Siri Kolu: Hohtavat

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi

  

Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.

  

Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.

  

Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).

  

– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.

--

Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)

  

Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.

  

Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.

  

En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.

  

Kaikki on kaunista.

Kaikki on kesken.

Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."

  

Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?

  

Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?

  

Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."

  

200 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat
• Mats Strandberg: Loppu
• Sini Helminen: Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen

Koskaan ennen en ole pelännyt

pistettä

.

  

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste: Kirjagramista bongattu

  

Sini Helmisen uunituore, dystooppinen säeromaani (ehkä jopa ensimmäinen laatuaan, Alone kun ei ole tyylipuhtaasti dystooppinen) Kunnes kuolen on nopealukuinen, ajatuksia herättävä ja yllättävä. Sen kieli on tenhoavaa esitellessään kiehtovan, joskin kohtalaisen raadollisen maailman - kuinka paljon voikaan mahtua lyhyeen sivumäärään ja ilmavaan tekstiin.

  

Auguuri-algoritmin avulla pystytään laskemaan jokaisen ihmisen elinaika ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan varhaisessa lapsuudessa kaikkien nähtäväksi. Ihmiset on jaettu kolmeen ryhmään, nuorena kuoleviin päiväperhosiin, perenniaaleihin, joilla on normaalin mittainen elämä, sekä metusalemeihin, jotka elävät kolminumeroisen summan vuosia. Aani, tarinan kannalta vähemmän yllättävästi, kuuluu ensimmäiseen ryhmään, elinvuosia hänellä on luvassa vain 17.

  

Vain vähän aikaa elävät jakavat mielipiteet: miksi heihin pitäisi tuhlata rajallisia resursseja, esimerkiksi koulussa käyminen koetaan heille tarpeettomana, koska ennen aikuisikää kuolevat eivät ehdi maksaa velkaansa takaisin valtiolle ja laittaa taitojaan käyttöön. Toisaalta pohditaan, pitäisikö heillekin turvata tavallinen nuoruus. Tämä on etenkin nykyisen hallituksen rikottujen koulutuslupausten aikana varsin puhuttelevaa.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?
  
Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.
  
Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.
  
Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa.
  
”Lohduksi yksinäisille, häpeäville ja pelokkaille.” – Kirsti Kuronen
  
Sini Helminen on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten erikoiskirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kotimaisesta mytologiasta ammentava Väkiveriset-sarja, jonka avausosa Kaarnan kätkössä oli Kuvastaja-ehdokkaana, sekä Lujaverinen-trilogia, joka on ollut sekä Topelius- että Kuvastaja-palkintoehdokkaana. Hän on innokas lukemisen puolestapuhuja ja pitää myös nuortenkirjallisuuteen keskittynyttä For YA -youtubekanavaa.

  

158 sivua, Myllylahti 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat

Katri Alatalo: Kesäkuu

"– Ei pelätä kuolemaa nyt, Bao sanoi.

– Tämä yö kestää vielä sata yötä."

  

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru, YA-Lukuhaaste: Kesä

    

Katri Alatalon tähän hetkeen mainiosti sopiva YA Kesäkuu kertoo yhdestä yöstä, jonka syksyllä kymppiluokalle menevä Juli ja ylisuorittaja Bao viettävät yhdessä haahuillen paikasta toiseen. Kaunis kansi on Karin Niemen käsialaa.

  

– Mitä tehdään, jos nähdään karhu?

Bao sävähti. – Onko sellainen oikeasti mahdollista? (s. 108)

  

Juli saapuu myöhässä ja vastentahtoisesti kesäleirille, jota hän kutsuu "epätoivoisten tapausten kerhoksi". Hän ei kuitenkaan aio jäädä homehtumaan sinne, vaan heti ensimmäisenä iltana suunnittelee pakenevansa. Harmillista kyllä ulkopaikkakuntalainen Bao huomaa hänen lähtönsä ja vaatii päästä mukaan.

  

Sen jälkeen Julista kuoriutuu autovaras, eikä 15-vuotiaana hänellä ole edes ajokorttia. Auto päätyy ojaan ja tytöt jatkavat matkaansa jalkapatikassa. Illan aikana kähvelletään myös mönkijä ja pari tölkkiä kaljaa, naku-uidaan ja päädytään lopulta metsän keskellä olevan mummonmökin pihaan.

  

– Tai kaksi koulupudokasta rämpimässä keskellä yötä mäntymetsässä menossa ei minnekään? (s. 110)

  

Odotin kirjalta aika paljon, mutta minulle tämä ei kolahtanut. Juli oli mahdottoman ärsyttävä ja Bao niin ohut hahmona, että hänestä näki suorastaan lävitse. En aivan saanut kiinni siitä punaisesta langasta, miksi kirjan tarina kannatti kertoa, vaikka muutamiin lauseisiin samastuinkin. Kieli oli paikoin erikoista ja joitakin sanoja oli taivutettu toisin kuin olen tottunut näkemään, mutta oli joukossa muutamia oikein onnistuneitakin kohtia.

  

– Sellainen sosiaalisuus enemmän väsyttää kuin antaa yhtään mitään. Ensinnäkin joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan ja pelaamaan jotain sosiaalista peliä. (s. 92)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Elokuvallinen yhdenyönromaani
  
15-vuotias Juli ei saanut peruskoulun päättötodistusta. Kun muut juhlivat koulujen loppua ja suunnittelevat jatko-opintoja, Juli lähetetään kesäleirille. Eikä vahingossakaan mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan, vaan oman pikkupaikkakunnan leirikeskukseen. Hän ei todellakaan aio jäädä sinne.
  
Niinpä ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja karkaa. Pakomatkan hohdokkuutta himmentää vain se, että mukaan tunkee toinen leiriläinen, Tampereelta tullut taiteilijasielu Bao…
  
Kesäkuu kuvaa huumorilla ja lämmöllä ulkopuolisuuden tunnetta, oman paikan ja itsensä etsimistä, ei-kiiltokuvamaista ystävystymistä – ja eeppistä Suomen kesää, jonka yhdessä yössä voi tapahtua pieniä suuria asioita.
  
Katri Alatalo on korpilahtelainen fantasiakirjailija, joka omaksi yllätyksekseen kirjoitti realistisen nuortenkirjan. Kesäkuu on hänen henkilökohtainen vastaiskunsa kaunokirjallisuuden kaupunki- ja Helsinki-keskeisyydelle.

    
144 sivua, Hertta 2024

   

Luettu myös täällä: Siniset Helmet, Kirjakaapin kummitus, Kotona kirjassa 

  
Samankaltaista luettavaa:

• Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään
• Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine

🎮 Pelien maailmoissa 🎮

"Kaikki tekevät sitä. Olen varma, että nekin jotka eivät tee sitä haluaisivat kyllä salaa, mutta pelkäävät etteivät osaa. Joidenkin vanhemmat kieltävät tekemästä sitä. Ne ajattelevat, että se on jotenkin vahingollista, vaikka sitä on tehty läpi ihmiskunnan historian. Toiset tekevät sitä yksin, toiset yhdessä. On niitäkin, jotka eivät tee sitä juurikaan, kun toinen osa ei haluaisi edes ajatella mitään muuta.

 

Kuulun viimeiseen ryhmään. Ajattelen sitä nytkin.

 

Ja puhun tietenkin pelaamisesta. Mitä oikein kuvittelit?"

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

  

Kuinka kirjoittaa kirjasta, joka on niin hyvä, että viimeisen sivun jälkeen iskee kamala tyhjä olo sisimpään ja haluaisi aloittaa kirjan heti uudestaan?  Eipä moni kirja ole saanut aikaan samaa reaktiota. Sellainen tämä Annukka Salaman Ripley - Nopea yhteys nimittäin oli. 6/5 lukukokemus ja heittämällä vuoden paras kirja, en voi kuvitellakaan, että jokin kirja voisi tätä tehokkaammin koukuttaa ahmimaan sivuja ja eläytymään hahmojen maailmaan. Kiitos Annukka tästä suloisesta kolotuksesta, jonka kirjasi aiheutti - Ripley jää kirjahyllyni aarteeksi.

  

"Outoa, mutta musta tuntuu kuin me oltaisiin tunnettu paljon pidempään."

Nyökkään. "Musta tuntuu ihan samalta. On omituista, kun sellaisia ihmisiä tulee vastaan."

"Tuleehan niitä. Mutta ei musta tältä ole koskaan aiemmin tuntunut."

"Ei mustakaan." (s. 224)

  

Voisipa joku rakentaa aikakoneen, niin pääsisin lukemaan tämän uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa. Ahmin kirjaa, vaikka samaan aikaan olisin halunnut pitkittää lukukokemusta. Kerrankin kirjan kuvaus oli oikeassa, ahmittava todellakin kuvaa tätä. Ainoa syy, miksi en lukenut tätä kerralla, oli etteivät silmät jaksaneet enää nukkumaan mennessä pidemmälle ja jouduin lukemaan loppuun seuraavana päivänä. Tässä on muuten tosi kiva fontti, chatti on kirjoitettu kirjoituskonemaisella fontilla, mutta päätekstikin on hieman erikoisempi kuin kirjoista tyypillisesti löytyvät, ehkä Futuraa.

  

Avaan Steamin ja kirjaudun sisään tunnareilla, jotka olen luonut firstperson shootereiden installoimista varten. Juu, tytön nimellä ei kannata kirjautua niihin peleihin, ellei ole hinkua ryhtyä koko saaren maalitauluksi ja vittuilun kohteeksi. Ikävä piirre pelikulttuurissa, mutta osa pelaajista on oikeasti sovinistisia. (s. 129)

  

Tampereella asuva, elektroniikkapainotteisessa lukiossa opiskeleva Isla on tuntenut Damienin jo yli vuoden, mutta on pyytänyt, etteivät he kertoisi itsestään liikaa yksityiskohtia, kuten missä asuvat. He chattailevat päivittäin ja pelaavat paljon yhdessä. Heillä on samanlainen maku elokuvien suhteen ja kummatkin keräilevät retropelejä ja konsoleita. Ei siis liene ihme, että kummallakin on alkanut tulla nettituttavuuden lisäksi syvempiäkin tunteita, mutta Isla, joka käyttää nickinään Ripleyta, pidättäytyy viemästä asioita pidemmälle. Kouluun tulee uutena oppilaana yksi ärsyttävä tyyppi, joka on kuitenkin aika hyvän näköinen...

  

Olen kehittänyt hänestä niin kuumia mielikuvia, ettei todellinen ihminen voisi millään vastata sellaisia. Vaikka hän ei olisi friikki pedofiili, taitaa olla parasta, ettemme tapaa silti ikinä. (s. 31)

  

Minulta kysyttiin, kun olin kehunut kirjaa, että mitkä asiat (spoilaamatta) tekivät tästä niin hyvän. Mainio ja haastava kysymys, mutta päädyin lopulta siihen, että a) pelaajamaailma kuvataan todella aidosti, b) hahmot ovat täyteläisiä ja harmaita, sillä harvaa asiaa inhoan niin paljon kuin pelkistettyä, alleviivattua mustavalkoisuutta ja c) Islan suhde pikkusiskoonsa ja isäänsä on goals, todella avointa, rakastavaa ja keskustelevaa.

  

"Onko siellä poikia?"

"On", naurahdan.

"Tykkäätkö sä pojista?"

"Joo, tytöistä myös."

"Mä tykkään pelkästään tytöistä."

"Mäkin ajattelin joskus niin. Mutta sitten muutin mieltäni, kun kasvoin."

"Mä en muuta mieltäni."

"Ei sun tarvitsekaan. Sä saat tykätä kenestä vaan", vastaan. (s. 120)

  

Hahmot eivät jättäneet hankalia asioita muhimaan, niin kuin vaikkapa jenkkilän nuortensarjoissa tapahtuu, vaan puhuivat aina vaikeatkin asiat auki. Joskus siinä menee vähän pidempään, mutta hankalia asioita ei lakaista maton alle, vaan ne selvitetään ennemmin tai myöhemmin. Islan isä oli myös aivan loistava vanhempi tyttärilleen. Kun Isla lähtee laneille, isä kysyy rennosti tarvitseeko hän kondomeita, sillä tapahtumassa on poikia. Tästä ei tullut edes vaivaantunutta oloa, tai ei ainakaan niin korvia punottavaa kuin se olisi voinut olla. 

  

"Kuule, isä -- Tää on vähän kiusallista. Mutta mä tarvitsen rahaa."

"Mihin?"

Irvistän. "Voinko jättää sanomatta?"

"Voit jättää, mutta jäät ilman rahaakin."

"Ehkäisypillereihin."

Isä jähmettyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten -- "Ok."

--

"Mitkä on pillerit?" Iris kysyy.

"ne on sellaista lääkettä, mitä tytöt syö silloin, kun ei halua saada lapsia."

Iriksen ilme venähtää. "Etkö sä halua lapsia?"

"Haluan. Mutta en vielä pitkään aikaan."

Hänen ilmeensä kirkastuu. "Onko sulla tyttöystävä?"

"Mulla on poikaystävä. Tytöt ei tarvitse keskenään sellaista raskaudenehkäisyä."

--

"Tää on vähän kiusallista, mutta mä meen huomenna terkalle. Aion hankkia e-pilleri. Mutta musta ois reilua, että sä maksaisit niistä puolet. Jos se sopii sulle."

"Öö. Mä maksan ne tietenkin kokonaan."

"Etpä maksa. Vaan maksetaan puoliksi."

"Jos sä joudut sellaisia syömään, on reilua että mä edes maksan ne. -- täytyyhän sen viedä henkistä kapasiteettia, jos joutuu pelkäämään raskaaksi tulemista. Mä haluan edes maksaa. Eikä sekään tilejä taida tasoittaa." (s. 194-195 ja 202-203)

  

Salaman kieli on aivan hurmaavaa. Hän sanoittaa auki hahmojensa tunnot, käyttää inklusiivista kieltä ja kun yksi pojista käyttäytyy huonosti, tai siis suoraan sanottuna syyllistyy seksuaaliseen häirintään, nousevat muut poikahahmot puolustamaan Islaa ja tuomitsevat törpösti toimineen käyttäytymisen. Joskus teinien seksikohtausten kuvaaminen on noloa, Salama on kuitenkin onnistunut tässäkin äärimmäisen hyvin. Nuorempana poskiani olisi saattanut lukiessa punottaa, mutta kerronnan jännite pysyy sopivalla tasolla, eikä mitään kuvata liian yksityiskohtaisesti - vain mielikuvitusta herätellen.

  

Mutta en kyllä tiedä minkä värkkien kanssa haluaisin harrastaa seksiä. Tai ei kai sillä ole väliä minkä sukupuolen, vaan kenen. (s. 14)

  

En muuttaisi tästä mitään, en lisäisi sivuja tai poistaisi edes niitä muutamia koronamainintoja, sillä tämä oli vaan niin huima reissu. On todellakin luettava tämä jossakin vaiheessa  - pian -uudelleen. Rakastin hahmoja ja samaistuin monessa kohtaa Islaan (hänkin on introvertti ja tarvitsee välillä akkujen lataamista sosialisoinnissa, lisäksi hänen äitinsä on kuollut neljä vuotta aiemmin ja minun isäni kuoli yllättäen, kun olin 14). En itse ole aivan noin syvän päädyn pelaaja, mutta tuntuipa kivalta lukea tyttönörtistä, joka pelaa monia itsellekin tärkeitä pelejä (ainakin Fallout ja Minecraft mainittiin). Puoliso puolestaan harrastaa pelistreamaamisen lisäksi myös Warhammereita, niin oli helppoa nähdä teoksen pojissa häntä. 

  

Tämä on tärkeä päivä, ja tilanne vaatii Falloutin hupparia. Se ei ole pelkkä vaate, se on kunniamerkki. Logon kantamiseen tiivistyy valtavaa ylpeyttä ja ja vaivannäköä ja kuulumista tiettyyn skeneen ja jengiin ja nih. (s. 199)

  

Jokainen luku alkaa kapealle pikselityylillä tehdyllä kuvalla, joka sopii kyseisen luvun teemoihin. Kuvittajaa ei mainita, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä tekemiä. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa jo vuosia pokkarihyllyssäni odotellut Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja. En malta odottaa, mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi. Sitä ennen lienee tyytyä Ripleyn uudelleenlukemiseen - ei sillä, että se olisi yhtään huono lohdutuspalkinto, jo tätä postausta kirjoittaessani oli ihanaa palata uudelleen tarralapuin merkittyihin kohtauksiin ja kirjan tunnelmaan. En voi kuin täydestä sydämestäni suositella kirjan lukemista! ♥

    

Nämä on jotenkin mielenkiintoisia nämä ukkelit, jotka ajattelevat, että nuoret tytöt ovat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, arvottomia hempukoita, siinä missä he itse ovat kosmoksen korkeimpia alfauroksia. Tai siis eivät he sillä tavalla yksilöinä ole kiinnostavia, mutta noin niin kuin ilmiönä.

--

En voi uskoa että jo alakouluikäiset joutuvat kokemaan misogyynistä paskaa. (s. 85-86)

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmittava gaming-romaani.
  

"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.

  

Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen.

  
271 sivua, WSOY 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

  

*****

    

"Me oltiin saavutettu jättömaan reuna. Liikenteestä humiseva silta kaartui sen yllä betonisena selkärankana. Ruskeiden lehtien ja kulottuneiden kasvituppaiden keskellä, mudankuivien vesilammikoiden ympärillä lojui jos jonkinlaisia roskia mehutölkeistä spraypulloihin."

  

     

Arvostelukappale 

  

Lukuhaasteissa: Helmet 23. Pieni kirja

  

J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä on nopealukuinen ja mukaansatempaava vampyyritarina, tasapainoinen sekoitus huumoria ja toimintaa. Luin kirjan neljässä tunnissa kotimatkalla Helsingistä Ouluun helmikuun lopulla, kun olin käynyt purkittamassa Jarmo Laitanevan hostaaman Kirja vs. leffa podcastin jakson Outolinnusta Sini Helmisen kanssa. Aivan loistavaa matkaluettavaa (joskin meinasin hukata kirjan yhdessä vaiheessa vaihdettuani paikkaa täyteen tupatussa bussissa)!

  

Mä en en huomannu Noraa heti. En tiedä miksi, koska Noraa on aika vaikea olla huomaamatta. Se on nimittäin mieltynyt šokkiväreihin tukassa ja cybergoottineonväreihin vaatteissa. (s. 14)

  

Päähenkilö on sympaattinen amista käyvä pelaajapoika, joka kohtaa sähäkän vampyyridaamin. Aleksi haaveilee e-urheilijan urasta, mutta vanhemmat toivovat, että hän opiskelisi jonkin ammatin varasuunnitelmaksi. Nora tuulettaa vampyyrikuvaston aivan uudelle vuosikymmenelle! Poissa ovat kliseet ja oman aikakauden muotiin jämähtäminen. 

  

Mä olin alkanu ymmärtää, miksi Noraa kiinnosti eniten ihmiselämää simuloivat, mun mielestä tylsät pelit. Se ei voisi koskaan elää normaalia elämää, joten sille kaikki sellainen oli eskapismia. (s. 71)

  

Koronakin mainitaan, mutta yhtä huolettomasti kuin likapyykkikori. Kirjalle on tulossa jatkoakin, eli Aleksille ja Noralle ei liene tarpeen vielä sanoa jäähyväisiä. Kuulemani mukaan Kunnes tapamme taas ilmestyisi keväällä 2023. Loistavaa, että näitä napakanmittaisia, toiminnallisia ja koukuttavia nuortenkirjoja on viime vuosina ilmestynyt. Sääli, ettei Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet saanut samaa kohtelua. Olisin mielelläni lukenut senkin jatko-osan. 

  

Mummu luki mulle kymmenenvuotiaaksi asti kirjoja, joten mun sanavarasto on aika hiton laaja. Oon saanu siitä loputtomasti kuittia, mutta sitten mä päätin ownata homman ja kas, kuittailu hiipui. (s. 47)

  

Kirjassa mainitaan Houkutus (ja Noidan käsikirja!), mutta itsellä tulee mieleen enemmän Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja ja Sari Luhtasen Isadella-sarja, joissa murretaan yleisiä oletuksia vampyyreistä - "mun tietoisuuteen oli kirjoitettu uutta dataa siitä, mitä vaaroja varjoissa oikeesti saatto vaania. Jos oli vampyyreja, oliko myös ihmissusia? Oliko aaveita ja alieneita, peikkoja ja maahisia?" - sekä Helmisen pelaajapojasta kertova Kiven sisässä. Tämä on mainio lisä kotimaiseen vampyyrikaanoniin.

  

Epäilin, että olin ainoa, jolle Roope oli kertonu ees rivien välistä, ettei se ollu kiinnostunu tytöistä. Ei se ollu mitenkään erikseen painottanu olevansa kiinnostunu pojistakaan. Selvästi ihastumis- ja seurustelukuviot aiheutti sille ahdistusta, joten mä olin antanu asian olla. 

Olettamukset oli joskus ihan perseestä. (s. 45-46)

    

Arvosana:

        

Takakannesta:

Veretseisauttava jännitystarina pojasta, joka tapaa vampyyrin.

  

E-urheilijan urasta haaveilevan Aleksin jäätelöbaarireissu saa kauhistuttavan käänteen, kun naapuripöydän tyttö houkuttelee hänet syrjäiselle jättömaalle, raskaan metallioven luo. Käsittämättömillä voimilla tyttö kiskaisee Aleksin pimeyteen. Mutta päätyminen bunkkeriin nälkäisen vampyyrin kanssa on vasta alkua...

  

Vampyyrien kuolematonta lumoa hehkuva notkea fantasiajännäri pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

135 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjoja & kikatuksia, Nörttitytöt

Kauhua kakaroille

“Ihmeellinen elämä voi tehdä jostakusta kammottava.
Se panee unohtamaan, että maailmassa on ihmisiä, joilla on ongelmia.
Silloin ei oikein osaa välittää eikä huolehtia toisista.”
 

 

Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu
 
Jack Meggitt-Phillipsin Hirviö ja Helmikki kertoo orvosta Helmikistä ja 512-vuotiaasta Ebenezer Pinsetistä. Ebenezerin pitkän iän salaisuus on hänen talonsa ylimmässä kerroksessa asuva hirviö, joka oksentaa hänelle mitä ikinä toivookaan vastalahjaksi siitä, että saa syödäkseen mitä erikoisempia asioita. - “ei ollut sellaista esinettä, jota hirviö ei olisi pystynyt loihtimaan Ebenezerille”. Hänestä oli ihanaa omistaa sellaisia asioita, joita toiset himoitsivat, vaikka ne olivat hänelle melko samantekeviä.
 

Hirviö oli iso harmaa klöntti, jossa oli kolme mustaa silmää, kaksi mustaa kieltä ja suuri, kuolaa valuva suu. Sillä oli pikkuiset kädet ja pikkuiset jalat. (s. 12)

 
Kun hirviö ilmoittaa haluavansa syödä lapsen muutamaa päivää ennen Ebenezerin syntymäpäiviä ja seuraavaa elämää pidentävää tinktuura-annosta, vastustaa Ebenezer ensimmäistä kertaa hirviön pyyntöä. Pian hän kuitenkin jahtaa lapsia eläintarhassa, kunnes saa porttikiellon, sillä oma elämä on kaikkein tärkein Ebenezerille. Lintukauppias kertoo hänelle lopulta, että lapsia saa helposti orpokodista.
 

Orpokoti oli ruma talonrähjä. Ikkunoissa oli säröjä, ja seinämaali hilseili. Portin vieruskyltissä luki: “HERRASKAISTEN MIEKKOSTEN JA NEITOSTEN KASVATTAMO”.

--

“Kuten voitte nähdä, pidän tiukasti huolta tästä paikasta”, neiti sanoi johtaessaan vieraansa sisälle taloon. “Uskon lujasti, että on mahdotonta kasvattaa hyvin käyttäytyviä poikia ja kilttejä pikkutyttöjä, jollei ympäristö ole siisti ja puhdas.” (s. 39-41)

   
Ebenezer haluaa kaikkein pahatapaisimman lapsen, sillä kovasta ulkokuorestaan huolimatta, on lapsen syöttäminen kuitenkin vähän isompi pyyntö kuin maailman viimeinen Dodo, pala Titanicia tai edes oma kissa. Helmikki on keppostelija, joka ei halua pukeutua mekkoihin tai käyttäytyä “hienon naisen tapaan”, eli täydellinen uhri.
  

Neiti Sähikäs lopetteli parhaillaan jokapäiväistä “herraskaisen neitokaisen hymy” -oppituntiaan. Hän oli järjestänyt kaikki tytöt riviin pihalle ja komensi heitä levittämään naamalleen tekohymyn.

--

“Mutta kun naamaan pippaa”, Anu sanoi.

--

“Se ei ole mikään selitys. Kipu on välttämätöntä, jotta tulee hienoksi naiseksi! -- Ette voi lopettaa, ennen kuin ikenistä vuotaa veri”, neiti Sähikäs sanoi. (s. 105-106)

 
Helmikki on kuitenkin hirviön mielestä liian laiha ja Ebenezerin on lihotettava tätä ennen kuin hirviö voi syödä hänet. Viettäessään seuraavat, välillä tuskallisen pitkät kolme päivää tytön kanssa alkaa Ebenezerille valkenee, ettei olekaan niin kivaa olla pahis.
 

Voi olla keljun järkyttävää todeta, että on käyttäytynyt huonosti. Tuntemus ei juurikaan poikkea siitä, jonka kokee katsoessaan peiliin ja havaitessaan, että leoparditäpläiset kokotrikoot, joita on kaiken päivää käyttänyt, eivät olekaan pukevat. (s. 181-182)

 
Roald Dahlin ja David Walliamsin jalanjäljissä kulkeva kirja kertoo ystävyydestä ja siitä, kuinka voi opetella olemaan kiltti. Tämä sopinee parhaiten 10-vuotiaasta eteenpäin. Meno on paikoin aika hurjaa, eli ihan pienimmille ja herkimmille en suosittelisi.
 

 

Arvosana:

Takakannesta:

Brittiläistä mustaa huumoria parhaimmillaan!

  

Hirviö ja Helmikki aloittaa karmivan hauskan sarjan kaiken ahmivasta hirviöstä ja Helmikki-tytöstä, johon ei mokoma otus tee vaikutusta.

  

511-vuotiaan Ebenezer Pinsetin ullakolla asuu hirviö, joka vaatii ruoakseen kaikkea mahdollista kaktuksista kotikissaan ja toimittaa vastineeksi Ebenezerille nuoruuseliksiiriä. Yhtenä päivänä hirviö kääntää nälkäisen katseensa Helmikin puoleen, mutta tyttö onkin pippurinen tapaus…

  

Hirviö ja Helmikki on herkullinen yhdistelmä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-, Itse ilkimys- ja Pieni kauhukauppa -elokuvien henkeä. Warner Bros on ostanut kirjan elokuvaoikeudet ja hankkeeseen on kiinnitetty Harry Potter -elokuvien tuottaja David Heyman.

 
Suomentanut: Marja Helanen, 249 sivua, WSOY 2021
 
Alkuperäinen nimi: The Beast and the Bethany (2020)

 
Kuvittanut: Isabelle Follath
 
Luettu myös täällä: Lukuhirmu Hertan lukuvinkit, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä
 
Samankaltaista luettavaa: Lemony Snicket: Surkeiden sattumusten sarja, Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan, Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka, Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo
 

*****
 
“Tää on niin näitä maailmanlopun juttuja - vitsi, ikinä ei tiedä, mitä on tulossa!”
 

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan
 
Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama Maailman viimeiset tyypit on edennyt jo viidenteen osaansa Keskiyön miekka. Tämä sarja vain paranee kirja kirjalta. Tässä osassa yhdistellään aiempien osien irrallisia juonenhäntiä yhteen. Brallierilla on todella letkeä, humoristinen ja runsas kieli, jota Ulla Selkälä kääntää onnistuneesti suomeksi.
 

“Meidän hirviökamuilla on herkkä… öö… herkkä, tota… mikä se nyt-?” 

“Herkkä vatsa?”, Quint ehdottaa. 

“Ei. Ei vatsa. Herkkä, mmh - herkkä liipasinsormi! Sehän se oli!”

“Ne kyllä käyttää enimmäkseen miekkoja ja kirveitä”, June suhahtaa.“Miekoissa ja kirveissä ei ole liipaisimia.”

“Okei! Herkkä kirvessormi sitten!” (s. 30-31)

 
Jack, maailmanlopun toimintasankari, pääsee nyt tositoimiin Sipojaksi nimetyn miekkansa kanssa. Hänen on tehtävä merkittävä valinta, joka vaikuttaa maailman kohtaloon. samaan aikaan hä kuitenkin on huolissaan Dirkistä, joka edellisessä kirjassa oli vähällä muuttua zombiksi. Tämä vaikuttaa masentuneelta, niinpä Jack päättää järjestää jäbän piristämiseksi IRL Battle Royale-pelin, jossa heilutellaan eeppisiä lima-aseita.
 

Tieto siitä, että tavallaan tää voima on AVAIN maailman PELASTUMISEEN ja tästä riippuu koko maapallon tulevaisuus. Koko maapallon kohtalo on MUN näpeissä.Se on iso urakka yhdelle skidille! Mieti nyt, miten yksi ihminen muka pystyy suojelemaan kaikkea ja kaikkia? 

Se on epistä! JÄRJETÖNTÄ! Tehtävän ylivoimaisuus käy yli voimien. (s. 79)

  

Nörtin sydämeni sykähtelee näitä kirjoja lukiessani, ne ovat nimittäin täynnä bongattavia viittauksia populaarikultuuriin, etenkin nyökkäykset Star Warsin ja Ghostbustersin suuntaan kolahtavat tällaiseen 1980-luvulla syntyneeseen.
 

“Minun maailmassani ei ole ystäviä. Ei perhettä. Useimmat meistä ovat sotureita. -- Se, että tuntee vahvoja tunteita toista olentoa kohtaan - se on harvinaista. Kyse ei ole siitä, ettemme kykenisi sellaiseen - siitä vain ei ole mitään hyötyä. Jos jostain ei ole hyötyä, miksi sitä silloin tekisi?” (s. 145-146)

   
Opitaan, että edellisessä osassa tavattu yksinään asuva Mörkki on naispuolinen hirviö, tällainen jaottelu kun käännöksissä usein katoaa (kiitos suomen kielen sukupuolineutraalin hän-pronominin) sekä syy sille, miksi hän on päättänyt eristäytyä muista.
 

“Veskissä tapahtuu mun parhaat lukuelämykset, mutta ajattelu vaatii täysin erilaista ilmapiiriä.” (s. 99)

 
Lokakuussa ilmestyy Junen seikkailu -välikirja.

 

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Täydellistä luettavaa Neropatin lukijoille!
 
Jack kamuineen on selvinnyt ensimmäisestä maailmanlopun talvesta, kun jälleen uusi käsittämätön pahis yrittää nujertaa heidät. Sopii yrittää – tämä jengi ei anna periksi, kun vanhoista aseista löytyy uusia ilmiömäisiä ominaisuuksia.
 
”Riemukasta adhd-zombirymistelyä kera kuvien” @pahanukke

 
Suomentanut: Ulla Selkälä, 289 sivua, WSOY 2021
 
Alkuperäinen nimi: The last Kids on earth and the Midnight Blade (2019)
 
Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka

 

*****

 
“Aika sykkii ja pimeys vaeltaa sisään.”
 

Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Helmet 2021: Kirjan on kirjoittanut opettaja
 
Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin sarjistyyliin kuvittama Loitsusauva aloittaa Pax-sarjan. Ruotsiksi sarja on ilmestynyt jo 2014 ja suomeksi vasta nyt, kirjoja tosin on tulossa nopeaan tahtiin, sillä seuraava osa ilmestyy jo toukokuussa ja kolmas syksyllä.
 

Kaikki aikuiset aina sanoivat, että heidän äitinsä oli sairas. Sairaus sai hänet juomaan itsensä humalaan. Ja joskus vain katoamaan ja jättämään heidät yksin. (s. 16)

 
Veljekset Viggo ja Alrik muuttavat uuteen sijaiskotiin. Heidän äidillään on alkoholiongelma, eikä voi asua heidän kanssaan. Poikia on odotettu saapuvaksi, sillä maagisen kirjaston vartijat, iäkkäät Estrid ja Magnar ovat saaneet vihjeen ennuskorteilta kahden soturin tulosta. Pojat heitetäänkin heti tulikokeeseen.
 

Möykky päästi äänen, jollaista pojat eivät olleet koskaan ennen kuulleet. Se oli kuin sähinää tai narinaa. Se naksahteli ja rahisi. Se kuulosti kieleltä, oudolta ja jonkin muun kuin ihmisen luomalta kieleltä. (s. 59)

 
Pojat joutuvat taistelemaan paitsi varjo-olentoa myös uuden koulun asenteita vastaan. Koulupihan kingi Simon ottaa Viggon heti silmätikukseen. Haukkuu tätä jopa “hintiksi”, koska hänellä on veljeltään saama korpinsiipiriipus kaulassaan. Simonin isä on yksi koulun opettajista, eikä pysty uskomaan poikansa olevan kiusaaja (itsekin koulukiusattuna voin sanoa, että tämä on aivan liian tuttua ja toivoisin asian joskus muuttuvan parempaan).
 

Viggo katsoi alas kaulassaan olevaan nahkanauhaan. Siinä roikkui mustasta metallista tehty korpinsiipi. Siiven kärki oli alaspäin niin, että se näytti V-kirjaimelta. Alrik oli antanut sen hänelle. Alrikilla itsellään oli lähes samanlainen, paitsi että se näytti A-kirjaimelta. Alrik oli sanonut, että korpinsiivet toisivat onnea. (s. 26)

 
Alrikin ja Viggon elämä on saanut haastavan alun, mutta jospa Laylahin ja Andersin kanssa eläminen auttaisi vakaudellaan. Laylah on tosin alkanut käyttäytymään oudosti ja puhuu, että pojat pitäisi lähettää pois... Onneksi Estrid ja Magnar auttavat ja luultavasti tulevissa osissa kouluttavat nuoria sotureita selviytymään yliluonnollisista kohtaamisista.
 

– Tämä kirjasto on vanha, kukaan ei tiedä kuinka vanha, hän sanoi. - Aikoinaan tässä yläpuolella sijaitsi luostari. Sen nimi oli Pax Mariae, joka tarkoittaa marian rauhaa. Siksi kaupungin nimi on Mariefred. Siihen aikaan munkit vartioivat kirjastoa, mutta se oli ollut olemassa jo paljon ennen heitä. (s. 75-76)

 
Pidin Alrikista Viggoa enemmän, vanhempi veli nimittäin pitää koirista, suojelee pikkuveljeään ja on harkitsevainen, nuoremman töhöttäessä pää kolmantena jalkana ja näpistellen kaikkea mahdollista.
 

– Tiedäthän, millaisia pikkuveljet ovat, Alrik sanoi. - Ne ovat pieniä, haisevia ja sairaan ärsyttäviä. Suunnilleen niin kuin finni takapuolessa, paitsi ettei veljestä pääse koskaan eroon. (s. 19)

 
Sarjakuvasivuilla maustettu nuortenkirja on lyhkäinen ja jää kiinnostavaan cliffhangeriin. Tällainen on hyvä tekniikka saada vähän lukevakin kokemaan onnistumisen hetkiä kirjan parissa. Enemmän lukevalle tällainen maistiainen voi olla turhauttavakin, kun seuraavaa osaa ei ole vielä saatavana.
 

Viggo ei uskonut kummitukseen ja sellaisiin. Ei ainakaan kovin usein. Tässä kuitenkin seisoi nyt aikuinen ihminen puhumassa ihmissusista ja aaveista, niin kuin olisi itsestään selvää, että niitä oli olemassa. (s. 87)

 
Sopii hyvin 11-vuotiaasta eteenpäin, mutta kaikkein herkimmille en suosittelisi. Kirjassa on värikästä kielenkäyttöä ja pari raakaaa kohtaa, joista on tehty myös piirrokset. Kirja esimerkiksi alkaa pikkupirun sanoilla: “– Kuolkaa kaikki!” Pian tämän jälkeen Estrid rusauttaa otuksen niskat nurin.
 
Sarjan toinen osa Tuonenkoira ilmestyy toukokuussa ja kolmas osa Ihtiriekko lokakuussa.
 

– Mariefred on taianomainen paikka. Ajatelkaa kaupunkia kuin magneettina. Se vetää puoleensa niin pahoja kuin hyviäkin voimia. -- – Täällä on aina ollut uhripaikkoja, luostareita, kirkkoja ja linnoja. Toisinaan -- tuntuu, kuin tämä houkuttelisi erityisellä voimalla pahuutta. (s. 84)

  

 

Arvosana:

 
Takakannesta:

Uusi kirjasarja vie lukijan kauhun ja vaarojen maailmaan.

  

Hiljaisen ruotsalaiskaupungin keskellä sijaitsee maaginen maanalainen kirjasto, josta harva tietää. Kirjastoa pahuuden voimilta suojelevan iäkkään sisarusparin aika on lopussa, ja jonkun on jatkettava heidän työtään. Veljekset Alrik ja Viggo saapuvat Mariefredin pikkukaupunkiin orpolapsina, mutta pian heidät tempaistaan ikiaikaisten mahtien rohkeutta ja älyä vaativaan kamppailuun.

  

Sarjakuvamainen kuvitus antaa Paxin tunnelmalle oman jännittävän lisänsä.

 
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 144 sivua, Otava 2021
 
Alkuperäinen nimi: Nidstången (2014)
 
Kuvittanut: Henrik Jonsson
 
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Joonas Riekkola

Jyri Paretskoi: K15 - Muutoksia

"– Ei mun tarvii esittää jotain, mitä mä en oikeasti ole.

– Ei niin. Sä oot hyvä just noin."

      

    

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjan päähenkilö on poika   

   

Olen lukenut kaikki Jyri Paretskoin K15-sarjan osat, vaikka se alkoikin varsin heikosti. Ensimmäisen osan jälkeen seuraava sarjasta postaamani osa oli vasta neljäs eli Lupauksia. Tämä viides osa eli Muutoksia on tähän mennessä ilmestyneen sarjan paras osa, vaikka alkupuoli tässä lyhkäisessä teoksessa onkin aika toisteista jahkaamista. 

    

– Mä haluan päästä pussailemaan ja hiplailemaan! Nyt! Heti!
– Me on taidettu avata melkoinen Pandoran lipas, Niko sanoi. (s. 60)

  

Sarjassa on tavattu kolme näkökulmahenkilöä, Roni, hänen paras kaverinsa Niko sekä tämän tyttöystävä Sara. Heistä Roni on ollut äänessä jo kolmessa kirjassa (osissa 1, 4 ja 5) ja pidänkin häntä sarjan ensisijaisena päähenkilönä. Kirjoissa käsitellään yleensä varsin lyhyessä ajassa välillä hieman epäuskottavaksikin paisuvia tapahtumaketjuja.

  

– Mä inhoan niitä videoita, joissa kysellään, että paljonko jonkun outfit maksaa, Sara sanoi. -- – Voiko olla mitään pinnallisempaa ja typerämpää kuin leuhkia jollain vaatteiden kalleudella, Sara tuhahti. (s. 32)

  

Muutoksia alkaa siitä, että eräänä aamuna Roni päättää hylätä seksirobottihaaveensa ja haluaakin oikean tyttöystävän. Nyt heti. Hän ei ymmärrä, kun Niko ja Sara kysyvät, onko hän ihastunut kehenkään - mitä tekemistä sillä muka on minkään kanssa. Roni saa oppia, ettei tyttöystävää voi tilata netistä tai poimia kuin irtokarkkeja, vaan hänen täytyy mennä juttelemaan tytöille, pyytää vaikka kahville. Mutta mistä tietää, kuka tykkää kahvista, eihän se näy päällepäin?

      

– Mä tykkään maitokahvista, Roni sanoi ja yritti näyttää mahdollisimman hurmaavalta. – Mun mielestä musta kahvi on liian mustaa, mutta maitokahvi on just täydellistä. 

– Siis mitä vittua? Ai eikö mun ihonväri vai miellytä? Kuunnelkaa, mitä rasistista paskaa toi ääliö tossa mökeltää! 

– Ei kun kahvista mä vaan puhuin, Roni sanoi häkeltyneenä -- – Mun mielestä sä oot hyvän värinen just ton värisenä kuin sä oot. (s. 29)

   

Uuden serkkunsa (joka sattuu olemaan myös hänen kiusaajansa, tai nyt siis entinen sellainen) avulla hän pääsee pussailemaan tytön kanssa, vaikka sekään ei ihan putkeen mene. Tai no, jos putkella tarkoitetaan stondista, niin sen kyllä Roni suorittaa ihan mallikkaasti. 

    

Kivikova stondis oli iloinen asia, mutta ei sitä kaikkien tarvinnut nähdä. (s. 21)

  

Kirjan loppupuolella puhutaan Ronin munankasvatusprojektista ja hän pyytää naapurissa asuvan Marissan luokseen katsomaan sitä. He ovat leikkineen samaan aikaan pihan hiekkalaatikolla, mutta eivät sittemmin ole olleet puheväleissä. Roni huomaa, että Marissa onkin aika söpö ja minusta oli ihanaa lukea kaksikon keskusteluista. 

  

– Sä oot vähän outo, mutta niin oon mäkin, joten eipä siinä mitään. (s. 36)

    

Nämä K15-sarjan kirjat ovat todella lyhkäisiä, koska ne on suunnattu erityisesti yläasteikäisille helpoiksi luettaviksi. Lisäksi sisällöstä löytyy paljon nuorille tuttua elämää ja räväkkää kielenkäyttöä, sillä tällainen reaalimaailmaan sijoittuva teos kaiketi nähdään helpoimpana kahlata loppuun asti. Paljon lukevalle näissä ei paljoa haastetta ole, mutta kiva, että vähemmän lukevillekin kirjoitetaan teoksia. 

  

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huumoria, suoraa puhetta ja ystävyyttä. Suuren suosion saavuttaneen sarjan viides osa.

  

Haavesuhde kaukaiseen seksirobottiin ei riitä enää Ronille, joka unelmoi oikeasta tyttöystävästä. Yritykset lähestyä kiinnostavia kandidaatteja tyssäävät kuitenkin seinään. Eihän hän osaa edes pussailla!

  

Alkaa suuri muodonmuutos tavallisesta Ronista unelmien mieheksi. Aikaa on kuitenkin vähän, sillä myös Ronin kärsivällinen munan hautominen tuottaa pian tulosta.

    

83 sivua, Otava 2020
  
Sarjassa ilmestyneet:

• K15
• K15 - Salaisuuksia
• K15 - Vahinkoja
• K15 - Lupauksia
• K15 - Muutoksia

J.S. Meresmaa: Dodo

"On autoteitä
jotka pääättyvät tyhjyyteen.
Autiotaloja joiden kynnykseltä
alkaa sadan metrin pudotus."

  

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

   

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä ei ole vielä paljoa tungosta säeromaanien suhteen. Ainoa kotimainen kirjailija, joka on ottanut genren omakseen on ollut Kirsti Kuronen, jolta olen lukenut tähän mennessä vasta viimemmäksi ilmestyneen Merikin. Olikin ihanaa, kun kuulin, että Myllylahti on julkaisemassa J.S. Meresmaan kynästä syntyneen kauniskantisen Dodon.

Ihminen on kalju ja suojaton eläin,
kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
ja samalla siitä on tullut muille sopimaton. (s. 106)

Kaikki tuntemani säeromaanit ovat YA-kirjallisuutta (Elizabeth Acevedon Runoilija X, Sarah Crossanin Yksi), niin myös Dodo. Näissä käsitellään aina hienosti hurjan isoja teemoja. Dodoon mahtuu niin isän alkoholismi, vanhempien ero ja poikaystävän masennus, sekä puhetta bi/panseksuaalisuudesta ja polyamoriasta. Ihan vain muutamia asiasanoja heitelläkseni. Tästä tulee vahvasti mieleen Holly Bournen Normaali-trilogia, vain paljon tiivimmässä muodossa (ei sillä, olisin voinut lukea Bournelta vaikka 1000 sivua lisääkin).

 

Kun meidät laitetaan valinnan eteen
tosi usein se on
joko tai
kyllä ei
musta valkoinen
iso pieni
homo hetero
nainen mies.
Mutta binääri on rajaus.
Se on teko.
Se on valinta.
Ja se on keinotekoinen. 

Todellisuus on monimuotoisempi,
paljon kirjavampi.
Joko tämä tai sitten tuo JA tämä
TAI
en tiedä
en tahdo valita, otan molemmat
otan KAIKKI
TAI
ei kumpikaan
ei mitään 

joku muu mikä (s. 118)

  

Päähenkilö on Iina-niminen nuori. Olin useaan otteseen hämmentynyt hänen iästään, mutta päädyin lopulta siihen, että hän on 16. Hän opiskelee kovasti päästäkseen peruskoulun loppuun ja hakemaan lukioon. Hänen poikaystävänsä Tuukka on kolme vuotta vanhempi ja heidän tavatessan oli Iina vielä  omien sanojensa mukaan sakkolihaa, mutta (onneksi) he olivat aluksi vain ystäviä.

 

Masennuksessa on sellanen juttu, ettäse on kakstoiminen hupullinen viitta.
Valoa läpäisemätön musta huppu sille,
jonka päälle se lankee.
Näkymättömyysviitta niille,
jotka jää ulkopuolelle. 

Masennus ei näy ulospäin. (s. 27)

  

Kirjassa on myös ekokriittinen sanoma. Iina tuskailee ihmisten aiheuttamia sukupuuttoja ja hän on kasvissyöjä. Tähän mennessä lukemistani säeromaaneista, tämä on ensimmäinen, jossa on spefivivahde: Iina löytää hylätyn kaivoskaupungin luolasta avuttoman olennon, jonka hän ottaa mukaansa hoitaakseen. Olento ei ole varsinaisesti sukupuuttoon kuollut dodo, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa mutta Iina nimeää sen Dodoksi - nimissä on voimaa ja nimeäminen tekee asiat oleviksi. Se muistuttaa lepakon ja kissan riseytystä ja minulle otus piirtyi mieleen aivan Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Toothlessin miniversiona. (Pitäisi lukea se Cressida Cowellin alkuperäisteoskin.)

     

Mä luen ja kasvatan hiljaista vihaa.
Ei dodot kuolleet sukupuuttoon ilman tekijää.
Ei ne ensin eläneet tuhansia, ehkä miljoonia vuosia
ja sitten
kops
kuolleita kaikki. 

Ei.
Ihmisen sen tekivät. Eurooppalaiset.
Me tapettiin ne.
Murhattiin.
Joka ikinen.
Siihen ei mennyt kuin muutama kymmenen vuotta. (s. 8)

 
Irrallisia loppuhavaintoja:

• Näinä korona-aikoina oli jännittävää, kuinka Iina kotiin tullessaan menee heti pesemään kädet! Tähän olisi tuskin normaalisti kiinnittänyt lainkaan huomiota. 
• Oli tosi söpöä, kun Iina joutuu menemään kesäksi isänsä luokse, hän huomaa tämän hankkineen rescue sian, jonka nimi on Kalervo.  
• Eikö vegaani voi tappaa hyttysiä?  
• Onko joku jo kirjoittanut YA-kirjan, jossa on polysuhde? 
• Haluan lisää säeromaaneja!

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

  

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

  

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

  

157 sivua, Myllylahti 2020

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Lukupino, Siniset helmet, Kirjojen keskellä

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Sini Helminen: Väkiveriset -sarja

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

"Sitä ei herää jonain kirkkaana aamuna, avaa silmiä ja tajua, että oma perhe on erilainen. 

Ei tule sellaista välähdystä, että hupsista, me tässä ollaan jotenkin poikkeavia. 

Homma menee ihan päinvastoin. Vähitellen alkaa tajuta, 

että kaikki toiset ovat erilaisia omaan porukkaan verrattuna."

     

    

Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä oli yksi viime vuoden yllättäjistä. Olin jotenkin onnistunut ohittamaan kirjan katalogista ja kiinnostuin siitä vasta kun luin Kirjapöllön huhuiluja -blogin postauksen. Silloin kävi nimittäin ilmi, että sarjan päähenkilöllä Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat paitsi polyamorisia myös vampyyrejä. Jälkimmäistä kun ei mainittu kirjan takakannessa lainkaan.

     

Pikku kertaus kunnon saippistyyliin: olin ollut ihastunut tyttöön ja olin ollut ihastunut poikaan, mutta tyttö oli kuollut -- ja poika oli haihtunut maisemista äitieni lahjomana -- ja yksi äideistäni (se jonka hössötyksestä sain aina tarpeekseni nanosekunneissa) oli kuollut. -- Olin luullut muuttuvani jonain päivänä vampyyriksi -- Oli -- paljastunut, etten ollut tarunhohtoinen vaarallinen, verenhimoinen ja viettelevä vampyyri. (s. 5-6)

  

Ihastuin Luhtasen tyyliin ja Isadellaan, joka muistuttaa paljon sarjakuvahahmo Nemiä. Nokkelasti sanailtu kirja imaisi mukanaan ja jäin odottamaan jatkoa. Niinpä tartuin tähän toiseen osaan, Isadella - Sydän murskana heti kun sain sen kirjaston varaushyllystä. (Miten oudolta tuntuukaan, kun nyt ei pääse kirjastoon. Sinne varmaan menen ensimmäisenä, kun tämä maailmanlaajuinen poikkeustila helpottaa.) Ja se oli aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin osa (mistä kertoo sekin, että kirjoitin siitä muistiinpanoja 15 A4 arkkia molemmin puolin!). Siinä missä Isadella ensimmäisessä kirjassa mursi vampyyreihin liittyviä myyttejä, ovat tällä kerta ruodittavana huonot sanonnat. 

  

Aamu on iltaa viisaampi. Siis niin metsään mennyt sanonta kuin olla voi, numero kuusi. Ei todellakaan ole. Aamu on aivokuollut, kun ei ole nukkunut silmänräpäystä vaan on vellonut pitkät tunnit omien ajatustensa iljettävässä liejussa. (s. 170)

  

Isadella on siis kohdannut isoja menetyksiä. Kaiken lisäksi hän loukkasi ekan kirjan lopussa kätensä ja saa nyt kipsin pois vain huomatakseen, ettei se mokoma halua enää totella silloin, kun hän haluaisi piirtää. Kuviksen opettaja on Isadellan lemppari ja hän ehdottaa, että tyttö kokeilisi käyttää luovuuttaan toisenlaisessa  ja lainaa tälle vanhan kameransa. 

  

Isadella yrittää unohtaa Fairuzin hengailemalla (mielestäni hieman törpön) Maxin kanssa, mutta huolimatta parhaasta yrityksestään, ei hän pysty unohtamaan poikaa. Onneksi mystinen sinitukkainen muukalainen harhauttaa hänen ajatuksiaan. Max ei ole kauhean imarreltu, että tuo toinen poika kaappaa Isadellan huomion. Lisäksi joku lähettää hänelle outoja, vähän pelottaviakin viestejä. Kirjan loppupuolella tulee aikamoinen cliffhanger pommi, minkä vuoksi odotan malttamattomana syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa, Isadella - Sydän liekeissä. Iso suositus tälle sarjalle! 

  

Katselin -- tuttuja kulmia ja mietin miten erilaiselta kaikki näytti tapahtuneen jälkeen. Ennen olin pitänyt esikaupunkialuettamme harman tylsänä ja umpitavallisena. Nyt tuntui, että joku oli painanut nappia, jolla värit tulivat esiin. -- Mikä minussa oli muuttunut, kun katsoin kaikkea uusin silmin. (s. 23)

  

Luhtasen käyttämä värikäs kieli ja hurmaavan persoonalliset kielikuvat ovat kirjoje suola. Ah, haluaisin siteerata niistä kaikki tähän, mutta tyydyn valitsemaan vain kolme, "Yhtäkkiä suklaan supervoiman euforinen vaikutus tuntui haihtuvan nopeammin kuin chihuahuan pieru", "yydyn hymyilemään kuin joku olisi puhunut minulle urdua ja tulkkini oli juuttunut ruuhkaan." ja "Kallistuin pitkälleni nurmikolle ja päätin lötköttää siinä kuin kurkunpääntulehdusta poteva kastemato. Hiljaa ja selkärangattomana.".

  

Luin kirjan jo helmikuussa (ystävänpäivän lukumaratonilla), ennen kuin korona-epidemiat muuttuivat pandemiaksi. Tein muistiinpanoja kirjasta pari päivää sitten ja moni kohta tuntui aivan erilaisesta ennen ja jälkeen. Tässä muutama niistä:

  

Olin ollut kotona jo kolmisen viikkoa, mikä tuntui suoranaiselta ikuisuudelta, koska talossamme oli kuin muinaisessa kryptassa. Ummentunutta, hiljaista, tukahduttavaa. Parin päivän jälkeen oli alkanut tuntua, ettei henki kulkenut. Laahustin ankeassa huushollissamme availemassa ikkunoita -- mutta edes tuntien mitainen hyinen läpiveto ei helpottanut tilannetta. -- ajatus kotiin homehtumisesta alkoi ahdistaa liikaa. Tätä rataa minusta tulisi se naapuruston erakoitunut hullu mummo, joka haahuilisi hämärällä pikin katuja itsekseen paapattaen ja jota kaikki pelkäsivät. (s. 6-8)
   
City-kettu oli taas saapunut tervehtimään minua. Se istui kaikessa rauhassa ja tuijotti. Nurinkurisesti minä tunsin olevani eläintarhan häkissä. Kettu oli vapaa menemään minne halusi, minä olin täällä nalkissa. (s. 135)

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Täräyttävän rehellinen ja hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia. Jatkoa kirjalle Isadella – Sydän kylmänä.

  

Ikuinen outsider Isadella luuli jonain päivänä muuttuvansa vampyyriksi (ja odotti jo sitä kiihkeästi) – vain kuullakseen, että onkin tavallinen ihminen. Sitten yksi hänen äideistään kuoli häntä suojellessaan, paras ystävä petti rankimman kautta ja poikaystävä haihtui maisemista.

  

Nyt Isadella palaa kouluun. Yhtäkkiä hän on niin sisällä piireissä kuin mahdollista ja saa huomiota koulun komeimmalta pojalta. Silti hän tuntee olevansa tuuliajolla.

   

189 sivua, Otava 2020

     

Isadellasta on luettu myös täällä: Kaiken ei tarvitse olla totta

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Isadella - Sydän kylmänä
• Isadella - Sydän murskana
• Isadella - Sydän liekeissä (ilmestyy syksyllä 2020)