Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 20 | Isaac Asimov: Teräsluolat

"– See äf ee? Mitä se tarkoittaa?

– Hiilen ja raudan kemialliset merkit, ei muuta. Ihmiselämän pohjana on hiili ja robotit taas on rakennettu raudasta. On käytännöllistä puhua C/Fe:stä tarkoittaessa kulttuuria, jossa molempien parhaat puolet yhtyvät tasaveroiselta mutta rinnakkaiselta pohjalta."

  

  

Robotti-lukuhaaste: Robotiikan kolme lakia. Klassikkohaasteen 20. kierroksen vetäjänä toimii Tuulevin lukublogi.

  

Isaac Asimovin tuotanto on aina kiinnostanut minua, osittain ehkä 2004 ilmestyneen I, Robot -elokuvankin takia. Olikin siis yllätys, kun jossain vaiheessa aloin tutkimaan tuon scifin klassikkojen kirjoittajan tuotantoa ja mikään yksittäinen kirja ei ole suoraan ollut leffan pohjalla, vaan enemminkin siihen oli poimittu ideatasolla juttuja useammasta teoksesta. Toki Asimovin tuotannossa on jopa teos nimeltään I, Robot, mutta käsittääkseni se on novellikokoelma, eikä senkään sisältö ole yhtenevä elokuva idean kanssa, vaikka sen pohjalta on kyllä kirjoitettu aikoinaan käsikirjoitus. 

  

– Meidät kaikkiko korvattaisiin toisilla? Pötyä. Niin paljon harjaantuneita ammattimiehiä ei ole olemassakaan. 

– R:iä, poliisipäällikkö tokaisi. – Niitä on olemassa. 

– Mitä? 

– R. Sammy on vain alkua. Hän juoksee asioita. -- On olemassa R:iä jotka pystyvät tekemään sinun työsi ja minun, Meidät voidaan alentaa. Älä luulekaan mitään muuta.

--

Baley kysäisi: – Milloin tällainen syrjäytteleminen oikeastaan on alkanut? 

– Sinä olet nyt hiukan naiivi, Lije. Sitä on tapahtunut koko ajan. Sitä on tapahtunut kaksikymmentäviisi vuotta, siitä lähtien kun avarauuslaiset tulivat. Sinä kyllä tiedät sen. Se alkaa vain nyt ulottua ylemmäksi, siinä kaikki. (s. 14)

  

Pähkäilin pitkään lukisinko ensimmäisen osan Robotti- vai Säätiö-sarjasta, ja päädyin lopulta valitsemaan Robotti-sarjan ensimmäisen osan, vuonna 1953 jatkokertomuksena ja 1954 kirjana ilmestyneen, 1974 suomennetun Teräsluolat, josta löytyy peräti kappaletta Oulun kirjastoista. Tässä vaikutti olevan lähimpänä yksittäisenä teoksena samaa I, Robotin kanssa, onhan tässä isona juonena murhan selvittely. Toisin sanoen tämä on scifidekkari! Päähenkilö on 44-vuotias siviilipukuinen etsivä Elijah Baley, lempinimeltään Lije. Hän saa partnerikseen Daneel Olivaw nimisen Avaruuskaupungin nimeämän henkilön. Paitsi että Daneel on robotti, ei ihminen. 

  

Baley osoitti yhtä [kuvaa] ja sanoi yllättyneenä: – Et kai tuossa ole sinä? 

R. Daneel vastasi: – En, Elijah, se on minun suunnittelijani, tohtori Sarton.

--

– Hän loi sinut omaksi kuvakseen? Baley kysyi ivallisesti, mutta hän ei saanut vastausta eikä rehellisesti puhuen oikeastaan odottanutkaan. Raamattua ei ulkomaailmoissa luettu juuri ollenkaan. (s. 93-94)

  

Kuten elokuvassakin, murhattu on ollut robotiikan asiantuntija. Hän on ulkomaailmasta, toisin sanoen toisella planeetalla asuvan ihmisyhteisön jäsen ja hienompien robottien rakentaja kuin mihin Maassa ollaan totuttu. Daneel meneekin aivan ihmisestä. Daneelin hahmossa on paljon samaa kuin I, Robotin Sonnyssa, mutta nimensä se on saanut kai toisen robotin, poliisilaitoksen "juoksupojan" Sammyn mukaan. Lije miettii usein ärtynenä, mihin robotteja edes tarvitaan, kun ihminenkin voisi tehdä samat asiat. Ja siinä missä Sonny on kuin riisipaperiin kääritty mallinukke, Daneel on niin paljon ihmismäisempi (jopa vaatteiden alta). Se voi jopa simuloida syömistä, joskin joutuu tyhjentämään ruokapussinsa pian toiminnan jälkeen, jottei alkaisi tuoksua mädäntyneeltä. 

  

Hän oli tottunut toimistossa olevan R. Sammyn kaltaisiin robotteihin. Hän oli odottanut tapaavansa olion, jonka iho olisi ollut kovaa ja kiiltävää muovia, väriltään miltei elottoman valkoista. Hän oli kuvitellut näkevänsä kasvot, joille olisi viritetty luonnoton typerän hyväntahtoinen ilme. -- R. Daneelissa ei ollut mitään sellaista. (s. 29)

  

Lije on melkoisen robottivastainen (vrt. Almost Human -tv-sarja ja Detroit Become Human -peli, kummassakin on samanhenkinen poliisihahmo), koska ne varastavat työt ihmisiltä, mutta pitkin tarinaa hän tutustuu kumppaniinsa paremmin ja alkaa ymmärtää keino-olentojakin. Ja ehkä jopa haaveilemaan paremmasta maailmasta, koska joutuu ajattelemaan itselleen tuttuja asioita selittäessään niitä Daneelille. Samaan aikaan hän syyttää robottia luojansa murhaamisesta ei vain kerran vaan peräti kahdesti. Tällainenkin kohtaus löytyy I, Robotista. Asimovin vaikutus scifikirjallisuuteen on kiistämätön, kehittihän hän robotiikan kolme lakiakin, joihin on sen jälkeen viittailtu muidenkin kirjailijoiden tuotannoissa.

  

1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmisolentoa tai laiminlyönnein saattaa tätä vahingoittumaan.
2. Robotin on noudatettava ihmisolentojen sille antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa Ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa Ensimmäisen ja Toisen pääsäännön kanssa.

  

Asimovin naiskuva sen sijaan on kovin köykäinen, eikä naisia juurikaan kirjassa nähdä. Lije kuvaa kuinka Raamatun paheellisen naisen Jezebelin mukaan nimetty vaimonsa ei juurikaan ole muuttunut avioliiton aikana, mutta listaa kuitenkin kuinka tämä on nykyään pyöräkkäämpi, ryppyisempi ja hiuksetkin ovat menettäneet nuorekkuutensa. Lije kutsuu vaimoaan vauvamaiseksi, kun tämä on peloissaan, sekä käskee tätä olemaan kiltti tyttö ja rauhoittumaan. Jessien on myös meikattava itsensä edustuskuntoon, ennen kuin he pääsevät lähtemään poliisilaitokselta.

  

Hänen kosketuksessaan ja liikkeissään oli sitä herkkyyttä ja suloa, jota naiset eivät näytä menettävän edes suurimman ahdingon hetkinä. (s. 189)

  

Oikeassa elämässään kirjailija oli varsinainen käppäukko, sillä hän nautti suuresti naisten lähentelystä ja kähmimisestä. Sain kuulla tästä hänen puolestaan, kun olin puolivälissä kirjaa ja se kyllä huomattavasti hidasti kirjan etenemistä. Kieleltään teos on kuitenkin yllättävän helppolukuinen, mitä nyt välillä käytetään hieman vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita - onhan käännöskin jo yli 50 vuoden takaa. Samoin ajatonta oli erään kauppaan sijoittuvan konfliktin kuvaus, koska kyseessä on pesunkestävä Karen.

  

– Luuletteko te että minä antaisin niiden kosketella minua kylmillä rasvaisilla sormillaan? Minä luulin tänne tullessani että minua kohdellaan kuin ihmistä. Minä olen tämän kaupungin kansalainen. Minulla on oikeus vaatia, että minua palvelevat ihmiset.

--

– Jos olisitte suostunut palveltavaksi, olisitte jo ulkona. Te rettelöitte aivan turhista. Olkaapa nyt ihmisiksi.

--

– Minä olen kovaa työtä tekevä nainen ja minulla on omat oikeuteni.

Hänen suustaan valui sanoja tasaisena loputtomana virtana. (s. 35-36)

  

Parasta antia Asimovin luomassa maailmassa ovat sen yhtäaikainen tuttuus sekä ne isommat ja pienemmät asiat, jotka ovat toisin. Autojen tai muiden kulkupelien sijaan paikasta toiseen siirrytään käytännössä liukuhihnoja pitkin. Ihmiskunta on rakentanut Maahan kaupunkeja, ja sanan merkitys on aivan toinen kuin miten me sen ymmärrämme. Kaupungit ovat enemmänkin osavaltion kokoisia  massiivisia rakennelmia ja ne on katettu, mistä teoksen nimi Teräsluolat tulee. Harva tietää millaista on elää paikassa, jossa katto ei ole aina pään yllä eli voi nähdä taivaan ja tähdet sekä tuntea tuulen ihollaan. Tämä on varmasti osittain samankaltaista massojen hallintaa kuin portaat Siilossa. Ei voi haaveilla pois loppuun kulutetulta planeetalta pakenemista johonkin toiseen viidestäkymmenestä asutusta maailmasta, jos ei ole koko ajan avointa taivasta siitä kapeasta mahdollisuudesta muistuttamassa. 

  

Hän oli neljänkymmenenneljän vuoden ikään ehdittyään vain harvoin nähnyt sadetta, tai mitään muitakaan luonnonilmiöitä, jos niikseen tuli.

--

– Nykyelämän ongelmat juontuvat siitä, että me olemme irtautuneet luonnosta.

--

Maan asukasluku voisi kasvaa biljoonaan tai kahteen. Miksi ei voisi? Oli ollut aika, jolloin nykyistä kahdeksan miljardin määrää olisi pidetty mahdottomana. -- Maa olisi, ja tulisi olemaan, hiuskarvan paksuuden päässä täydellisestä katastrofista, mikäli yhteenkin koko aurinkokunnan laajuisen mekanismin osaan tulisi pienikin vika. (s. 8 ja 178-179)

  

Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, mutta tämä 300-vuotias kaupunki on vain sama vain nimen tasolla kuin se meidän tuntemamme - sen paikalla on nimittäin ollut samannimisiä kaupunkeja jo 3000 vuoden ajan. Olemme siis hyvän matkaa tulevaisuudessa. Elämä teräksen ja betonin muodostamissa onkaloissa on hyvin rajoitettua. Ruokakin koostuu enimmäkseen hiivasta, onhan ruokittavia suita jo kahdeksan miljardia (tämä määrähän meitä on oikeasti tällä hetkellä, kirjan kirjoittamisaikana vasta kolme miljardia), vaikka lisääntymistäkin kontrolloidaan. Ulkomaailmoissa ihmisillä puolestaan on ongelmana alhainen lisääntyminen, koska elinikää on keinotekoisesti muokkaamalla saatu pitenemään satoihin vuosiin. Kirjan yhteiskunta herättelee todella paljon ajatuksia myös siitä maailmasta, missä elämme nyt, niistä päätöksistä joita hallituksemme tekevät ja mihin suuntaan planeettamme asiat ovat menossa esimerkiksi ilmastollisesti sekä väestönkasvullisesti. 

  

Joskus tulisi päivä jolloin kaikista kaupunkien käytössä olevista keinoista huolimatta kalorien määrä henkilöä kohti laskisi toimeentulominimin alapuolelle.

--

Hallitus oli sanonut näitä asioita kasvukivuiksi. Hallitus oli pudistellut surullisena päätään ja vakuuttanut kaikille, että välttämättömän sopeutumiskauden jälkeen jokaiselle olisi tarjolla uusi ja parempi elämä.

--

Pelkkä asuminen nykyaikaisessa kaupungissa varmisti perustoimeentulon niillekin, jotka oli alennettu kokonaan arvottomiksi. Miten niukka tämä toimeentulo oli, sen hän tiesi liiankin hyvin. -- Silti kukaan, oli hänen asenteensa miten filosofinen tahansa, ei kyennyt tyynesti luopumaan etuoikeuksistaan kerran ne saatuaan. (s. 25, 31 ja 112-113)

  

Kirjoitustyyliltään tämä on hyvin helppo, ellei jopa köykäinen, paljoa ei tapahdu ja kuvailua on maltillisesti, mitään kovinkaan haastavia konsepteja ei esitetä robottien positroniaivojen lisäksi ja niistäkin mainitaan hyvin kepeästi ohimennen. Toisin sanoen jopa kaltaiseni humanisti pysyi hyvin kärryillä. Jos puolestaan haluaa todella haastavan scifiteoksen, silloin kannattaa lukea mieluummin vaikka Andy Weirin Operaatio Ave Maria tai Peter Wattsin Sokeanäkö, niissä on tiedejargonia riittämiin. Oli ihan viihdyttävää tutustua tähän robottiklassikkoon, vaikkei se kirjana niin kummoinen ollutkaan. Onneksi lukeminen ei kuitenkaan pakkopullaksikaan muodostunut, vaikkei tästä osasta paljoa varmaan tule mieleen jäämään. Sarjan myöhemmät osat ovat saaneet paljon kehuvampia arvioita, että ehkä joskus tulee katkettua näiden parissa, mutta se ei varmasti tule tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa. 

  

– Minä kyllä tunnen ne tyypit, joista tulee medievalisteja. He ovat pehmeää, unelmoivaa väkeä joista nykyelämä tuntuu liian raskaalta ja jotka pakenevat menneisyyden ihanteelliseen maailmaan, jota ei koskaan ole edes ollut olemassa.

--

– Ihmiset joskus erehtyvät luulemaan omia vikojaan yhteiskunnan vioiksi ja haluavat uudistaa kaupungit, koska he eivät pysty uudistamaan itseään. (s. 182-183 ja 191)

Asimovin ohjeistama lukujärjestys Robotti- ja Säätiö-sarjojen teoksille:

1. Teräsluolat (The Caves of Steel, 1954)
2. Alaston aurinko (The Naked Sun, 1957)
3. Aamunkoiton robotit (The Robots of Dawn, 1983)
4. Robotit ja Imperiumi (Robots and Empire, 1985)
5. Avaruuden merivirrat (The Currents of Space, 1952)
6. Tähdet kuin tomua (The Stars, Like Dust, 1951)
7. Pebble in the Sky (1950)
8. Säätiön alkusoitto (Prelude to Foundation,1988)
9. Kohti Säätiötä (Forward the Foundation, 1993)
10. Säätiö (Foundation, 1951)
11. Säätiö ja Imperiumi (Foundation and Empire, 1952)
12. Toinen Säätiö (Second Foundation, 1953)
13. Säätiö veitsen terällä (Foundation´s Edge, 1982)
14. Säätiö ja Maa (Foundation and Earth, 1986)

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

      

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

John Marsden: Tomorrow, When the War Began

Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista

ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

      

Arvosana:

        

Takakannesta:

Avaruuskaupungin johtava tiedemies oli murhattu. Etsivä Lije Baley ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hänen apunaan murhan tutkimuksissa olisi avaruuslainen.
  
Vielä vähemmän hän oli innostunut saadessaan tietää, että etsivä Olivaw oli robotti, ulkomuodoltaan ja toiminnoiltaan täysin ihmisen kaltainen, mutta ilman inhimillisiä puutteita. Ja nyt se oli pantu tutkimaan suunnittelijansa kuolemaa!
  
Miksi tiedemies oli murhattu? Oliko murhaaja ihminen vai robotti, avaruuslainen vai maan asukas? Vastaukset oli löydettävä nopeasti jättiläiskaupungin valtavasta teräsluolasta, sillä kysymyksessä oli enemmän kuin yhden miehen kuolema.

  

Suomentanut: Matti Kannosto, 259 sivua, Kirjayhtymä 1974

  

Alkuperäinen nimi: The Caves of Steel (1953)

  

Luettu myös täällä: Nörttitytöt, Jokken kirjanurkka

Dekkariviikko | Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

"Ellet päästä ulos sitä, mikä sisälläsi velloo, pelkään -- että se tappaa sinut. Ja pian."

  

  

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko, YA-lukuhaaste: Kannessa on kaksi ihmistä, Helmet-lukuhaaste: 7. Kirjassa rakastutaan

Karen M. McManusin YA Neljä askelta murhaan on nopealukuinen, runsaskäänteinen mysteeri vailla raakaa kuvailua, siis juuri passeli kesädekkariksi sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea cozy crimea.

Kannat aika monia salaisuuksia -- Ole varovainen. Sellainen voi pidemmän päälle kuluttaa (s. 301)

Lukioikäisen Brynnin perhe joutuu muuttamaan takaisin kaupunkiin, josta he lähtivät neljä vuotta aiemmin. Brynnillä on huonoja muistoja koulusta, jonne palaa. Hänen paras ystävänsä Tripp oli katkaissut välit hyvin julkisella ja valheellisella tavalla, eikä sellaista voi helposti unohtaa, saati antaa anteeksi. Brynn hakee harjoittelijaksi true crime podcastiin esittelemällä kotikaupunkiaan vuosia aiemmin kohauttaneen kuolemantapauksen, jonka selvittäminen oli jäänyt kesken.

Täällä on liikaa kasveja -- En pidä siitä. En ole tykännyt olla tällaisen vihreyden keskellä sitten sen päivän siellä metsässä. (s. 56)

Vanhojen, kaapin perälle haudattujen luurankojen penkominen päivänvaloon johtaa monenlaiseen kiemuraan Brynnin elämässä. Yhden niistä ollessa tiivis yhteistyö Trippin kanssa kuolleen opettajan muistoksi perustettavan puutarhan suunnitteluryhmässä. Brynn päättää käyttää tilannetta hyväkseen, olihan Tripp yksi niistä kolmesta, jotka ruumiin löysivät. Tapahtumia seurataan vuoroin Brynnin ja vuoroin Trippin näkökulmista, välillä ollaan myös Trippin neljän vuoden takaisissa muistoissa.

Jos tämä lasketaan ensitreffeiksemme, voin virallisesti ilmoittaa, että ahterista on. (s. 263)

Tässä on paljon samaa kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarjan kirjoissa, mutta mysteeri ei ollut aivan yhtä vetävä, vaikkakin monikerroksinen kuin sipuli enkä arvannut rikoksen tekijää. Brynnissä on paljon samaa kuin Pipissä, mutta Trippissä on enemmän ulottuvuuksia kuin Ravissa, joten kaksikon yhteentörmäyksistä oli kiehtovaa lukea. Loppuun, missä salaisuuden yksitellen paljastuvat olisin toivonut jotain vähän enemmän, koska tällaisenaan kirjassa oli hieman samea ja kiirehdityn oloinen finaali.

  

Inka Parpola on mielenkiintoinen valinta nuortenkirjojen kääntäjäksi, koska hän käyttää erikoisia ja vanhoja sanoja, joita moni nykyteini tai aikuinenkaan ei ole kovin usein jos koskaan nähnyt. Tällaisia ovat ainakin uutimet, Kiesus sentään, valesäkki, öykeä, mieto (kuvattuna tammikuun säätä), juoppolalli, irtolainen, narauttaa silmät auki, keskiketterä, suklaapisarakeksit (joita paljon myöhemmin kutsuttiin totutummin suklaahippukekseiksi, mutta jostain syystä leivonnan jälkeen Brynnillä oli otsassa piparitaikinaa).

  

Käännökseen oli jäänyt paljon huolimattomuusvirheitä, kuten puuttuvia kirjaimia, mutta pahin kömmähdys oli lauseessa "lyön pakin päälle and peruutan" sivulla 266. Siis ei nyt hyvänen aika voi painettuun kirjaan jäädä enää mitään englanninkielisiä sanoja, vähän lisää tarkkuutta kustannustoimitukseen, tällainen ei näytä hyvältä. 

  

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Pidä ystävät lähelläsi… ja salaisuutesi ominasi. Aloitteleva true crime -toimittaja palaa entiseen kouluunsa ja alkaa tutkia vanhaa murhatapausta.

  

Neljä vuotta sitten Brynn Gallagherin koulun suosituin opettaja murhattiin. Tapauksen saamasta julkisuudesta huolimatta tekijää ei koskaan löydetty. Nyt Brynn palaa vanhaan kouluunsa ja on päättänyt saada selville, miksi opettaja Larkin murhattiin. Hän on saanut harjoittelupaikan true crime -podcastin taustatoimittajana ja saa huomata, että totuutta etsii moni taho, osa mitä raadollisimmin keinoin. McManus on kirjoittanut jälleen kerran YA-dekkarin, josta ei puutu mehukkaita vääriä johtolankoja, yllätyskäänteitä tai romanttista vipinää ja jossa jännitys säilyy viimeisille sivuille asti.

  
Suomentanut: Inka Parpola, 350 sivua, WSOY 2023
  
Alkuperäinen nimi: Nothing More to Tell (2021)

  

Karen M. McManusilta suomennetut kirjat:

• Yksi meistä valehtelee
• Yksi meistä on seuraava
• Yksi meistä on palannut
• Kaksi voi säilyttää salaisuuden
• Kolme pahan perii
• Neljä askelta murhaan

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja 

  

Samankaltaista luettavaa:

• Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas
• E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita
• Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Salaseura

Dekkariviikko | Holly Jackson: Kiltti tyttö, kohta kuollut

"Olen tikittävä aikapommi -- En voi antaa rakkaideni olla lähellä, kun pommi räjähtää."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi, YA-lukuhaaste: Jännittävä, Dekkariviikko

  

En usein lue dekkareita, mutta silloin kun luen, ovat ne kirjat aina YA:ta tai cozy crimea. Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarja kuuluu noista kahdesta ensin mainittuun ja se päättyy tämän kolmannen osan Kiltti tyttö, kohta kuollut myötä. Aluksi en muistanut, mitä sarjan edellisessä osassa tapahtui, mutta sitten tarina vei mukanaan. Pip kärsii pahoista PTSD-oireista, muistuttaen Nälkäpeli-sarjan kolmannen osan Katnissia; hän pyyhkii jatkuvasti näkymätöntä verta käsistään ja syö diileriltä ostettuja diapameja, jotta voisi nukkua edes vähän.

  

Hän pelkäsi yötä muttei pimeää, pelkäsi jopa omia käsiään. Hän oli hajalla. (s. 61)

  

Pidin kirjan kielestä, sen lukuisista kielikuvista ja sanankäänteistä. Pip etsii sopivaa mysteeriä podcastinsa kolmannelle kaudelle. Mysteeriä, jolla voisi hoitaa itsensä kuntoon. Tai niin hän ainakin uskoo. Pip menettää luottamuksensa poliiseihin, jotka eivät ota tosissaan hänen kokemaa ahdistelua ja mahdollista stalkkeria, joka jättää hänen kotinsa eteen kuolleita kyyhkysiä ja liidulla piirrettyjä tikkuhahmoja. Yksi poliisi kehtaa sanoa hänelle, että tekemällä suosittua rikospodcastia Pip on tyrkyttänyt itseään nettitrollien tähtäimeen.

    

Tuntui kuin kaikki käänteet olisi jo ennalta määrätty, kuin näin olisi ollut määrä tapahtua alusta saakka. (s. 177)

  

Teoksen tunnelma on paljon aiempia osia synkempi, ahdistavampi, mutta silti se on samalla tavoin nopealukuinen ja ahmittava. Juonenkäänteitä ei pysty arvaamaan ennalta ja vaikka itse arvasin yhden hahmon roolin kauan ennen Pipiä, loppu oli varsin odottamaton eikä ehkä kaikkien mieluisin jokaiselle lukijalle. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä Pip tutkii mm. Jesaritappajaksi kutsutun sarjamurhaajan tapausta ja toisessa osassa. Noh, siitä en voi puhua spoilaamatta, mutta sanotaan vaikka että siitä tule mieleen eräs Netflix-sarja. Murhien ja naisiin kohdistuvien rikosten maailmassa pyöritään vahvasti. 

  

Vielä yksi tapaus, juuri oikea juttu, joka korjaisi hänen sisimpänsä murtumat. (s. 168)

  

Jackson on koko trilogian ajan venyttänyt uskottavuuden rajoja, mutta tässä kolmannessa osassa meininki menee realismin edelle. Kyllähän tämä siis pitää lukijan tiukassa otteessaan, vaikka välillä pyörittelinkin silmiäni, että ei tämä nyt mene ihan läpi. Ja loppupuolen hermoraunio-Pip (ihan syystäkin palasina) oli vain niin epälooginen ja sääliä herättävä reppana, että oli vaikeaa lukea loppuratkaisua. Harmillisesti Pipin ja Ravin suhde jää mysteerin käänteissä huomiotta, olisivat nyt voineet kuherrella enemmänkin kaiken kurjuuden vastapainona. 

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Hittidekkari Kiltin tytön murhaopas saa loppuhuipennuksensa trilogian päätösosassa.
  
Itseoppinut etsivä Pip on tottunut tappouhkauksiin viraalin true crime -podcastinsa jälkimainingeissa. Siitä huolimatta Pipiä alkaa huolestuttaa, kun joku lähettää hänelle anonyymisti saman kysymyksen uudestaan ja uudestaan: Kuka etsii sinua, kun sinä katoat?
  
Pian Pip tajuaa, että joku seuraa häntä tosielämässä. Kun hän löytää yhteneväisyyksiä vainoajansa ja kuusi vuotta sitten kiinni jääneen sarjamurhaajan välillä, hän pohtii, onko kaltereiden takana sittenkin väärä mies.
  
Poliisi kieltäytyy toimimasta, joten Pipin on löydettävä epäilty omin päin ennen kuin hänestä tulee seuraava uhri.

  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 504 sivua, Karisto 2024
  
Alkuperäinen nimi: As Good As Dead (2021)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiltin tytön murhaopas
• Kiltti tyttö, julma kosto
• Kiltti tyttö, kohta kuollut

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luetut.net

  

Samankaltaista luettavaa: Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Dekkariviikko | Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

"En enää edes tiedä, mikä on oikein - kaikki on niin sekavaa.

En ole varma, olenko sittenkään se kiltti tyttö, joka luulin olevani.

Olen kadottanut hänet matkan varrelle."

  

  

Ajotien päässä oli pieni puukyltti, jossa luki kuluneilla kaiverruskirjaimilla Ivy House.

Pyöreillä pikkukivillä päällystetty väylä nousi loivasti kohti punatiilistä taloa,

joka oli lähes kokonaan muratin kätkemä. (s. 237)

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä, Dekkariviikot kirjablogeissa

  

Enpäs ole hetkeen lukenut yhtä mukaansa tempaavaa kirjaa kuin tämä Holly Jacksonin somessa paljon hehkutusta ja palkintojakin saanut Kiltin tytön murhaopas, joka on fiktiivistä true crimea kirjamuodossa. Hei vaan lukujumi, toivottavasti ei ihan pian nähdä!

  

Pieni englantilainen kaupunki, jota ravisutti kaksi nuorten kuolemaa vuonna 2012. Pippa on päättäväinen nuori, joka on varma, että koko totuutta tapahtumien kulusta ei ole kerrottu, sillä mediaan annetuissa tiedoissa on epäjohdonmukaisuuksia. Hän on varma, että Sal on syytön tyttöystävänsä Andien kuolemaan. Hänellä on vain muutama viikko aikaa selvittää viisi vuotta vanha tapaus.

  

Teoria 1: "Andie Bellin tappoi joku kolmas osapuoli, mutta Sal oli jollain tavoin mukana tai osallisena teossa, esimerkiksi avunantajana rikoksen jälkeen. -- syyllisyys ajoi hänet itsemurhaan" 

Teoria 2: "Kolmas osapuoli tappoi Andien, eikä Salilla ollut mitään tekemistä asian, sen paremmin kuin tietoa tapahtuneesta. Se, että hän joitain päiviä myöhemmin teki itsemurhan, ei johtunut murhamiehen syyllisyydentuskista, vaan muista seikoista, esimerkiksi henkisestä kuormituksesta, jonka tyttöystävänkatoaminen aiheutti." 

Teoria 3: "Andien murhasi sinä perjantain joku kolmas osapuoli. Tappaja tiesi, että Andien poikaystävä Sal olisi täydellinen epäilty. -- Andien tappaja murhasi Salin ja sai kuoleman näyttämään itsemurhalta." 

Teoria 4: "Kukaan ei tappanut Andie Belliä, sillä hän on edelleen elossa. Hän lavasti katoamisensa, ja sitten hän houkutteli Salin metsään, murhasi tämän ja lavasti tapahtuneen näyttämään itsemurhalta."

  

En yleensä ole mikään dekkareiden suurkuluttaja, vaan luen keksimäärin vain pari genren teosta vuodessa. Tässä oli kuitenkin juuri oikeanlaiset palaset, jotka takaavat viihtymiseni: murhaa ei tutki poliisi tai etsivä, vaan ns. tavis, johon voi samaistua. Tykästyin kouluprojektia tekevään, lukioikäiseen Pippaan ja hänen perheeseensä heti. Samoin murhista syytetyn ja itsemurhan näennäisesti tehneen pojan veli Ravi on hurmaava. 

  

Lisäksi miljöö on kiehtova ja kirjailija käyttää upeaa kieltä, kuten: "hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen, sillä se täyttyi kummankin itsekseen pyörittelemien ajatusten ylijäämäpaloista" ja "tuntuu kuin silmäni olisivat kasvattaneet itselleen pikkuruiset kintut, joilla ne nyt kapuavat ulos kuopistaan ja kiirehtivät liiskautumaan tietokoneeni näytölle kuin irvokkaat pikku koiperhoset". Plussaa myös siitä, että tässä oli tavallisen kerronnan seassa erilaisia tekstityyppejä, kuten Pippan tutkimuspäiväkirjaotteita ja translitteroituja haastatteluja.

    

"Mitä aiot?" 

"Otan käyttöön Etsi ystäväni -toiminnon puhelintemme välille. -- Nyt saamme toistemme paikkatiedot pysyvästi. Ja kas", Pip sanoi ravistaen puhelintaan ilmassa, "meillä on jäljityslaite." 

"Olet vähän pelottava", Ravi sanoi. (s. 351)

  

Oli todella kiehtovaa hypätä mukaan Pipin tutkimuksiin. Tosin pari kertaa oli sanottava samaa, mitä Ravikin sanoo: "Noin fiksuksi ihmiseksi olet nyt tosi pölvästi". Lukija on nimittäin Pippaa edellä parin asian päättelyssä ja on aina raivostuttavaa huutaa fiktiivisen romaanin hahmolle, että tajua tämä asia nyt! Kirjassa on todella kirjava hahmojoukko, sillä Pipin isä on kotoisian Nigeriasta, hänen paras ystävänsä Cara on tullut kaapista ja Ravin perhe on intilaista sukua. Rasismista ei paljoa kirjassa puhuta, mutta ne pari kohtaa, missä asia nousee esille, ovat sitäkin merkittävämpiä. 

  

Näkisin tämän mielelläni leffana tai tv-sarjana. Ja tämä kannattaa lukea heidänkin, jotka eivät yleensä YA:ta lue, viihtyvyys on taattu. Miinustan hieman alaspäin viidestä tähdestä, koska tässä on lopussa yksi todella kliseinen juonenkäänne - varoitan, että nenäliinat kannattaa ottaa esille, kun lukee. Pipin tutkimukset nimittäin ovat herättäneet jonkun mielenkiinnon, eikä tuo joku ole lainkaan tyytyväinen menneiden kaiveluun. Eräs Pippan perheenjäsen joutuu tuntemattoman tähtäimeen. 

  

Kirjastossa oli hämärää ja tunkkaista, ja Pipin sieraimiin tulviva ilma oli täynnä vanhojen kirjojen hurmaavaa, kosmista hajua (s. 304)

   

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Kansainvälinen menestysdekkari pitää jännityksessä yllättävään loppuratkaisuun saakka.
  
Viisi vuotta sitten Sal Singh murhasi tyttöystävänsä Andie Bellin. Poliisi tietää, että Sal teki sen. Kaikki kaupungissa tietävät, että Sal teki sen.
  
Mutta murhan jälkimaininkien kalvamassa pikkukaupungissa kasvanut Pippa Fitz-Amobi ei ole asiasta niin varma. Kun Pippa valitsee tapauksen kouluprojektinsa aiheeksi, hän pääsee perille salaisuuksista, joita joku on epätoivoisesti yrittänyt pimittää. Jos todellinen tappaja on edelleen vapaalla jalalla, kuinka pitkälle hän on valmis menemään salatakseen tekonsa?

  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 416 sivua, Karisto 2022
  
Alkuperäinen nimi: A Good Girl's Guide to Murder (2019)

    

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Luetut.net, Lukufiilis

  

Samankaltaista luettavaa: Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee, E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 21 | Jouludekkareita

   

Tänään 21.12. on vuoden lyhyin eli toisin sanoen pimein päivä. Mikä olisikaan siis sopivampaa, kuin esitellä tämän päivän luukussa muutamia tuoreita jouludekkareita, joista kaksi ensimmäistä on lapsille ja kolmas aikuisempaan makuun sopiva novelli.

  

Eilisen luukku avautui Kirjakaapin kummitus -blogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirjarouvan elämää -blogiin avaamaan luukku numero 22. Lista kaikista joulukalenteriluukuista löytyy Ankin kirjablogista, mistä voi käydä tarkistamassa, ettei yhtäkään luukkua ole unohtunut lukea.

  

  

"Joulukuusi seisoo koristeltuna olohuoneen ikkunan edessä.

Puun vihreillä oksilla palavat kynttilät. Oksia kiertävät hopeanauhat,

ja latvassa on suuri tähti"

   

Minulla on hieman ristiriitainen suhde Merja Jalon kirjoittamaan ja Reija Kiisken (tällä kertaa peräti väreissä) kuvittamaan Kotikulman etsivät -sarjaan. Välillä kirjoissa on todella mainioita kohtia ja välillä jotain aivan uskomatonta höpöä, kuten nyrjähtänyt kylki. Niin tälläkin kertaa. Pidin tästä Jouluporon arvoituksesta eniten koko sarjasta, kunnes viimeinen sivu pilasi kaiken.

  

Ulkona talven ihmemaa maalautuu pastellin sävyiseksi, kun aurinko nousee. (s. 56)

  

Lapset pääsevät tonttuilemaan kahvilan uuden (hieman kyseenalaisesti arvontavoittoa saadun) poron saapuessa viimeistelemään taianomaisen joulun ihmemaan tunnelman ja ratkomaan kadonneiden hyväntekeväisyysrahojen katoamista. Syyllisellä on aikuisten dekkareista tuttu motiivi, joka lisää tarinan uskottavuutta. (Kuinka moni lapsi muuten hoksaa, mitä jalkarätit ovat puhuttaessa lumisateesta. Itselle ovat paljon tutumpia siskoni käyttämä ilmaisu "nessut" ja puolisoni vastaava "kinttaat".)

  

Yötaivaalla tanssivat vihreät revontulet. Ne muodostavat vaihtelevia kuvioita lumisen tykkymetsän ylle. (s. 13)

  

Lopuksi siihen kohtaan, joka sai minut tiputtamaan kokonaiset kaksi tähteä arvostelusta. Viimeisellä sivulla puhutaan "Korkeimman" tahdosta ja on pätkä joulusaarnasta. Ei. Kertakaikkiaan ei. Jos noita muutamia viimeisiä rivejä ei olisi ollut, tämä olisi ollut neljän ellei jopa neljän ja puolen tähden kirja. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta uskonnollisuus lastenkirjoissa on minulla todella iso tunnelman latistaja. Joulua kun voivat viettää myös ei-kristilliset ihmiset, pakanat, ateistit ja uskontokuntiin kuulumattomat henkilöt, sellainen kuten allekirjoittanutkin (meillä ei ole yhtään enkelikoristeita tai kuusen latvassa tähteä, vaan pöllö). 

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kotikulman etsivät ovat jouluvalmisteluissa, kun he kuulevat, että kylän kioskille rakennetaan joulumaata. Paikalle tuodaan ihka oikea valkoinen poro nimeltä Suhaus, jonka kyydissä pääsee rekiajelulle. Etsivät palkataan jouluapulaisiksi, ja Markus saa opetella ajamaan reellä. Poroajeluilla kerätään rahaa uudelle lastensairaalalle. Kaikilla on iloinen joulumieli, kunnes hyväntekeväisyyteen tarkoitetut rahat katoavat piparipurkista ja joku on sabotoinut Suhauksen kiinnitysköyttä. Pystyvätkö Kotikulman etsivät ratkomaan rikokset ennen joulua?

    

64 sivua, Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Kadonneen linnun salaisuus
• Pentutehtaan arvoitus
• Metsän salaisuus
• Possulan arvoitus
• Jouluporon arvoitus
• Mustan Unikon tapaus (tulossa huhtikuussa 2023)

    

*****

    

"– On hyiset hiukset mun upeat niin, huulet huurtuu hehkuen!"

  

Tänä vuonna ei juurikaan julkaistu joulukalenterikirjoja, tai niin luulin, kunnes bongasin Instagramin LastenkirjaSuomi-tililtä repostattuna lasten jouludekkarin, Jari Mäkipään kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro. En ole lukenut Etsiväkerho Hurrikaaneja aikaisemmin (tämä oli jo sarjan 15. osa), mutta ensikosketuksen perusteella kyseessä on hyvin kiinnostava ja taidokkaasti kirjoitettu salapoliisisarja alakoululaisille. 

  

Ilmeisesti alkuperäinen porukka on jo seiskaluokalla ja uudet lapset ovat jatkaneet kerhon pyörittämistä, nyt värikuvituksella (jota olisi voinut kyllä olla enemmänkin, painotus oli pitkälti vinjeteissä jokaisen luvun alussa, koko sivun kuvia oli vain muutama). Tässä jouludekkarissa on 24 lukua, eli tarinan voi tosiaan nauttia vaikka joulukalenterikirjana, joskin koukuttavaa kirjaa saattaa olla vaikea laskea käsistään. Tapahtumat sijoittuvat hyvin lyhyelle aikavälille 29.11.-3.12.

  

Päämajaa ei saanut mainita kenenkään ulkopuolisen kuullen sen enempää kuin vihjeitä, operaatioita tai muita salapoliisiasioita. Ihmiset saivat nähdä heidän apunsa vaikutukset, mutta Etsiväkerho Hurrikaani pysyisi jatkossakin tarkoin varjeltuna salaisuutena. (s. 160-161)

  

Teoksesta tuli hyvin pitkälti mieleen Geoetsivät (samankaltainen touhottava opettaja puolisoineen ja sekä hyvin pikaisesti kasaan kyhätty näytelmä, nahkahousutkin on mainittu) ja tätä edeltäen lukemani Kotikulman etsivät - Jouluporon arvoitus (samankaltainen juoni, eli joku varastaa hyväntekeväisyyteen kerätyt rahat, idyllinen joulumyyjäiskylä vs. joulun ihmemaa kahvilan yhteydessä, kaksi kilpailevaa kahvilaa ja poroteema).

  

Sisäkannessa on kuvat keskeisistä hahmoista, mutta siinä on hukattu tilaisuus esitellä henkilöitä, etenkin jos ei ole aiempia osia lukenut. Oletan kuitenkin, että alempana kuvatut neljä lasta olivat ne porukan alkuperäiset jäsenet. Kaiken kaikkiaan todella mukaansatempaava jouludekkari, jota voin suositella lämpimästi (etenkin Frozen-faneille)!

  

Heimo Haulisto käynnisti biisin, jonka alkusoinnut oppilaat tunnistivat tutusta animaatioelokuvasta. -- Opettaja Haapaniemi vaappui lavalle valkoisessa mekossa, johon ommellut paljetit esittivät jääkiteitä, viitta maata laahaten ja kruunu päälaella keikkuen. Opettaja käänsi katseen taakseen ja alkoi laulaa korvia raastavasti: – Taakse nään, taakse nään, en päätä kääntää voi enempää. Taakse nään, taakse nään, saattaa niska nyrjähtää! (s. 82)

    

Arvosana:

           

Takakannesta:

Etsiväkerho Hurrikaani jouluisen mysteerin kimpussa!

24 luvusta koostuvan jouludekkarin voi nauttia luku kerrallaan joulukalenterimaisesti tai halutessaan ahmaista kerralla. Taattua Hurrikaania – vauhtia, vaaraa ja aimo annos huumoria!

Pihlakylän suosittu joulutori Porokylä on avattu! Etsiväkerho Hurrikaanikin nauttii torin tunnelmasta, kunnes Aurajuusto-Anitan kahvilakojulta kantautuu tuskaisia huutoja. Sinihome-piparipuusteihin on ujutettu tulista chilijauhetta!

Viivi, Avi, Julius ja Raisa ryhtyvät selvittämään tapausta, mutta kumma kiusanteko vain yltyy. Etsivien löytämät vihjeet johtavat heidät kovan kysymyksen eteen: löytyykö toria piinaava paha poro oman lauman sisältä?

    

164 sivua, Tammi 2022
  
Kuvittanut: Jii Roikonen

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kadonneet kortit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hohdon saalistajat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Jyrinäjengi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tähtikolmion vartijat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kiiturivarkaat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja mysteeri Lontoossa
• Etsiväkerho Hurrikaani ja petosten pilvi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Mustakynsi
• Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Lehväjärven hirviö
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Salamasankarit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro

  

  

"Ruth katsoo puuta. Se ei näytä mitenkään ihmeelliseltä, 

mutta se on vihreä, kartiomainen ja siinä on neulasia. Siinä kaikki."

    

  

Arvostelukappale

  

Ruth Gallowayn joulu -novelli sijoittuu Elly Griffithsin kirjoittamien Käärmeen kirous ja Korppikuningas -romaanien väliin. Ruthin tytär Kate on tässä vasta vuoden ja yhden kuukauden vanha, kun uskonnoton Ruth ostaa ensimmäisen joulukuusensa, mihin kirjan alkuperäinen nimikin viittaa.

  

Tätä nykyä hän arvioi maailmanmenoa lähinnä sen mukaan, miten tilanne mahdollisesti vaikuttaa lapsenhoitoon. Afganistanin sota? Toivottavasti se ei aiheuta ruuhkia A148-tielle. Tsunami Japanissa? Toivottavasti vedenpinnan kohoaminen ei ulotu King's Lynniin saakka. Hän ei pidä tästä piirteestään - ennen hän oli kiinnostunut maailman tapahtumista niiden itsensä vuoksi. Hän yrittää kuitenkin hyväksyä tämän uuden näkökulman osana vanhemmuuden vähemmän miellyttäviä sivuvaikutuksia. (s. 6)

  

Kuusen ostamisesta tulee aikamoinen soppa, kun Cathbadin suosittelema myyjä ottaa jalat allensa, koristeetkin hajoavat, kun Kate ja Ruthin kissa Flint kaatavat hökötyksen ja lopulta kaksi miestä pelastaa Ruth-neitokaisen pulasta. Siis kyllä arkeologian tohtorin pitäisi olla riittävän näppärä käsistään ja oma-aloitteinen saamaan yhden puun pystyyn - itsekin väsäsin kuvassa näkyvän (joskin teko)kuusen ihan omin kätösin. Toki pikkulapset ja kissat lisäävät ovat vaarakertoimensa, mutta silti. Aivan turhaa koheltamista. 

  

"Minusta tuntuu ihan valaalta. Isolta, muhkealta, kultaiselta valaalta. Tuntuiko sinusta tästä viimeisinä kuukausina?" 

Minusta tuntuu siltä aina, Ruthin tekisi mieli vastata (s. 43-44)

  

En aivan ymmärrä, miksi tämä pikkuinen lipare on edes päätetty julkaista omillaan, aivan hyvin se olisi voinut olla jonkin kirjan lopussa tai koota vaikka useampi näitä lyhyitä kertomuksia samoihin kansiin (ainakin Lyhdynkantajien jälkeen on julkaistu toinen tällainen väliosa). Voihan tämä toisaalta olla kiva pikku välipala joulukiireiden keskellä... Sisältöä ei tähän juurikaan mahdu, mitä nyt Cathbad kertoo joulukuusen historiasta ja Ruth ehtii näinkin pienessä sivumäärässä fatsheimaamaan itseään. Mysteerikin on tosi pintapuolinen, eikä se liity mitenkään jouluun. Syyllinen ei saa kuulla kunniaansa, sillä Ruth isoine käsilaukkuineen korjaa vääryyden vähin äänin.

  

"Väitetään, että joulukuusiperinne alkoi 1800-luvulla", Cathbad sanoo -- "Mutta oikeasti perinne on paljon vanhempi. Se juontaa juurensa pakanallisesta Donarin tammesta. -- Sitä nimitetään myös Thorin tammeksi. 'Donar' tulee luultavimmin ukkosta tarkoittavasta germaanisesta sanasta 'Donner'." 

"Eikö se ole joulupukin yhden poron nimi?" Ruth kysyy.

--

"Joulukuusihan liittyy myös kristinuskoon", Cathbad sanoo. "Ikivihreä puu symboloi ikuista elämää. keskiajalla sitä kutsuttiin joskus paratiisipuuksi" (s. 18-19)

  

Oudointa tässä on, että tarinaa kerrotaan vain 22. ja 23. joulukuuta, eli ei edes ehditä aattoon tai joulupäivään. Hyvin olisi siis voinut tuplata pituuden. En kyllä voi suositella tämän lukemista (ellet ole tosi iso Ruth Galloway fani), sillä tämä ei lisää mitään tärkeää Ruthin tarinaan, vaikka Griffithsin sujuvaa tekstiä tässä onkin. Suosikkilainaukseni kirjasta onkin: "Juuri eilen hän oli ostanut Katelle lumisadepallon, ravistanut sitä ja iloinnut, kun Kate katseli silmät säihkyen pienen muovimaiseman peittymistä pyryyn. Nyt hän tuntee joutuneensa vangiksi lasipallon sisään, näkymättömiin sankan lumimyrskyn keskelle."

  

Cathbad kerran kertoi, että marjojen mehun ajateltiin edustavan jumalten siemennestettä, mikä kieltämättä asettaa mistelin alla suutelemisen aivan uuteen valoon. (s. 11)

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Jouluinen mysteeri Ruth Gallowayn tapaan.

  

Onko druidista jouluvalmisteluissa enemmän hyötyä vai haittaa? Tätäkin joutuu suosikkiarkeologi pohtimaan sympaattisessa joulutarinassa.

  

Järkevä Ruth Galloway ei ole koskaan piitannut joulusta, mutta tyttären takia hän päättää yrittää: on hankittava ensimmäistä kertaa joulukuusi. Tehtävä osoittautuu odotettua vaikeammaksi, ja ennen kuin kuusta päästään koristelemaan on Ruthin ratkaistava kadonneen muinaisesineen arvoitus.  

  

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 54 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: Ruth's First Christmas Tree (2012)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat 
• Yöhaukat (tulossa maaliskuussa 2023)

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Pinkkiä piiperrystä

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Musta enkeli (Ruth Galloway -mysteeri #10)

"Vastapäisellä kukkulalla seisoo jotenkin pahaenteisenä raunioitunut torni, 

kuin yksinäinen vartiomies laakson yllä."

  

   

Arvostelukappale

  

Elly Griffithsin dekkarisarja arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta ja komisario Harry Nelsonista kumppaneineen on edennyt kymmenenteen osaansa, Musta enkeli. Keväällä ilmestyi jo seuraava kirja, Kivikehät ja syksyllä on tulossa lisää, kun Lyhdynkantajat näkee päivänvalon. Nämä ovat kevyttä kesäluettavaa, kalmanhajusta huolimatta. Murhia riittää, mutta niillä ei mässäillä. Päivän politiikkakin on mukana, kun yksi sivuhahmoista on pakolainen. 

  

"Luut ovat masentavia." 

Merkillinen kommentti arkeologilta, Ruth ajattelee. Hän rakastaa luita, mitä vanhempia sen parempi. (s. 84)

   

Maisemanvaihdos teki hyvää sarjalle kuin myös sen päähenkilölle. Kun Ruth kutsutaan Italiaan, pieneen kylämäiseltä vaikuttavaan kaupunkiin tutkimaan erästä erikoisempaa roomalaisajan vainajaa, saa hän pienen hengähdystauon Nelsonista. Hän ottaa mukaan syksyllä ekaluokalle menevän tyttärensä Katen, hyvän ystävänsä Shonan sekä tämän hieman Katea nuoremman pojan Louisin. Tutkimusten lisäksi heillä on aikaa käydä rannallakin, joskin Ruth inhoaa auringonottoa (Italian elokuun lämpöä hän kuvaa hevetintuleksi, joka käristää heitä kuin vartaassa) ja vetäytyy varjoon lukemaan kirjaa. Samaistun vahvasti tähän! Lomaan mahtuu niin maanjäristys kuin murhakin, eli tylsää ei ehdi tulla.

  

"Minä haluan isona näyttelijäksi." 

Ruth vaikeroi sisäisesti. Hän toivoo salaa, että Katesta tulisi luonnontieteilijä tai lääkäri. Eikä ainakaan näyttelijä. (s. 102)

  

Ruthilla on aina ollut hankala suhde omaan kehoonsa, mutta samaan aikaan hänellä on usein meneillään suhde johonkin mieheen (jotka pitävät Ruthista omana itsenään), Nelsonia ylittänyttä ei kuitenkaan ole löytynyt Nyt paljastuu, että Ruth on vuosia aiemmin viettänyt yhden yön komean italialaisen arkeologin, Angelo Morellin kanssa. Ruthista Angelo pitää häntä neiti Marplena, joka voi ratkaista arvoituksen, vaikka itse hän ei koe esikuvaa omakseen. Tästä huolimatta Ruthin päättelykyky johtaa lopulta syyllisen paljastumiseen.

  

"Luin lapsena Sven Hasselin kirjoja. Yksi niistä kertoi Monte Cassinosta." 

"En ole lukenut yhtään Sven Hasselia", Ruth sanoo. 

"Olen siis lukenut jotain, mitä sinä et", Nelson sanoo. "Ihmeiden aika ei ole ohi." (s. 207)

  

Perheloman kuva täydentyy, kun Nelsonkin ilmestyy maisemiin, maanjäristys saa nimittäin kovaksi keitetyn poliisin huolestumaan Ruthista ja Katesta, onhan hän tytön isä. Samaan aikaan hän on huolissaan vaimostaan, joka on raskaana vaikka on jo yli 40, eikä vauva välttämättä ole Nelsonin. Kun Nelson ei ehdi takaisin pelastusretkeltään Michellen ultraäänitutkimukseen, ja pelkää, että vaimo suuttuu. Parisuhde on kriisissä, eikä hyvää ratkaisua tunnu löytyvän.

  

"Olet taas lukenut Margaret Atwoodia", Ruth sanoo. "Tämä ei ole Orjattaresi vaan sunnuntaimessu." (s. 161)

    

Kuopion Sankaripuisto, 1800-luvun hautoja © Niina Tolonen

     

Ruthin äiti kuoli edellisessä kirjassa ja nyt hän on huolissaan iäkkäästä isästään. Samastuin hänen tunnelmiinsa hyvin vahvasti. Oma isäni kuoli, kuin olin vasta 14 ja äiti on nyt yli 70-vuotias, eli takaraivossa on jatkuvasti tunne siitä, että jossakin vaiheessa lähitulevaisuudessa äitikin tulee kuolemaan. Tunnelmaa korosti vielä se, että luin kirjaa äidin luona vieraillessani (viime viikonloppuna oli siskontytön lakkiaiset).

  

"Kuka tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?" Cathbad sanoo. "Ehkä tapaamme kaikki vielä jonakin päivänä." 

Kaunis ajatus, Ruth tuumii. Kunpa hän voisi uskoa siihen. (s. 339)

  

Ruthiin kohdistunut fatsheimaus on vähentynyt määrässä, mutta tässä oli muutama todella ikävä kohtaus teemaan liittyen. Olin myös aika järkyttynyt, kun Nelsonin vanhin tytär Laura paljastui anorektikoksi (tai voi kyseessä olla ortoreksiakin). Toivottavasti hän saa apua. Lauran pään sisään ei olekaan aikaisemmin päästy kurkistamaan, jospa Nelsonin vanhemmat lapset pääsisivät jatkossakin ääneen. 

  

"Sitä paitsi Sherlock Holmes ei ollut poliisi." 

Angelon perehtyneisyys kirjallisuuteen tekee Ruthiin vaikutuksen, mutta Nelson tuskin huomaakaan sellaista. (s. 213)

     

Arkeologiaa tosin olisi saanut olla enemmänkin, etenkin niin pitkän historian maassa kuin Italiassa. Tässä keskityttiin vähän liikaa moneen suuntaan risteilevien ihmissuhdesotkujen kanssa, vaikka ne tuovatkin dekkarisarjaan pehmeyttä ja samaistumispintaa. Käännöksessä oli pari erikoista kohtaa, diginatiivin vikkelät sormet tulee varmaan suoraan alkutekstistä, mutta läähkä biisin kuvauksena on hyvin hämmentävä. 

  

Vartija kieltäytyy päästämästä Ruthia sisään, koska tällä on paljaat käsivarret.

"Sinun täytyy peittää itsesi", vartija sanoo uudelleen elehtien. 

"Tämä on naurettavaa", Ruth sanoo. "Ihan kuin oltaisiin keskiajalla. Miesten ei takuulla tarvitse peittää itseään." 

Nelson osoittaa kylttiä, joka ilmoittaa karkealla kuvakielellä, että kummankaan sukupuolen edustajat eivät pääse sisään käsivarret paljaana tai shortseissa. (s. 208)

  

Tässä tuttuun tapaan listaus kohdista, jotka olivat tavalla tai toisella hämmentäviä (sisältää seksismiä, ulkonäköön liittyvää kommentointia, iän takia eriarvoistamista sekä outoja sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä lausahduksia):

  

Ruthin kaikki ystävät joko rypevät perhe-elämässä tai ovat hakemassa avioeroa. Ainoastaan hänen homoseksuaalit ystävänsä ovat vielä menossa naimisiin. (s. 16) 

"Cassie näyttää ihan satuprinsessalta", hän sanoo Ruthille.

"Niin näyttää", Ruth sanoo. Hän on epäonnistunut tasavaltaisten periaatteiden välittämisessä tyttärelleen. (s. 17) 

Nelson uskoo omaan kyvykkyyteensä varsin vakaasti. (s. 24) Lasten tekemisessä. 

"Aina puhutaan siitä, miten naiset kaipaavat lapsia, mutta ei koskaan miesten kaipuusta." (s. 24) 

Vaikka Ruthin vanhemmat virallisesti omaksuivat linjan, jonka mukaan naisen korkein tavoite on olla vaimo ja äiti, he olivat hyvin ylpeitä hänen urastaan. (s. 32) 

"Mikä herran nimi on?"

Angelo hymyilee. Harvoinpa hän saa opiskelijan kiinni sisäistetystä seksismistä. "Ruth Galloway North Norfolkin yliopistosta." (s. 43) 

Nelson ihmettelee, miten tämä osaa näyttää moittivalta jopa selin. -- Ehkä se on jokin naisten erikoiskyky. (s. 45) 

Tien vieressä seisoskelee naisia lyhyissä hameissa ja korkeissa koroissa, ja rähjäinen tausta vain korostaa heidän glamour-yritelmiensä traagisuutta.

"Mitä nuo naiset myyvät?" Kate sanoo.

"Hedelmiä", Ruth sanoo haluamatta tutustuttaa Katea siihen tosiasiaan, että jotkut naiset myyvät ruumistaan. (s. 51) Miten Kate tajusi naisten olevan myymässä yhtään mitään? 

Jo Archer on menossa ohi vaatteissa, jotka Nelson tunnistaa treenikamppeiksi tyttäriensä garderobien perusteella: legginsit, hihaton paita, valtavat neonväriset lenkkarit, huppari solmittuna vyötärölle. Nelsonista asu on sopimaton Jon iässä ja asemassa olevalle. (s. 59) 

Tästä tulee mieleen ihan Sanna Marinin salakuviin liittyvä keskustelu. 

Hän miettii, miltä hän mahtaa Angelon mielestä näyttää. Hän ei ole vielä harmaantunut, mutta hän on kaksitoista vuotta vanhempi ja paljon lihavampi kuin viimeksi. (s. 65) 

Hän näyttää selvästi ajattelevan, että kaikki rikolliset ovat miespuolisia. (s. 75) 

"Äijä tosiaan", Nelson sanoo. "Tunnen itseni satavuotiaaksi. Aivan liian vanhaksi vaippojen vaihtamiseen." -- tänään Nelson kaipaa sovinistista sympatiaa. -- Brown oli ihan hyvä pomo, vaikka olikin taipuvainen nimittelemään naispuolisia poliiseja "kultasiksi" (s. 76-77) Nelson, et saa ainakaan minulta sympatiaa.  

"Miksi ihmeessä naiset tekevät tuota?" Freddie sanoo. "Menevät naimisiin rikollisten kanssa. Tuntuu, että mitä pahempi roisto, sitä useampi nainen haluaa hänen kanssaan naimisiin."

"Yksi psykologi kertoi minulle kerran syyksi, että naiset ovat kiinnostuneita alfauroksista", Nelson sanoo. "Ilmeisesti sellaiseksi tulee, kun tappaa jonkun." (s. 78) 

Kun he pääsevät kolmanteen kerrokseen, Ruth huohottaa. Angelo, joka on puhunut tauotta roomalaisista ja volskeista, vaikuttaa tuskin hengästyneeltä. (s. 81) 

Hän tietää, ettei asia kuulu hänelle, mutta ei tunnu mukavalta ajatella, että Ruth ja Shona ovat Italiassa tuntemattomien ja todennäköisesti kiihkeiden italialaisten ympäröimänä. Mitä Michelle sanoikaan Marcosta, työkaveristaan kampaamossa? "Hän on tosi hyvän näköinen, mutta hänhän on italialainen." Marco tosin on homo, mutta Nelsonin mieleen luikertaa aavistus, että Ruthin arkeologiystävä varmaankaan ei ole. (s. 93) 

Hän ei halua pelotella lapsia, eikä hän -- tahdo Angelon pitävän heitä säälittävinä naisina, jotka eivät osaa muuta kuin kirkua hysteerisesti. (s. 96) 

Ruth miettii, mitä tekisi. Hänellä on uimapuku vaatteiden alla, mutta tuntuu törpöltä ruveta riisuuntumaan tässä pronssinruskeiden ja kauniiden tuntemattomien keskellä. -- Ruthia myös nolottaa hänen yksiosainen, musta uimapukunsa. Kaikilla muilla naisilla rannalla isoäidit mukaan lukien on bikinit. Hänen vartalonsa on myös aivan valkoinen ja - eittämättä - sitä on liikaa. Ryhdistäydy nyt, hän sanoo itselleen. Läski on feministinen kysymys. Ei hänen kuulu hävetä sitä, ettei sovi yleiseen käsitykseen siitä, miltä naisten pitäisi näyttää, vaan hänen pitäisi olla ylpeä kurveistaan. (s. 111-112) 

Elsa on varmaankin ainakin kuusikymmentäviisi. Mutta hän säntää portaat ylös asuntoon kuin teini. Ruth seuraa hitaampaan tahtiin tuntien itsensä lihavaksi ja huonokuntoiseksi. (s. 127) 

"Täytyy vahtia linjoja." Sitä Ruth kyllä epäilee, koska Elsa on kapea kuin sauvasirkka.

--

Danielakin on pelottavan laiha ja kaunis. -- Miksi kaikki italialaiset naiset ovat noin laihoja, Ruth ihmettelee. -- "Poikki", Daniela sanoo. "Otetaan uusiksi. Ruth, älä ole niin hengästynyt tällä kertaa." (s. 130-131) 

Elsa videoi heitä innoissaan puhelimellaan. Minne entisajan vanhukset ovat kadonneet, Ruth ihmettelee. Hän on varma, että isän mielestä television kaukosäätimen käyttäminen on huipputeknistä, mutta Elsa sen kuin höpöttää livebloggauksesta, Snapchatista ja Instagramista. Siinä on jotain mätää. (s. 131) 

Ruth tuntee hikoilevansa. Hän yrittää hengittää normaalisti ja vetää samalla vatsaa sisään. (s. 132) 

Nelsonin mielikuvissa hän on harmaa hiiri, epätodennäköinen femme fatale, mutta vuodet ovat terävöittäneet ja muokanneet häntä. (s. 135) 

"Hän on kuin leikattu kolli."

Ikävä mielikuva. Bruno leikattiin, ja Nelson tuntee edelleen epämääräistä syyllisyyttä, vaikka eläinsuojelujärjestöt suosittelevat sitä. (s. 136) En ole ikinä ymmärtänyt tätä miesten outoa suhdetta poikakoirien ja -kissojen leikkaamiseen. Ihan kuin lemmikin varustelu olisi oman miehuuden jatke.  

Kaikki muut naiset -- ovat varmaan tälläytyneet Versaceen tai Pradaan tai johonkin muuhun muotiluomukseen, jonka suunnittelijat menettäisivät tajuntansa, jos heitä pyydettäisiin suunnittelemaan jotain normaalikokoisille naisille. (s. 138) 

Naispoliisi tuo heille kahvia, ja Ruth osaa kuvitella, mitä Judy Johnsonilla olisi seksitisestä työnjaosta sanottavanaan.

--

"Helkkari sentään", Nelson sanoo. "Judy haastaisi minut oikeuteen, jos pyytäisin häntä keittämään teetä."

"Ja se olisi sinulle ihan oikein, Ruth sanoo." (s. 168 ja 213) 

Toisaalta häntä ärsyttää, kun Nelson jatkuvasti kuvittelee velvollisuudekseen tulla pelastamaan häntä. (s. 175) 

Hän osti myös puhallettavan uimarenkaan Katielle. Se on vaaleanpunainen ja siihen on hiukan kömpelösti istutettu yksisarvisen pää. -- Nelson osti renkaan myös Louisille (miehekkään, jossa on jalkapallon kuvia), mutta Louis on  selvästi enemmän kiinnostunut yksisarvisesta. (s. 179) 

Hän on yllättynyt siitä, miten hyvältä Ruth näyttää uimapuvissa. Hän on huomannut aiemminkin, että mitä vähemmän Ruthilla on päällä, sitä hoikemmalta hän näyttää. Hillitynmallisessa uimapuvussa hän näyttää kurvikkaalta eikä ylipainoiselta. (s. 179) 

Hänestä Ruth oli ollut todella kiinnostava ihminen. Ei kaunis millään mittapuulla, mutta hänessä oli jotain kovin viehättävää, älykkyyttä ja härkäpäisyyttä. (s. 183) Angelo, ole hyvä ja mene roskakoriin. 

Linda on niitä luonnollisen viehättäviä naisia, joiden ei tarvitse nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen. -- Nelson on varma, että hänen on täytynyt olla Manchesterin yliopiston kauneimpia tyttöjä kahdeksankymmentäluvulla. (s. 189) 

"Kiva nähdä nainen tuon pöydän takana", Marj sanoo. "olin poliisissa kaksikymmentä vuotta, mutta en ylentynyt konstaapelia korkeammalle."

"Olen tässä vain väliaikaisesti", Judy sanoo. "Olen ylikonstaapeli."

--

"Häntä ärsytti olla käsiraudoilla kiinni naiskonstaapelissa. Kun päästiin asemalle, hän kumartui puoleeni ja kuiskasi, että 'kostan tämän vielä, h-sana'"

Judy värähtää, ei niinkään sanan vuoksi (poliisit käyttävät sitä paljon, tosin Nelson ei koskaan), vaan siksi, että Marjin on niin vaikea sanoa sitä. (s. 198-199) 

"Danielasta olit mahtava kameran edessä." 

"Ihanko totta?" Kuulostaa epätodennäköiseltä.

"Joo, olit niin luonnollinen ja teeskentelemätön."

Näin on sanottu Ruthin aikaisemmistakin tv-esiintymisistä. Hän tietää, että se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta hän ajattelee aina "luonnollisen" todellisuudessa tarkoittavan "ylipainoista ja hikistä". (s. 226) 

"Minä olisin halunnut yrittää vielä neljättä lasta, jos olisimme vaikka saaneet tytön, mutta Paolo ei ollut innostunut. Hänestä maailma on jo liikakansoitettu." (s. 245) Maailma todellakin on ylikansoitettu, yksi monista syistä miksi olen vapaaehtoisesti lapseton. 

Kuka nykyään käyttää kangasnenäliinoja? (s. 249) Esimerkiksi ihmiset, jotka haluavat vähentää hiilijalanjälkeään, kuten zero waste aatteessa. 

Ajatuksissaan Laura taputtaa -- litteää mahaansa. Hän ei osaa kuvitella olevansa ikinä raskaana. -- Aina kun hän syö jotain. hän kuvittelee, miten ruoka paisuu hänen sisällään ja kuinka se pitää tuhota treenaamalla enemmän. Hänen vanhemmillaan ei ole aavistustakaan, millaista kosmista hyvän ja pahan taistelua hän kävi mielessään jokaisen suupalan edessä kaikki ne vuodet. "Olet liian laiha", isä aina sanoi, mutta jotenkin ylpeästi. Hän tietää, että isä olisi enemmän huolissaan, jos hän olisi ylipainoinen. Niin kuin Ruth. -- Laura on tavannut Ruthin, eikä taatusti kukaan, joka on naimisissa äidin kanssa, vilkaisisikaan ketään niin ylipainoista ja homssuista. (s. 262-263) 

Rauhoituhan nyt, äiti, Lauran tekee mieli sanoa. Vaikka hän onkin poika, ei ole mitenkään sanottua, että hänestä tulee uusi Wayne Rooney. Hän voi olla homo tai bi tai ei-binäärinen, tai vaikka pitää nukeista enemmän kuin jalkapallosta. -- Entä jos poika päättää isona, että haluaa sukupuolenkorjaukseen? Laura ei osaa kuvitella kummankaan vanhempansa ymmärtävän tilannetta. Äidillä on paljon homoseksuaaleja ystäviä, mutta sukupuoliasenteissa hän on jossain keskiajalla. (s. 271) 

Seurakuntalaiset ovat olleet isälle todella kilttejä äidin kuoleman jälkeen. He auttavat ostoksissa ja puutarhatöissä -- Ja se, että monet heistä ovat mustia -- auttaa tukahduttamaan isän Daily Mail -henkisiä mielipiteitä. (s. 273) 

"Haluaisin käydä salilla." Se on lievä ilmaisu. Laura haluaa epätoivoisesti päästä treenaamaan, hänen ruumiinsa janoaa sitä. -- odotuksesta kihisten Laura jännittelee jo hauistaan. (s. 286) 

Hän on syömässä loppuun Kit Katia. "Ostin sinullekin", hän sanoo.

--

Laura -- työntää suklaapatukan kassiinsa. Hän hankkiutuisi siitä eroon myöhemmin. (s. 287)

    

Kummallisessa välitilassa, Ruth ajattelee, joka ei ole Italiaa eikä Englantia, ei maata eikä taivasta. Samanlaisessa kuin asunnon portaikon tasanne, maailmojen välinen metsä, elämän ja kuoleman välinen liminaalitila. Matkustajia kulkee sinne tänne verovapaine kasseineen kuin Manalan vainajat kolikkoineen. (s. 326)

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Suosikkiarkeologi selvittää murhaa Italian auringossa

  

Kymmenennessä Ruth Galloway -mysteerissä uppoudutaan italialaisen pikkukaupungin menneisyyteen. Suosittu brittisarja yhdistää ihmissuhteiden ja perhe-elämän arkiset ongelmat niin historiallisten kuin tuoreidenkin murhien tutkintaan.

  

Arkeologi Ruth Gallowayn rakkauselämä on kertakaikkisen solmussa ja Ruth pahasti loman tarpeessa. Kun häntä pyydetään apuun kaivauksille Italiassa, hän tarttuu heti tilaisuuteen yhdistää työ ja huvi. Mutta liittyvätkö muinaiset luut myös tuoreempiin kuolemantapauksiin? Kun komisario Harry Nelson vielä ilmestyy Italiaan, Ruth huomaa sotkeutuneensa monenlaisten salaisuuksien seittiin. Menneisyys kirii kiinni niin Ruthia kuin Nelsoniakin. Lopullisten valintojen aika on pian käsillä.

  
Suomentanut: Anna Kangasmaa, 342 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: The Dark Angel (2018)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat (tulossa syyskuussa 2022)

  

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kulttuuritoimitus, Kirja hyllyssä, Luetut.net, Kirjamuuri, Kirjasähkökäyrä