Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 23 - Jenny Bayliss: Jouludeitti x 12

  

  "Lumi putoili ääneti maahan suurina, valkoisina hiutaleina ja peitti uinuvan maan 

vaippaansa katseilta salassa. Vain Kate oli hereillä sitä todistamassa - Kate ja pöllöt ja 

ketut, joiden kanssa hän jakoi tämän yön. Maailma heräsi aamulla talven ihmemaahan, 

mutta Kate oli ainut, joka oli ollut näkemässä lumouksen syntyä."

    

  

Eilinen luukku avautui Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja huominen, luukku 24 avataan Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana luomassa ja avaamassa kirjasomen joulukalenteria vuosimallia 2024!

  

Halusin lukea jouluksi jonkin söpön hömppäkirjan ja arvelin, että Jenny Baylissin Jouludeitti x 12 olisi ollut täydellisesti sellainen. No, en saanut aivan sitä Hallmark-elokuvaa, jota toivoin - lukekaa mieluummin Ashley Elstonin 10 x sokkotreffit, jos etsitte sitä tunnelmaa. Oli suorastaan joulun ihme, että sain kirjan luettua luukkua varten ja olin niin helpottunut, kun sain tämän urakan loppuun - takakannen lupaama hilpeys oli kyllä kaukana. Seuraa siis ärsyyntymistä ja juonipaljastuksia, jatka lukemista omalla vastuulla. Suosittele minulle kommenteissa jotain oikeasti hyvää jouluaiheista hömppää!

  

Kate on palannut asumaan takaisin lapsuutensa kotikylään, vanhempiensa taloon, jonka on rempannut omannäköisekseen. Hänen parhaat ystävänsä asuvat myös kylässä, Laura, joka on töissä pukudraaman miljööksi kelvollisessa kartanossa tapahtumajärjestäjänä ja Matt baristana omassa pikkukahvilassaan. Alun perin kahvila oli Mattin äidin, mutta hän ja Mattin sisko kuolivat onnettomuudessa Mattin ollessa vielä teini.

   

Kate riisui nilkkurinsa ja kiipesi ikkunasyvennykseen. Hän veti polvet rintaa vasten puoliksi toivoen, että olisi ollut siellä yksin vain hyvä kirja seuranaan. (s. 265)

  

Kate kävi pyörähtämässä isossa maailmassa hankkimassa kokemuksia ja ammatin - hän suunnittelee kankaita ja kirjassa onkin siis monta ihanaa kohtaa, kun Kate ottaa kuvia talvisesta luonnosta ja maalaa vesiväreillä. Nämä kauniit luontokuvaukset ja taidetuokiot olivat kirjan parasta antia. Laura on sitä mieltä, että Kate tarvitsee miehen elämäänsä ja painostaa tämän osallistumaan jouludeittipalveluun. Joulukuun aikana järjestetään siis kahdettoista sokkotreffit, tosin jokaisesta mahdollisesta partneriehdokkaasta saa vähän ennen treffejä muutaman tiedon, kuten nimen, valokuvan, ammatin sekä statuksen (mm. onko ollut naimisissa ja lapsiluvun).

  

Koska kyseessä on romanttinen komedia, kuuluu luonnollisesti tarinan kaareen, että ainakin osa treffeistä menee aivan penkin alle. Katen tapauksessa tosin lähes jokainen tapaaminen epäonnistuu mitä oudommilla tavoilla. Yksi deitti ei koskaan saavu paikalle, yksi on tiukkapipoinen päällepäsmäri, yksi besserwisseröi kaikkien ärsytykseksi, yksi on homo (näin hänet muuten aivan Ncuti Gatwan näköisenä, kiitos viime päivien Doctor Who -maratonin, oli kyllä hieno kausi, pakko suositella), yksi välttelee ottamasta kontaktia ja yksi palaa takaisin ex-kumppaninsa luokse. Ja Kate surkuttelee, kun joutuu lähtemään yksille treffeistä - kauhistus - joululeivonnaisilta tuoksuen. 

  

Treffit pakottivat hänet lähtemään ulos neljän seinän sisältä. -- Kate oli huomannut nauttivansa levollisesta elämästään. Levollinen elämä oli kuitenkin mennyt jo niin pitkälle, että hän oli alkanut erakoitua, eikä hänellä ollut ollut mitään sitä vastaan. -- Kate oli piileskellyt maailmalta. Oli nimittäin helpompaa pysyä piilossa ja olla ikinä tapaamatta ketään kuin ottaa riski ja tutustua johonkuhun vain saadakseen huomata, että suhde epäonnistuu taas kerran. (s. 158)

  

Ainakin yhdet deitit menevät jopa ihan mukavasti, mutta silläkin kertaa tyyppi aiheuttaa lukijassa epäilyksiä. Äijän käppänäinen kun on kävelevä punainen lippu koko olemuksessaan. Kate ei vaan jostain syystä tätä näe, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Etenkin kun hän koko ajan kommentoi miestä, kuinka häijynkomea tämä on, miten hänen katseessaan vilahtaa jotain paholaismaista, kuinka hän ei siedä häviämistä ja tahtoo osoittaa, että hänellä on paljon rahaa tuhlattavaksi, kuinka hän on hyvin itseensä tyytyväinen ja itseään esille tuova tapaus. Kun Kate sitten lopulta pusuttelee miekkosen kanssa ovat "heidän suudelmansa -- niin tulisia, että ne olisivat voineet porata reikiä jäähän." No, onhan tuo kai karvan verran parempi kuvaus kuin Nora Robersin Varjojen ratsussa ollut unohtumaton kohtaus, kuinka seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". 

  

Kirjassa on paitsi törppöjä miehiä, myös toksista maskuliinisuutta - edellisen parisuhteen perään itkevä kasvissyöjä tituleerataan "vollottavaksi vegaaniksi", sillä onhan se nyt suorastaan oksettavaa, kun miehellä on tunteita, vaikka myöhemmin miesten kykyä näyttää tunteita sitten kehutaankin. Loppupuolella taas uudelleen kyseenalaistetaan miesten tunnetaitoja: "keskusteleminen tunteista parikymppisen jätkän kanssa on kuin altistaisi Draculan auringonvalolle". 

Ainakaan turhan moderniksi ei siis tätä kirjaa voi haukkua asenteiltaan, Katekin kun pariin otteeseen harmittelee, että hänen "lady gardeninsa" ei ole trimmattu, vaan rehottaa kurittomasti ja toteaa, että hänen edellisestä "seksikerrasta oli niin kauan, että hän epäili immenkalvonsa saattaneen kasvaa takaisin" sekä kuinka "tyyppi oli saanut hänen munasarjansa kihisemään". Merkkaapa hän mielessään yhden deitin potentiaaliseksi spermanluovuttajaksi. Toisekseen, ei kai kenelläkään ole enää fyysistä puhelinvastaajaa 2020-luvulla, hyvänen aika. 

  

"Olin huolesta suunniltani", Richard sanoi. "Ei erityisen miehekästä, tiedän." 

"Miehekkäämpää se on kuin että ei olisi yhtään huolissaan", Kate sanoi. "Miehillä tuntuu olevan sellainen kummallinen käsitys, että tunteiden näyttäminen on heikkouden merkki, vaikka asia on oikeasti täysin päinvastainen." (s. 140)

  

Katen äiti on kammottava: sarjapetti hänen isäänsä, hyppäsi kiinteistönvälittäjän mukaan Espanjaan ja elää tytärtään paljon villimpää elämää. Tässä oli yllättävän vähän lukuja pituuteensa nähden, vain 13, yksi jokaista deittiä kohden sekä prologi, minkä takia yksi luku oli aina tavattoman pitkä tehden lukemisesta uuvuttavaa maratoonaamista. Kertoo kyllä todella paljon kirjasta, että tein mieluummin mitä tahansa (harkitsin jopa tiskaamista) kuin luin kirjaa. Onneksi tarina noudatti sitä tuttua kaavaa, että kiireinen bisnesnainen on pikkukylässä joulun aikaan, rakastuu kahvilanomistajaan, kokee jonkinlaisen konfliktin, mutta palaa takaisin. 

  

Tässä lisäkierroksia tuohon trooppiin tuo se, että Matt ja Kate olivat ystäviä jo lapsuudessa, eikä Kate ollut koskaan tajunnut miestä kohtaan tuntemiensa tunteiden syvyyttä (huvittavaa kyllä, yksi deiteistä on sanonut Katelle, että tämä saattaa "hyvinkin olla tunneälykkäin ihminen" jonka on kokemuksen aikana tavannut - Kate, joka ei edes tajua isänsä löytäneen uuden rakkauden elämäänsä ja kuinka paljon Matt haluaa haleutua hänen seuraansa millä tahansa tekosyyllä), vaikka joka ikinen kylän asukas näki sen jo kilometrien päähän. Hidasteena parisuhteelle toimii Mattin tyttöystävä, mutta kirjailija raivaa hänet näppärällä kierrepallolla pois kuvioista. 

  

Petula vetäisi mittanauhan taskustaan ja kietaisi sen salamannopeasti Katen rintavarustuksen ympäri. 

"Piti vain varmistaa, etteivät nuo ole paisuneet sitten viime joulun", hän sanoi nyökäten Katen rintojen suuntaan. (s. 202)

  

Voin kyllä sanoa, että tämän kokemuksen perusteella en tule jatkossa tarttumaan tämän kirjailijan teoksiin uudestaan. Tiesin kyllä odottaa hömppää, mutta halusin kivaa hömppää, en tälläista kohellusta, naiiviutta, kuumenevia reisiä, tai naisiin kohdistuvaa suorastaan hyväksikäytöksi kutsuttavaa käyttäytymistä (vedonlyöntejä kuinka monen nainen pöksyihin pääsee ja pettämistä). Tässä oli itselleni liikaa sellaisia kohtia, jotka jättivät pahan maun suuhun. Esimerkiksi tarjoilija, joka yrittää kiskoa täyden lautasen Katen kädestä. Ei lainkaan uskottavaa käyttäytymistä. 

   

Samoin Katen vauvakuume kumppanin kanssa tai ilman ei ole omalla mukavuusalueellani. Tässä oli myös sietokykyni ylittävä määrä typoja ja erikoisia sanavalintoja sekä sanontoja (kuten "lumi teki geimeistä lopun", "juna oli kuin nuijalla lyöty" ja "hänen äänensä soi Katen korvissa siloisena kuin kiiltävä tammipuu ja täyteläisenä kuin vastajauhettu kahvi"). Positiivisena sanottava kuitenkin se, ettei kirjassa ollut ainoatakaan kuumaa kohtausta, vaikka pusuja tässä vaihdellaankin sitten senkin edestä. Ja kyllä, lopussa päärynäpuusta löytyy peltopyy - siihenhän kirjan nimikin pohjimmiltaan viittaa. Varmasti joku tykkää tästäkin.

  

"Muutama tuhma tekstari ei vielä anna hänelle oikeutta pöksyjesi avaimiin."

--

Hän oli vannonut itselleen, että pitäisi kaikki karvaiset osastonsa siisteinä ja sheivattuina siltä varalta, että pöksyavainten tarve tulisi yllättäen eteen. (s. 279-280)

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Tusina treffejä juuri ennen joulua? Hilpeä romaani pursuaa joulutunnelmaa, yllätyskäänteitä ja romantiikkaa!
  
Kolmekymppinen tekstiilisuunnittelija Kate ei ehtisi eikä jaksaisi etsiä uutta rakkautta: hän on pettynyt miehiin ja palannut Lontoosta kotikulmille huolehtimaan isästään. Ystävänsä Lauran pyynnöstä hän kuitenkin suostuu luksusdeittailuhaasteeseen, jossa tavataan 12 eri miestä ennen joulua. Treffeiltä ei puutu yllätyksiä eikä kommelluksia, joista Kate tilittää lapsuudentoverilleen Mattille autellessaan tämän kahvilassa. Kuka lopulta onkaan se oikea?

  

Suomentanut: Taina Wallin, 455 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: The Twelve Dates of Christmas (2020)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho, Penni kirjoistasi

  

Samankaltaista luettavaa: 

• Ashley Elston: 10 x sokkotreffit

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 1 - Joulukalenterikirjoja

  

Ihanaa jouluun ensimmäistä! Tässä postauksessa esittelen muutaman tämän vuoden joulukirjauutuuden. Seuraava luukku avautuu Bibliofiilin päiväunia - blogissa 4.12. 

  

Ensimmäisenä Salla Salmelan kirjoittama ja Lotta Forsin kuvittama Ihan kohta on joulu (WSOY 2024), joka on uunituore kuvakirja, jossa on 24 aukeamaa. Tämän voikin siis lukea joulukalenterikirjana. Luukkunumero on piilotettu ovelasti kuvaan ja niiden etsiminen on varmasti hauskaa perheen pienimpien kanssa.

  

Joulukuun ensimmäisenä päivänä Kuusikylän punaisia kattoja peitti valkoinen lumipeite. Jouluvalot valaisivat kylän aitoja ja reunustivat pieniä puisia kuisteja. Porteilla kilisivät joulukellot, ainakin melkein kaikissa.

  

Päähenkilö on pieni Melina-tyttö, jonka perheeseen kuuluvat töissään kiireiset äiti ja isä sekä vähän vanhemmat kaksosveljet Matti ja Matias. Melina etsii joulun taikaa ja pohtii, mitkä asiat siihen liittyvät. Erikoisesti Joulupukki on tuonut lahjat jo yöllä niin, että ne ovat kuusen alla jo 24. päivän aamuna, itse olen tottunut siihen, että Suomessa Pukki käy joko päivän tai illan aikana, ei jo aamusta tai edeltävän yön aikana.

  

Lumi oli alkanut sulaa, ja ulkona näytti harmaalta. Ikkunoihin ropisi vettä lumen sijaan, ja pihan lumiukkokin oli kutistunut.

  

Kirjassa on myös askarteluohjeita (Tiia Kellonimi @tia_diy), mutta ei aivan jokaisella aukeamalla. osa askarteluohjeista oli myös aika hassuja, kuten käpylehmät kuusenkoristeina kuulostaa vain meemimateriaalilta. Iso miinus siitä, kun kirjassa todetaan, että "koristele lemmikkisi punaisella rusetilla". Eläin ei ole jotain, minkä voi koristella, hyvänen aika.

  

"Ketä varten me oikeastaan edes siivotaan?" Matti kysyi. "Mehän vietämme joulua keskenämme. Eikä kukaan meistä aio katsoa keittiön ylähyllylle."

  *****

    

"Luulin, että Talvipiha on joku satu, jonne pääsee vain kerran vuodessa. Sellainen joulun ihme..." (s. 69)

  

Toisena kirjana on Juuso Räsäsen kirjoittama ja Marja Siiran kuvittama Talvipihan joulu (WSOY 2024) perustuu Ylen vuoden 2023 joulukalenteriin (jonka yhtenä käsikirjoittajana Räsänen oli) eli tuttujen eläinten mukaan voi hypätä nyt myös kirjana.

  

Oikeastaan he kaikki olivat, sekä onni että eläimet, orpolapsia, jotka Annikki oli vuosien varrella pelastanut ja koonnut isoksi perheeksi. (s. 12)

  

Maineikkaan Talvipihan omistaja Annikki-mummi on kuollut ja omistajana on nyt nuori Onni-poika. Annikki oli ollut pahoissa veloissa ja ilkeänpuoleinen kauppias Roimolalla on suunnitelmia lunastaa tila itselleen. Onni hoitelee laumaansa, johon kuuluvat husky-Kornelius, meksikolainen pikkukoira Pepita, aasi nimeltään Aasi, Eetu-possu, Rouva Ankkanen ja pikkuvuohet Atte ja Aune.

  

"Joulukuun eka päivä! Joulu tulee, joulu tulee! Herää Aune, herää!" Atte tönäisi valkeaa Aune-siskoaan ja juoksi pilttuulta pilttuulle herättäen vuorollaan kaikki tallin nukkuvat eläimet. (s. 11)

  

Talvipihan joulun avajaisiin ei tule ketään, koska Onni on unohtanut mainostaa, että piha on auki tänäkin jouluna, vaikka Annikki ei enää pyöritäkään toimintaa. Niinpä Roimola pääsee iskemään Onnia arkaan paikkaan ja suoranaisesti ahdistelee tätä myymään tilan hänelle. Onneksi kuvioihin ilmestyy mukaan Onnin ikäinen Ilona, jota poika arastelee - onhan hän mieluummin tekemisessä eläimien kanssa.

  

"Tiedän kyllä, että Talvipiha on pulassa, mutta meitä ei auta lattialla makaaminen. Nyt ei saa luovuttaa." (s. 52)

  

Pippurinen Pepita on hieman stereotyyppinen klisee meksikolaisesta hahmosta, koska se on puettu Meksikon lipun väreihin ja laitettu huudahtelemaan välillä espanjaksi mm. ay, carambaa, arribaa ja amigoa, mutta onneksi se on niin pieni rytty muutoin oikein sujuvassa joulukirjassa, että annettakoon se anteeksi. Harmi, ettei tätä oltu jaettu kalenteriluukkuihin.

      

*****

    

Kolmas kirja on Axel Åhmanin kirjoittama ja Ola Skogängin kuvittama joulukalenterikirja Salakuljettajan aarre (S&S 2024, suom. Anu Koivunen). Ihanaa, että näitä 24 luvun mittaan kirjoitettuja teoksia on taas julkaistu uusia, sillä joinakin vuosina tarjonta on ollut melkoisen olematonta!

  

Tämä menee samaan sarjaan Karin Erlandsonin Yöjunan ja Eva Frantzin Ruukin salaisuuden kanssa, sillä kaikissa näissä kolmessa on vain yksi kokosivun kuva jokaisessa luvussa / luukussa, muutamaa yksittäistä pienempää kuvaa lukuun ottamatta. 

  

Jouluaattoon oli vain kaksi viikkoa, mutta kaikkialla oli harmaata ja märkää. Satanut lumi oli sulanut pois jättäen jälkeensä kuraisia teitä ja kalseita iltoja. (s. 7)

  

Teoksen päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Oliveria, joka kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Hänet nimittäin tipautetaan saaressa asuvan mumminsa huolehdittavaksi, koska äiti ja isä ovat liian kiireisiä töissään eivätkä halua jäädä kotiin katsoakseen hänen peräänsä. Saarella on myös huonot yhteydet, niinpä poika ei voi olla liikaa puhelimella saati Pleikkarilla. 

  

Sellaiset ihmiset, jotka joivat metsässä kaakaota, tuskin kaveeraisivat hämärätyyppien kanssa. (s. 67)

  

Aluksi kaksi viikkoa eristyksissä tuntuu kamalalta rangaistukselta, mutta kun Oliver pääsee sattumalta sukunsa salaisuuden jäljille ja tapaa metsässä omanikäisensä Fannyn ei joulunalusaika olekaan enää tylsää. Ja onpa saarella nähty myös tummennetuilla laseilla varustettu auto ja kaksi saksaa puhuvaa erikoista vierasta. Mitä nuo ulkomaalaiset etsivät? 

– Ennen ei ollut tapana puhua vaikeista asioista. (s. 139)

Vauhdikas ja nopealukuinen teos on mainio joulukalenteri sellaisellekin lukijalle, joka ei ole juhlan suurin fani. Onhan tässä kokonainen armeijallinen tonttukoristeita, mutta ei uskonnollista tai liian jouluista meininkiä - toiminnallisuus on keskiössä. 

  

  

Kirjasomen kalenteriin osallistuvat tilit: 

1. Yöpöydän kirjat
2. 
   
3. 
   
4. Bibliofiilin päiväunia
5. Lukutoukan luetut sivut
6. Kirjamies
7. Tuulevin lukublogi
8. Amman lukuhetki
9. Tuulevin lukublogi
10. Kirjasähkökäyrä
11.  @pikkuuset_kirjat
12. Hemulin kirjahylly
13. Kirsin Book Club 
14. Kirjaluotsi
15. Kirjan jos toisenkin
16. Mrs Karlsson lukee
17. Kirjojen kuisketta
18. @pikkuuset_kirjat
19. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
20. Tarukirja
21. Matkalla Mikä-Mika-Maahan
22. Kulttuuri kukoistaa
23. Yöpöydän kirjat
24. Jotakin syötäväksi kelvotonta

Kirjabloggaajien joulukalenteri: Luukku 12

  

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin luukkuun 12! Eilen luukku avattiin Tuulevin lukubogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirsin Book Clubin sivuille avaamaan luukku 13. Lista kaikista kalenteriin osallistuvista blogeista löytyy ensimmäisestä luukusta. 

  

Ihanaa joulua kaikille!

  

  

Liina Putkosen kirjoittama ja Nora Surojeginin kuvittama Monen mutkan tonttumatka on ensimmäinen osa Revontuulen ratsastajat -sarjasta ja se on kirjoitettu joulukalenterinkirjan muotoon - lukujen sijaan teos onkin jaettu 24 luukuksi. 

   

Päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Pyryä. Hänen vanhempansa riitelevät ja koulussa Manni-niminen poika on ottanut Pyryn silmätikukseen. Erään pelottavan illan aikana Pyry tutustuu Tuisku-nimiseen tyttöön, joka kertoo olevansa tonttulas, siis tonttuoppilas, ja että Pyryä tarvitaan tärkeään tehtävään. Kaksikon on autettava Mannia. Pyry oppii paljon uutta itsestään ja äitinsä menneisyydestä - tämä kun ei ole koskaan kertonut mitään esimerkiksi perheestään, koska hän on omien sanojensa mukaan orpo. 

   

Kun Pyry pysyi tarinassaan, vanhemmat muistuttivat, että 11-vuotiaalla on jo vastuu puheistaan. Noin iso lapsi ei voinut päästää suustaan ihan mitä tahansa mieleen tuli.

--

– Olet lukenut lapselle aivan liikaa kaiken maailman keksittyjä tarinoita. Senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin järkevään, vaikka matematiikkaan! (s. 78-79)

  

Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta, oli kirjan lukeminen minulle todella takkuisaa. Tuli aivan sellainen tunne, että nyt ajetaan Stigalla mäkeä alas jarrut pohjassa. Kirjaan tarttuminen tuntui suorittamiselta ja oli hyvin lähellä aiheuttaa lukujumin. Putkonen leikittelee kielellä, mutta ei osunut minun tikkatauluni napakymppiin. Sanavalinnat olivat usein haastavia aikuisenkaan ymmärtää, puhumattakaan teoksen varsinaisesta kohderyhmästä. 

  

Olen aina sitä mieltä, että kielellistä rikkautta ja monimuotoisuutta on hyvä viljellä lanussa, mutta tässä tuli tunne, että oltiin valittu kyllä erikoisuuden tavoittelu lukutaidon kehittämiseen sijaan. esim. ihmisen tössykkä, kiusimus, ok on lyhenne sanoista ollos kollos, ronttoset, huithamppi, vänkyttää, rönttäiset huppariteinit, tilpehöörin tönttiäiset, vöyrinä, ilon kikatuskakatusaalto, hepslaagi, hörsiä, ilontallaaja...

  

Jouluisuutta korostettiin liaallisuuksiin asti mm. nimissä. Tontotus on eläinhahmoinen tonttu, tontessori tonttuprofessori, Tasavallan pääkaupunki on Jojoululu ja muita mainittuja paikkoja olivat Vitivalla ja Ritiralla (kartta olisi ollut kiva). Myös tunnetaitojen opettaminen oli aivan liian alleviivaavaa, monet asiat olisi voinut käsitellä paljon hienovaraisemminkin. Tonttuakatemia, valoloitsu kirkastus maksimus, muistitaiat ja tonttujen suojasielu sekä villimieli toivat mieleen Tylypahkan ja suojeliukset. (Kirjailija itseasiassa kiittelee lopussa J.K. Rowlingia, mikä on vähintäänkin kyseenalaista näinä aikoina.)

  

– Se ping on se lisä, jota teillä ihmisillä ei ole. Joku kutsuu sitä taikuudeksi, joku ihmeeksi. Joku ei edes usko koko hommaan, koska sitä ei voi ihmismaailman puolella todistaa. (s. 62)

  

Kirja kaiken lisäksi alkoi ensi sivullaan paradoksaalisesti: väitetään samaan aikaan, että on marraskuun viimeinen ja joulukuun ensimmäinen sunnuntai. Manni kutsuu Pyryä pupupalloksi, mutta ensimmäisellä kerralla termi onkin kanipallo. Hieman tarkkuutta ja uudelleenlukua olisi siis tarvittu. Odotin Tammelta paljon korkeampaa tasoa kustannustoimittamisessa, etenkin kun lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistaan jo valmiiksi aivan liian vähän. 

  

Toivon, että olen yksin näiden tunteiden kanssa ja muille (etenkin lapsilukijoille) tämä maistuu paremmin. Ihannemaailmassa haluaisin, että kaikki julkaistu kirjallisuus olisi timanttista jokaisesta lukijasta, mutta realistisesti joskus osuu kohdalle teos, joka ei vaan kolahda. Nora Surojeginin kuvitus oli kirjaan sopivaa kuin talven ihmemaa, ja etenkin pidin tekstin sekaan asetelluista pienistä kuvista. Jostakin syystä lapsihahmojen kasvot olivat kuitenkin todella pelkistettyjä verrattuna muiden hahmojen yksityiskohtaisempiin kasvoihin.

   

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Pelottavia kiusaajia pakenevan 11-vuotiaan Pyryn arki muuttuu hetkessä, kun hän saa rantakahvilassa eteensä erilaisen kermavaahtokaakaon. Pyry napsii juoman päälle ripotellut värilliset vaahtokarkit oikeassa järjestyksessä ja poksahtaa salaperäisen tonttulas Tuiskun luo. Yhdessä he hyppäävät revontuulen selkään ja ratsastavat suoraan Tonttujen tasavaltaan.
  
Pyry ja Tuisku päätyvät elämänsä hurjimpiin seikkailuihin, jotka vievät heidät pimeän Kalmakurun perukoille Hukkaholviin sekä petollisen kauniille Sirpalesuolle. Tonttujen tasavallassa on kamalia kolkkia, mutta myös niin ihania ihmeitä, ettei Pyry koskaan haluaisi palata takaisin huolien täyttämään ihmisarkeensa. Satavuotinen tietäjä Kuura Kukkanen paljastaa hänelle lopulta kaikkein suurimman salaisuuden, jonka myötä Pyryn koko perheen elämä mullistuu…
  
Koukuttava seikkailu tarjoaa lukemisen iloa sekä uskoa hyvän voittoon pahasta niin ihmisessä itsessään kuin monimutkaisessa maailmassammekin. Vauhdikkaan tarinan kautta käsitellään myös syvempiä teemoja: rohkeuden ja arkuuden tasapainoa, ystävyyttä ja sen vaatimaa työtä sekä keinoja kohdata vaikeita asioita kuten surua.

  

368 sivua, Tammi 2023

  

Kuvittanuut: Nora Surojegin 

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot-sarja, Matt Haig: Poika nimeltä Joulu 

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023 - Luukku 1

  

Ihanaa joulukuun ensimmäistä ja tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin vuosimallia 2023! Tämän vuoden kalenterilogo ja luukkukuvat ovat minun suunnittelemiani Canvassa ja Unsplashin CC-oikeudellisia kuvia käyttäen.

  

Tässä luukussa esittelen kaksi tänä vuonna julkaistua lasten joulukirjaa, joista toinen toimii myös joulukalenterikirjana. Kaikki luukut löytyvät listattuna postauksen lopusta. Huominen luukku avataan Amman lukuhetki -blogissa.

  

  

Alex T. Smithin kirjoittama ja ihastuttavan yksityiskohtaisesti kuvittama Ärjyli ja kauhean kammottava joulu on kuin sekoitus Painajaista ennen joulua, Räyhä Ralfia ja Lumiukkoa. Yrmeä Ärjyli ei pidä monestakaan asiasta ja joulua hän suorastaan inhoaa. Onkin helpompaa listata mistä hän pitää: ruusukaalista, villapaidastaan, jossa on ruusukaalin kuvia ja ainoasta ystävästään, Kepukasta. 

  

Tiedätkös sinä Ärjylin? 

Etpä taida tietää, ärjyleitä on nimittäin vain tämä yksi ja ainoa, eikä riittävän moni vielä ole kuullut hänestä. (s. 7)

   

Kun eräänä kuuraisena aamuna Ärjyli tajuaa, että joulu tekee taas kerran tuloaan, hän saa loistavan idean: mitä jos hän voisi estää joulun? On siis suunnattava kohti Korvatunturia, jotta Joulupukin vuosittaisen urakan voisi pysäyttää ennen kuin se ehtii alkaakaan. Matkalle sattuu kuitenkin monenlaisia mutkia, joista yksi on nimeltään Pörhylä. Ärjylin hahmo on ihastuttava, etenkin kun hän alkaa miettiä suhdettaan jouluun erilaisten kohtaamisten myötä.

  

"Mokoma joulu!" hän tuhahti. "Mokoma kimaltava, tuikkiva, helisevän kilisevä, ruttupaperiin ja rusettiin kääräisty joulu!" (s. 17)

  

Teoksessa on vähän enemmän lukuja kuin joulukalenterissa luukkuja, mutta voisin silti suositella tätä joulukalenterikirjaksi, sillä osa luvuista on vain sivun mittaisia ja niitä voi lukea useamman kerralla. Tämä sopii hyvin koko perheelle, ja uskon etenkin 5-7-vuotiaiden viihtyvän hyvin Ärjylin matkassa.

  

Hieman nuoremmille suosittelen samanhenkistä Ryan T. Higginsin kuvakirjaa Mörri joulupukkina (Kumma 2023, suom. Raija Rintamäki). Mörrikään ei pidä joulusta, mutta joutuu väärinkäsityksen myötä joulupukiksi.

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Herkullisen hauska, upeasti kuvitettu koko perheen joulutarina äksystä ja yrmystä Ärjylistä, joka haluaa pilata joulun.

  

Ärjyli inhoaa kaikkia ja kaikkea paitsi ruusukaaleja ja ruusukaalivillapaitaansa. Etenkin hän inhoaa JOULUA ja kaikkea siihen liittyvää. Kun ruusukaalit loppuvat kotikylän kaupasta, Ärjyli suuttuu niin että päättää pilata joulun kaikilta. Hän lähtee etsimään Joulupukkia toteuttaakseen hirvittävän suunnitelmansa.

   

Matkalla mukaan tarttuu (Ärjylin vastustelusta ja kiukuttelusta huolimatta) loputtoman positiivinen kani nimeltä Pörhylä, ja kun seikkailu tuo eteen uusia tuttavuuksia ja toinen toistaan kivempia kohtaamisia, alkaa Ärjyli epäillä omia aikeitaan joulun suhteen.

  

Suomentanut: Maria Lyytinen, Otava 2023

  

Alkuperäinen nimi: The Grumpus: And His Dastardly, Dreadful Christmas Plan (2022)

  

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukut:

1. Yöpöydän kirjat 

2. Amman lukuhetki

3. Mrs Karlsson lukee 

4. Hemulin kirjahylly 

5. Kirjakaapin avain 

6. Kirjakasta 

7. Tuijata. Kulttuuripohdintoja

8. Kirjamies 

9. Tuulevin lukublogi 

10. Jotakin syötäväksi kelvotonta 

11. Tuulevin lukublogi

12. Yöpöydän kirjat

13. Kirsin Book Club

14. Kirjaluotsi 

15. Kirjasähkökäyrä 

16. Kulttuuri kukoistaa 

17. Kirjakaapin kummitus 

18. Kirjapöllön huhuiluja 

19. Kirjan jos toisenkin

20. Tarukirja 

21. Hemulin kirjahylly

22. Kirjarouvan elämää 

23. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan 

24. Oksan hyllyltä

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 21 | Jouludekkareita

   

Tänään 21.12. on vuoden lyhyin eli toisin sanoen pimein päivä. Mikä olisikaan siis sopivampaa, kuin esitellä tämän päivän luukussa muutamia tuoreita jouludekkareita, joista kaksi ensimmäistä on lapsille ja kolmas aikuisempaan makuun sopiva novelli.

  

Eilisen luukku avautui Kirjakaapin kummitus -blogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirjarouvan elämää -blogiin avaamaan luukku numero 22. Lista kaikista joulukalenteriluukuista löytyy Ankin kirjablogista, mistä voi käydä tarkistamassa, ettei yhtäkään luukkua ole unohtunut lukea.

  

  

"Joulukuusi seisoo koristeltuna olohuoneen ikkunan edessä.

Puun vihreillä oksilla palavat kynttilät. Oksia kiertävät hopeanauhat,

ja latvassa on suuri tähti"

   

Minulla on hieman ristiriitainen suhde Merja Jalon kirjoittamaan ja Reija Kiisken (tällä kertaa peräti väreissä) kuvittamaan Kotikulman etsivät -sarjaan. Välillä kirjoissa on todella mainioita kohtia ja välillä jotain aivan uskomatonta höpöä, kuten nyrjähtänyt kylki. Niin tälläkin kertaa. Pidin tästä Jouluporon arvoituksesta eniten koko sarjasta, kunnes viimeinen sivu pilasi kaiken.

  

Ulkona talven ihmemaa maalautuu pastellin sävyiseksi, kun aurinko nousee. (s. 56)

  

Lapset pääsevät tonttuilemaan kahvilan uuden (hieman kyseenalaisesti arvontavoittoa saadun) poron saapuessa viimeistelemään taianomaisen joulun ihmemaan tunnelman ja ratkomaan kadonneiden hyväntekeväisyysrahojen katoamista. Syyllisellä on aikuisten dekkareista tuttu motiivi, joka lisää tarinan uskottavuutta. (Kuinka moni lapsi muuten hoksaa, mitä jalkarätit ovat puhuttaessa lumisateesta. Itselle ovat paljon tutumpia siskoni käyttämä ilmaisu "nessut" ja puolisoni vastaava "kinttaat".)

  

Yötaivaalla tanssivat vihreät revontulet. Ne muodostavat vaihtelevia kuvioita lumisen tykkymetsän ylle. (s. 13)

  

Lopuksi siihen kohtaan, joka sai minut tiputtamaan kokonaiset kaksi tähteä arvostelusta. Viimeisellä sivulla puhutaan "Korkeimman" tahdosta ja on pätkä joulusaarnasta. Ei. Kertakaikkiaan ei. Jos noita muutamia viimeisiä rivejä ei olisi ollut, tämä olisi ollut neljän ellei jopa neljän ja puolen tähden kirja. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta uskonnollisuus lastenkirjoissa on minulla todella iso tunnelman latistaja. Joulua kun voivat viettää myös ei-kristilliset ihmiset, pakanat, ateistit ja uskontokuntiin kuulumattomat henkilöt, sellainen kuten allekirjoittanutkin (meillä ei ole yhtään enkelikoristeita tai kuusen latvassa tähteä, vaan pöllö). 

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kotikulman etsivät ovat jouluvalmisteluissa, kun he kuulevat, että kylän kioskille rakennetaan joulumaata. Paikalle tuodaan ihka oikea valkoinen poro nimeltä Suhaus, jonka kyydissä pääsee rekiajelulle. Etsivät palkataan jouluapulaisiksi, ja Markus saa opetella ajamaan reellä. Poroajeluilla kerätään rahaa uudelle lastensairaalalle. Kaikilla on iloinen joulumieli, kunnes hyväntekeväisyyteen tarkoitetut rahat katoavat piparipurkista ja joku on sabotoinut Suhauksen kiinnitysköyttä. Pystyvätkö Kotikulman etsivät ratkomaan rikokset ennen joulua?

    

64 sivua, Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Kadonneen linnun salaisuus
• Pentutehtaan arvoitus
• Metsän salaisuus
• Possulan arvoitus
• Jouluporon arvoitus
• Mustan Unikon tapaus (tulossa huhtikuussa 2023)

    

*****

    

"– On hyiset hiukset mun upeat niin, huulet huurtuu hehkuen!"

  

Tänä vuonna ei juurikaan julkaistu joulukalenterikirjoja, tai niin luulin, kunnes bongasin Instagramin LastenkirjaSuomi-tililtä repostattuna lasten jouludekkarin, Jari Mäkipään kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro. En ole lukenut Etsiväkerho Hurrikaaneja aikaisemmin (tämä oli jo sarjan 15. osa), mutta ensikosketuksen perusteella kyseessä on hyvin kiinnostava ja taidokkaasti kirjoitettu salapoliisisarja alakoululaisille. 

  

Ilmeisesti alkuperäinen porukka on jo seiskaluokalla ja uudet lapset ovat jatkaneet kerhon pyörittämistä, nyt värikuvituksella (jota olisi voinut kyllä olla enemmänkin, painotus oli pitkälti vinjeteissä jokaisen luvun alussa, koko sivun kuvia oli vain muutama). Tässä jouludekkarissa on 24 lukua, eli tarinan voi tosiaan nauttia vaikka joulukalenterikirjana, joskin koukuttavaa kirjaa saattaa olla vaikea laskea käsistään. Tapahtumat sijoittuvat hyvin lyhyelle aikavälille 29.11.-3.12.

  

Päämajaa ei saanut mainita kenenkään ulkopuolisen kuullen sen enempää kuin vihjeitä, operaatioita tai muita salapoliisiasioita. Ihmiset saivat nähdä heidän apunsa vaikutukset, mutta Etsiväkerho Hurrikaani pysyisi jatkossakin tarkoin varjeltuna salaisuutena. (s. 160-161)

  

Teoksesta tuli hyvin pitkälti mieleen Geoetsivät (samankaltainen touhottava opettaja puolisoineen ja sekä hyvin pikaisesti kasaan kyhätty näytelmä, nahkahousutkin on mainittu) ja tätä edeltäen lukemani Kotikulman etsivät - Jouluporon arvoitus (samankaltainen juoni, eli joku varastaa hyväntekeväisyyteen kerätyt rahat, idyllinen joulumyyjäiskylä vs. joulun ihmemaa kahvilan yhteydessä, kaksi kilpailevaa kahvilaa ja poroteema).

  

Sisäkannessa on kuvat keskeisistä hahmoista, mutta siinä on hukattu tilaisuus esitellä henkilöitä, etenkin jos ei ole aiempia osia lukenut. Oletan kuitenkin, että alempana kuvatut neljä lasta olivat ne porukan alkuperäiset jäsenet. Kaiken kaikkiaan todella mukaansatempaava jouludekkari, jota voin suositella lämpimästi (etenkin Frozen-faneille)!

  

Heimo Haulisto käynnisti biisin, jonka alkusoinnut oppilaat tunnistivat tutusta animaatioelokuvasta. -- Opettaja Haapaniemi vaappui lavalle valkoisessa mekossa, johon ommellut paljetit esittivät jääkiteitä, viitta maata laahaten ja kruunu päälaella keikkuen. Opettaja käänsi katseen taakseen ja alkoi laulaa korvia raastavasti: – Taakse nään, taakse nään, en päätä kääntää voi enempää. Taakse nään, taakse nään, saattaa niska nyrjähtää! (s. 82)

    

Arvosana:

           

Takakannesta:

Etsiväkerho Hurrikaani jouluisen mysteerin kimpussa!

24 luvusta koostuvan jouludekkarin voi nauttia luku kerrallaan joulukalenterimaisesti tai halutessaan ahmaista kerralla. Taattua Hurrikaania – vauhtia, vaaraa ja aimo annos huumoria!

Pihlakylän suosittu joulutori Porokylä on avattu! Etsiväkerho Hurrikaanikin nauttii torin tunnelmasta, kunnes Aurajuusto-Anitan kahvilakojulta kantautuu tuskaisia huutoja. Sinihome-piparipuusteihin on ujutettu tulista chilijauhetta!

Viivi, Avi, Julius ja Raisa ryhtyvät selvittämään tapausta, mutta kumma kiusanteko vain yltyy. Etsivien löytämät vihjeet johtavat heidät kovan kysymyksen eteen: löytyykö toria piinaava paha poro oman lauman sisältä?

    

164 sivua, Tammi 2022
  
Kuvittanut: Jii Roikonen

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kadonneet kortit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hohdon saalistajat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Jyrinäjengi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tähtikolmion vartijat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kiiturivarkaat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja mysteeri Lontoossa
• Etsiväkerho Hurrikaani ja petosten pilvi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Mustakynsi
• Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Lehväjärven hirviö
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Salamasankarit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro

  

  

"Ruth katsoo puuta. Se ei näytä mitenkään ihmeelliseltä, 

mutta se on vihreä, kartiomainen ja siinä on neulasia. Siinä kaikki."

    

  

Arvostelukappale

  

Ruth Gallowayn joulu -novelli sijoittuu Elly Griffithsin kirjoittamien Käärmeen kirous ja Korppikuningas -romaanien väliin. Ruthin tytär Kate on tässä vasta vuoden ja yhden kuukauden vanha, kun uskonnoton Ruth ostaa ensimmäisen joulukuusensa, mihin kirjan alkuperäinen nimikin viittaa.

  

Tätä nykyä hän arvioi maailmanmenoa lähinnä sen mukaan, miten tilanne mahdollisesti vaikuttaa lapsenhoitoon. Afganistanin sota? Toivottavasti se ei aiheuta ruuhkia A148-tielle. Tsunami Japanissa? Toivottavasti vedenpinnan kohoaminen ei ulotu King's Lynniin saakka. Hän ei pidä tästä piirteestään - ennen hän oli kiinnostunut maailman tapahtumista niiden itsensä vuoksi. Hän yrittää kuitenkin hyväksyä tämän uuden näkökulman osana vanhemmuuden vähemmän miellyttäviä sivuvaikutuksia. (s. 6)

  

Kuusen ostamisesta tulee aikamoinen soppa, kun Cathbadin suosittelema myyjä ottaa jalat allensa, koristeetkin hajoavat, kun Kate ja Ruthin kissa Flint kaatavat hökötyksen ja lopulta kaksi miestä pelastaa Ruth-neitokaisen pulasta. Siis kyllä arkeologian tohtorin pitäisi olla riittävän näppärä käsistään ja oma-aloitteinen saamaan yhden puun pystyyn - itsekin väsäsin kuvassa näkyvän (joskin teko)kuusen ihan omin kätösin. Toki pikkulapset ja kissat lisäävät ovat vaarakertoimensa, mutta silti. Aivan turhaa koheltamista. 

  

"Minusta tuntuu ihan valaalta. Isolta, muhkealta, kultaiselta valaalta. Tuntuiko sinusta tästä viimeisinä kuukausina?" 

Minusta tuntuu siltä aina, Ruthin tekisi mieli vastata (s. 43-44)

  

En aivan ymmärrä, miksi tämä pikkuinen lipare on edes päätetty julkaista omillaan, aivan hyvin se olisi voinut olla jonkin kirjan lopussa tai koota vaikka useampi näitä lyhyitä kertomuksia samoihin kansiin (ainakin Lyhdynkantajien jälkeen on julkaistu toinen tällainen väliosa). Voihan tämä toisaalta olla kiva pikku välipala joulukiireiden keskellä... Sisältöä ei tähän juurikaan mahdu, mitä nyt Cathbad kertoo joulukuusen historiasta ja Ruth ehtii näinkin pienessä sivumäärässä fatsheimaamaan itseään. Mysteerikin on tosi pintapuolinen, eikä se liity mitenkään jouluun. Syyllinen ei saa kuulla kunniaansa, sillä Ruth isoine käsilaukkuineen korjaa vääryyden vähin äänin.

  

"Väitetään, että joulukuusiperinne alkoi 1800-luvulla", Cathbad sanoo -- "Mutta oikeasti perinne on paljon vanhempi. Se juontaa juurensa pakanallisesta Donarin tammesta. -- Sitä nimitetään myös Thorin tammeksi. 'Donar' tulee luultavimmin ukkosta tarkoittavasta germaanisesta sanasta 'Donner'." 

"Eikö se ole joulupukin yhden poron nimi?" Ruth kysyy.

--

"Joulukuusihan liittyy myös kristinuskoon", Cathbad sanoo. "Ikivihreä puu symboloi ikuista elämää. keskiajalla sitä kutsuttiin joskus paratiisipuuksi" (s. 18-19)

  

Oudointa tässä on, että tarinaa kerrotaan vain 22. ja 23. joulukuuta, eli ei edes ehditä aattoon tai joulupäivään. Hyvin olisi siis voinut tuplata pituuden. En kyllä voi suositella tämän lukemista (ellet ole tosi iso Ruth Galloway fani), sillä tämä ei lisää mitään tärkeää Ruthin tarinaan, vaikka Griffithsin sujuvaa tekstiä tässä onkin. Suosikkilainaukseni kirjasta onkin: "Juuri eilen hän oli ostanut Katelle lumisadepallon, ravistanut sitä ja iloinnut, kun Kate katseli silmät säihkyen pienen muovimaiseman peittymistä pyryyn. Nyt hän tuntee joutuneensa vangiksi lasipallon sisään, näkymättömiin sankan lumimyrskyn keskelle."

  

Cathbad kerran kertoi, että marjojen mehun ajateltiin edustavan jumalten siemennestettä, mikä kieltämättä asettaa mistelin alla suutelemisen aivan uuteen valoon. (s. 11)

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Jouluinen mysteeri Ruth Gallowayn tapaan.

  

Onko druidista jouluvalmisteluissa enemmän hyötyä vai haittaa? Tätäkin joutuu suosikkiarkeologi pohtimaan sympaattisessa joulutarinassa.

  

Järkevä Ruth Galloway ei ole koskaan piitannut joulusta, mutta tyttären takia hän päättää yrittää: on hankittava ensimmäistä kertaa joulukuusi. Tehtävä osoittautuu odotettua vaikeammaksi, ja ennen kuin kuusta päästään koristelemaan on Ruthin ratkaistava kadonneen muinaisesineen arvoitus.  

  

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 54 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: Ruth's First Christmas Tree (2012)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat 
• Yöhaukat (tulossa maaliskuussa 2023)

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Pinkkiä piiperrystä

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 11 | Jäätävää kauhua

  

Eilen avautui luukku Hemulin kirjahylly -blogissa ja huomenna julkaistaan luukku Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Tämänpäiväisessä luukussa hypätään niin talvisiin kuin jouluisiinkin kauhutunnelmiin kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen kanssa. 

   

"Keskellä hiljaista erämaata uinuu kolkko rakennus 

kuin valtava lumilinna tai hylätty ja jäätynyt palatsi."

   

   

Jäätävää on osa Nordic Horror -kirjasarjaa, jonka jokainen teos on itsenäinen tarina. Luin Halloween-lukuhaasteeseen steampunk-mausteilla varustetun Kellopelikuiskaajan ja nyt joulukalenteriin tämän lumiseen Lappiin sijoittuvan Jäätävää. 

   

Huomasin jo nyt pari toisteista seikkaa. A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takana ovat Riina ja Sami Kaarla sekä Anders Vacklin. Kolmikko tykkää sijoittaa teoksiinsa pieneen kameo-rooliin Horkan. Kellopelikuiskaajassa se oli eräs sivuhahmo, tässä nimi puolestaan löytyy autiotuvan oven yläpuolelta. Molemmissa kirjoissa päähenkilöt ovat myös olleet orpoja, joilla on epätavallinen huoltaja ja joiden välille on viritelty romanssinpoikasta. 

  

Sääntö numero yksi: Olet suuressa vaarassa, joten jos ikinä saat tilaisuuden, juokse henkesi edestä. Älä koskaan katso taaksesi. 

Sääntö numero kaksi: Piilota tunteesi syvälle. Älä tunne mitään, jos vain mahdollista. 

Sääntö numero kolme: Jos pääset karkuun, älä koskaan sano kenellekään, että olit joskus orpo. Pysy korvessa piilossa elämäsi loppuun saakka. (s. 19-20)

  

Kirjastoammattilaiset ja opettajat ovat vuosia toivoneet lisää nuortenkauhua ja Nordic Horror yrittää vastata siihen, joskin vaihtelevalla menestyksellä. Sarja on kustantamon sivuilla ikäsuositeltu 15+, mutta en itse laittaisi niin korkeaa rajaa näihin, sanoisin, että nuoret kuudesluokkalaisesta ylöspäin saisivat tästä paljon enemmän. Onhan näissä kirjoissa jonkin verran raakuutta, mutta ei esimerkiksi lainkaan seksiä. Tarina tunteita syövistä demoneista muistuttaa jossakin määrin The Promised Neverland -mangasarjaa, jota voin suositella isosti.

  

Jäätävän päähenkilö on melkein puolet kirjasta kuusivuotias, mutta loppupuolella sankarimme kasvaa ensin neljä ja lopulta kymmenen vuotta vanhemmaksi ja kohtaa tunteensa varastaneet demonit. Pohdin puolison kanssa, kirjaa nukkumaan mennessä lukiessani, että kuinkahan moni yli 15-vuotias mahtaa jaksaa lukea pikkulapsesta päähenkilönä (vaikka lapsi aikuisten romaanin päähenkilönä toimiikin, nuori halunnee mieluummin lukea lähellä omaa ikäänsä olevista tai hieman vanhemmista hahmoista). 

    

Seinustalla on läjä erilaisia pieniä matkalaukkuja. Yksi on raollaan ja kurkistan siihen. se on sullottu täyteen pieniä kenkiä. Raotan lähintä pahvilaatikkoa. Siinä on tusinoittain lasten silmälaseja. Laatikon takana on paperipussi, jossa on jotakin pehmeää. Avaan pussin ja työnnän käteni varovasti sisään. Hiuksia! 

--

"Pidetään huoli, ettei meistä jää jäljelle vain tuollaisia juttuja", Seita sanoo vakavana. (s. 28-29)

  

Ei tämä lopulta aivan niin huono ollut kuin kuulemieni kommenttien perusteella pelkäsin. Kirjaa kun on kuvattu mm. Goodreadsissa näin: "Todella sekava kirja.", "miten voikaan noin lyhyt tarina vilistä jänniä epäjohdonmukaisuuksia", "ei edes selvinnyt mihin aikaan tän pitäis sijoittua, menneisyyteen, nykypäivään, tulevaisuuteen, hä?" ja "Minun on vähän hankala nähdä, että kauhusta innostuneet, edistyneemmät yläkouluikäiset lukijat välttämättä tarttuisivat tähän, kun kauhistuttavampaakin on tarjolla."

  

Minun fiilis kirjan ajankuvasta on, että suunnilleen 70-luvulla tässä operoidaan. Orpokoti "on kuin unohdettu paikka, joka on piilossa muulta maailmalta" keskellä Lapin erämaata, missä lapsia katoaa koko ajan ja Armaksen vanhempien kuoleminen lentokoneonnettomuudessa eivät kovin isossa haarukassa ole voineet olla mahdollisia yhtä aikaa. 

  

"Sadan vuoden välein nämä ikuisesti elävät demonit ylittivät todellisuuksien väliset portit ja kiertelivät ympäri tätäkin maailmaa. Ne nauttivat maailmojen tuhoamisesta -- Todellisuuksien väliset portit suljettiin ja tuhottiin. Mutta muutamia demoneita jäi vielä ansaan tähän maailmaan. Viimeiset demonit pakenivat lopulta silloin vielä autioon pohjoiseen ja maailma jakautui kahtia." (s. 73-76)

  

Kirja ei ollut niin sekava, kuin moni lukija on sen kokenut, mutta epäjohdonmukainen se on, niin kuin joku totesi. Ollakseen täysin vailla tunteita, Armas tuntee hyvin paljonkin kaikkea ja osaa nimetä tapaamiensa olentojen tunteita. Jo 15 sivua tunteidensa menettämisen jälkeen Armas pelästyy. Tunteeton ihminen olisi ehkä reagoinut yllättymällä... mutta sekin olisi ollut kenties toteamisen tasolla. Tunteet eivät oikeassa maailmassa kuitenkaan ole näin yksiviivaisia, vaan jokaisessa niissä on paljon murusia eri tunteista - siksi en usko, että kukaan voisi koskaan poimia niitä yksitellen pois kuin kirsikoita kakun päältä.

  

Miksi Armasta seurataan niin pitkään lapsena? Toki hahmon ja tarinankin maailmaa on hyvä pohjustaa, mutta sitä olisi voinut laittaa vaikka takaumiin. Lisäksi Armas oli erittäin aikuismaisesti ja filosofisesti ajatteleva lapsi, mikä tuntui todella epäuskottavalta. Seita on saman ikäinen kuin Armas, mutta on silti laatinut mainion pakosuunnitelman ja varustautunut, koska on löytänyt orpokodin kirjastosta teoksen natiiviamerikkalaisesta tarusta. Sillä vaihtoehtoja orpolapsille tässä laitoksessa on vain kolme, joko antautua, kuolla oman käden kautta tai paeta. Rankkoja teemoja ja päätöksiä noin nuorelle. 

  

"Kaunis tarina", myönnän. "Siitä, mitä on... olla täällä. Olla ihminen"

--

"En usko, että se on totta", Seita tuhahtaa -- "He tiesivät taatusti, että sudet eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat vain susia."

--

Seita antaa vielä oikean suukon. Se on ensimmäinen suukkoni tytöltä ja tuntuu hyvältä, mutta samalla hyvin oudolta. -- Toivon salaa, että se ei jäisi viimeiseksi suukoksi häneltä. (s. 31 ja 36)

  

Vertailin tätä jatkuvasti Kellopelikuiskaajaan. Jäin kaipaamaan (tältäkin) kirjalta paljon enemmän - näistä aineksista olisi pitänyt pystyä ottamaan enemmän irti, vaikkapa sitä kauhua, mitä tämä kovasti haluaa olla. Kieli tässäkin on yhtä aikaa paikoin kaunista ja mutta usein todella yksinkertaisilla lauseilla rakennettua. Selitykset olivat puolivillaisia ja liikaa jää lukijan pääteltäväksi. Tässä oli myös todella paljon ärsyttävyyteen saakka toisteisia lauseita. "Olen jo kymmenen ja osaan metsästää", "nyt olen jo neljätoista", "olen kuusitoista ja yksin metsällä" ja jokaisen takaisen saadun tunteen jälkeen Armas julistaa esim. "olen Pelko" (jolla viitataan siihen kirjaan, jota Seita luki). Kirjan nimeäkin on onnistuttu viljelemään todella paljon, sillä sää on usein jäätävä. 

  

Hän on hämmästyttävän kaunis metsänpeikoksi, jolla on korpilammet silminään. (s. 118)

  

Loppu oli paljon tyydyttävämpi kuin Kellopelikuiskaajassa, vaikka tuntuikin hieman liian siirappiselta - nohm ehkä päähenkilö sen ansaitsee kokemustensa jälkeen. Kymmenen vuotta liki erakkona erämaassa vailla tunteita (jotka saa sitten kertarytinällä takaisin) ei varmastikaan tee hyvää mielenterveydelle. Kuvitusta tässäkin on paitsi ulko- myös sisäkansissakin ja se on aivan 5/5. Lisääkin olisin mielelläni nauttinut. Saan tällä sentään  suoritettua omassa Ihana susi -lukuhaasteessani kohdan, kirjassa on susia.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

  

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

  

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä - demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

Nordic Horror -sarjan luoja A. R. S. Horkka on julkisuutta ja määritelmiä kaihtava hahmo suoraan varjojen valtakunnasta, salaperäisyydessään kuin tarina itsekin tarinoidensa joukossa. Mutta A. R. S. Horkka on myös salanimi, jonka takana ovat kirjailija-kuvittajatiimi Riina ja Sami Kaarla ja Anders Vacklin. Mestarillinen tekijäkolmikko on luonut kauhuromaanisarjan, jonka jokainen itsenäinen osa on mielikuvituksen ääriä luotaava syväsukellus pohjoismaisen pelon syövereihin.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)
• Valkean yön lapset (ilmestyy toukokuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjainstituutti

  

Parempaa luettavaa: Ilkka Auer: Kymnaasi ja Domowik, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja, Hertta Vierula Kuollut tyttö

    

"Öinen joulumaa on kuin noidan jäädyttämä valtakunta. 

Himmeästi valaistut piparkakkutalot ja hämärät matkamuistomyymäläkujat 

ovat suoraan kauhuelokuvien kuvastosta."

  

  

Arvostelukappale

  

Timo Parvela ja kuvittaja Pasi Pitkänen tekivät mainiota yhteistyötä Keple62-sarjassa ja sama henki jatkuu Varjot-trilogiassakin. En muistanut enää paljoa ensimmäisestä osasta Helähdyksestä, jonka luin vuosi sitten ja se vaikutti vähän kirjasta nauttimiseen. Kannattaakin siis lukea koko sarja lyhyessä ajassa, nyt kun se on kokonaan ilmestynyt.

Myyntikojujen ikkunat ovat pimeitä, ja huvipuistolaitteet näyttävät hämärässä vaanivilta jättiläishyönteisiltä. (s. 13)

Auroria sijaitsee toisessa ulottuvuudessa, josta on olemassa ihmisten maailmaan enää yksi portti. Hämmentävää kyllä, tullitonttu kysyy maahan tulevilta Peteltä, Saralta, Borikselta ja Isabellalta, onko näillä nuuskaa tai konjamiinia. Tämä, samoin kuin ilmaisut "tonttukillan kermapyllyt" ja "heittää jatulinpyllyä" kertovat, että tämä suunnattu vähän isommille lapsille (vaikka kustantaja antaakin tälle suosituksen 9+). Eihän noin nuori välttämättä vielä ymmärrä, mitä separatismi on (tässä siis kerrotaan, kuinka tonttujen ja maahisten välille syntyy riitaa, joka eskaloituu veriseksi taisteluksi, jonka hiillos jää vuosiksi kytemään). 

  

– Minä yhden sodan nähnyt olen. Tämän estää haluan. (s. 124)

  

Lisäksi tässä on misogyniaa, kun eräs tonttu kommentoi varjonparsijasta, että "tyttöjen kesken voi parsia -- on tärkeää osata ommella ja kotitöitäpöitä tehdä -- mutta poroajot miesten puuhaa ovat". (Tästä toki olisi hyvä jonkun selittää lukijoille, että tällainen ei siis ole hyväksyttävää käytöstä.) Aivan hyvin siis suositeltavissa viides-kuudesluokkalaisille, jos tonttujen ja joulupukin mainitseminen ei heitä liikaa pelota. Sarjasta nimittäin löytyy paitsi sotaa, myös irrotettuja varjoja (sieluja) ja Krampuksen syntytarina.

  

Krampuksesta tuli kuin vampyyri, joka imi ihmisten sieluja. (s. 136)

  

Oululaisena oli huvittavaa lukea Auroriassa sijaitsevasta Rajakylästä, täällä kun on saman niminen paikka, jolla on tietynlainen maine: "Kylä, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, on käytännössä vain yksi rähjäinen kadunpätkä erämaassa. Sen varrella olevat talot, jos niitä nyt sellaisiksi saattaa kutsua, ovat mitenkuten kasattuja maalaamattomia lautahökkeleitä. Kadulla raahustavat tontut, jos ne nyt edes ovat tonttuja, kantavat yllään säkkimäisiä ruskeita tai harmaita vaatekappaleita."

  

– Sinähän sanoit, että voit pelastaa meidät? Kirjaa lukemallako se tapahtuu? (s. 134)

  

Lukukokemusta voisi kuvailla sanoilla melankolisen harmaa väliosa, jolla on painostava tunnelma. Joulun viettokin saa uuden, kiehtovan selityksen. Nyt tiedän, minne parittomien sukkien puolikas (ja kaikki taloutemme teroittimet) ovat kadonneet. Tässä oli ihastuttavan paksu paperi, jota oli miellyttävää lehteillä. Lempilainaukseni kirjasta on: "Herja-ammukset lentävät, ja sanaruuti käryää." Parasta sanailua Parvelalta! Uhkaava, koukuttava loppu tuo mieleen Tarun sormusten herrasta (joka itseasiassa mainitaankin sivulla 48). Lisäksi Peten suhtautuminen kulkuseensa muistuttaa Frodon ja sormuksen suhdetta.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Jännitys tihenee, kun portti Auroriaan avautuu!

  

Trillerimäisen Varjot-sarjan toisessa osassa Pete ja Sara kiitävät ahkiolla joulun maailmaan, jossa valtaa pitää varjoilla itseään ruokkiva pimeys. Mitä joulupukille on tapahtunut?

  

Kuvittele tonttukylä. Söpöt pikkumökit, joiden ikkunat ovat kuurassa. Kuvittele ahkioita kiskovat porot, punaposkiset tontut ja tiukujen helinä. Ja sitten unohda se kaikki. Se on vain satua.

  

Pete ja Sara näkevät Auroriassa joulun karun todellisuuden. Ennen niin sopuisat kansat, tontut, maahiset, peikot ja hiidet, ovat ilmiriidoissa keskenään. Keneen ystävykset voivat luottaa maassa, jossa kaikki epäilevät toisiaan? Entä millaisia salaisuuksia joulupukin vanhasta muistikirjasta paljastuu?

  

Huippukaksikko Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen trillerimäisen sarjan toinen osa vie lukijansa yhä syvemmälle joulun maahan, jota hallitsee itseään varjoilla ruokkiva pimeys. Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

154 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

   

*****

  

"– Varjo. Se on epäluonnollista ja epäilyttävää. Ihminen, joka ei ole vielä eronnut varjostaan, 

pitää kiinni menneestä, takertuu historiaan, joka on valheiden historiaa. 

Meidän pitää tuomita sellainen. Ei isänmaallisella ihmisellä ole varjoa. 

Maahan lankeava varjo paljastaa teille valheen ja mädän."

     

  

Arvostelukappale

  

Krampus on ollut tänä vuonna lasten jännitys- ja kauhukirjoissa paljon esillä, sillä Anu Holopaisen Iik! -sarjassa edellinen kirja oli nimetty ytimekkäästi Krampukseksi, aivan kuten tämä Varjot-trilogian päätösosakin.

  

Pensasaitojen luurangot, hautakivipostilaatikot ja sadevesikaivojen kalmanhöyryt reunustavat heidän epätoivoista pakoaan. (s. 56)

  

On iloni kertoa, että tämä itsenäisyyspäivänä lukemani sinivalkoinen kotimainen teos jätti jälkeensä todella vaikuttuneen fiiliksen, etenkin kun kaksi ensimmäistä osaa eivät täysillä hurmanneet. Krampus oli ahdistavan ajankohtainen, hengästyttävän vauhdikas ja yllätyksellinen päätösosa. Kannattaa siis sinnitellä sarjan parissa, koska tätä ei kannata ohittaa! Ehdottomasti trilogian paras kirja, joka piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

– Aiotko soittaa johonkin? Sara kysyy. 

– Joo, kadotettujen sielujen löytötavaratoimistoon, Pete sanoo ja naurahtaa väsyneesti. (s. 86)

  

Ihmisten puolue rasistisine mielipiteineen, valeuutisineen ja ilmastonmuutosdenialismineen oli todella terävää nykyajan yhteiskuntakritiikkiä. Etenkin näin eduskuntavaalien alla hyvä herättää myös nuoret huomaamaan nämä asiat. (Kirjassahan yksi presidenttiehdokkaista päättää julistaa itsensä vaalien voittajaksi poikkeusaikoihin vedoten, eikä hän hyväksy muita lopputuloksia, koska ne olisivat väärennettyjä. Kuulostaako yhtään tutulta?)

  

– Kaupunkiimme perustettiin pakolaisten vastaanottokeskus, vaikka emme sitä tänne halunneet. Meillä on omat ongelmamme, pienten ihmisten ongelmat. Emme kaipaa muiden ongelmia hoidettavaksemme.

--

– Pääkaupungin vapaamieliset puhuvat ilmastonmuutoksesta. He pelottelevat teitä pandemioilla ja jäätiköiden sulamisella. Älkää kuunnelko heidän valheitaan. Eivät ne ole meidän murheitamme eivätkä edes totta, ja vaikka olisivatkin, emme me niille ongelmille kuitenkaan mitään voi. Minä ja puolueeni kerromme teille oikean totuuden. Sellaisen totuuden, jonka me voimme hyväksyä, joka miellyttää teitä. Kaikki ongelmamme johtuvat muualta tulleista, ne ovat muualla syntyneitä ongelmia, ja se on totuus. 

--

– Ja sitten on tämä virus -- He ovat tuoneet sen mukanaan. Se on vaarallinen -- Viha on hyvä asia, kun sen hallitsee ja sitä käyttää oikein -- Vihaamme sitä, mitä pelkäämme. Vihaa pelätään, mutta todellisuudessa viha on suurinta rakkautta. Vihan avulla puolustamme niitä, joita rakastamme. (s. 26-27 ja 55)

  

Tarina vuorottelee ihmisten maailman ja Aurorian välillä. Pete, Sara ja Uudit yrittävät selvittää, kun on uusi Joulupukki, mitä kummaa Krampus puuhailee ja voisiko hänet jotenkin päihittää, ennen kuin kaikki luhistuu kaaokseen. Välillä ollaan Auroriaan jääneiden, pienen hengissä säilyneen joukon luona pohjattoman lähdejärven Pakasaivon rannalla. Jälkimmäisessä on aivan upeaa kuvitusta ja kerrontaa. En kyllä olisi osannut arvata, kuinka tarina päättyy. Tässä oli todella monta hienoa, ennalta-arvaamatonta käännettä, ja vaikka loppu on onnellinen, se ei ole mitenkään tarpeettoman siirappinen. Pakko vaan arvostaa pitkän linjan ammattilaista, joka osaa taputella näinkin hajallaan olleeseen tarinaan tyydyttävän lopun. 

  

Sarasta tuntuu samalta kuin putoaisi kaninkoloon, jollainen oli Liisa Ihmemaassa -kirjassa. Uusi maailma, uudet säännöt. (s. 30)

  

Pieni miinus tulee sokean hahmon kuvailusta stereotyyppisine mustine laseineen ja opaskoirasta, joka nuuski erään hahmon kättä, vaikka ne on opetettu olemaan välittämättä muista kuin omasta ihmisestä. Kannattaa seurata YouTubessa Molly Burkea, jos haluaa tietää, millaista on arki opaskoiran kanssa.  

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Valtaavatko varjot maailman?

  

Trillerimäinen jouluseikkailu huipentuu, kun Pete ja Sara palaavat Auroriasta ihmisten maailmaan ja kohtaavat vääristyneen todellisuuden.

  

Ihmiset ovat menettäneet varjonsa, ja maailmasta on tullut paikka, jossa jokainen huolehtii vain itsestään. Krampus lietsoo ympärilleen vihaa, jonka pauhua kulkusen hento helähdys ei pysty peittämään.

  

Ystävykset eivät silti luovu toivosta, sillä vanha joulupukki on jättänyt heidän tehtäväkseen löytää itselleen seuraajan. Salaperäisten tiukujen avulla heidän on pelastettava paitsi oma maailmansa myös Aurorian valtakunta. Mutta minkä muodon Krampus on ottanut ihmisten maailmassa, ja kuinka varjojen herran voi kukistaa?

  

"Jälkeen pitkän pimeän yön koitti huomen.

Valkeni näky kuin maasta tuonen.

Vain usva väreili yllä kalmojen.

Krampus on herra varjojen."

  

Sammaleenvihreä kulkunen lepää Uuditin kämmenellä. Hän nostaa sen varovasti korvalleen ja kuuntelee. Metallisen pallon sisältä kuuluu vaimeaa, rauhoittavaa huminaa. Se on kuin puiden latvusten yli puhaltava leuto kesäinen tuuli. Mitä jos maailmojen tuhoutumisen ja pelastumisen välissä on tosiaan vain tämä vaatimaton metallikuula?

  

Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

147 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus