"Se on alusta loppuun aivan hassusti."
Kirjastossa oli valittavissa tästä Lewis Carrollin klassikkosadusta kaksi eri painosta. Toinen oli alkuperäisen kuvittajan John Tennielin ja toinen Tove Janssonin kuvittama. Valitsin lopulta luettavakseni Tove-version, ihan hänen juhlavuotensa kunniaksikin. Liisasta on tarjolla useampia suomennoksia, viimeisin vuodelta 2000. Valitsemassani painoksessa on vanhin suomennos, Anni Swanin jo vuonna 1906 ilmestynyt käännös. Vertailen tässä postauksessa teosta joiltakin osin Gummeruksen 1982 ilmestyneeseen, mutta jo vuonna vuonna 1972 ensimmäisen kerran painettuun versioon, jossa on alkuperäiset kuvitukset ja eri suomennos, josta vastaavat runoilijakaksikko Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner.
[Irvikissa:] "Me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu."
"Kuinka tiedät, että minä olen hullu?", kysyi Liisa.
"Sinun täytyy olla", se sanoi. "Muutenhan et olisi tullut tänne" (s. 55)
Tarina alkaa, kun Liisa näkee valkoisen kanin, joka on myöhässä, ja niin
kuin varmaan kaikki tietävät, hän seuraa kania maassa olevaan koloon pudoten ihmeelliseen maailmaan. Tuttuina elementteinä esiintyvät myös
"Juo minut"-pullo, sienen päällä istuva kaalimato, näkymättömäksi
muuttuva irvikissa, hullu hatuntekijä teekutsuineen. punaiseksi maalatut valkoiset ruusut ja "pää
poikki"-huutava Herttakuningatar.
Liisa on vallan ajattelematon lapsi, ja juo kaikista oudoista pulloista - niinpä hän tuon tuostakin milloin kasvaa, milloin kutistuu. Hänen hahmonsa on aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Esimerkiksi hänen sosiaaliset taitonsa (tai niiden puuttuminen) ihmetyttivät välillä, vaikka tokihan lapset sanovat välillä kaikkea ajattelematonta.
Tarinassa oli
paljon tuttuja mutta myös tuntemattomia hahmoja ja sen juoni kulki aivan
eri tavoin kuin esimerkiksi näkemissäni elokuvaversiossa. Minusta teos
on kuitenkin hieno esimerkki nonsense-kirjallisuudesta. Nonsense mm. Wikipedian mukaan tarkoittaa järjenvastaista ja mieletöntä kielellistä
ilmaisua tai absurdia hölynpölyä. Nonsensen kirjalliset juuret ovat keskiaikaisessa
Euroopassa ja yksi lajin kuuluisimmista edustajista on juurikin Lewis Carroll.
Pettymyksekseni teos ei ollut yhtä lumoava tai "trippaileva" niin kuin minulle on teoksesta tehtyjen representaatioden kautta tullut käsitys. Hullu hatuntekijäkään ei vaikuttanut kovinkaan hullulta. Luin jostain, että hatuntekijät olivat usein todella olleet oikeasti hulluja hattujen teossa käytetyn elohopean takia.
Mikä sitten selittää tarinan suurta suosita ja fani-kulttuuria? Tekikö teos vaikutuksen omana aikanaan, onko se kiellettyjen kirjojen listalla? Carrollin hahmot ovat toki erikoisia. mutta eivät aivan niin vahvoja kuin oletin. Voisiko teoksen eskapistinen ulottuvuus olla se "kielletty hedelmä", joka houkuttaa lukijoita kautta aikain puraisemaan hampaansa tähän tarinaan?
Taikakirjainten Raija mietti Catherynne M. Valenten satukirjan Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa yhteydessä, kuinka modernissakin sadussa alkoholit ja tupakka vilahtelevat, ja niitä on myös tässä viktoriaanisessa kertomuksessa.
Vertailua: Myöhemmässä suomennoksessa käytetty kieli on silmäilyni perusteella kestänyt vähemmän kauniisti aikaa kuin Swanin jo yli sata vuotias teksti. Osan hahmojen nimikin on muutettu (esim. sisilisko Villestä on tullut Pilli) ja runot ovat täysin erilaiset suomennoksissa: Swanin suomennoksessa Liisa lausuu runon Pappa kanttarellista, joka Kunnaksen ja Mannerin suomennoksessa alkaakin sanoilla "Olet jo vanha isäukko, ja välkyt kuin valaisin".
Liisa on vallan ajattelematon lapsi, ja juo kaikista oudoista pulloista - niinpä hän tuon tuostakin milloin kasvaa, milloin kutistuu. Hänen hahmonsa on aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Esimerkiksi hänen sosiaaliset taitonsa (tai niiden puuttuminen) ihmetyttivät välillä, vaikka tokihan lapset sanovat välillä kaikkea ajattelematonta.
Hän otti viuhkan ja parin hansikkaita ja oli jo pois lähdössä kun huomasi äkkiä pienen pullon peilipöydällä. Tällä kertaa pullossa ei ollut kehotusta: "Juo minut", mutta siitä huolimatta Liisa nosti pullon huulilleen arvellen, että "aina tapahtuu jotain kummallista, kun syön tai juon jotain, siksipä koetan mitä tämä pullo sisältää. Toivottavasti se tekee minut taas suuremmaksi, sillä olen totta tosiaan kyllästynyt olemaan tällainen pieni hassu olento." (s. 31)
 |
| Tove Jansson: Kaalimato |
Pettymyksekseni teos ei ollut yhtä lumoava tai "trippaileva" niin kuin minulle on teoksesta tehtyjen representaatioden kautta tullut käsitys. Hullu hatuntekijäkään ei vaikuttanut kovinkaan hullulta. Luin jostain, että hatuntekijät olivat usein todella olleet oikeasti hulluja hattujen teossa käytetyn elohopean takia.
Mikä sitten selittää tarinan suurta suosita ja fani-kulttuuria? Tekikö teos vaikutuksen omana aikanaan, onko se kiellettyjen kirjojen listalla? Carrollin hahmot ovat toki erikoisia. mutta eivät aivan niin vahvoja kuin oletin. Voisiko teoksen eskapistinen ulottuvuus olla se "kielletty hedelmä", joka houkuttaa lukijoita kautta aikain puraisemaan hampaansa tähän tarinaan?
Taikakirjainten Raija mietti Catherynne M. Valenten satukirjan Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa yhteydessä, kuinka modernissakin sadussa alkoholit ja tupakka vilahtelevat, ja niitä on myös tässä viktoriaanisessa kertomuksessa.
Vertailua: Myöhemmässä suomennoksessa käytetty kieli on silmäilyni perusteella kestänyt vähemmän kauniisti aikaa kuin Swanin jo yli sata vuotias teksti. Osan hahmojen nimikin on muutettu (esim. sisilisko Villestä on tullut Pilli) ja runot ovat täysin erilaiset suomennoksissa: Swanin suomennoksessa Liisa lausuu runon Pappa kanttarellista, joka Kunnaksen ja Mannerin suomennoksessa alkaakin sanoilla "Olet jo vanha isäukko, ja välkyt kuin valaisin".
Tennielin kuvitus on ehkä mieleeni enemmän sellainen kuin sen tähän tarinaan kuuluu ollakin, joskin Janssonin kuvituksessakin on kauniita yksityiskohtia ja pidin varsinkin värillisistä kuvista (etenkin kaalimadosta ja höpsön jäniksen talosta, joka muistuttaa Totoroa). Janssonin kuvituksessa on muumien ystäville tuttuja piirteitä, mm. siirappikaivossa asuvista tytöistä kertovan kuvan maja muistuttaa Muumilaakson tarinoissakin ollutta, rantalaiturin päässä nököttävää uimamajaa, jossa Tuutikki asuu. Hullu hatuntekijä puolestaa näyttää kovasti muumien taikurilta.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, miksi teidän kissanne irvitää noin?" --
"Se on irvikissa", sanoi herttuatar, "ja siksi se irvistää." (s. 50)
 |
| Irvikissan monet kasvot: 1) John Tenniel (1866), 2) Disney (1951), 3) Tim Burton (2010). |
Arvosana:
Takakannesta:
Pikku Liisa lähtee seuraamaan oudosti käyttäytyvää valkoista kania. Se johdattaa hänet kummalliseen maahan, joka vilisee salaperäisiä olioita. Niiden parissa Liisa seikkailee milloin peukolonpään, milloin jättiläisen kokoisena.
Englantilainen Lewis Carroll (oik. Charles L. Dogson) kirjoitti vuonna 1865 satukirjan, josta sittemmin tuli yksi maailman rakastetuimpia. Huimalla mielikuvitusleikillään ja hupsulla, nurinkurisella järkeilyllään se valloitti sekä lapset että aikuiset kaikkialla maailmassa. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1906, suomentajana Anni Swan. Tove Janssonin kuvitus on yhtä salaperäinen ja sadunhohtoinen kuin Liisan ihmemaa.
Englantilainen Lewis Carroll (oik. Charles L. Dogson) kirjoitti vuonna 1865 satukirjan, josta sittemmin tuli yksi maailman rakastetuimpia. Huimalla mielikuvitusleikillään ja hupsulla, nurinkurisella järkeilyllään se valloitti sekä lapset että aikuiset kaikkialla maailmassa. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1906, suomentajana Anni Swan. Tove Janssonin kuvitus on yhtä salaperäinen ja sadunhohtoinen kuin Liisan ihmemaa.
Asiasanat: sadut, klassikot,
Samantyylisiä kirjoja: Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla
Suomentanut: Anni Swan, 110 sivua, WSOY 1983 (1. suomennettu painos 1906)
Alkuperäinen nimi: Alice's Adventures in Wonderland (1895)
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Parnasso, Koko lailla kirjallisesti, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka, Saran kirjat,
Kun kesällä luin tämän, niin minut valtasi myös hieman samantapainen pieni pettymys. Kaiken sen perusteella mitä tiesin kirjasta ja näkemääni elokuvasovitukseenkin pohjautuen olin kuvitellut jotakin hienompaa ja sadunhohtoisempaa. Lukukokemus oli ihan kiva, mutta jäi hieman mitäänsanomattomaksi. Kuten eräs blogisti minulle kommentoi, kirja kannattaisi lukea alkukielellä, sillä se on paljon upeampi niin. Toivon, että joskus vielä saan aikaiseksi!
VastaaPoistaOnhan se niin, että jos tarinassa keskeisenä on kielellä leikittely, se ei käännöksessä voi mitenkään olla sama. Harmittaa vähän, etten saanut tästä klassikosta irti niin paljon kuin halusin. Mutta jos pitää tätä pohjatarinana mielikuvitukselle, niin ihmemaasta tulee paljon laajempi, värikkäämpi ja oudompi. Nostan hattua mm. Tim Burtonille, joka on tuonut hienoja lisäyksiä tuttuun tarinaan.
PoistaRakastan tuota Burtonin Irvikissaa! Haluaisin sen näköisen kissan itselleni. =D
VastaaPoistaTässä taas kerran klassikko, jota en ole lukenut, mutta kiinnostaisi kyllä. Ehkä joskus. =D
Irvikissa on kyllä vallan söpö tuossa Burtonin leffassa. :D Miehen kanssa ollaan harkittu, että jos opsikelujen jälkeen muutetaan Helsinkiin tai läheseuduille, hankkisimme siperiankissan. niitä sanotaan hypoallergeenisiksi (syljessä ei ole tiettyä proteeiinia, joka aiheuttaa allergiaa - kun kissa nuolee itseään, tuo syljen proteiini jää normaaleilla kissoilla karvoihin ja pölisee irti) eli miehen pitäisi kestää niitä. Ne näyttävät vähän irvikissamaisilta, kun ovat pörröisiä ja tykkäävät kiipeillä puissa. ne myös tykkäävät lumesta:
Poistahttp://funnycatwallpapers.com/wp-content/uploads/2013/05/siberian-cat-hypoallergenic-7.jpg
Löysin myös pari kuvaa wanna-be irvikissoista: ♥
http://cheezburger.com/3283691520
http://araia.deviantart.com/art/Cheshire-Cat-52265853
Mitä kirjaan tulee, suosittelen kyllä lukemaan. Ohkainen teos, jonka kahlaa läpi kertaistumalta. Vaikka ei välttämättä lumoakaan täysillä, kertoo varsin mielenkiintoisesti erilaisen tarinan kuin representaationsa.
Ystäväpariskunnalla on juurikin kaksi siperiankissaa. Itse olen allerginen kissoille mutta heidän kisut ei aiheuta mulle oireita.
PoistaMulla on tämä tove Janssonin kuvittama versio hyllyssä ja pitäisi varmaan lukea se uudelleen kun taitaa olla parikymmentä vuotta siitä kun sen viimeksi luin. Sun blogaus herätteli ajatuksia juuri tuon nonsensen vuoksi kun eräs ystäväni on kova fani.
Täytyy toivoa, että miehenikään ei oireita siperialaisista saa.
PoistaMinulle nonsense on varsin uusi tulokas sanastoon. Kirjoitin syksyllä kirjallisuuden kandiksi ja yksi toinen ryhmäläinen kirjoitti lastenkirjasta, jossa oli paljon nonsenseä. Hauska kuulla, että bloggaukseni synnytti ajatuksia. :)
Olen itse ymmärtänyt kulttiaseman juontuvan osittain juuri nonsensen viehätyksestä - joka muuten tuntuu olevan kiinteä osa brittiläistä satuperintöä ainakin 1800-luvulta eteenpäin, esimerkkinä Carrollin lisäksi vaikkapa Tolkien.
VastaaPoistaToinen selitys, jota muistan joskus kuulleeni spekuloitavan Liisa Ihmemaassa -kirjojen yhteydessä, on teoksen ilmeisen laaja tulkintahorisontti, mikä on saanut aina uudet sukupolvet tarttumaan siihen. Liisan seikkailuista on valtava määrä eri tulkintoja, synkimmillään sen on esitetty olevan kertomus hyväksikäytetystä lapsesta. Hieman samoilla kauhuun taittavilla urilla liikkuu itselleni tutuin adaptaatio, videopeli Alice: Madness Returns. (Tässä muuten täydennys Irvikissa-sarjaasi kyseisen pelin kisulla http://alice.wikia.com/wiki/Cheshire_Cat?file=Cheshire_in_the_tram.png)
Ehkä pitäisi itsekin joskus näitä Liisan seikkailuja lukea, klassikko kyseessä ja sitä rataa.
Briteillä tuntuu tosiaan pitkässä historiassaan hyvin mielenkiintoisia kirjailijoita, jotka ovat pohjustaneet tietä nuoremmilleen. Carroll, Tolkien ja kolmikoksi täydentäen myös Dahl ovat luoneet merkittävän pohjan brittiläisessä kirjallisuudessa omintakisella tyylillään. Puhumattakaan Shakespearesta, joka loi yli 1000 uutta englanninkielen sanaa, jotka ovat edelleen käytössä nykyäänkin.
PoistaOnpas aivan mahtava Irvikissa tuo linkkaamasi! ♥
Totta, keskiajalta jo juontuu tietty ilottelun perinne, joka tosin ei ollut yksinomaan brittiläinen ilmiö. Järjettömyyden perintö sen sijaan tuntuu olevan läsnä juuri brittiläisessä kulttuurissa kovin laajasti. Brittiläinen televisiokomedia on usein aivan oma lajinsa - klassisimpana Monty Python - ja videopeleissäkin tunnetaan genre nimeltä "brittiläinen surrealismi", jonka yksi kuuluisimpia edustajia on Revenge of the Mutant Camels. Musiikissa taas pelkkä vilkaisu Canterbury-skeneen riittää toteamaan ilmiön laajuuden. Ehkä kyseessä on jokin itseään vahvistava kierre, jossa eri kulttuurimuodot peilaavat toisiaan.
PoistaJos yhtään kiinnostaa, suosittelen tutustumaan peliin vaikka pelivideoiden kautta. Sen audiovisuaalinen design on suorastaan nerokas ja se on kirjoitettu hyvin, vaikka pelimekaniikoiltaan se käsittääkseni on keskinkertainen.