Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

"Se on alusta loppuun aivan hassusti."
   

 
Kirjastossa oli valittavissa tästä Lewis Carrollin klassikkosadusta kaksi eri painosta. Toinen oli alkuperäisen kuvittajan John Tennielin ja toinen Tove Janssonin kuvittama. Valitsin lopulta luettavakseni Tove-version, ihan hänen juhlavuotensa kunniaksikin. Liisasta on tarjolla useampia suomennoksia, viimeisin vuodelta 2000. Valitsemassani painoksessa on vanhin suomennos, Anni Swanin jo vuonna 1906 ilmestynyt käännös. Vertailen tässä postauksessa teosta joiltakin osin Gummeruksen 1982 ilmestyneeseen, mutta jo vuonna vuonna 1972 ensimmäisen kerran painettuun versioon, jossa on alkuperäiset kuvitukset ja eri suomennos, josta vastaavat runoilijakaksikko Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner.

[Irvikissa:] "Me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu." 

"Kuinka tiedät, että minä olen hullu?", kysyi Liisa. 

"Sinun täytyy olla", se sanoi. "Muutenhan et olisi tullut tänne" (s. 55)

   

Tarina alkaa, kun Liisa näkee valkoisen kanin, joka on myöhässä, ja niin kuin varmaan kaikki tietävät, hän seuraa kania maassa olevaan koloon pudoten ihmeelliseen maailmaan. Tuttuina elementteinä esiintyvät myös "Juo minut"-pullo, sienen päällä istuva kaalimato, näkymättömäksi muuttuva irvikissa, hullu hatuntekijä teekutsuineen. punaiseksi maalatut valkoiset ruusut ja "pää poikki"-huutava Herttakuningatar.
  
Liisa on vallan ajattelematon lapsi, ja juo kaikista oudoista pulloista - niinpä hän tuon tuostakin milloin kasvaa, milloin kutistuu. Hänen hahmonsa on aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Esimerkiksi hänen sosiaaliset taitonsa (tai niiden puuttuminen) ihmetyttivät välillä, vaikka tokihan lapset sanovat välillä kaikkea ajattelematonta.
    

Hän otti viuhkan ja parin hansikkaita ja oli jo pois lähdössä kun huomasi äkkiä pienen pullon peilipöydällä. Tällä kertaa pullossa ei ollut kehotusta: "Juo minut", mutta siitä huolimatta Liisa nosti pullon huulilleen arvellen, että "aina tapahtuu jotain kummallista, kun syön tai juon jotain, siksipä koetan mitä tämä pullo sisältää. Toivottavasti se tekee minut taas suuremmaksi, sillä olen totta tosiaan kyllästynyt olemaan tällainen pieni hassu olento." (s. 31)

Tove Jansson: Kaalimato

Tarinassa oli paljon tuttuja mutta myös tuntemattomia hahmoja ja sen juoni kulki aivan eri tavoin kuin esimerkiksi näkemissäni elokuvaversiossa. Minusta teos on kuitenkin hieno esimerkki nonsense-kirjallisuudesta. Nonsense mm. Wikipedian mukaan tarkoittaa järjenvastaista ja mieletöntä kielellistä ilmaisua tai absurdia hölynpölyä. Nonsensen kirjalliset juuret ovat keskiaikaisessa Euroopassa ja yksi lajin kuuluisimmista edustajista on juurikin Lewis Carroll.
   
Pettymyksekseni teos ei ollut yhtä lumoava tai "trippaileva" niin kuin minulle on teoksesta tehtyjen representaatioden kautta tullut käsitys. Hullu hatuntekijäkään ei vaikuttanut kovinkaan hullulta. Luin jostain, että hatuntekijät olivat usein todella olleet oikeasti hulluja hattujen teossa käytetyn elohopean takia.
  
Mikä sitten selittää tarinan suurta suosita ja fani-kulttuuria? Tekikö teos vaikutuksen omana aikanaan, onko se kiellettyjen kirjojen listalla? Carrollin hahmot ovat toki erikoisia. mutta eivät aivan niin vahvoja kuin oletin. Voisiko teoksen eskapistinen ulottuvuus olla se "kielletty hedelmä", joka houkuttaa lukijoita kautta aikain puraisemaan hampaansa tähän tarinaan?

Taikakirjainten Raija mietti Catherynne M. Valenten satukirjan Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa yhteydessä, kuinka modernissakin sadussa alkoholit ja tupakka vilahtelevat, ja niitä on myös tässä viktoriaanisessa kertomuksessa.
   
Vertailua: Myöhemmässä suomennoksessa käytetty kieli on silmäilyni perusteella kestänyt vähemmän kauniisti aikaa kuin Swanin jo yli sata vuotias teksti. Osan hahmojen nimikin on muutettu (esim. sisilisko Villestä on tullut Pilli) ja runot ovat täysin erilaiset suomennoksissa: Swanin suomennoksessa Liisa lausuu runon Pappa kanttarellista, joka Kunnaksen ja Mannerin suomennoksessa alkaakin sanoilla "Olet jo vanha isäukko, ja välkyt kuin valaisin". 

   

Tennielin kuvitus on ehkä mieleeni enemmän sellainen kuin sen tähän tarinaan kuuluu ollakin, joskin Janssonin kuvituksessakin on kauniita yksityiskohtia ja pidin varsinkin värillisistä kuvista (etenkin kaalimadosta ja höpsön jäniksen talosta, joka muistuttaa Totoroa). Janssonin kuvituksessa on muumien ystäville tuttuja piirteitä, mm. siirappikaivossa asuvista tytöistä kertovan kuvan maja muistuttaa Muumilaakson tarinoissakin ollutta, rantalaiturin päässä nököttävää uimamajaa, jossa Tuutikki asuu. Hullu hatuntekijä puolestaa näyttää kovasti muumien taikurilta.
      

"Olkaa hyvä ja sanokaa, miksi teidän kissanne irvitää noin?" -- 

"Se on irvikissa", sanoi herttuatar, "ja siksi se irvistää." (s. 50)

 

Irvikissan monet kasvot: 1) John Tenniel (1866), 2) Disney (1951), 3) Tim Burton (2010).

 

Arvosana:

 
Takakannesta:

Pikku Liisa lähtee seuraamaan oudosti käyttäytyvää valkoista kania. Se johdattaa hänet kummalliseen maahan, joka vilisee salaperäisiä olioita. Niiden parissa Liisa seikkailee milloin peukolonpään, milloin jättiläisen kokoisena.
 
Englantilainen Lewis Carroll (oik. Charles L. Dogson) kirjoitti vuonna 1865 satukirjan, josta sittemmin tuli yksi maailman rakastetuimpia. Huimalla mielikuvitusleikillään ja hupsulla, nurinkurisella järkeilyllään se valloitti sekä lapset että aikuiset kaikkialla maailmassa. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1906, suomentajana Anni Swan. Tove Janssonin kuvitus on yhtä salaperäinen ja sadunhohtoinen kuin Liisan ihmemaa.

   
Asiasanat: sadut, klassikot,
   

Samantyylisiä kirjoja: Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla

 
Suomentanut: Anni Swan, 110 sivua, WSOY 1983 (1. suomennettu painos 1906)

    

Alkuperäinen nimi: Alice's Adventures in Wonderland (1895)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Parnasso, Koko lailla kirjallisesti, Sallan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka, Saran kirjat,