Lukupiirissä | Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

"Yö on oma aavemainen maailmansa, lumikinokset kohoavat kimmeltävinä tavoitellen kuuta. Alastomat puut hohtavat hopeisina. Hengitykseni huuruaa pieninä pilvinä."

    

      

Arvostelukappale

Lukupiirin marraskuun kirja

  

Charlotte McConaghyn kauniskantinen Täällä oli susia kätkee sisäänsä todella vahvan ekofeministisen sanoman, siitä kuinka sekä luonto että nainen ovat miehen vallalle alisteisia. Tämä välittyy kirjasta hyvin voimakkaasti naisiin kohdistuvana väkivaltana, luonnon monimuotoisuuden, ilmastonmuutoksen ja metsien merkittävyyden vähättelynä sekä avoimena, kaiken nielevänä susivihana.

  

Lakkaan olemasta nainen, ihminen, eläin, tai mitä olinkaan. Minä olen ihoon verhoutunut raivo. (s. 279)

  

Päähenkilö, Inti Flynn, haluaa palauttaa sudet takaisin Skotlantiin, josta ne systemaattisen metsästyksen jälkeen on tapettu sukupuuttoon. Sudet auttavat maata villiintymään, nimittäin pitämällä kasvinsyöjien kannat hallinnassa metsät pääsevät elpymään ja kasvamaan. Tätä eivät kuitenkaan useimmat ihmiset ymmärrä, sillä susiviha sumentaa heidän kykynsä ymmärtää tieteellisiä selityksiä.

  

Pian meitä ympäröivät puut. Sammal peittää maata limenvihreänä mattona. Täällä kasvaa saniaisia, jotka ulottuvat minua olkapäähän. Koskettelen karkeita puunrunkoja ja sileitä oksia, juoksutan sormiani pehmeiden lehtien läpi ja pistävien neulasten yli -- jokaisen lehden päässä killuu kimmeltävä pisara. (s. 242)

  

Inti on aivan upea hahmo, sillä hänellä on peilikosketussynestesia, eli hän tuntee vaikkapa sen, jos joku koskettaa kädellään omaa poskeaan niin kuin häntä itseään kosketettaisiin poskeen. Intillä on myös kaksossisko Aggie, joka ajoittain lakkaa puhumasta, mutta käyttää erilaisia kaksosten jo lapsena kehittämiä viittomia. Tosin välillä hän sulkeutuu kokonaan omaan sisäiseen maailmaansa. Siskot kokivat parisuhdeväkivaltaa, joka rikkoi Aggien mielen ja ruumiin. Takaumissa päästään kurkistamaan heidän lapsuuteensa ja aiempiin vaiheisiinsa.

  

Runkojen lomassa kävellessäni koskettelen lohkeilevaa kaarnaa, hivelen pisteleviä neulasia sormenpäillä. Sanon niille mielessäni, että toivon ihmisten jättävän ne rauhaan, mutta tiedän, että se on turha toivo. (s. 101)

  

Skotlannin luonnon kuvaus on juurevaa, lehtevää ja täynnä erilaisia aistimuksia, tuoksuja, tekstuureja ja pakkasen puraisuja. Se herää sivuilta henkiin ja lukiessaan aivan kuulee korvissaan susien ulvonnan, metsien huminan ja lumen narahduksen saappaan alla. Onneksi luontoa ja susien elämää kuvataan paljon vastapainona useiden naisten kokemalle fyysiselle ja henkiselle pahoinpitelylle, sillä en mielelläni lue kurjuuskirjallisuudesta. Onneksi kamaluuksia ei kuitenkaan kuvata mässäillen.

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Villisydäminen romaani täynnä luonnon lumoa.
  
Täällä oli susia on pakahduttavan kaunis romaani Viimeisen muuttolinnun tekijältä, "poikkeuksellinen teos, joka vangitsee sielun ja särkee sydämen vain korjatakseen sen uudelleen." (Newsweek)
  
Inti Flynn saapuu Skotlannin ylämaille kaksossiskonsa Aggien kanssa. Inti johtaa biologitiimiä, jonka tehtävänä on vapauttaa susilauma takaisin luontoon. Varautunut Inti alkaa laskea suojauksiaan huomatessaan, että sudet sopeutuvat: sekä luonnolla että hänellä itsellään on mahdollisuus parantua menneisyyden haavoista. Mutta sitten lähistöltä löytyy maanviljelijä kuolleena, ja syyttävät sormet osoittavat Intin rakkaita susia.
  
Charlotte McConaghy asuu Australian Sydneyssä. Hän on opiskellut elokuvakäsikirjoittamista ja kirjoittanut muun muassa useita nuortenkirjoja. Viimeinen muuttolintu (WSOY 2021) oli hänen ensimmäinen romaaninsa aikuisille. McConaghy rakastaa luontoa ja vahvojen naisten tarinoita.

    

Suomentanut: Saara Pääkkönen, 358 sivua, WSOY 2022
  
Alkuperäinen nimi: Once There Were Wolves (2021)

    

Luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Villasukka kirjahyllyssä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut, Me olemme susia
• Celia Owen: Suon villi laulu
• Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Lukupiirissä | Alastair Reynolds: Ikirouta

"Ylitimme aavemaisia kaupunkeja ja kyliä, joiden tyhjistä rakennuksista ei loistanut valoja. Maasto alkoi muuttua jäätyneemmäksi jokaisen lentämämme kilometrin myötä."

      

  

Lukuhaasteissa: Helmet 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

    

Vetämäni lukupiirin tammikuun kirjana oli Alastair Reynoldin pienoisromaani Ikirouta. Vuosi on käynnistynyt hyvin post-apokalyptisissä merkeissä, sillä tässäkin on maailmanloppu tekeillä hyönteisten kuoltua. Vuonna 2080 ihmiskunta on sukupuuton partaalla, eletään Tuhon jälkeistä aikaa. Päähenkilö on 70-vuotias opettaja, joka säälii viimeistä sukupolvea, lapsia jotka kärsivät pahan ruokapulan takia.

  

"Kaikki ovat sitä mieltä, ettei sillä ole enää merkitystä", minä sanoin. "Koulutuksella. Sillä, että niille tytöille ja pojille annettaisiin mahdollisuus. -- Mitä sitten, jos heillä ei ole muuta odotettavissa kuin hidas nääntyminen nälkään tai visiitti kiertäville eutanasiaklinikoille?" (s. 11)

  

On kehitelty suurin piirtein jesarilla ja paperiklemmareilla kasassa pysyvää teknologiaa, jolla voidaan lähettää muutamien valikoitujen yksilöiden tietoisuus ajassa taaksepäin. Projektin nimi on Ikirouta. Matkaajia eli "aikaan vajoavia" kutsutaan piloteiksi, sillä he ottavat kohdehenkilönsä kehon hallintaan ja suorittavat heille annettua tehtävää: hankkia siemenet, pelastaa tulevaisuus. Tästä tuli paljolti mieleen tv-sarja Travelers, jossa tulevaisuudesta lähetetään tajuntoja menneisyyden ihmisten ruumiisiin heidän kuolemahetkellään.

  

On puhetta horisontaalisesta geenien siirrosta, sattumanvaraisesta mutaatiosta, ehkä jostain tahallisesta, valloilleen karanneesta biologisesta aseesta, joka hyppii hyönteislajista toiseen. Sammuttaa niitä kuin tietokonevirus. -- Maatumisprosessit alkavat pettää -- Pölymyrskyjä, aavikoitumista, kansanvaelluksia. Yhteiskunnallisen järjestyksen asteittainen luhistuminen. -- aloimme kutsua sitä Tuhoksi: ekologiseksi ja biologiseksi katastrofiksi. (s. 98-99)

    

Reynolds esittelee hyvin minimalistisesti tulevaisuuden maailman sekä muutamat keskeiset hahmot. Ajassa liikutaan niin takaumien kuin menneen ja nykyhetken välillä tapahtuvien matkojenkin muodossa. Lukija saakin olla tarkkana, ettei aivan kokonaan mene sekaisin, mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Lyhkäisessä teoksessa ei ole lukuja, eri ajoissa ja paikoissa pomppivat kappaleet on kuitenkin erotettu toisistaan. 

   

Kenkieni alla oleva muta ei ollut elotonta maata, se kuhisi kuumeisena täynnä mikro-organismeja. Nuo puut etäällä eivät olleet kivettyneitä keloja, ne olivat hirviömäisiä ja kauniita eläviä koneita, tehtaita, jotka oli rakennettu soluista ja nesteistä ja uskomattomasta, hienoviritetystä biomolekyylisestä kellokoneostosta. (s. 101)

  

Ikirouta oli erittäin hämmentävä lukukokemus, mutta ei niistä syistä kuin kirjaan tarttuessani luulin. Reynolds on puolisoni lempikirjailija ja hän on kertonut monien teosten aivotnyrjäyttävästä juonesta. Tässä ei ollut vaaraa siitä, vaikka tarkoituksellista kertomatta jättämistä (osittain kiitos käännöksen) ja pientä paradoksaalisuutta tarinassa sen aikamatkailuluonteen vuoksi ilmeneekin. Siinä mielessä siis kevyt ensitapaaminen Reynoldsin kanssa.

  

Nyt elossa on viimeinen sukupolvi, sen jälkeen kun Maailmanterveys otti käyttöön pakolliset sterilointiohjelmat. Oli lempeä teko olla tuomatta maailmaan lisää lapsia. (s. 103)

  

Isoin mitäs kummaa -kohta oli nimittäin suomalainen nainen nimeltään Antti. Pientä laiskuutta, ettei ole edes tarkistettu nimeä googlaamalla, eikä tässä ollut minusta mitään viitteitä sateenkaarikirjallisuudesta. Suomi mainittiin myös toiseen kertaan, sillä jossakin maassamme on kirjan mukaan siemenpankki, missä säilytetään geneettisesti muunneltuja siemeniä, jotka pölyttyvät tuulen avulla, eikä hyönteiskato siis estä ruoan kasvattamista. Maaperänkin tosin kommentoidaan olevan steriili, eikä siihen tarjota mitään ratkaisua.

  

Yksi naisista ojentautui puristamaan kättäni.

--

"Minä olen Antti", hän sanoi hieman murteellisella venäjän kielellä. "Alun perin Suomesta, ja olen yksi piloteista."

--

"Mutta sinun ei ollut määrä päätyä miehen ruumiiseen. Mikä hitto meni pieleen?" (s. 50 ja 93)

  

Käännös on paikoin tasoa - ja lainaan suoraan - purkillinen käärmeitä (jonka täytyy alkuteoksessa olla can of worms) eli aika pahoja anglismeja on tähän jäänyt. Eikä tarinan ideakaan aivan täysillä napannut mukaansa, vaikka aikamatkailusta ja maailmanloppukirjallisuudesta pidänkin. Luulen, että eniten hiersi se, että ratkaisuna ongelmiin on vain muutaman siemen sisältämä salkku, eikä estetä Tuhoa tapahtumasta alkujaankaan. Pidän alkuperäisestä kannesta enemmän kuin suomennoksesta.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Korjaa menneisyys. Pelasta nykyisyys. Pysäytä tulevaisuus.​

  

Vuosi 2080: ryhmä tiedemiehiä pelaa uhkapeliä ihmiskunnan tulevaisuudella. Tavoite on tehdä pieni muutos menneisyyteen globaalin katastrofin välttämiseksi ja jättää kirjoitettu historia koskemattomaksi.​

  

Vuosi 2028: nuori nainen menee rutiininomaiseen aivoleikkaukseen, jonka seurauksena hän alkaa kuulla päässään ääntä, jolla tuntuu olevan oma tahto ja tarkoitusperät.​

  

Suomentanut: Hannu Tervaharju, 153 sivua, Like 2020

   
Alkuperäinen nimi: Permafrost (2019)

  

Luettu myös täällä: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Espoon Fantasia, Inkan maailma, Kirjattelua

Lukupiirissä | Maja Lunde: Sininen

"Maailmasta kuolisivat ihmiset, eläimet, hyönteiset, kasvit. 

Pian kuolisivat jopa suurimmat puut, syvistä juurista huolimatta. 

Mikään ei selvinnyt tästä hengissä."

   

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, Lukupiirin lokakuun kirja

  

"Mikään ei takaa että tässä käy hyvin. Ihmisille. Maailmalle." (s. 204)

  

Maja Lunden cli-fi (eli climate fiction) Sininen oli alun perin maaliskuun lukupiirikirja, mutta kiitos koronan, ei piiri voinut kokoontua. Ja koska pandemia ei vieläkään näytä helpottaneen (rokotteista alkaa onneksi olla jo positiivisia tutkimustuloksia), päätin siirtää piirin virtuaaliseksi ja Sininen siirtyi keväältä syksyyn. 

  

Kokoontumiset tapahtuvat siis Discordissa ja mukaan saa liittyä uutena ilman aiempaa lukupiirikokemustakin tai pakotetta lukea kaikkia piirin kirjoja. Marraskuun kirjana on tänä viikonloppuna luvassa Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä ja joulukuussa Colin Greenlandin Harmin tiellä. 

  

Taistelustamme ei ole ollut mitään hyötyä, kaikki se mistä puhumme on tapahtunut, lämpö on tullut, eikä kukaan kuunnellut. (s. 62)

  

Sininen on toinen osa ilmastokvartettia, mutta nämä ovat täysin itsenäisiä kirjoja, joissa yhteistä on vain ilmastonmuutoksen kanssa eläminen (ja käsittääkseni muissakin osissa on useampi näkökulmahenkilö ja tapahtuma-aika). Ensimmäisessä osassa Mehiläisten historia eletään maailmassa, josta mehiläiset katosivat ja Sinisessä käsitellään jäätiköiden sulamista ja kuivuutta. 

  

Kuivuus. Se oli meidän tulvamme. Ensin sen oli nimeltään kahden vuoden kuivuus, sitten kolmen vuoden, sitten neljän. Tämä oli viides vuosi. Kesä vaikutti loputtomalta. (s. 27)

  

Kirjan tarkoituksena on ilmeisesti ravistella lukijansa ajattelemaan ilmastonmuutosta, ihmisten ahneutta ja luonnon saastumista. Näistä asioista hyvin perilläolevalle teoksen esittämät asiat eivät tule yllätyksenä ja muille tällainen saattaa tuntua saarnaamiselta. Kokisinkin nokkelammaksi, jos tällaisen naamaan hieromisen sijaan kirjassa olisi annettu lukijalle tilaa oivaltaa asioita itse. 

  

Yllättävästi kirjasta löytyi minulle todella tuttu repliikki: "miten sinä jaksat" luonnonsuojelusta puhuttaessa, johon vastataan: "Jaksan? Niin kuin minulla olisi valinnanvaraa?". Olin 2008 keväällä työharjoittemassa ympäristökeskuksessa. Henkilökunnan taukotilassa ei ollut kuin yksi iso roskis, sellainen taloyhtiöiden roskakatoksista tyypillisesti löytyvää kokoluokkaa oleva kaunistus, minne heitettiin kaikki sekaisin: muovi, pahvi, bio, metalli... Lasi sentään taidettiin ottaa erilleen. Veinkin siis aina ruoastani tulleet roskat banaaninkuorista alkaen takaisin kotiin, jotta voin kierrättää ne asiallisesti. Eräs vanhempi naishenkilö kommentoi tapaani, että kuinka minä jaksan. Vastasin: "Koska jonkun on pakko". 

  

Heitän laatikot lattialle. Niitä en heitä veteen, vaikka ehkä ne joskus joutuvatkin sinne, yhtyvät meren muovisaariin ja hajoavat hitaasti mikromuoviksi, koatoavat kalan suolistoon, päätyvät lautaselle ja ihmisen mahaan, sillä ihminen syö omia roskiaan, niin me kaikki syömme omia jätteitämme joka ainoa päivä. (s. 59-60)

  

On heti ensimmäisenä todettava, että tämä on yksi suurimmista lukupettymyksistä, joita olen kohdannut tänä vuonna. Olen lukenut aiemmin Lundelta lastenkirjan Lumisisko, josta pidin paljon. Olen myös kuullut paljon kehuja tästä ilmastokvartetista, etenkin ensimmäisestä osasta. Ylistyksillä on vain harmillisen usein tapana nostattaa odotuksia liian korkealle ja teos ei sitten kohtaa näitä ennakkotoiveita. 

  

Tunsin aikuisten hiestyvien vartaloiden hajun, kaiken sen mitä he piilottelivat vaatteidensa alla, kainaloissaan, jalkojensa välissä. (s. 164)

  

Mikä sitten meni pieleen? Tietenkään kaikki kirjat eivät voi olla kaikista lukijoista hyviä, mutta harvoin annan kirjoille vähemmän kuin kolme tähteä. Miinusta tämä lukukokemus sai mm. siitä, että kirjan puolivälin paikkeilla on todella paljon eritteitä sekä oksentamista ja emetofoobikkona sain fyysistä huonoa oloa lukiessani liian tarkkoja kuvauksia, joissa otettiin huomioon useampia aisteja. 

Kirjoitin lukukokemuksestani peräti 30 A4 verran lainauksia ja huomioita (olinhan vetämässä tästä keskustelun lukupiirissä), enkä muista milloin viimeksi olisin joutunut käyttämään marginaalissa näin paljon kysymysmerkkejä, sillä mitä ihmettä -kohtia oli vaikka kuinka paljon, kuten noissa yllä ja alla olevissa esimerkeissä. 

  

Kun olin lapsen kanssa kahdestaan, olimme kuin puolitoista ihmistä. Se oli aivan erilaista kuin rakastetun kanssa kahdestaan oleminen. Rakastettu on yhtä iso kuin sinä, ainakin melkein. Hän osaa sammuttaa nälkänsä itse. Ottaa tarpeeksi juotavaa. Vaihtaa alusvaatteet. Hän osaa tukea sinua, pitää sinusta kiinni niin että pysyt pystyssä. Hän osaa kantaa puolet taakasta. (s. 43)

  

Välillä hahmot suoltavat niin sakeaa tajunnanvirtaa, että jäin vain pohtimaan, kuinka niin monet aikuiset vähättelevät YA-kirjoja, pitävät niitä alempiarvoisena kirjallisuutena. Niissä kun en ole yleensä tällaista tekotaiteellissutta nähnyt. En väitä, etteikö joku olisi tästä kirjasta tykännytkin, tällä on kuitenkin Goodreadsissa keskiarvo 3,73 ja moni tuttuni on siellä antanut kirjalle 5/5. Tämä ei vain kolahtanut minulle, koska olen lukenut paremminkin kirjoitettuja ekokatastrofista kertovia romaaneja.

  

Tekstissä oli myös harvinaisen paljon kirjoitusvirheitä (pilkku esimerkiksi ei tainnut kertaakaan osua sanan että eteen), outoja lauserakenteita, puolen sivun mittaista luettelointeja ja erikoisia sanavalintoja. Kirja loppuu kuin seinään ja hahmojen kohtalot jäävät auki, vaikka jotakin on toki pääteltävissäkin. Ilmastonmuutoskaan ei oikein päässyt kirjassa pääteeman asemaan, se antoi vain hieman normaalia haastavamman miljöön hahmoille toimia. Enemmän tämä tuntui parisuhdedraamalta, sen verran kiihkeää riitelyä ja rakkautta se sisälsi - kiihkeää, mutta ei koskettavaa. Hahmot ovat hyvin paperinohuita stereotyypioita, vailla syvyyttä. 

  

Helle teki ilmalle jotakin. Hengitimme sitä huomaamattamme sisään kuin kaasua. Tai kuin itiöitä. saimme niitä elimistöömme hengitysteiden kautta. Ne kasvoivat sisällämme. Sienestä tuli iso ja harmaa. Ulkopuolelta sileä, hatun alla sitkeitä helttoja. Myrkyllinen. Se levisi meissä. Muutti hermoston viestejä, otti aivot haltuunsa. (s. 138)

  

Sinisessä on kaksi näkökulmahenkilö, kuusikymppinen, norjalainen Signe vuonna 2017 ja pari-kolmekymppinen ranskalainen David vuonna 2041. Signe on ilmastoaktivisti, huolissaan Norjan sulavista jäätiköistä, joita louhitaan eteläisten aavikkomaiden rikkaiden drinkkilaseihin. Hänen ihmissuhteensa ovat kariutuneet, osittain hänen analyyttisyytensä ja kirjaimellisuutensa takia. Hän esimerkiksi väittelee rakastamisen mittaamisesta sanoilla. 

  

"Voiko rakastaa -sanaa mitata?" kysyin kerran. 

-- 

"Mitä tarkoitat?" hän kysyy. 

"Voiko sitä mitata, vai onko sana itsessään niin vahva että se on aina maksimaalinen, aina sataprosenttinen?" 

"Vain sinä saat tehtyä kielen tunnepitoisimmasta sanasta teoriaa", hän hymyili 

-- 

"Sanat. Ovat. Tärkeitä." 

"sanat. Ovat. Tärkeitä. Sinulle." (s. 39-40)

  

David on yh-isä, joka pitää itseäänkin edelleen lapsena. Hänen vaimonsa ja nuorempi lapsensa katosivat tulipalossa, jota he pakenivat. David yrittää pitää elossa toivoa, että Anna olisi vielä elossa, että hän tulisi jokin päivä takaisin. Signe on jatkuvasti liikkeessä, suurimman osan kirjasta kuvataan hänen purjehdustaan Norjasta Ranskaan ja takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. David puolestaan on paikallaan kuin jo luovuttaneena.

  

Pidin hahmoista enemmän Davidista, vaikka kumpikaan hahmo ei tuntunut missään vaiheessa läheiseltä tai edes kauhean kiinnostavalta. Signessä oli kuitenkin välillä jotain verrosmaista lakonisuutta, joka lupaili täyteläisempää persoonaa. Lempikohtaukseni häneltä on loppupuolelta kirjaa, kun hän istuu sataman bistrossa ja joku satunnainen vanhempi purjehtijamies yrittää tulla iskemään häntä: "minua suututti joka kerta, se että nainen, toisen sukupuoli, ei voi istua yksin ruokapöydässä kenenkään häiritsemättä, ilman että paikalle ryntää mies suojelemaan häntä hänen omalta seuraltaan". 

  

Saimme hänet aivan liian aikaisin. Tiedän, että meidän ei olisi pitänyt hankkia lasta niin nuorina. Olin vasta yhdeksäntoista, Anna oli juuri täyttänyt kaksikymmentä. Syytimme vesikriisiä, sen aiheuttamaa pulaa tavaroista. Silloin puuttui niin paljon. Myös kondomeja. Olin iloinen, että Anna syytti kriisiä eikä minua, vaikka olin luvannut olla varovainen.  (s. 51)

  

On todella outoa, että David ja Anna hankkivat toisenkin lapsen keskelle ekokatastrofia. Oliko heillä niin kova luotto siihen, että kaikki tulee menemään parempaan suuntaan? Yksi syy siihen, miksi itse en lapsia halua tehdä, on maailman nykytilanne, siis liikakansoitus ja ekokriisi. Sanoin tämän ääneen ensimmäisen kerran jo ollessani lukiolainen 2000-luvun alkupuolella ja en voi asioiden sanoa ainakaan parempaan suuntaan edenneen siitä.

  

Signekin on nuorempana tullut raskaaksi, mutta erottuaan riitaisasti kumppanistaan, joka ei ymmärtänyt häntä ja palavaa haluaan suojella Norjan jokia patoamiselta, hän matkustaa Lontooseen ja etsii sieltä klinikan, jossa tehdään abortteja. Tämä tapahtuu käsittääkseni 1960-70-lukujen aikaan. Oli kiehtovaa lukea, kuinka Signe toteaa, että: "Maailmaan ei kaivattu sitä lasta, ei yhtään uutta lasta -- Niiden jotka halusivat lasta olisi pitänyt selittää, ei meidän muiden". Niinpä. Olen saanut itsekin olla selittelemässä, miksen lasta halua, kuin se olisi jokin omituinen poikkeama koodissa, mikä pitäisi muka korjata.   

    

Minä olin pikkuruinen vesi-ihminen, lumisadepallo täynnä tahmeaa, kiiltävää nestettä ja muovisia lumihiutaleita, ja joskus he nostivat minut ylös, ravistelivat minua, mutta sitten he laskivat minut takaisin ja menivät pois, toistensa luo, jakaakseen sen mitä heillä oli yhteistä, sen suuren, pahan, ruman, mikä oli vain heidän välistään, heidän kahden. (s. 113)

  

Kirjan nimi viittaa mm. Signen veneen nimeen, veden väriin, kun sininen taivas heijastuu siihen, muovilaatikoihin, joihin pakattua Norjan jäätä Signe kuljettaa mukanaan, jäätikön nimeen (Blåfonna)... Viittauksia riittää hieman liiaksikin asti. Olisipa muihinkin yksityiskohtiin panostettu samanlaisella innolla, sillä nyt kirja ei oikein kerro ilmastonmuutoksesta tai näkökulmahenkilöistään. 

Olisin toivonut tähän samanlaista melankoliaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä, enemmän selviytymistä luonnossa tapahtuvien muutosten kanssa vahvempaa pyrkimystä pois kuivuvasta Keski-Euroopasta. Tällaisena purjehduskertomuksena, muistelmana ja paikalleen jämähtämisenä tästä puutui terä, joka olisi nostanut lukukokemuksen paremmin mieleenjääväksi, tarina jotenkin väsähtää ennen loppuaan. Nyt päälimmäiseksi tunteeksi jäi etominen. No, tulipahan luettua. 

   

Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua. Yhtenä päivänä heräät herätyskellon ääneen, syöt aamiaista, menet töihin, riitelet, naurat, rakastelet, tiskaat, hätäilet tyhjeneekö tili ennen kuun loppua... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailma on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon. Liekit ovat tavoittaneet kaupunkisi, sänkysi, lähimmäisesi. Teillä palaa, vuodevaatteesi syttyvät tuleen, tyynysi alkaa savuta, etkä voi muuta kuin juosta. (s. 87)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kun vesi loppuu
  
Havahduttava, pelottavan ajankohtainen romaani vesipulan lamauttamasta huomisesta, maailmasta, jota päivä päivältä lähestymme.
  
Kuivuus ajaa 2040-luvun Etelä-Euroopassa ihmisiä kaoottisille pakolaisleireille, minne päätyy myös osan perheestään kadottanut David. Yhdessä tyttärensä kanssa hän löytää kuivuneesta kanavasta purjeveneen, jolla voisi purjehtia turvaan viileään pohjolaan – kunhan vain sateet alkaisivat. Rinnakkaisessa tarinassa lähdetään vuoden 2017 Norjassa hurjalle kostoretkelle yli merten. Luontoaktivisti Signellä on sanansa sanottavana bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin. Ravisuttavaan vuoropuheluun yhtyvät tarinat pohtivat koskettavasti suhdettamme luontoon mutta myös muihin ihmisiin, erityisesti niihin kaikkein rakkaimpiin.
  
Sininen on Maja Lunden Ilmastokvartetin toinen, itsenäinen osa.

    

Suomentanut: Katriina Huttunen, 346 sivua, Tammi 2019

Alkuperäinen nimi: Blå (2017)

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjakaapin kummitus, Taikakirjaimet, Kirjahilla, Heidi Heinonen: Kirjoituksia kirjallisuudesta

  

Samankaltaista luettavaa: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Hugh Howey: Hiekka, Cassandra Montag: Tulvan jälkeen, Risto Isometsä: Sarasvatin hiekkaa, Cormac McCarthy: Tie

Vuokko Hurme: Kiepaus (Huimaa #1)

"Hän sanoi -- että minun kannattaa kirjoittaa muistiin nämä asiat, jotka minä olen nyt sinulle kertonut. -- Hänen mielestään teidän kaikkien olisi hyvä kuulla minun tarinani, sillä silloin te voitte paremmin ymmärtää meitä, jotka tulemme Kardumista."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 47. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet,, Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover, Scifi-lukuhaaste

   

Vuokko Hurmeen Huimaa-lastenkirjasarjan aloittava Kiepaus on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Nyt kyllä vähän harmittaa, etten ole tullut tarttuneeksi tähän jo aiemmin, sillä kirjahan on ihan loistava! Todella hurja tarina 8-vuotiaan Lennan upeasti kertomana sopii mainiosti myös vähän vanhemmillekin lukijoille, ainakin 10-12-vuotiaille (ja kyllä aikuinenkin viihtyy erinomaisesti tämän kirjan parissa). 

     

Oli niin outoa ja hullua kuulla maailmasta, joka oli samalla kertaa sekä toisenlainen että samanlainen kuin Kardum. (s. 13)

    

Lenna asuu äitinsä, isänsä ja neljävuotiaan pikkusiskonsa Roosan (jota kutsutaan yleensä Rouskuksi) kanssa seitsenkerroksisessa talossa, erikoisessa ja vaarallisessa kaupungissa nimeltään Kardum. Kaupunki oli saanut tuon nimen hänen äitinsä ollessa kahdeksan, kun painovoima yllättäen vaihtoi suuntaa. Maa ei enää vetänyt puoleensa, vaan taivas.

    

Meillä oli miltei kaikkea, mitä saattoi kaivata. Silti olimme usein kauhean pitkästyneitä. Tiedäthän, on aika tylsää olla samojen seinien ympäröimänä ihan koko elämänsä. (s. 65)

    

Noin kaksikymmentä vuotta aiemmin suuri osa ulkona olleista ihmisistä ja eläimistä, kuten myös taloista, puista ja vesistöistä putosi taivaalle. Vain ne ihmiset, jotka olivat onnekkaasti sisätiloissa jäivät jäljelle ja talot, joilla on vankimmat perustukset uhmaavat muutuneen maailman fysiikan lakeja, vaikka välillä jokin niistä antaakin periksi. Ihmisiäkin putoaa joskus huolimattomuuttaan tai epäonnisten sattumusten kautta. 

    

Sinusta saattaa tuntua oudolta, että me Kardumissa söimme kärpäsentoukkia, mutta ei siinä mitään erikoista ollut. -- oikein rapeita ja herkullisia. Kärpäsentoukkakakkuja (s. 57)

  

Aika hurjan maailman Hurme maalailee lastenkirjassaan. Kun niinkin olennainen fysiikan laki kuin painovoima yhtäkkiä käyttäytyykin toisin kuin aikaisemmin, syntyy odottamattomia ongelmia. Paikasta toiseen pääsee kulkemalla vain harvoja vaijeriratoja pitkin, astioita, vaatteita tai ihmisiäkään ei pestä ollenkaan, sillä kaikki vähäinen vesi käytetään juotavaksi - kasvimaakin saa vetensä vasta pissapotan kautta. Selviytyminen on todellista kamppailua ja odottaessaan Lennan pikkusiskoa äiti pohtiikin, ettei ole järkevää hankkia lapsia senkaltaisessa kuolevassa maailmassa.

  

"En koskaan enää rupea tähän", hän puhisi hampaiden välistä. "Tämä on vihonviimeisintä touhua tällaisessa maailmassa. Lapsia ei pidä saattaa tällaiseen maailmaan. Tämä on sulaa typeryyttä." (s. 154)

  

Kun maanalaiset pohjavesivarastot yllättäen loppuvat, on perheen selviytyminen hiuskarvan varassa. Äiti päättää ottaa lastensa tulevaisuuden omiin käsiinsä ja lähtee etsimään uutta paikkaa, jossa he voisivat elää. Olipas erikoista lukea kirjaa, jossa katto on alhaalla ja lattia ylhäällä, talot ja puut roikkuvat alaspäin ja yön tullen aurinko nousee ylös. Etenkin suuntiin liittyvä hahmotushäiriöni lisäsi tähän oman lisähaasteensa. Kansikuva olisi voinut olla hieman houkuttelevampi, esimerkiksi selkoversiossa on paljon dynaamisempi meiniki. Iso suositus tälle kirjalle! Täytyy käydä varaamassa jatko-osatkin kirjastosta.

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Huima lasten fantasiasarja alkaa!

  

Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?

    

247 sivua, S&S 2017

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

  

Myös näissä blogeissa ollaan kiepahdettu: Aamulehti, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukujonossa, Luettua elämää, Viihdevintiöt, Kirjojen keskellä 

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

"-Säälle tapahtui yhtä ja toista kummallista kaikkialla - mutta yhtäkkiä oli muodikasta 

olla välittämättä. Ihmiset elivät sisätiloissa, kulkivat niiden välit umpinaisissa 

ajoneuvoissa, ja hankkivat ulkoiluelämykset stimulanttien vahvistamina simulaatioina."

    

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

   

Kirkkaan selkeää on kolmas Maarit Verroselta lukemani teos. Olen aikaisemmin tutustunut hänen tuotannostaan Karsintavaiheeseen ja Hiljaisiin jokiin, joista viimeksi mainittu on suosikkini tähän mennessä. Kirkkaan selkeää on kirjoitettu heti Karsintavaiheen jälkeen ja käsittääkseni ne sijoittuvat samaan kuvitteelliseen tulevaisuuteen. Kirkkaan selkeää voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2011. 

    

Sanottiin, ettei maailmassa ollut kolmeensataan vuoteen ollut näin puhdasta ilmaa. Se johtui aurinkokennoenergian käytön lisääntymisestä muiden energiantuotantotapojen kustannuksella - kehitys, jonka lyhytaaltoisen säteilyn lisääntyminen oli tehnyt kannattavaksi. (s. 107)

  

Ilmastokatastrofin kourissa kärvistelevän maailman päähenkilönä tutustutaan Tiksu P nimiseen naiseen. Hän on saanut kuitattua sukunsa firman velat ja palauttaamaan itselleen neutraalin statuksen osallistumalla tositv-dokumenttiin, jonka aikana on käynyt lukuisissa operaatiossa, joissa hänen kehonsa pienennetään. Uusi keho vaatii totuttelua ja töitäkin pitäisi tehdä, mutta maailma on mennyt selaiseksi, että jopa kappaletyöt ovat kiven alla. 

   

Tiksu päätyy omituisia sääilmiöitä tutkivaan ryhmään, joka on sitä mieltä, että ilmiöt eivät ole luonnollisia. Pitkään ei sekään homma häntä työllistä, ja pian sen jälkeen hän metsästää mustalla statuksella varustettuja ihmisiä kuin kulkukissoja. Onneksi hänen ei kuitenkaan ole tarvinnut myydä itseään orjaksi. Verroselle tyypilliseen tapaan päähenkilö on hieman etäinen haahuilija, mutta tässä vaiheessa se ei enää tullut minulle yllätyksenä. 

   

- Heidän mielestään ei tarvitse välittää ihmisistä, luonnosta tai mistään muustakaan, paitsi rahasta, silloin kun edustaa firmaa. (s. 52)

   

Oli kiinnostavaa seurata Tiksun matkaa halki Euroopan ja maailman kauhistuttavaa tilaa voimistuneen säteilyn takia leviävine eläimistä ja kasveista autioine aavikoineen. Luontoa on jäljellä vain kupoleiden alle rakennetuissa eläintarhoissa, joiden ulkopuolella aitojen luonnonpuistojen annetaan kuolla pois tuottamattomina. Ostoskeskuksessakin asioidaan virtuaalimailmassa hallittavan robotin avulla, ainoita ihmiskontakteja tarjoavat stimulantteja pursuavat villit tanssisessiot.

   

Yksi teoksen suppean hahmojoukon naisista on selvästi vapaaehtoisesti lapseton, mutta yhteiskunta ei purematta niele senkaltaisia mielipiteitä. Niinpä ihmisen haaveet ja määräysvalta omasta kehosta ohitetaan:

   

Hän itki maailman ja ihmisten pahuutta ja sanoi, ettei halunnut tehdä lasta tuollaiseen maailmaan. (s. 52) 

Anne huomasi olevansa raskaana. Hän oli jo kuudelle kuukaudella, vaikka hänellä ei ollut muita oireita kuin lievää mielialan heittelyä. Ehkäisystä oli huolehdittu - mutta runsaat viisi kuukautta sitten oli tapahtunut jotakin, jonka Anne ja Svend uskoivat liittyvän asiaan. Anne oli käynyt gynekologilla. Vähän aiemmin Svend oli käynyt testavvana omalla lääkärillään jonkin perinnöllisen riskin takia, niin käyntikutsussa oli sanottu. Monien muiden näytteiden ohessa oli otettu spermanäyte. 

Siis keinohedelmöitys ja raskausoireet poistava täsmälääkitys. Sitä ei voinut todistaa. (s. 88)

    

Verrosen kerrontatyyli on verkkaista ja melankolista, hieman samanlaista kuin Cormac McCarthyn Tiessä. Henkilöt eivät kapinoi tilannetta vastaan (metsissä asuvia lahkolaisia, mustan statuksen ihmisiä ja siruttomia lukuunottamatta), mutta eivät anna täysin periksikään - he vain elävät niin kuin parhaiten pystyvät. 

   

Verronen ei selitä maailmaansa puhki. Ei siis ole aivan varmaa, kuinka tilanne on eskaloitunut näin pahaksi, mutta mystisen piilokoordinaattorin välihuomautukset antavat vihjeen, ettei muutos ole tapahtunut pelkästään vahingossa, vaan joku on kaiken takana ohjailemassa nappuloita pelilaudallaan. Teos on erittäin herättelevä uhkakuva siitä, millaiseksi maailmamme voi muuttua, jos emme pian ala omalla toiminnallamme vaikuttamaan sen tuhoutumisen hidastamiseen. 

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Kun Tiksu P ajautuu velkakierteeseen, hän päättää ottaa riskin ja suostuu muodonmuutokseen tosi-tv:ssä. Leikeltynä ja monta numeroa pienempänä Tiksu maksaa velkansa, saa paremman turvallisuustatuksen ja voi jälleen miettiä tulevaisuuttaan.

  

Päädyttyään yllättäen vanhan kuumailmapallon omistajaksi hän liittyy säätutkijoiden matkaan selvittämään, kuinka ilmastonmuutosta manipuloidaan. Tutkimukset kuitenkin lopetetaan, joten Tiksu eroaa värikkäästä seurueesta ja jatkaa palloineen matkaansa työttömäksi jääneen orjan, Janin, kanssa. He ajautuvat siruttomien jäljittäjiksi Etelä-Eurooppaan, paahtavan auringon, kuumuuden ja kulkutautien kiusaamiksi. Matkan varrella he kohtaavat siruttomia, toisia jäljittäjiä ja muita ihmisiä, joilla on omat erikoiset tapansa pysytellä hengissä.

  

Kirkkaan selkeää on havahduttava dystopia uhkakuvista, jotka odottavat meitä. Se tutkii ihmisen sopeutumiskyvyn rajoja tilanteessa, jossa yhteiskunnan kontrolli on tiukempi kuin koskaan, vaikka yksilö on yksinäisempi kun milloinkaan ennen. Se on vaellusromaani läpi autioituvan Euroopan, jossa ei tarvita enää fyysisiä kohtaamisia, riittää kun heilauttaa virtuaalihanskaa.

   

211 sivua, Tammi 2010 (2. painos)

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Savon Sanomat, Voima (Solja Kovero), Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjamielellä, Sallan lukupäiväkirja

   

Samankaltaista luettavaa: Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Cormac McCarthy: Tie, Helena Waris: Vedenkehrääjä, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Hugh Howey: Hiekka, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset,  Piia Leino: Taivas 

Helena Waris: Vedenkehrääjä (Konetrilogia #2)

"Aavikko on nielaissut kylän. Talot ovat hautautuneet puoliksi hiekkaan ja niiden ränsistyneet katot muodostavat teräviä kulmia muuten niin pehmeästi aaltoilevaan maisemaan."

   

 
Arvostelukappale

  

Helena Wariksen Vedenkehrääjä on viimeinen viime vuoden puolella luetuista bloggaamattomista. Olen saanut toukokuun aikana postattua suurimmasta osasta työpöydän nurkalle kertyneistä teoksista, tai ainakin niistä pisimpään odottaneista, tuohon pinoon kun tulee alati uusia teoksia sitä mukaan, kun olen niitä lukenut.

 
Konetrilogian ensimmäinen osa Linnunsitoja esitteli maailman, jota hallitaan Koneen avulla. Koneen tarkoituksena oli poistaa ihmisen tekemät virheet ja korruptio, mutta sen ohjelmoijat mainipuloivat Konetta. Aiemmin vain ohimennen maininttu Ammabar herää kirjan sivuilla eloon, vaikka se itse asiassa on kuoleva manner. Siellä  kärsitään vakavasta kuivuudesta.
   

- Minusta elämä täällä vaikuttaa paljon paremmalta: vapaammalta ja joustavammalta kuin konehallinnon alaisuudessa. Ihmiset saavat hyvin pitkälle päättää elämän kulusta. 

- Sinä näet äällä mitä on tapahtunut, kun ihminen päättää -- Mariia viittaa ulos, ohitamme juuri hiekkaan hautautuneita raunioita. 

- Meidänkin olisi pitänyt rakentaa kuiluja. Mutta olimme typeriä ja luulimme pärjävämme ilman. Ja kohta on myöhäistä. (s. 64)

 
Menneinä aikoina on ollut olemassa arvostettu vedenkehrääjien ammattikunta, jonka tehtävänä on ollut etsiä vettä. Heidän tunnuksensa on riikinkukko. Vaikka riikinkukot ja monet muutkin linnut ovat käyneet perin harvinaisiksi, mantereen liepeillä kasvatetaan edelleen nautoja, joita Itäisellä mantereella ei ole saanut pitää enää vuosiin korkeiden päästöjensä takia.
 
Maailma on kärsinyt ilmastokatastrofin takia niin kuivuudesta kuin tuhotulvistakin ja vain Koneiden hallitsemissa, ilmastokontrolloiduissa kuilukaupungeissa on turvallista. Suuri osa Ammabarista on hautautunut hiekkaan, "Niin valtava alue asuinkelvotonta maata. Luen, ettei aavikon hiekka kelpaa edes rakentamiseen. se on liian pyöreäksi hioutunutta." (s. 52) Ammabarin piti olla viimeinen paikka, missä Koneita ei ole, mutta majakkasaarelta tuttu konevastainen kapinallinen Saz saa nähdä, että tilanne ei taidakaan olla enää niin. "Minulla on voimakas vastustus helvetinkonetta kohtaan enkä haluaisi joutua sille alttiiksi." (s. 27) 

   

Hän kaivaa kännykkänsä esiin. Kavahdan laitetta, jotka kerättiin pois Itäisen mantereen kansalaisilta jo kolmekymmentä vuotta sitten. (s. 13)

Saz matkaa junalla halki autioinuneiden seutujen. Hän tapaa naisen, joka on inhokseen konemyönteinen, eikä pysty ymmärtämään tämän sokeutta ihmisen ohjailemaa konevaltaa kohtaan. "Hänen utopiansa on minun dystopiani." (s. 72) Ammabarissa uskotaan yhä propagandaan ja valheellisiin puheisiin Koneesta, ihannoidaan kyseenalaistamatta Itäisen mantereen järjestelmää, eikä siellä eristäytymisestään huolimatta olla kehitelty uusia ratkaisuja tai kuljettu rohkeasti omia polkuja, vaan "jämähdetty paikoilleen, upottu samaan suohon kuin muuallakin. Täällä ei ole keksitty mitään, ainoastaan pidetty muualla hylätyt vanhan teknologian laitteet käytössä ja tyydytty siihen." (s. 24)

- Itäinen manner on niin edistyksellinen, Ennai kääntä Ufan kehut, ja sydäntäni kylmää. 

Eivätkö nämä naiset tajua? -- Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Ja nämä ovat menossa samaan ansaan kuin muutkin mantereet. (s. 23)

Pidin Vedenkehrääjästä enemmän kuin Linnunsitojasta. Waris osaa nostattaa kritiikkiä teknologiaa, kuten älypuhelimia, Googlen algoritmia, Facebookin kasvojentunnistusohjelmaa, tekoälyä jne. kohtaan sekä herättää ilmastoahdistusta, sillä teoksen maailma kovin tutun kuuloisesti "kärsii nyt kolmatta vuotta ankarasta kuivuudesta. Viimekesäiset helleaallot ovat vaatineet satoja kuolonuhreja." (s. 58) Vesikin on täynnä muovia.
 
Wariksen Konetrilogian kirjat ovat minulle hieman liian lyhyitä (ainakin itsenäisiksi teoksiksi, yhteismittaakaan näillä ei ihan hurjasti ole) kertoakseen riittävästi maailmasta ja pelkään, että elokuussa ilmestyvän Jäänvartijan jälkeen minulla jää paljon vastaamattomia kysymyksiä. Vähemmän lukevalle teosten pituus voi kuitenkin toimia rohkaisevana tekijänä.
  

- Mutta jos koneelta kysytään, kaikkihan on mahtavasti. -- kaikilla asukkailla on töitä, terveydenhuolto ja rajoitettu tiedonkulku, ettei kukaan vain törmää ikäviin uutisiin. Sehän voisi saada ihmiset kuvittelemaan, että jossakin asiat ovat paremmin. (s. 64)

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.

  

Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella.

  

”Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Nyt täällä ollaan menossa samaan ansaan kuin muillakin mantereilla.”

  

157 sivua, Otava 2018

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Linnunsitoja (2017)
• Vedenkehrääjä (2018)
• Jäänvartija (ilmestyy elokuussa 2019)

   

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka

Samankaltaista luettavaa: Hugh Howey: Hiekka, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset #1)

"Kerran Metsä oli ollut oikea kerrostalojen muodostama matto -- 

Nyt kaupungin katujen autioiduttua ja talojen jouduttua hylätyksi 

oikea metsä oli nopeasti laajentunut ja valloittanut itselleen elintilaa."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia Junior -palkinnon ehdokas 2011), Hyllynlämmittäjä

     

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset on samannimisen dystopia-trilogian ensimmäinen osa, joka kokonaisuudessaan on odottanut hyllyssäni hetken, vaikka olen halunnut lukea sarjan jo vuosien ajan. Valitsin kirjan hyllynlämmittäjäpinooni ja luinkin sen heti tammikuussa. Hyllynlämmittäjähaaste on sujunut tänä vuonna mahdottoman hyvin, tämän lisäksi olen lukenut jo kaksi muutakin teosta, Siri Pettersenin Odininlapsen ja Susan Cooperin Yllä meren, alla kiven. 

   

Olen lukenut useita Leinosen kirjoittamia teoksia, mutta olen pitänyt eniten hänen yhdessä Lappalaisen kanssa kirjoittamistaan kirjoista. Luin Sagan (2003) ollessani lukiossa ja Devoted Soulsin (2007) vuotta ennen kuin pääsin yliopistoon. Jälkimmäisestä muistankin vielä paljon. Harmillisesti Lappalainen ei enää kirjoita. Leinosen runsas tuotanto kuitenkin kasvaa koko ajan, ja seuraan aina mielenkiinnolla hänen uusia julkaisujaan. Routasisarusten kannen on tehnyt Sami Saramäki, joka on suunnitellut upeat kannet mm. Liikkuvaan linnaan, Linnunsitojaan, Loukkupoikaan, Maan alaisiin, Nevermoor -sarjaan, Nokkosvallankumoukseen ja Taikuriin ja taskuvarkaaseen. 

   

Luonnon riistäminen oli lopetettava, kaikessa mahdollisessa käytettävä kierrätystä ja uusiutuvia luonnonvaroja. Syntyvyys olisi saatava tiukkaan kontrolliin, jotta kaikille riittäisi ruokaa. (s. 52)

  

On kestänyt jonkin aikaa, että pääsin kirjoittamaan tätä postausta, sillä kirjassa oli niin paljon muistiinpanojen arvoista. Kirjoitin peräti 40 A4-ruutupaperisivua! Edellinen yhtä mittava kirjoittamisurakka oli Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasen käsi. Teos herätteli paljon ajatuksia ja sen esittämä maailma oli luotu todella syväksi sekä eläväiseksi. Kirjoitin ylös paljon yksityiskohtia miljööstä ja historiasta jäsennelläkseni mitä oli tapahtunut ja millaiseksi tulevaisuus on katastrofaalisten tapahtumien jälkeen muuttunut. 

  

Meidän lähitulevaisuudessamme teknologia on kehittynyt paljon, on esimerkiksi hologrammimainoksia palvelumaksuineen ja vain estopaketin ostaneet eivät näe niitä (vrt. Claudia Gray: Ten Thousand Skies Above You). Kehitys kuitenkin taantuu hetkellisesti terroristien tuhotessa tutkimuskeskuksia, joista pääsee valloilleen tauteja. Kirjan etuaukeamalla on Euroopan kartta. Osa maista on jäänyt nousevan merenpinnan alle ja osa tuhoutunut säteilyn takia. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat saastuneella alueella, samoin Saksan ja Puolan pohjoisosat sekä Baltian maat. Mereltä löytyy kelluva muovimanner, joka on muodostunut vuosisatojen aikana mereen päätyneistä roskista.

   

Katselin silmieni eteen piirtyvää karttaa ja mietin kaupunkin nimiä, oli hauskaa ajatella, että joskus kolmesataa vuotta sitten oli ollut erillisiä suurkuapunkeja kuten, Berliini, Pariisi ja Lontoo. vanha Eurooppa oli ollut täynnä vilkkaita asutuskeskuksia, miljoonakaupunkeja, teollisuutta, liikennettä ilmassa, maassa ja merellä. Se oli aikaa ennen kuin Euroopan kaupungit verkostoituivat yhdeksi suureksi polikseksi, Euraaniaksi, joka peitti alleen kaiken vapaan maan. Sitten tulivat ympäristötuhot ja viruksien aiheuttama romahdus, sairaudet ja väestönkato. (s. 125)

  

Suljetut yhteisöt Laakso, Kehto ja Sola sijaitsevat Keski-Euroopassa, Ranskaa kutsutaan Metsäksi, joka on "tuhansia kilometrejä leveä alue ja suurin osa sen pinta-alasta oli hylättyä joutiomaata" (s. 196), Espanjan ja Portugalin suunnasta löytyvat Rauniot, jonne lähetetään rikoksen tehneet ihmiset. "Huhujen mukaan raunioiden väkiluku oli huolestuttavasti kasvasnut, kohta meillä olisi käsissämme tuomittuujen kapina." (s. 117) Sveitsin vuoristossa sijaitsee Taivas, teknologinen kaupunki, jonka asukkaiden keski-ikä on 180 vuotta ja joka sympaattisista siivousroboteostaan huolimatta muuttuu tarinan myötä alati oudommaksi sekä epämiellyttävämmäksi paikaksi.  

  

Monet kulttuurihistorialliset pikkuseikat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Niinpä 2300-luvulla Romeosta ja Juliasta on tullut Romero ja Yoliel, näytelmä sodan erottamista nuorista. Robin Hood on muuntunut Robinus Woodiksi, mutta edelleen hän vie rikkailta ja antaa köyhille. Legendaarinen naistennaurattaja-agentti James Bond jatkaa olemassaoloaan Zeims Bonina. Ja erään radiokanavan nimi on Puska (I see what you did there). 

  

Toimivaa teknologiaa on edelleen olemassa edistyksellisen Taivaan ulkopuolellakin, Metsässä asuvilla on kohtuullisen helppoa päästä käsiksi esimerkiksi datatatuointeihin ja virtupeleihin. Maailmassa on myös oma sankaritarustonsakin Rego Matkaajasta, jonka seikkailut ovat tuttuja kaikille lapsille. On myös huhu siitä, kuinka menneessä maailmassa osa ihmisistä olisi saanut paikan avaruuden halki matkaavasta aluksesta ja lähtenyt etsimään "uutta kotia tähtivuon tuolta puolen, paikkaan jossa ei ole saasteita ja sairauksia" (s. 290)

Hän osoitti kehoani ja kertoi suonissani virtaavan monien vanhojen heimojen verta: vinot silmäni olivat peräisin Aasiasta, ihoni vaaleus Skandinaviasta, vahva vartaloni Afrikasta, luonteeni Latinalaisesta Amerikasta. (s. 18)

  

Hieman naiivi päähenkilö Utu varttuu tarinan aikana tytöstä nuoreksi naiseksi, ja hänen kasvattiveljensä Marraskin pääsee ääneen. Teoksessa on viisi osaa, joissa hahmojen näkökulmat vaihtelevat vuorotellen. Eniten pidin teoksen ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, joissa maailmaa katsonaan Utun silmin. Marraksen osien kautta maailma syventyy, mutta niiden lukeminen oli myös turhauttavaa. Ensimmäinen vaihdos oli kauhea pettymys ja malttamattomasti odotin, milloin tapaan jälleen Utun. 

  

Ensimmäisessä osassa esitellään Laakso, lähes utooppinen yhteisö, joka elää eristettynä. Lapset tulevat vaittuihin perheisiin Laakson ulkopuolelta. Yhteisön jäsenet on tehty hedelmättömiksi sadonkorjausriitissä, sillä luonnollinen raskaus koetaan epäluonnollisena, mutta seksiä saa harrastaa huvikseen. Se on myös keino estää sisäsiittoisuutta, perinnöllisiä sairauksia ja mutaatioita. "Hirviön ja siedettävän poikkeavuuden raja oli hiuksenhieno." (s. 112) Vain Tiinettärillä, velhonaisilla on oikeus tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia suljetuissa yhteisöissä eläneiltä kerättyjen valikoitujen sukusolujen avulla, jonka vuoksi lapsen ja biologisen isän ikäero saattaa olla kymmeniä, jopa sata vuotta.

  

- Historiahan on mielenkiintoista, totesin. 

- Sinua tuollaiset vanhat haperot aiheet kiinnostavat. Mitä me teemme kaikella sillä tiedolla? 

- Mitä tekisimme ilman? (s. 73)

Laakson perhemuodot ovat moninaisia. Perheessä voi olla esimerkiksi kaksi paria lapsineen. Utun tapauksessa vanhempia ovat Booris ja Halvar, jonka puoliso ja perheen ainoa äiti siirtyi toiseen perheeseen. Liitot eivät ole pysyviä, vaan ne solmitaan määräajaksi. Liiton voi myös uusia, jos parin dynamiikka toimii. Niinpä hänellä on kaksi isää, jotka eivät kuitenkaan ole suhteessa keskenään. 

  

Perheen lapset eivät ole koskaan keskenään verisukua, mutta silti nähdään parhaana, jos lapset solmivat suhteita muiden perheiden jäsenten kanssa. Utun ystävä esimerkiksi muodostaa oman perheyksikkönsä, kolmioliiton, jossa on yksi mies ja itsensä lisäksi toinen nainen. Oli myös kiinnostavaa lukea, kuinka lapset nimetään. Utun perheeseen tulee uusi pienokainen ja Utu toivoo, että tämä voisi vaihtaa vaippansa itse. 

  

Mietin ja muistelin nimien antoa ja niihin liittyviä sääntöjä. Yksi perheenjäsen sai puuhun liittyvän nimen, se kulki suvussa ja Poppeli kantoi jo sitä nimeä. Perheenjäsenet saivat myös edesmenneiden sukulaisten nimiä, mutta viime aikoina meillä ei kukaan ollut kuollut -- Talviperheessä kaikkien perheenjäsenten etunimien ei tarvinnut olla talveen viittavia, mutta jos päivään liittyi jokin talvinen tai erikoinen luonnonilmiö, se oli suositeltavaa. (s. 22)

  

Kuten olen useaan otteeseen viimeaikoina maininnutkin, kiinnitän nykyään huomita jos ja kuinka kuukautisista puhutaan teoksissa. Tässä puhuttiin varsin suoraan  kuukautisista: "Äkkiä vatsassani vihloi kovemmin ja jotain märkää valui housuihini. -- Vuosin verta. Ensimmäiset kuukautiset! Tuntemiani tyttöjä inhotti kuukautiset, eikä ihme - sehän oli taakka. Kuka nyt piti verta valuvista päivistä, jolloin oli huono olla, oksetti, ja koski joka paikkaan. Päivistä, jotka muistuttivat siitä, että oli vaarassa tulla luonnottomasti raskaaksi." (s. 20) 

Utun alkaneet kuukautiset tarkoittavat, että hänen täytyy osallistua aikuistumisriittiin ja koska perheessä ei ole toista aikuista naista, hänen täytyisi etsiä itselleen puoliso ja anoa tiinettäriltä lasta itselleen. Utu ei kuitenkaan halua uhrata naiseuttaan Laakson hyväksi. "Halusin jättää jälkeni tulevaisuuteen, muovata ympäristöäni, olla jotakin muutakin kuin vain laakson Utu, perheenäiti ja aurinkopaneelien korjaaja." (s. 52)

  

- Miksi pelätä tai mennä muuttamaan hyväksi havaittua? (s. 69)

  

Vaikka Utu joissakin asioissa onkin naiivi ja johdateltavissa, hän ei purematta niele Laakson elintapaa. Hän näkee rennon huolettomuuden lävitse rajoitusten ja kieltojen viidakkoon. Hän kyseenalaistaa draanilaisia oppeja ja haluaa nähdä maailmaa Laakson ulkopuolella. Halvar on käynyt katselemassa maailmaa, mutta muista kaupungeista ei saa puhua, jotta ei "saisi nuorison päähän vääränlaisia jatuksia". Utun mielestä kielto toimi päinvastaisessa tarkoituksessa, "mitä enemmän asioita jätettiin salaperäisyyden verhon peittoon, sitä enemmän halusin raottaa kangasta." (s. 44) Pihka ei käsitä ystävänsä suhtautamista, kuinka tämän mielestä kaikki on viallista ja väärin kerrottua.

   

Laaksolaiset hyödyntävät menneen maailman kallion sisään rakentaman kaatopaikan aarteita. "Muovi oli ikuista, pysyvämpää kuin mikään muu, ja se jatkoi kiertokulkuaan maailmassa erilaisina uusiutuvina tavaroina." (s. 20) Menneessä maailmassa tuotettiin liikaa, eikä tavaraa kulutettu loppuun, niinpä jätekasoihin on päätynyt paljon käyttökelpoista materiaalia. Kerran valmistettu ei enää kuluta ja onpa olemassa myös muoviantiikinkeräilijöitä, joille hammasharjatkin ovat aarteita.  Roskien seasta Utu aistii myös koneen. Hän ei tiedä mistä on saanut voimansa, mutta aikoo ottaa niistä selvää. 

   

Aistin valopylväitä, niihin kiinnitettyjä johtoja, löysin tutun tunteen, tekniikkaa, joka oli haudattu maahan pylväiden alapuolelle, kuvittelin, että ajatusteni jatkeena olivat näkymättömät kärhet, jotka kurkottivat kohti laitteita ja puhuivat niille. Pinnistin. Keskityin. 

Valoa! 

Yhtäkkiä lamppujen rivistö syttyi palamaan ja koko katu kylpi punertavien ledien lämpimässä valossa. (s. 42)

   

Utulla ja Marraksella on molemmilla erikoisia voimia. Edes teoksen dystooppisessa maailmassa voimat eivät ole yleinen asia, vaan erilaisuus oli jopa vaarallista. "Laakson elämä oli liian askeettista ja kehittymätöntä, jotta kukaan täällä olisi ymmärtänyt erilaisuutta." (s. 62) Lisäksi noihin voimiin liittyy ennustus. Ennustukset ovat yleensä tylsiä ja rajoittavia, saa nähdä kuinka se vaikuttaa hahmoihin, kunhan pääsen jatko-osiin. Marras ei ainakaan halua ennustuksen rajoittavan toimiaan, sillä hänen luonteeseensa ei sovi valmiiden käsikirjoitusten pelinappulana oleminen.

   

Marras paljastuikin inhottavimmaksi romaanihahmoksi ikinä! Kun luin Elina Pitkäkankaan Kuuran, luulin, että Inka saisi pitää tuon tittelin ikuisesti, mutta Marrakseen verrattuna Inka on vain hieman ärsyttävä, angstinen teini. Marras on vallanhimoinen, kapinalllinen, itsekeskeinen, narsistinen manipuloija, joka ei ajattele ketään muuta kuin itseään ja kuinka hyötyisi kenestäkin taaamastaan ihmisestä. Hänellä ei juurikaan ole omia tunteita. Siinä missä Utun kyky on keskustella tietynikäisen teknologian kanssa, Marras pystyy vaikuttamaan toisten tunteisiin ja jopa eristää muistoja.

   

Kiinnostavin hahmo on Onawe, synnyttäjänainen, joka tuli ensimmäisen kerran raskaaksi 16-vuotiaana ja on synnyttänyt peräti jo 12 lasta. Marras manipuloi Onawen tunteita täysin mielivaltaisesti silmääkään räpäyttämättä. Tosin hänelle miesten tunteita on helpompaa kontrolloida, naisten hormonit ja tunteiden kirjo tekevät heistä haasteellisempia. Marras kutsuu Onawea eksoottiseksi kukaksi, joka hänen oli pakko napata. Hänkin lienee vain yksi trofee kokoelmaan,  sillä "jokainen vastaantulija oli minulle tutkimuksen aihe, koekappale, jonka käytöksestä ja rekatioista opin kykyni rajoista" (s. 167) 

  

Onawe sanoi, ettei ihminen ollut ihminen, jos hän ei aidosti näyttänyt tunteitaan. Pelkäsin, että omani olivat muuttuneet vain toisten tunteiden heijastumiksi, pakotetuiksi aistireaktioiksi; itku, viha ja rakkaus olivat yhtä lailla merkityksettömiä. (s. 122)

  

Teoksessa oli todella paljon pureskeltavaa ja välillä maailman kuvaaminen menee juonen edelle - enkä ole ollenkaan harmissani siitä. Kirjailikaksikko on nimittäin kuvannut tuhon jälkeisen maailman rouhevana - voin melkein haistaa, maistaa ja nähdä kyseisen kuvitelman kuin se olisi oikeasti olemassa. Utu löytää uusia ystäviä ja tarinaan tulee hieman Philip Reeven Kävelevät koneet -kirjasarjassa esitellyn maailman mieleen tuovaa tunnelmaa. Odotankin mielenkiinnolla miten tarina tulee etenemään jatko-osissa Hiekkasotilaat ja Konejumalat. Saa nähdä onko niissä enemmän juonellisuutta, kun maailma on tässä ensimmäisessä osassa pohjustettu niin perusteellisesti. 

  

Hänellä ei ollut yllään muuta kuin tiukat alushousut ja selässään rakennelma, joa näytti siiviltä. Ne oli kiinnitetty kirurgisesti hänen lihaksikkaaseen selkäänsä. (s. 236-237)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:  

2300-luvulla ihmiskunta on jo lähes tuhonnut itsensä: rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita... 

  

Laakson alueelle 2-vuotiaana adoptoitu Utu on erilainen kuin muut sen asukkaat. Asioita ja tapoja kyseenalaistavalla tytöllä on outo taipumus ymmärtää ammoin hylättyjä koneita. Kun Utun kasvatti-isä Booris yrittää sälyttää vanhimmalle lapselle uskotun vastuun perheestä, Utu päättää paitsi etsiä rakkaansa myös selvittää omaan biologiseen syntyperäänsä liittyvät salaisuudet. 

  

Routasisarukset-sarjan aloitusosa sisältää kiehtovaa pohdintaa yksilön vapauksista, vallan kuristavista rakenteista, elämän jatkuvuudesta ja biotekniikan mahdollisuuksista. Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani vertautuu teemojensa osalta Ursula K. Le Guinin kantaaottaviin teoksiin.

   

398 sivua, WSOY 2011

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Routasisarukset (2011)
• Hiekkasotilaat (2012)
• Konejumalat (2013)

      

Routasisarukset on luettu myös täällä: Voima (Oona Juutinen), Routakoto (Shimo Suntila), Notko, se lukeva peikko, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Järjellä ja tunteella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjanurkkaus

Samankaltaista luettavaa: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Philip Reeve: Kävelevät koneet, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Alexandra Bracken: The Darkest Minds, Veronica Roth: Viillot, Piia Leino: Taivas, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Scott Westerfeld: Uglies, Ernest Cline: Ready Player One