. Minulle Säde on häneltä ensimmäinen lukemani teos, joten jotkin tyylikeinot tulivat hieman yllätyksenä. Teosta kuvaillaan humoristiseksi, mutta kyseessä ei ole mikään vitsikirja. Supisen huumori on varsin poikkeavaa ja sitä joutuu paikoin etsimään suurennuslasilla. Erilaisuuden hyväksyminen on kuitenkin teoksessa paljon näkyvämpi teema. Esimerkiksi naapurin hunnutettua naista katseleva Säde ajattelee onko hän rasisti, voisiko tutustumalla tuohon "kummitukseen" löytää kankaan takaa ihan oikean kivan ihmisen.
Teos on nimetty arkelogiaa opiskelleen päähenkilön Säteen mukaan. Hänellä on nörtti, asperger-poikaystävä Antti (jonka hän on tuntenut päiväkodista asti), joka ahdistuu sosiaalisissa tilanteissa, ja johon minun oli helpointa samaistua. (Antin koodaama peli Zzzzombies! ja sen narkoleptinen selviytyjä oli ideana ihastuttava, tahtoo pelata tuota peliä!)
Kerronta etenee eriaikaisten takaumien avulla, kertojina vuorottelevat suomalainen parikymppinen, blondi Säde ja brittiläinen (mutta ilmeisesti kreikkalaista sukujuurta oleva) ei-enää-niin-nuori arkeologi Victor "täysmulkku" Allcock. Vic kertoo omat osuutensa kuolemansa jälkeen ja vain muutamassa kohtaa Vicin henki(kö?) kertoo sen hetkisestä reaaliajasta, joka siis sijoittuu muuhun kerrontaan nähden tulevaisuuteen.
Säde tuntee Vicin kaivauskurssilta Kreikasta, kun he yhdessä monikansallisen opiskelijaryhmän kanssa kaivoivat tumulusta, hautakumpua. Jo tuolloin Säde lämmitti Vicin sänkyä. Nyt Vic on tulossa kaivauksille Suomeen, kun hänen ystävänsä, räväkkä kreikkalais-suomalainen Voula Papadupoulos kutsuu hänet tutkimaan muutamaa kivilatomusta, jotka ovat vaarassa tuhoutua laajentuvan asutuskeskusksen rakennustöissä. Voula on perustanut sukukartanollaan olleen Tiedon Akatemian tiloihin metsäihmisten kultin, jossa palvotaan vanhoja suomalaisia jumaluuksia. Kahdeksaisen kultti sijaitsee jossain Itä-Helsingin uuden metroaseman lähettyvillä, joten Sädekin pääsee melkein opistolle saakka julkisilla kulkuvälineillä.
Joistakin kirjoista on todella vaikeaa kirjoittaa. Tällaisia ovat etenkin todella hyvät ja toisaalta todella huonot teokset. Säde menee tuohon jälkimmäiseen vaakakuppiin. Mikä tekee Säteestä minulle huonon lukukokemuksen?
Ensimmäinen pettymys syntyi litteistä hahmoista. Säde jää paperinohueksi hahmoksi, jonka ajatusmaailmaan on vaikeaa tarttua: onko hän raivokas ateisti vai uskooko hän sittenkin yliluonnolliseen? Vic sanoo ajattelevansa peniksellään ja hän saakin aikaiseksi kaikenlaista Säteen lakanoiden välissä, mutta todellinen seksuaalinen lataus jää kuitenkin puuttumaan. Panopuuhat tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta ja lukijoita kosiskelevilta. Mielenkiintoisimmat hahmot eli Antti ja Voula jäivät mielestäni vähän liian pieneen rooliin. He olivat miellyttävänä mausteena muuten tasapaksussa tarinassa.
Toinen pettymys tuli kielestä. Teos on täynnä kirjoitus- ja näppäilyvirheitä: kirjaimia (mm. yhden hahmon nimi on kerran typottu) ja kokonaisia sanoja puuttuu, repliikkien aluista puuttuu lainausmerkkejä ja välillä rivityksessäkin on heittelyä. (Mieheni kohotteli kulmakarvaansa useampaankin kertaan, kun bongailin kirjoistuvirheitä, joita oli joskus jokaisella sivulla.) Välillä olikin siis todella vaikeaa ymmärtää joitain vailinaisia lauseita tai sitä, kuka puhuu. Teos olisi siis kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Olin hyvin pettynyt tällaisiin virheisiin suomalaisessa teoksessa, etenkin luettuani paria kirjaa aikaisemmin äärimmäisen tyylipuhtaan Jenny Kangasvuon Sudenveren.
Supisella oli myös outo tyyli kertoa "itsestään selviä" asioita, jotka lukija oli jo päätellyt tai jotka olivat kokonaan turhia. Esimerkiksi Vic, joka puhuu "haudan takaa", toteaa jossain vaiheessa, että kaikki tässä teoksessa puhuvat suomea, vaikka oikeasti Viciä ympäröi kielten sekamelska ja huonosti äännetty englanti. Hän myös kertoo saaneensa kuoltuaan kyvyn nähdä ja tietää kaiken, muttei tiedä omaa kohtaloaan, miksi ei ole siirtynyt eteenpäin vaan seuraa Säteen elämää välitilastaan käsin. Lisäksi kirjailjalla oli tapana toistella lähes indettisesti samansisältöisiä lauseita lyhyen ajan sisällä - aivan kuin hän olisi kirjoittanut saman ajatuksen kahdesti, mutta ei osannut päättää kummassa kohdassa teksti näyttää paremmalle.
Kolmas pettymys tulee juonesta. Yrittääkö teos vitsailla pakanuudella, kritisoida uskontoja vaiko esittää uudenlaisen näkemyksen kuolemanjälkeiseen elämään? Ainakaan suuri murhamysteeri, eli kuinka Vic kuoli oli varsinainen floppi, niin kuin miehen koko elämäkin oli. Ehkä tämä onkin kirjan ainoa sanoma: niin makaa kuin petaa. Jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi teoksessa myös esiintyy. Säde aloitti aikoinaan arkeologian opiskelemisen, sillä hänen mielestään ei ollut mitään syytä aloittaa opiskelemaan mitään oikeasti järkevää. "Eihän [arkeologiasta] ole mitään hyötyä kenellekään." (s. 131) Kreikassa Vic haukkui Sädettä huonoksi arkeologiksi, koska tämä on niin epäjärjestelmällinen ja totesi, että tämän kannattaisi lopettaa homma alkuunsa, niin kuin tämän myöhemmin kerrotaan tehneenkin.
Teoksella oli kuitenkin hyvätkin hetkensä: Supinen puhuu Vicin suulla, kuinka suomalaisesta arkeologiasta ja löydöttömyydestä. Supinen myös selittää teoksessaan lintukodon etymologiaa ja kuvailee kiehtovasti Voulan muinaissuomalaista uskoa metsänpeittoineen. Yhdessä kohtaa, kun Säde toteaa Kalevalan olevan Lönnrotin fanifiktiota, hymähdin pariin otteeseen. Tuli niin elävästi mieleen parin vuoden takainen Kalevala-luentosarja, jossa viitattiin vähän vastaavasti kansalliseepokseemme. Arkeologia aiheista romaania ei tokikaan voi tehdä ilman Indiana Jones-viittauksia, joita Supinen onkin heittänyt mukaan pariin otteeseen, myös Ior Bock ja elämäntapaintiaanit vilahtavat tekstissä. Supisen viittaus Avatariin nosti hymyn kasvoilleni, olin itse nimittäin kirjoittanut jotain samantapaista Utopiat ja dystopiat kurssin esseeseeni Ursula K. Le Guinin teoksesta Maailma, vihreä metsä.
Vaikka teoksesta muodostuikin minulle aika negatiivinen lukukokemus, voin silti todeta, että joku toinen lukija saa tästä varmasti enemmän irti (esimerkiksi alla olevista blogeista löytyy monta kirjasta pitänyttä lukijaa). Arkeologiaan liittyvä asiapuoli vaikutti ainakin päällisin puolin todenmukaiselta. Teoksessa on myös ajankohtainen aspekti Kreikan talouskriiseineen ja älypuhelimineen.
Teos on nimetty arkelogiaa opiskelleen päähenkilön Säteen mukaan. Hänellä on nörtti, asperger-poikaystävä Antti (jonka hän on tuntenut päiväkodista asti), joka ahdistuu sosiaalisissa tilanteissa, ja johon minun oli helpointa samaistua. (Antin koodaama peli Zzzzombies! ja sen narkoleptinen selviytyjä oli ideana ihastuttava, tahtoo pelata tuota peliä!)
Kerronta etenee eriaikaisten takaumien avulla, kertojina vuorottelevat suomalainen parikymppinen, blondi Säde ja brittiläinen (mutta ilmeisesti kreikkalaista sukujuurta oleva) ei-enää-niin-nuori arkeologi Victor "täysmulkku" Allcock. Vic kertoo omat osuutensa kuolemansa jälkeen ja vain muutamassa kohtaa Vicin henki(kö?) kertoo sen hetkisestä reaaliajasta, joka siis sijoittuu muuhun kerrontaan nähden tulevaisuuteen.
Säde tuntee Vicin kaivauskurssilta Kreikasta, kun he yhdessä monikansallisen opiskelijaryhmän kanssa kaivoivat tumulusta, hautakumpua. Jo tuolloin Säde lämmitti Vicin sänkyä. Nyt Vic on tulossa kaivauksille Suomeen, kun hänen ystävänsä, räväkkä kreikkalais-suomalainen Voula Papadupoulos kutsuu hänet tutkimaan muutamaa kivilatomusta, jotka ovat vaarassa tuhoutua laajentuvan asutuskeskusksen rakennustöissä. Voula on perustanut sukukartanollaan olleen Tiedon Akatemian tiloihin metsäihmisten kultin, jossa palvotaan vanhoja suomalaisia jumaluuksia. Kahdeksaisen kultti sijaitsee jossain Itä-Helsingin uuden metroaseman lähettyvillä, joten Sädekin pääsee melkein opistolle saakka julkisilla kulkuvälineillä.
Suomi oli arkeologille suunnilleen yhtä kiinnostava kaivauskohde kuin kissanhiekkalaatikko. (s. 28)
Joistakin kirjoista on todella vaikeaa kirjoittaa. Tällaisia ovat etenkin todella hyvät ja toisaalta todella huonot teokset. Säde menee tuohon jälkimmäiseen vaakakuppiin. Mikä tekee Säteestä minulle huonon lukukokemuksen?
Hän asettui tielleni kädet levällään, leuka yläviistossa, auringon säteet takana, hiukset ja ihokarvat pelkkää kultaa. (s. 132-133)
Ensimmäinen pettymys syntyi litteistä hahmoista. Säde jää paperinohueksi hahmoksi, jonka ajatusmaailmaan on vaikeaa tarttua: onko hän raivokas ateisti vai uskooko hän sittenkin yliluonnolliseen? Vic sanoo ajattelevansa peniksellään ja hän saakin aikaiseksi kaikenlaista Säteen lakanoiden välissä, mutta todellinen seksuaalinen lataus jää kuitenkin puuttumaan. Panopuuhat tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta ja lukijoita kosiskelevilta. Mielenkiintoisimmat hahmot eli Antti ja Voula jäivät mielestäni vähän liian pieneen rooliin. He olivat miellyttävänä mausteena muuten tasapaksussa tarinassa.
Kyky rakentaa todellisuutta oli sivistyneiden ihmisten merkki. (s. 96)
Toinen pettymys tuli kielestä. Teos on täynnä kirjoitus- ja näppäilyvirheitä: kirjaimia (mm. yhden hahmon nimi on kerran typottu) ja kokonaisia sanoja puuttuu, repliikkien aluista puuttuu lainausmerkkejä ja välillä rivityksessäkin on heittelyä. (Mieheni kohotteli kulmakarvaansa useampaankin kertaan, kun bongailin kirjoistuvirheitä, joita oli joskus jokaisella sivulla.) Välillä olikin siis todella vaikeaa ymmärtää joitain vailinaisia lauseita tai sitä, kuka puhuu. Teos olisi siis kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Olin hyvin pettynyt tällaisiin virheisiin suomalaisessa teoksessa, etenkin luettuani paria kirjaa aikaisemmin äärimmäisen tyylipuhtaan Jenny Kangasvuon Sudenveren.
Supisella oli myös outo tyyli kertoa "itsestään selviä" asioita, jotka lukija oli jo päätellyt tai jotka olivat kokonaan turhia. Esimerkiksi Vic, joka puhuu "haudan takaa", toteaa jossain vaiheessa, että kaikki tässä teoksessa puhuvat suomea, vaikka oikeasti Viciä ympäröi kielten sekamelska ja huonosti äännetty englanti. Hän myös kertoo saaneensa kuoltuaan kyvyn nähdä ja tietää kaiken, muttei tiedä omaa kohtaloaan, miksi ei ole siirtynyt eteenpäin vaan seuraa Säteen elämää välitilastaan käsin. Lisäksi kirjailjalla oli tapana toistella lähes indettisesti samansisältöisiä lauseita lyhyen ajan sisällä - aivan kuin hän olisi kirjoittanut saman ajatuksen kahdesti, mutta ei osannut päättää kummassa kohdassa teksti näyttää paremmalle.
En mä ole masentunut. Mulla on uskonkriisi. Kun en pysty olemaan ateisti, murskaudun tähän eksistentiaaliseen kriisiini, kun millään ei ole väliä ja kohta mä kuolen. (s. 158)
Kolmas pettymys tulee juonesta. Yrittääkö teos vitsailla pakanuudella, kritisoida uskontoja vaiko esittää uudenlaisen näkemyksen kuolemanjälkeiseen elämään? Ainakaan suuri murhamysteeri, eli kuinka Vic kuoli oli varsinainen floppi, niin kuin miehen koko elämäkin oli. Ehkä tämä onkin kirjan ainoa sanoma: niin makaa kuin petaa. Jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi teoksessa myös esiintyy. Säde aloitti aikoinaan arkeologian opiskelemisen, sillä hänen mielestään ei ollut mitään syytä aloittaa opiskelemaan mitään oikeasti järkevää. "Eihän [arkeologiasta] ole mitään hyötyä kenellekään." (s. 131) Kreikassa Vic haukkui Sädettä huonoksi arkeologiksi, koska tämä on niin epäjärjestelmällinen ja totesi, että tämän kannattaisi lopettaa homma alkuunsa, niin kuin tämän myöhemmin kerrotaan tehneenkin.
Katsos kulta, maailma on absurdi. Täällä ei ole kausaliteetteja, tai mitään sellaisia sopimuksia, että kun elää siivosti, niin loppujen lopuksi tulee palkinto. On välinpitämätön universumi, elämän ja kuoleman kierto, jolla ei ole mitään syytä tai tarkoitusta. Albert Camus sanoi, että sen takia ihmiset tekivät itsemurhia. (s. 274)
Teoksella oli kuitenkin hyvätkin hetkensä: Supinen puhuu Vicin suulla, kuinka suomalaisesta arkeologiasta ja löydöttömyydestä. Supinen myös selittää teoksessaan lintukodon etymologiaa ja kuvailee kiehtovasti Voulan muinaissuomalaista uskoa metsänpeittoineen. Yhdessä kohtaa, kun Säde toteaa Kalevalan olevan Lönnrotin fanifiktiota, hymähdin pariin otteeseen. Tuli niin elävästi mieleen parin vuoden takainen Kalevala-luentosarja, jossa viitattiin vähän vastaavasti kansalliseepokseemme. Arkeologia aiheista romaania ei tokikaan voi tehdä ilman Indiana Jones-viittauksia, joita Supinen onkin heittänyt mukaan pariin otteeseen, myös Ior Bock ja elämäntapaintiaanit vilahtavat tekstissä. Supisen viittaus Avatariin nosti hymyn kasvoilleni, olin itse nimittäin kirjoittanut jotain samantapaista Utopiat ja dystopiat kurssin esseeseeni Ursula K. Le Guinin teoksesta Maailma, vihreä metsä.
Minä luulin, että tilanne on vähän niin kuin Avatarissa, että pahojen kapinallisten tiejyrät tuhoavat teidän pyhät metsänne. (s. 264)
Vaikka teoksesta muodostuikin minulle aika negatiivinen lukukokemus, voin silti todeta, että joku toinen lukija saa tästä varmasti enemmän irti (esimerkiksi alla olevista blogeista löytyy monta kirjasta pitänyttä lukijaa). Arkeologiaan liittyvä asiapuoli vaikutti ainakin päällisin puolin todenmukaiselta. Teoksessa on myös ajankohtainen aspekti Kreikan talouskriiseineen ja älypuhelimineen.
Arvosana:
Takakannesta:
Vic
Allcockilla ei ollut mitään odotuksia kuoleman jälkeisestä elämästä.
Mutta täällä hän yhä on, katsoassa kun vakava nainen vetää vakvaa pokaa
pulkassa lumimyrskyn läpi. Mitä oikein tapahtui? Elämäniloinen Säde ja
kyyninen Vic ahkeroivat arkeologisilla
kaivauksilla Suomessa. Työtä johtaa karismaa leiskuva Voula ja kirjava
joukko muinaisjumalia palvovia opetuslapsia. Kotona Sädettä odottaa
menestyspelejä koodaava Antti.
Mitä kaivauksilta löytyy? Onko jumalia olemassa? Kuka voittaa huolettoman Säteen sydämen?
Säde on poikkeuksellinen kolmiodraama, komedia tieteen ja uskon yhteentörmäyksestä, kasvukertomus ja lajityyppejä yhdistelevä tarina ateistista, joka haluaa kulttiin. Säde on Miina Supisen toinen romaani. Itket ja naurat.
Mitä kaivauksilta löytyy? Onko jumalia olemassa? Kuka voittaa huolettoman Säteen sydämen?
Säde on poikkeuksellinen kolmiodraama, komedia tieteen ja uskon yhteentörmäyksestä, kasvukertomus ja lajityyppejä yhdistelevä tarina ateistista, joka haluaa kulttiin. Säde on Miina Supisen toinen romaani. Itket ja naurat.
328 sivua, WSOY 2013
Kirjasta mm täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Itä-Suomen ylioppilaslehti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjasfääri, Kaiken voi lukea!, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Pisara, Salamatkustaja, Aittatonttu
Miina Supisen haastattelu Yle Aamun kirja
Samantyylisiä kirjoja: Tom Knox: Pahan koodi, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, Steve Alten: Mayojen testamentti, Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
Miina Supisen haastattelu Yle Aamun kirja
Samantyylisiä kirjoja: Tom Knox: Pahan koodi, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, Steve Alten: Mayojen testamentti, Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti