J.S. Meresmaa: Dodo

"On autoteitä
jotka pääättyvät tyhjyyteen.
Autiotaloja joiden kynnykseltä
alkaa sadan metrin pudotus."

  

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

   

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä ei ole vielä paljoa tungosta säeromaanien suhteen. Ainoa kotimainen kirjailija, joka on ottanut genren omakseen on ollut Kirsti Kuronen, jolta olen lukenut tähän mennessä vasta viimemmäksi ilmestyneen Merikin. Olikin ihanaa, kun kuulin, että Myllylahti on julkaisemassa J.S. Meresmaan kynästä syntyneen kauniskantisen Dodon.

Ihminen on kalju ja suojaton eläin,
kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
ja samalla siitä on tullut muille sopimaton. (s. 106)

Kaikki tuntemani säeromaanit ovat YA-kirjallisuutta (Elizabeth Acevedon Runoilija X, Sarah Crossanin Yksi), niin myös Dodo. Näissä käsitellään aina hienosti hurjan isoja teemoja. Dodoon mahtuu niin isän alkoholismi, vanhempien ero ja poikaystävän masennus, sekä puhetta bi/panseksuaalisuudesta ja polyamoriasta. Ihan vain muutamia asiasanoja heitelläkseni. Tästä tulee vahvasti mieleen Holly Bournen Normaali-trilogia, vain paljon tiivimmässä muodossa (ei sillä, olisin voinut lukea Bournelta vaikka 1000 sivua lisääkin).

 

Kun meidät laitetaan valinnan eteen
tosi usein se on
joko tai
kyllä ei
musta valkoinen
iso pieni
homo hetero
nainen mies.
Mutta binääri on rajaus.
Se on teko.
Se on valinta.
Ja se on keinotekoinen. 

Todellisuus on monimuotoisempi,
paljon kirjavampi.
Joko tämä tai sitten tuo JA tämä
TAI
en tiedä
en tahdo valita, otan molemmat
otan KAIKKI
TAI
ei kumpikaan
ei mitään 

joku muu mikä (s. 118)

  

Päähenkilö on Iina-niminen nuori. Olin useaan otteseen hämmentynyt hänen iästään, mutta päädyin lopulta siihen, että hän on 16. Hän opiskelee kovasti päästäkseen peruskoulun loppuun ja hakemaan lukioon. Hänen poikaystävänsä Tuukka on kolme vuotta vanhempi ja heidän tavatessan oli Iina vielä  omien sanojensa mukaan sakkolihaa, mutta (onneksi) he olivat aluksi vain ystäviä.

 

Masennuksessa on sellanen juttu, ettäse on kakstoiminen hupullinen viitta.
Valoa läpäisemätön musta huppu sille,
jonka päälle se lankee.
Näkymättömyysviitta niille,
jotka jää ulkopuolelle. 

Masennus ei näy ulospäin. (s. 27)

  

Kirjassa on myös ekokriittinen sanoma. Iina tuskailee ihmisten aiheuttamia sukupuuttoja ja hän on kasvissyöjä. Tähän mennessä lukemistani säeromaaneista, tämä on ensimmäinen, jossa on spefivivahde: Iina löytää hylätyn kaivoskaupungin luolasta avuttoman olennon, jonka hän ottaa mukaansa hoitaakseen. Olento ei ole varsinaisesti sukupuuttoon kuollut dodo, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa mutta Iina nimeää sen Dodoksi - nimissä on voimaa ja nimeäminen tekee asiat oleviksi. Se muistuttaa lepakon ja kissan riseytystä ja minulle otus piirtyi mieleen aivan Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Toothlessin miniversiona. (Pitäisi lukea se Cressida Cowellin alkuperäisteoskin.)

     

Mä luen ja kasvatan hiljaista vihaa.
Ei dodot kuolleet sukupuuttoon ilman tekijää.
Ei ne ensin eläneet tuhansia, ehkä miljoonia vuosia
ja sitten
kops
kuolleita kaikki. 

Ei.
Ihmisen sen tekivät. Eurooppalaiset.
Me tapettiin ne.
Murhattiin.
Joka ikinen.
Siihen ei mennyt kuin muutama kymmenen vuotta. (s. 8)

 
Irrallisia loppuhavaintoja:

• Näinä korona-aikoina oli jännittävää, kuinka Iina kotiin tullessaan menee heti pesemään kädet! Tähän olisi tuskin normaalisti kiinnittänyt lainkaan huomiota. 
• Oli tosi söpöä, kun Iina joutuu menemään kesäksi isänsä luokse, hän huomaa tämän hankkineen rescue sian, jonka nimi on Kalervo.  
• Eikö vegaani voi tappaa hyttysiä?  
• Onko joku jo kirjoittanut YA-kirjan, jossa on polysuhde? 
• Haluan lisää säeromaaneja!

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

  

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

  

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

  

157 sivua, Myllylahti 2020

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Lukupino, Siniset helmet, Kirjojen keskellä

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Sini Helminen: Väkiveriset -sarja

Lukupiirissä | Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

"Olen opiskellut sen verran historiaa, että ymmärrän sen. 
Kulttuurit romahtavat, yhteiskunnat luhistuvat 
ja pieniä ihmissaarekkeita jää jäljelle, rippeitä ja pakolaisia, 
jotka koettavat parhaansa mukaan löytää syötävää, 
varustautua nälkiintymistä tai sairautta tai rosvoja vastaan 
samalla kun ruoho kasvaa palatsin lattioiden läpi ja temppelit sortuvat."

     

     

Maaliskuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin, Mennään metsään, Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste 

  

Jean Heglandin post-apokalyptinen Suojaan metsän siimekseen oli pitkästä aikaa omintakeinen genressään. Toki siitä löytyi kliseitä ja epäjohdonmukaisuuksia, kuten liian nopeasti pilaantuvaa ruokaa (tällä kertaa eltaantunutta teetä), josta valitin niin Nora Robertsin Ensimmäisen vuoden kuin Max Brallierin ja Douglas Holgaten Maailman viimeisten tyyppien postauksissa. Tässä tosin myös seulotaan hyönteisiä jauhoista, aivan niin kuin minun äitinikin teki maalla asuessamme. 

Tuntuu kuin olisimme pelkkää ruokahalua, aivan kuin ihminen olisi vain tarpeiden ryväs, joka imee maailmaa kuiviin. Ei ihme että on sotia, ei ihme että maa ja vesi ja ilma ovat saastuneet. (s. 178)

  

Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran pari vuotta sitten kirjallisuuden gradupiirissä, jonka osallistujista eräs oli kirjoittamassa teoksesta ekofeminismin näkökulmasta. Tuolloin en kiinnostunut kirjasta, mutta myöhemmin googlaillessani kirjan idea alkoi kuulostaa potentiaalisesti lukemisen arvoiselle. Ehdotin sitä vetämälleni lukupiirille ja se päätyi maaliskuun teokseksi. 

  

Tapahtumat kerrotaan muistelmamaisesti. Päähenkilö on 17-vuotias Nell. Hän asuu metsän ympäröimässä talossa isänsä ja 18-vuotiaan siskonsa Evan kanssa, jolta hän sai muistikirjan tapahtumien tallentamiseksi. Tytöt ovat hämmentävästi kotikoulutettuja siihen nähden, että heidän isänsä on opettaja, Nell kuitenkin haluaa yläasteelle kaupunkiin, mutta hänen äitinsä ei ollut asiasta samaa mieltä: "Me emme pitäneet sinua poissa koulusta vuosikausia, jotta nyt aloittaisit koulunkäynnin. Minä en keksi paljon sen hapattavampaa kokemusta kuin yläaste." (s. 34)

"Me voisimme olla maailman ainoat jäljellä olevat ihmiset", Eva sanoi äänellä, josta ei kuultanut pelkoa eikä surua. Minä nyökkäsin hieman haaveksien ja vastasin samaan sävyyn: "Niin voisimme." (s. 247-248)

Äiti ei myöskään halunnut, että Eva lähtisi hänen tavoin balettitanssijaksi, koska se tekisi hänestä neuroottisen, anorektisen, narsistisen, nivelsärkyisen ja oppimattoman. Äiti loukkaantui tanssiessaan ja haluaa tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta Eva pitää päänsä. Hän ei haluaisi päästää tyttöjä lähimetsään, sillä hän pelkää kaikkea, mitä siellä on. Hän kielsi Nelliä ja Evaa syömästä ikinä mitään metsässä kasvavaa.

Heidän äitinsä on kuitenkin kuollut alle vuotta aikaisemmin syöpään. Aluksi koko perhe on surusta turtana, eikä huomaa, mitä maailmalla tapahtuu, "vuosikymmenten varoitusten ja ennustusten jälkeen asiat todellakin alkoivat mennä pieleen." (s. 21) Puhutaan sodasta, San Andreaksen siirroksen lähellä oleva ydinvoimala tuhoutuu maanjäristyksen takia ja uudenlaiset, entistä pahemmat taudit tappavat ihmisiä, "mietin, mahtoiko kaikkien noiden katastrofien yhteisvaikutus johtaa meidät tähän pysähdykseen." (s. 25)

 

Otsonikerroksessa oli reikiä, metsämme hupenivat, viljelysmaamme vaativat yhä enemmän lannoitteita ja hyönteismyrkkyjä ja tuottivat yhä vähemmän - ja yhä myrkyllisempää - syötävää. Työttömyys oli kammottavissa luvuissa, sosiaalihuolto ylikuormitettu -- Koululaiset ampuivat toisiaan välitunneilla. (s. 26)

   

Nell oli suunnitellut hakevansa yliopistoon ja Eva tanssijaksi isoon kaupunkiin, mutta romahdus muuttaa kaiken. Modernin sivistyksen murentuessa Nell perheinen sulkeutuu metsän suojaan. Syrjässä, keskellä valtion metsää he saavat turvaa toisistaan, mutta metsissä liikkuu villisikojen ja käärmeiden lisäksi myös muita vaaroja. Sähkö ja bensiini loppuvat, Nell ja Eva linnoittautuvat kotitaloonsa kuin luolaan. Ruoan alkaessa käydä vähiin tytöt joutuvat hoitamaan kasvimaata ja tutustuvat metsästä löytäviin syötäviin kasveihin. En ollut aikaisemmin kuullut, että esimerkiksi tammenterhoja voi syödä, mutta ilmeisesti niistä tulee hyvää, puuromaista ruokaa. 

  

Yllätyin teoksen seksikohtauksista, on niin masturbointia (joka kuvataan ouroboksena), rakastelua "tosin hapuilu on luultavasti parempi sana sille, mitä meidän välillämme tapahtui" (s. 158) ja raiskaus. On puhetta kuukautisista, kun ne alkoivat ensimmäisen kerran ja kuinka ilahduttavaa niiden alkaminen on maailmanlopun jälkeisessä maailmassa, jonne ei haluaisi synnyttää lapsia, jotka eivät tiedä ollenkaan aikaisempaa maailmaa. Mutta aina kaikki ei mene niin kuin haluaisi ja lapsia syntyy edelleen, vaikka maailma olisikin muuttunut peruuttamattomasti.

  

Tuolla hetkellä minä olin morsian, seikkailijatar, uudisraivaaja. (s. 168)

Teoksen kieli on välillä kauniin runollista. Isän suru muodostaa hänen sisälleen itseensä luhistuvan mustan aukon, Nellin suru puolestaan on kuin piripintainen vesimalja, jota täytyy varoa töytäisemästä toisiaan vasten hiertävillä muistoilla, jotta se ei läikkyisi ylitse. Vaahterat muuttuvat kullaksi, nuput näyttävät kireiltä nänneiltä, papujen sirkkalehdet levittäytyvät mullasta kuin siivet, metsässä kasvaa minttutöpäs, kasvit läähättävät kuumuudessa. Kaakaomuki tarjoaa yksityistä suklaanlämpöä, katto vuotaa kuin uppoava laiva, villisiat ovat aavemaisia jyrsimiä, sormenpäiden kierteet näyttävät vuorilta, Nell ja Eva olivat lapsina kuin toisiaan kiertävät kaksoistähdet, Nell voi kuulla mahlan nousevan aavemaisessa metsässä ja hän tuntee uuden linnunradan puhkeavan sisällään.

  

Suosittelen tätä kirjaa dystopioihin ja maailmalopun kertomuksiin aiemmin pettyneille. Tarina saavuttaa loppua kohden hieman unenomaisia piirteitä, jotka hieman rikkovat aiempaa realismia, mutta muutoin maailma pysyy kasassa, vaikkakin raunioina. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuva. 

Minä aivan kuin tunsin naissukupolvien jatkuvan kauas meidän taaksemme ja kurkottavan toisaalla eteenpäin. Koin yhteyden sekä esiäiteihin että tulevaisuuteen ja tunsin - kaikesta huolimatta - jatkuvuuden tyydytystä luissani asti. (s. 263)

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kun sivilisaatio romahtaa, Nellillä ja Evalla on vain yksi vaihtoehto: paluu luontoon.

  

Pohjois-Amerikan yhteiskuntarakenne on hajoamassa. Sähköä ei enää ole, bensa on lopussa, kaupat ryöstetty tyhjiksi ja virustaudit tappavat ihmisiä. Seitsemäntoistavuotias Nell ja kahdeksantoistavuotias Eva asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa.

  

Isän kuoleman jälkeen tytöt jäävät yksin. Heidän henkiinjäämistaistelunsa apuna on tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset – ja oma maalaisjärki. Vaarallisimmaksi ei kuitenkaan osoittaudu villi luonto, vaan toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät, ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon.

   

Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola, 315 sivua, Otava 1998

  

Alkuperäinen nimi: Into the Forest (1996)
  

Myös näissä blogeissa on kuljettu metsän siimeksessä: Aikakone: Eijan kirjat 3: Rajatapauksia - tytöt matkalla Ihmemaahan, Voima: Rakkaudesta dystopiaan (Oona Juutinen), Kirjavinkit, Lukuneuvoja, Kirjamielellä

Samankaltaista luettavaa: Cormac McCarthy: Tie, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Beth Lewis: Suden tie, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Lastenkirjakimara

"Hän itki ihmisten pahuutta ja sitä, että paha tuntui nostavan päänsä 

aina uudelleen ja uudelleen, vaikka sitä yritti kuinka kitkeä."

  

 
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  

Kun Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittaman Kepler62 -kirjasarjan ensimmäinen kausi päättyi, jäin todella kiinnostuneena odottamaan jatkoa. Ensimmäiset kuusi kirjaa kun ehtivät vasta raapaisemaan pintaa hahmojen ja uuden planeetan tarinasta. Olinkin iloinen nähdessäni kirjaston varauhyllyssä, että Uusi maailma: Kaksi heimoa on lähes tuplapaksu aiempiin kirjoihin nähden. Seuraavaa kakkoskauden teosta tosin saakin sitten odottaa vuoden, eli Saari ilmestyy syyskuussa 2019. 

   

Kun aloitin kirjan lukemisen, en meinannut päästä kärryille siitä, missä mennään. Luulin unohtaneeni jotain tärkeää kuudennesta kirjasta. Kävi kuitenkin pian selville, että kausien välissä on kulunut jonkin verran aikaa. Ensimmäisinä uudelle planeetalle saapuneet lapset ja nuoret ovat nyt suunnannäyttäjiä ja asetettu johtajien saappaisiin. Kaikki eivät kuitenkaan pidä siitä, mihin suuntaan selviytyjien ryhmä on menossa ja porukka on jakaantunut kahteen heimoon, joista toinen on muuttanut uuteen leiriin. Jäljelle jääneen ryhmän sisälläkin on aatteellisia ryhmiä.

Sisäisten ristiriitojen lisäksi ryhmää uhkaa gangstakaneiksi nimettyjen olentojen rajoittamaton ruokahalu ja lisääntymiskyky. Maasta tuodut syötävien kasvien siemenet uhkaavat loppua kaninkaltaisten tuholaisten popsiessa kallisarvoiset sadot yksi toisensa jälkeen. Tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Johtajuuden taakka on raskas nuorelle hahmolle, ei heimolle parhaan polun valitseminen ole helppoa. Uusien tulokkaiden joukosta nousee esiin todella kiinnostava hahmo, joka käyttää nimeä X. Hänestä tahdon kuulla lisää seuraavissa osissa.  

    

Joni katseli leikkiviä kyläläisiä. Eri puolilta maapalloa kerättyjä lapsia, jotka olivat paenneet tekoälyä, saaneet paikan tähtienvälisessä nooan arkissa ja uuden mahdollisuuden tällä planeetalla. (s. 121)

  

Siinä missä kirjan paksuus oli plussaa, ei tarinassa ollut aivan samaa tenhoa kuin aikaisemmin. Pidin kyllä aiempaakin synkemmästä juonesta ja takaumien kautta avautuvista kerroksista. Pitkäsen kuvitus oli edelleen kaunista katsella, mutta siitäkin puuttui se terä, joka edellisissä kirjoissa oli niin erityistä. Kokonaisuuten kirja oli kuitenkin ihan ok, vaikka ei täysin vastannutkaan odotuksiani. Laitoin kyllä rastin seuraavaan kalenteriin kirjan ilmestymiskuukauden kohdalle, sillä uskon, että takkuavasta alusta huolimatta, tulee Kepler62:n kakkoskausi olemaan ihan huikea, kunhan kerronta lähtee täysillä vauhtiin.

  

  

Arvosana:

               

Takakannesta:

Kepler62-avaruusseikkailun toinen kausi alkaa!

  

Suosittujen tekijöiden Kepler62-seikkailu vie lukijan jännittävälle matkalle läpi avaruuden. Uudisraivaajina tuntemattomalle planeetalle lähtevien lasten elämää kuvaava sarja on saavuttanut suuren suosion Suomessa ja ulkomailla.

  

Alkuperäisen Kepler62-retkikunnan nuorin jäsen, Joni on saanut harteilleen päällikön tehtävän, joka ei ole helppo. Leirissä on ongelmia: Joku sabotoi vähän kaikkea ja jättää uhkaavia viestejä ja merkkejä. Viljelykset eivät onnistu, sillä Keplerin tuholaiset syövät sadon toistuvasti. Jonin avuksi tulee kuitenkin juureton katutyttö, joka ei ole kotoisin mistään ja on siksi Keplerissä kuin kotonaan.

  

257 sivua, WSOY 2018

  

Kuvittanut: Pasi Pitkänen

   

Muualla sanottua: Kirjahilla
 
Sarjassa ilmestyneet:

Ensimmäinen kausi:

1. Kutsu (2015)
2. Lähtökaskenta (2015)
3. Matka (2016)
4. Pioneerit (2016)
5. Virus (2017)
6. Salaisuus (2017)

Toinen kausi - Uusi maailma:

1. Kaksi heimoa (2018)
2. Saari (tulossa 2019)

  

"Miksi ne tyhmät erosi. Miksi ne pilasi mun elämän. 

Mä joudun lentämään kahden maan välillä ilman äitiä ja isää.

  

Mä haluaisin rauhalisempaa elämää."

 

 
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  

Riikka Ala-Harjan Ebba-sarja alkoi viime vuonna kirjalla Kahden maan Ebba. Siinä neljäsluokkalainen Ebba lensi Saksaan isänsä luokse itsenäisyyspäivän tienoilla ja tapasi isän uuden puolison sekä tämän muutaman vuoden nuoremman tyttären. Lentomatkalla Ebba tapasi lisäksi Hansin, jonka kanssa ystävystyi ja on sittemmin lentänyt monta meno-paluuta yhdessä. Kahden perheen Ebba kertoo siitä, kun isä tulee uuden perheensä kanssa Suomeen. Yllättäen myös Hans on tulossa, kun Ebban kaksi perhettä tapaavat. 

  

Haloo isä, mua ei enää kiinnsta mitkään jäätynet prinsessat! -- Mua kiinnostaa tubettajat, pari laulajaa ja yhden sikahyvän telkkarisarjan näyttelijät. (s. 12)

  

Toinen osa sarjaa on tunteiden vuoristorataa. Yksi Ebban ystävistä viettää synttäreitään Korkeasaaressa, eikä Ebbaa ollut kutsuttu. Itse asiassa ystävä oli sanonut ettei aio viettää synttäreitä ollenkaan tänä vuonna ja asia paljastuu vasta kavereiden kuvista. Ebbakin täyttää pian kaksitoista ja tämän kirja isoin juttu on kuukautiset. Mahtavaa, että lastenkirjassa tartuttu tähän normaaliin mutta tabuoituun asiaan ja selittää luontevasti, ettei asia ole maailmanloppu. 

  

Nostan pöntönkannen ylös ja lasken farkut alas. 

Mun pikkareissa on jotain. 

Jotain punaista.
--
Apua. 

Alkoiko ne nyt? 

Just nyt. 

Täällä. 

Korkeasaaressa. 

Mun kuukautiset. (s. 52)

  

Ebba-kirjoissa on jotain samaa kuin Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjassa, ainoana erona, että pikkuisen vanhemmille suunnattujen Ebbojen pohjavire on paljon synkempi eikä niissä juurikaan ole huumoria. Ebba-kirjoissa käsitellään ajankohtaisia asioita, kuten terrorismia, kiusaamista,  eläintarhojen eettisyyttä, konmarittamista, kasvissyöntiä ja ilmastonmuutosta. 

  

Arvosana:

                 

Takakannesta:

Ebban kaksi perhettä kohtaavat, kun isä tulee käymään Saksasta uuden perheensä kanssa. Vierailu on yllätyksiä täynnä.

  

Viidesluokkalaisen Ebban ei tarvitse tänä keväänä lentää Berliiniin, sillä isä matkustaa Helsinkiin. Mukana tulevat isän uusi puoliso Jolanka ja Jolankan tytär Anna, joka roikkuu koko ajan Ebban kimpussa.

  

Korkeasaaren-retkellä Jolanka auttaa, kun Ebba kaivaa neuvoja hankalassa tilanteessa. ”Ihan kuin Jolanka tajuais mua. Ekaa kertaa kunnolla”, Ebba ajattelee. Lisää yllättäviä asioita on luvassa, kun Ebban kaksi perhettä kokoontuu yhteiselle aterialle.

  

Lue myös Kahden maan Ebba, joka oli Lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia- ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana 2017.

   

110 sivua, Otava 2018
  

Kuvittanut: Marika Maijala

  

Muualla sanottua:  Kirjakko ruispellossa, Siniset helmet

  

YLE: Riikka Ala-Harja ihmettelee, miksei kuukautisia ole käsitelty lastenromaaneissa – "Ne ovat osa viidesluokkalaisen elämää"

"- Minulla on ollut pitkä päivä, äiti sanoi.

  

- Ei se maailmaa tuhoamalla lyhene, Matilda puuskahti.

  

- Teoriassa voi kyllä lyhetä, jos maailma tuhoutuu nopeasti, isä ehdotti."

    

        

Juha-Pekka Koskisen uutuuslastenkirja Matilda pelastaa maailman sisältää vahvasti vihreän ajatuksen. Päähenkilö on Matilda, jonka elämää seurataan syntymästä parikymppiseksi asti, mutta pääpaino on tytön lapsuudessa. Jo syntymässään Matilda on poikkeava lapsi: hän itkee kuin palosireeni aina, kun vanhemmat vaihtavat hänen kertakäyttövaippansa. Esikoulussa Matilda ei anna heittää mitään pois ja koko rakennus haisee kevyesti eltaantuneelta maidolta, sillä jokainen maito- ja jugurttipakkaus on säästetty.

  

Kun Matilda lähtee kouluun, vanhemmat saavat viestejä koulusta, kuinka ajattelevainen lapsi Matilda onkaan. Hän etsii tietoa, kunnes on lopulta valmis muuttamaan vanhempiensa asenteita. Virtasten perheessä ei ole enää roskaa, vaan kaiken voi kierrättää tai myydä tarpeettomana pois. Vanhempien ei ole aluksi helppoa noudattaa Matildan ohjeita, mutta kun tyttö alkaa puhua siitä, kuinka maailman eläimet kuolevat ja ihmisetkin ovat täynnä muovia, jokin vanhempien ajattelumallissa antaa pikku hiljaa periksi ja he huomaamattaan alkavat noudattaa vihreämpiä käyttäytymismalleja. 

  

Nyt oli Virtasten aika siirtyä nykyaikaan, isä ja äitikin olivat varmasti jo tarpeeksi vanhoja omaksumaan uusia aatteita. Roskia ei enää saanut viskata yhteen ja samaan pussiin, niitä piti lajitella. (s. 15)

  

Teoksen teema on mahtava, olen vihreitä arvoja, kierrättämistä ja uusiokäyttöä kannattava ja harjoittava ihminen. Välillä tekstistä tuli kuitenkin saarnaava ja tuputtava olo, mikä ei tässä maailmanajassa ole kuitenkaan välttämättä liikaa. Onhan viime kesän helteet Suomessa aika selkeä merkki siitä, että ilmastomme muuttuu. Mediassakin puhutaan jatkuvasti hirmumyrskyistä, sulavista jäätiköistä ja mehiläisten kuolemasta. Jos ihmisten tapoja ei muuteta nyt heti radikaalisti, on kohta edessä aika isoja muutoksia halusi tai ei.

  

Matilda on Peppi Pitkätossumainen hahmo, jolla on vahva moraalinen ja ekologinen aate, joiden mukaisesti voisivat ihan kaikki elää. Toivottavasti kirjan ajattelumalli tarttuisi edes jollakin asteella sitä lukeviin lapsiin ja aikuisiin. Meidän pitäisi yhdessä rakentaa parempi maailma. Ja niin kuin aikuiselta Matildalta viimeisessä luvussa kysytään, että kuinka yksi ihminen muka voisi vaikuttaa mitenkään - kun niitä yksittäisiä ihmisiä onkin paljon niin yhteinen panostus alkaa näkymään. 

  

Arvosana:

               

Takakannesta:

Kukaan ei voi yksin pelastaa maailmaa. Niin ajattelevat myös Juhani ja Hanna Virtanen, kunnes heille syntyy pieni Matilda-tyttö. Kun Matilda kasvaa, Virtasten jokapäiväinen huoleton elämä pakkauspahvien, muovipullojen ja tyhjien säilykepurkkien maailmassa saa uuden käänteen. Miksi keittiössä on yhden roska-astian sijaan kolme ja lastentarhassa alkaa haista hapan maito? Uskaltaako äiti ja isä enää syödä mitään, etteivät jääkarhut näänny ja linnut putoile taivaalta? 

  

Maailmassa ei todellakaan ole enää roskaa, kaiken voi käyttää uudestaan! Hauska ja tärkeä tarina toimeliaasta Matildasta on todellinen koko perheen kirja. Valloittavan kuvituksen on tehnyt lupaava nuori kuvittaja Paula Mela.

    

45 sivua, Karisto 2018 

  

Kuvittanut: Paula Mela

  

Muualla sanottua: Lastenkirjahylly

"Aikuiset ovat unohtaneet, kuinka tehokasta eliksiiriä uni on. He etsivät 

terveyttä vitamiinipurkeista, tehoa aivoihin älypeleistä ja kimmoisuutta 

ihoon kalliista voiteista, vaikka unipyörteeni voittaa ne kaikki."

  

  

Arvostelukappale

  

Luin bloggaajakollega Leila Saarivirran esikoislastenkirjan Nukkumatin vastaisku jo huhtikuussa, mutta ohkainen kirja oli hukkunut työpöydän paperikasaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

  

Teos kertoo Nukkumatista ja siitä, kuinka hän ei enää ole top 10 suositumpien fantsujen eli fantastisten hahmojen listalla, toisin kuin Joulupukki ja Hammaskeiju. Nukkumahti tästä tuohtuneena yrittää etsiä uusia kanavia tuoda itseään esille ja perustaa puikulaperunan muotoisen ystävänsä Pahkuran kanssa YouTube-tilin. Hän myös jakaa hyviä nukahtamisvinkkejä. 

    

"Onnen ja suosion etsiminen kannattaa aloittaa itsestä. Fanittakaamme siis aivan ensimmäiseksi itseämme ja heti sen jälkeen ystäviämme", Louna pamautti. Kuuntelin suu ammollaan, niin järkeviä lauseita soljui korviini. (s. 88)

  

Nukkumatti rikkoo neljättä seinää puhuttelemalla suoraan lukijoita ja kertomalla kuinka kirjoitti omaa kirjaansa. Minä en yleensä ole kyseisen kerronnan keinon fani, niinpä se ei uponnut. Moderni satu Nukkumatista noin muuten kylläkin. Hauska päivitys hahmon imagoon: parrakkaasta, sininuttuisesta tonttu-ukosta nuoreksi, sinitukkaikseksi pojaksi, joka hiekan sijaan nukuttaa unipyörteellä.

Arvosana:

             

Takakannesta:

Herätys! Nukkumatti bloggaa, tubettaa ja somettaa. Nykypäivän satuhahmossa on särmää ja hersyvää huumoria.

  

Nukkumatti huomaa järkytyksekseen tipahtaneensa Huippuhahmot-äänestyksessä häntäpäähän, kauas Joulupukin, Hammaskeijun ja jopa Tonttu Toljanterin taakse. Ihmiset ovat selvästi unohtaneet Nukkumatin ja unen tärkeyden.

  

93 sivua, Otava 2018

  

Kuvittanut: Pentti Otsamo

  

Muualla sanottua:  Lastenkirjahylly, Luetaanko tämä?, Lue meille äitikulta, Amman lukuhetki, Kirjojen keskellä

Lukupiirissä | Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

"Opettaessaan meidät lukemaan

he olivat opettaneet meille kuinka pääsisimme pakoon."

  

   

Lukuhaasteissa: Ajatomia satuja ja tarinoita 3

  

Huhtikuun lukupiirikirja

  

Kuulin Robert C. O'Brienin klassikkoteoksesta Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat ensimmäisen kerran, kun eräs lukupiirini vakiokävijöistä ehdotti sitä kevään kirjojen äänestyksessä. Kun tutkin kirjan taustoja, sain tietää, että leffa NIMH – rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982) perustuu tähän kirjaan. Olen nähnyt tuon piirroselokuvan useita vuosia sitten ja mielikuvani siitä on hieman ahdistava ja psykedeelinen, eli se menee samaan kategoriaan kuin Ruohometsän kansan (1978) elokuvaversio ja animoitu Taru sormusten herrasta (1978).

   

Rouva Frisby, metsähiiriperheen pää, asui maanalaisessa asunnossa Fitzgibbon -nimisen maanviljelijän vihannestarhassa. Se oli talviasunto, jollaisiin metsähiiret muuttavat silloin kun metsissä ja laidunmailla alkaa olla niukasti ruokaa ja eläminen käy vaikeaksi. Papu-, peruna-, herne- ja parsapenkkien pehmeään multaan jää hiirille runsaasti ruokaa senkin jälkeen, kun ihmiset ovat korjanneet satonsa. (s. 5)

  

Rouva Frisby, jonka etunimeä ei koskaan kerrota, on leski. Hänen miehensä Jonathan on kuollut edellisenä kesänä. Rouvalla on neljä lasta, Teresa, Martin, Cynthia ja Timothy. Kun Timothy sairastuu vakavasti, rouva Frisby lähtee hakemaan lääkettä viisaalta valkoiselta hiireltä, herra Agesilta. Tästä käynnistyy tapahtumien ketju. 

Kevät on tulossa ja perheen pitää muuttaa puronrannan kesäasuntoonsa, mutta Timothy on vielä liian heikko. Palatessaan herra Agesin luota rouva pelastaa variksen nimeltään Jeremy kiipelistä ja tämä tarjoaa vastapalvelusta, jos rouva joskus tarvitsee sellaista. Pian metsähiiriperheelle tuleekin tarpeeseen lentävä kuljetuspalvelu - metsässä nimittäin asuu viisas pöllö, jolta on mentävä kysymään apua. Pöllö puolestaan ohjaa rouva Frisbyn maanviljelijän pihapiirissä kasvavan ruusupensaan alla asuvien rottien luo. 

"-- iso pyökki, joka on koko metsän suurin puu. -- kolossa asuu pöllö, joka on koko metsän -- vanhin eläin.

Kun emme tiedä mitä pitäisi tehdä, me kysymme häneltä."

--
-- suunnattoman iso puu. Se oli luurankomainen, lehdetön ja osittain kuollut. (s. 39 ja 44)

  

Kun rotat kuulevat, kenen vaimo rouva Frisby on, hänet päästetään sisään yhdyskuntaan, joka poikkeaan paljon normaalista rotanpesästä. Käytävillä on matot ja sähkövalot. Rotat eivät nimittäin ole mitään tavallisia jyrsijöitä, vaan koeläinlaboratoriosta (tai niin kuin kirjassa sanotaan "labbasta") karanneita, erilaisia älykkyyttä lisääviä ruiskeita saaneita erikoisrottia. Rottahan on jo valmiiksikin hyvin fiksu eläin, ja voin vain kuvitella millaisia kykyjä kokeet ovatkaan rotille antaneet. Rottien on siirrettävä rouva Frisbyn talo, jotta Timothy saa rauhassa parantua pidemmälle kesää, ennen kuin perhe voi muuttaa.

  

-- emme ole enää rottia. Me olemme tohtori Schultzin tekoa. Jotain uutta. -- luultavasti olemme yhtä älykkäitä kuin hän - kenties jopa älykkäämpiäkin. (s. 123)

  

Rottien johtaja Nicodemus kertoo heidän pakomatkastaan varsin yksityiskohtaisesti ja se muodostaakin suuren osuuden teoksesta. Tuntuu kuin tarinassa olisi kaksi eri osuutta, alussa rouva Frisby etsii apua pojalleen ja sen jälkeen puhutaan vain rottien ja Jonathanin historiasta. Rotat nimittäin auttoivat myös älykkyysruiskeita saaneet hiiret ulos naapurihäkistä yhteiselle pakomatkalle. Vaikka teoksesta ei sisällön juurikaan pysty tekemään tarkkaa ajoitusta, ovat teemat erittäin 70-lukulaisia ja filosofisesti pohdiskelevia. Luokittelisinkin tämän ekokritiittiseksi teokseksi. Ajatuksia herättelevä tarina.

"Meidän oli tavallaan opeteltava uudestaan tulemaan toimeen, sillä vaikka maailma laboratorion ulkopuolella olikin samanlainen kuin ennen, me itse olimme erilaisia." (s, 129)

Sarjaan kuuluu kaksi suomentamatonta osaa Rasco and the Rats of NIMH (1986) ja R-T, Margaret and the Rats of NIMH (1990), joiden kirjoittaja on vuonna 1973 kuolleen O'Brienin tytär,  Jane Leslie Conly. 

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Tämä kansainvälisiä palkintoja saanut maineikas saturomaani kertoo huippuälykkäistä koerotista, jotka karkaavat ja perustavat sähköistetyn, nykyaikaisilla mukavuuksilla varustetun yhdyskunnan ruusupensaan alle. Naapuristossa asuu hiirirouva Frisby lapsilaumansa kanssa. Apua tarvitessaan hän turvautuu ruusupensaan viisaisiin, ja samalla paljastuu se merkillinen, jännittävä tapahtumien kulku, joka kytkee hänen miesvainajansa näihin ainutlaatuisiin, inhimillisen tiedon ja taidon omaaviin rottiin.

  

Suomentanut: Mikko Kilpi, 212 sivua, WSOY 1977
 
Alkuperäinen nimi: Mrs. Frisby and the Rats of NIMH (1971)

    

Muita lukukokemuksia: Kani kirjalla

  

Samankaltaista luettavaa: Richard Adams: Ruohometsän kansa, Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset, Terry Pratchett: Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät

Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset

"Hirviöt ryskyivät koko päivän tuhoten kaiken edessään. Pensaat, nuoret puut ja 

alikasvusto rusentuivat sen ahnaiden teräshampaitten puristuksessa. Kiukkuiset 

sahat olivat kaataneet säälimättä maahan komeat ja arvokkaat ikipuut."

    

   

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita

  

Kaukametsän pakolaiset on lapsuuteni animaatiosuosikkeja, vaikka tarina olikin välillä aika hurja. Tajusin vasta pari vuotta sitten (kun luin lukupiiriteoksena olleen Richard Adamsin Ruohometsän kansan), että sarja pohjaa Colin Dannin teoksiin, joista vain ensimmäinen osa on suomennettu. Päätinkin lukea sen osana Ajattomia satuja ja tarinoista haastetta ja se olikin kaikista haasteeseen kertyneistä teoksista paras lukukokemuksena. 

    

Ihmisten tuhotyöt käyvät nopeasti. -- Emme pysty koskaan ennustamaan täsmälleen ihmisten aikeita. (s. 8 ja 16)

Ihmiset ovat jo muutaman vuoden ajan laajentaneet kaupunkia lähemmäksi metsää ja eläinten elinalue on pienentynyt samaa tahtia. Kun metsän lampi täytetään kesän kuivan kauden aikana, eläimet pähkäilevät mistä ne saavat juotavaa. Kun edellisenä vuonna kadonnut konna palaa metsään löytäen kotinsa tuhottuna. se kertoo olleensa paikassa, mikä on kuin paratiisi, luonnonsuojelualue nimeltään Valkopeuran puisto. 

  

Eläimet kokoontuvat mäyrän pesäluolaan ja päättävät siitä, lähtevätkö yrittämään pitkää ja mahdollisesti vaarallista matkaa. Kun kaikki eläimet ovat yhtä mieltä pakomatkasta, ne vannovat valan olla syömättä toisiaan ja auttaa pienimpiä. Ketusta tulee joukon johtaja, konna toimii oppaana, pöllö ja haukka vuorottelevät tähystäjinä, toinen päivällä ja toinen yöllä ja mäyrä on ketun luotettava neuvonantaja. 

  

Vihonviimeinen koitos ennen kuin päästäisiin nauttimaan taas melkein unohtuneesta taivaallisesta, rauhallisesta elämästä. (s. 246)

  

Oi sitä nostalgian havinaa, jonka teos synnytti. Vaikka kirjassakin on monenlaisia vauhdikkaita käänteitä ja esteitä, se ei ole aivan yhtä traumaattinen. Kaikki eläimet eivät nimittäin selviä pitkästä vaellukksesta kohti Valkopeuran puistoa, mutta matkalla tavataan myös uusia eläimiä, jotka liittyvät joukon jatkoksi - yksi näistä on Viheltäjäksi kutsuttu haikara, jota on ammuttu siipeen. Suosikkini animaatiosta oli nokkela kettu, joka myös kirjassa on paljon esillä. 

   

Lapsena en koskaan kyseenaaistanut, kuinka oudolta tuntui, että animoidut villieläimet tiesivät ihmissanastoa. Kirjassakin eläimet puhuvat betonista ja tiilestä, kaupoista, kouluista, virastoista ja kirkoista, maanteistä, uima-altaasta ja sotilasalueesta, palomiehistä ja lääkäreistä. Esimerkiksi Ruohometsän kanssassa kaneilla oli omaa sanastoaan, kuten  hrududu joka tarkoittaa autoa ja traktoria, mikä toimi minusta paljon uskottavammin. 

  

Se maailma oli ihmisten vaatimuksia varten rakennettu koneitten valtakunta, missä villieläimiä ja luonnonkasveja pidettiin jopa vistauksena ja rikkaruohona. (s. 220)

  

Teos edustaa hyvin 1970-luvun lastenkirjallisuutta, joissa luonnonsuojeluteemat ovat vahvasti esillä. Kirjailija kritisoi eläinten suulla metsien hakkaamista, huvimetsästystä ja tehoviljelyä. Kaukametsän pakolaiset on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, vain parissa kohtaa jäin ihmettelemään, mitä jokin sana tarkoitti (mm. hosan heiluttaja, hännänkulu, kukluttaa) tai outoja tapoja taivuttaa sanaa. Se on siis mitä mainioin lukukokemus uusillekin sukupolville herättelemään ajatuksia.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kaukametsän eläinten pakomatka monien vaarojen kautta, pois ajomiesten kynsistä, pois liikenteen vilskeestä, läpi tuulen ja veden, Valkopeuran puistoon, turvaan. 

  

Loistava luontoseikkailu kaikenikäisille.

  

Suomentanut: Kaija Pakkanen, 266 sivua, WSOY 1981

  

Alkuperäinen nimi: The Animals of Farthing Wood (1979)

  

Luettu  myös täällä: Tuntematon lukija, Orfeuksen kääntöpiiri, Kani kirjalla

  

Samantyylisiä kirjoja: Richard Adams: Ruohometsän kansa, W.J. Corbet: Helluntai-hiiren laulu

Muriel Barbery: Haltiaelämää

"Luulin, että haltiat ovat erilaisia", tyttö sanoi.

"Niin kuin satujen haltiat, keijukaiset, noidat ja sen sellaiset, niinkö?"

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
 
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 29. Pieneen maalaiskaupunkiin/kylään sijoittuva kirja (osittain tai kokonaan)

   

Ranskalainen Muriel Barbery tunnetaan Suomessa erityisesti hänen ensimmäisenä käännetystä teoksestaan, Siilin eleganssi (2010). Haltiaelämää on hänen kolmas suomennettu romaaninsa. Se eroaa aiemmasta tuotannosta sijoittumalla maagisen realismin genreen ja siitä tulee helposti mieleen Guillermo del Toron elokuva Pan's Labyrinth.

  

Barberyn kieli on hyvin runollista ja polveilevaa. Hän käyttää usein tehokeinona filosofiaa ja oxymoroneja, minkä vuoksi lukija joutuu helposti pyörälle päästään, eikä teksti varmasti ole ollut helppo kääntäjällekään. Persoonallinen tyyli tulee nopeasti tutuksi esimerkiksi tämän lyhyen tekstinäytteen kautta: ”Hänen sisäinen silmänsä näki suuren tähtikuvion. Hän näki sieluja ja teoksia karttapallolla, jonka kirkas valo säteili kosmoksen ääriin asti. Väreet lävistivät todellisuuden eri tasot ja levittäytyivät verkostoksi, joka loisti ja vaikutti yli aineellisten etäisyyksien.” (s. 235).

  

Tarina kertoo kahdesta orpotytöstä, jotka on sijoitettu eri koteihin, toinen Ranskaan ja toinen Italiaan. Maria ja Clara eivät ole aivan tavallisia lapsia ja heidän kasvattiperheensä tajuavat tämän nopeasti. Maria on luonnonlapsi, joka ymmärtää puiden ja eläinten kieltä, Clara on lahjakas pianonsoittaja, joka pystyy musiikillaan herättämään tarinat eloon. Barberyn hahmot kokevat maailman vahvasti musiikin, luonnon ja maalausten unenomaisen estetiikan kautta. Marian ja Claran välillä on maaginen yhteys, joka vahvistuu kirjan edetessä. Kerronta vuorottelee tyttöjen näkökulmien välillä, minkä lisäksi kolmantena tarinalinjana kuljetetaan mukana katsauksia suppean haltianeuvoston kokouksista. 

   

Mitä olisikaan fantasiakirja ilman ennustusta, sellainen löytyy siis tästäkin teoksesta ja kuten voi olettaa, se koskee molempia tyttöjä, sekä taistelua pahaa vastaan. Meidän todellisuudellamme on rinnakkaismaailma, missä haltiat asuvat. Haltiamaailman viime aikaiset muutokset jakavat kansan kahtia. Toiset syyttävät tapahtuneesta ihmisiä, jotka ovat vieraantuneen luonnosta, toiset sitä, etteivät haltiat ”puhalla yhteen hiileen”. Viimeisellä sivulla todetaan hyvin ajankohtaisesti, että: ”suurinta tuhoa on aina aiheuttanut jakautuminen, muurien rakentelu”. Pahaa tarinassa edustavat ne haltiat, jotka tahtovat tappaa ihmiskunnan toivoen palauttavansa siten oman maailmansa ennalleen. 

   

Maailmankaikkeus on suuri kertomus, jokaisella on jossain fiktion taivaalla säteilevä oma kaikkeutensa, joka johtaa jonnekin ennustusten ja unelmien taivaalla. (s. 234)

  

Haltiaelämää on stereotypioista huolimatta ennalta-arvaamaton, tunnelmaltaan viipyilevä teos, jonka vahvuutena on erikoinen kieli. Barbery leikittelee tekstissään mahdollisilla maailmoilla. Hän kehottaa luomaan tarinoita ja etsimään oman paikkansa maailmasta, vaikka välillä tuntuisi, että on syntynyt väärään ruumiiseen tai paikkaan. Barbery koputtelee myös neljättä seinää, kun yksi hahmoista toteaa, että aiempien tapahtumien selittäminen Claralle on niin vaikeaa, ettei hän yllättyisi jos huomaisi lopulta olevansa vain ”pikkutarkan mutta päättömän kirjailijan” sepittämä hahmo. Teoksen hahmogalleria on laaja, mutta lukija pystyy yleensä erottamaan kuka milloinkin puhuu, vaikka muutamilla hahmoilla onkin hyvin samantyyppisiä nimiä. 

   

Näillä sivuilla, jotka herättävät henkiin muinoin kadonneen maailman. (s. 190)

   

Siinä missä Siilin eleganssi niitti mainetta kaikkialla, missä se ilmestyi, jakanee Haltiaelämää mielipiteitä paljon mustavalkoisemmin. Toisille lukijoille rönsyilevät juonenkäänteet ja hitaasti ripoteltavat vihjeet saattavat tarjota liian vähän tarttumapintaa. Hitaasti etenevä ja runsaasti kuvaileva teos löytää varmasti ihailijoitakin, sillä se tarjoaa menneen maailman rauhallisen hengäyksen kiireisen nykyhetken keskelle. Teoksen loppu saa kysymään: milloin kirjalle tulee jatkoa. Monia juonilankoja jää irralliseksi, tytöt eivät vielä tapaa toisiaan ja vasta ensimmäinen taistelu sodassa pahaa vastaan tapahtuu teoksen loppupuolella. 

   

Tiedättekö te, mitä uni on? Se ei ole halumme synnyttämä haave vaan toinen väylä, ja tuon väylän kautta me imemme itseemme maailman olemusta ja kuljemme kohti totuutta, jonka usva paljastaa sinetöimällä näkyvän ja paljastamalla näkymättömän. (s. 117)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sinä kannat kaikkia unelmia ja astelet lumisella taivaalla helmikuun routamaan alla

  

Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria-tyttö oivaltaa, että hänellä on erityinen lahja: hän osaa puhua puille, kiville ja kannoille; hän ymmärtää, mitä kukat kertovat. Satojen kilometrien päässä Italiassa kymmenvuotias Clara soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti, ja hänet lähetetään maaseudun rauhasta ruhtinaitten Roomaan kehittämään taitojaan. Yliluonnolliset lahjat johdattavat nämä kaksi löytölasta yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa. Jos he löytävät toisensa, voi maailmankin tulevaisuus olla toinen.

  

Siilin eleganssista tunnetun Muriel Barberyn kauan odotettu uutuusromaani on myyttisiin mittoihin kasvava kertomus hyvän ja pahan ikiaikaisesta kamppailusta ja viisas mietelmä luonnon, musiikin, taiteen ja tarinankerronnan voimasta.

  

Suomentanut: Lotta Toivanen, 273 sivua, Gummerus 2016

  

Alkuperäinen nimi: La vie des elfes (2015)

  

Haltioiden sumuun on kurkistettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Maailmankirjat, Tekstiluola, Pauline Von Dahl, Villasukka kirjahyllyssä, Dysphoria, Kirjakirppu, Kirjasähkökäyrä, Mustetta paperilla

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke ja Taikasormi

"Nyt tiedän tismalleen, mitä teen. Minä teen Mummolle UUDEN lääkkeen, 

niin vahvan ja niin tuhdin ja niin fantastisen, että joko se parantaa hänet lopullisesti 

tai sitten posauttaa häneltä päälaen ilmaan. Minä teen Mummolle semmoisen 

IHMELÄÄKKEEN, ettei ole ennen maailmassa nähty."

   

  

Arvostelukappale

  

Tällä kertaa Lastenkirjalauantaissa on jälleen esittelyssä kaksi Roald Dahlin lastenkirjaa. Dahlin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja juhlavuoden lukuhaasteeseen voi osallistua edelleen. Palkintoina osallistuneiden kesken arvotaan ainakin Art Housen sponsoroimia Dahl-kirjapalkintoja. Juhlavuoden kunniaksi kolme Dahlin klassikkoteosta sai uudet painokset, Ilmarin ihmelääke, Kuka pelkää noitia ja Iso kiltti jätti näyttävät käyneen värikylvyssä, sillä sen verran pirteät nämä uudet kannet ovat!

   

Dahlin lastenkirjat yllättävät joka kerta. Miehen kirjoitustyyliä kuvaillaan usein anarkistiseksi ja tosiaankin, hänen hahmonsa eivät aina noudata lakia tai hyvää moraalia, sen verran erikoisia persoonia on kirjailija luonut. Samaan päättömään joukkoon kuuluu tämä vuonna 1981 päivänvalon nähnyt Ilmarin ihmelääkekin. 

  

Mummo kertoo ilmarille erikoisista herkuistaan.

Ilmari Intomielellä on ilkeä, lastenlastaan jatkuvasti komenteleva mummo, josta käytetään aika rajuja nimityksiä, kuten "vanha ämmä". Ilmari on päättänyt keittää tehokkaan lääkkeen, jolla Mummosta tulee kiltti ja herttainen, niin kuin mummojen tulee olla. Lääkeseokseen heitetään mm. pakkasnestettä, karvapoistoainetta ja kengänkiilloketta - melkoinen noidan keitos on siis kyseessä. Aineella on kuin onkin Ilmarin toivoma räjähtävä vaikutus, mutta pari odottamatonta (ja niin kovin Dahlmaista) käännettä tarinassa on myös luvassa. 

  

En uskaltaisi suositella tätä teosta varauksetta aivan jokaiselle, tai ainakaan sensuroimatta ääneen luettavaksi rajun kielenkäytön vuoksi. Minusta tuntuu myös, että Ilmarin lääkkeseos saattaisi houkutella useimpia lukijoita/kuulijoita kokeilemaan vastaavaa itsekin. Tiedän, että itse ainakin olisin lapsena yrittänyt sekoittaa Ilmarin mallin mukaista keitosta, sillä asuin hänen tapaansa maatilalla, kaukana kaikesta. Lääkettä olisin varmaan juottanut parille ilkeälle pojalle koulussa.

  

Löysin teoksesta kiehtovia yhteyksiä brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikkoon, Liisan seikkailuihin ihmemaassa sekä uudempaan klassikkoon Harry Potter ja Azkabanin vankiin. Vaikka en olekaan Quentin Blaken kuvitustyylin suurin fani, en osaisi kuvitella Dahlin teoksia ilman niitä. 

       

  

Takakannesta:

Ilmarin on yksinkertaisesti tehtävä jotain kamalalle isoäidilleen, jolla on maailman kuvottavimmat syömätottumukset. Yleensähän isoäidit ovat herttaisia ja syövät kermakakkuja, mutta Ilmarin isoäidin lempiruokaa ovat tuhatjalkaiset, etanat kaalin kera ja pihtihännät. 

   

Ilmari harkitsee erilaisia mukavia tapoja laittaa isoäiti kuriin; hän haluaisi tiputtaa käärmeitä tämän kaula-aukosta ja laittaa pommeja tämän tuolin alle. Mutta kaikki nämä sinällään käyttökelpoiset ideat saavat väistyä, kun hän päättää tehdä lääkkeen, joka muuttaa isoäidin kiltiksi vanhaksi rouvaksi tai saa tämän häviämään kokonaan.

   

Ilmarin ihmelääkkeessä on aineksia karvanpoistoaineista pakkasnesteeseen, ja se saakin aikaan melkoisen mielenkiintoisia tuloksia.

  

Samantyylisiä kirjoja:  Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa, J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki, Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen

   

Suomentanut: Asser Korhonen ja Antti Mäkinen, 121 sivua, ArtHouse 2016 (8. painos)

   

Kuvitus: Quentin Blake

  

Alkuperäinen nimi: George's Marvelous Medicine (1981)

  

Myös täällä on sekoiteltu taikaliemiä: Kirjojen keskellä, Sininen keskitie, Oksan hyllyltä

*****

  

"Minulla on ollut taikasormi aina. En osaa ihan tarkalleen sanoa kuinka se toimii 

- en tiedä sitä itsekään.

Mutta niin tapahtuu aina kun näen punaista. Silloin minulle tulee kamalan kuuma 

ja oikean käteni etusormi alkaa kihelmöidä vimmatusti. Yhtäkkiä sormestani 

syöksähtää salama kuin sähköinen purkaus. Se hypähtää sormestani ja koskettaa sitä 

joka minut on suututtanut. Kun osoitan taikasormellani jotain, asioita alkaa tapahtua."

       

   

Taikasormi kertoo tarinan nimettömäksi jäävästä tytöstä, jolla on kyky muuttaa asioita. Suuttuessaan hän taikoo ensin kissan viikset ja hännän opettaja Talvelalle ja myöhemmin siivet metsästystä harrastavalle naapurissa asuvalle Kesälän perheelle. Tyttö ei nimittäin pidä ihmisistä, jotka ampuvat eläimiä.

  

Voi hyppyset! Voi hyvät hyppyset! Olin jo kuukausia vannottanut itseäni etten enää koskaan tekisi sitä. (s. 10)

  

Isä-Kesälän pitää lopulta rakentaa pesä puuhun sorsien asetuttua heidän talonsa. Äiti-Kesälä puolestaan rauhoittelee lapsiaan ruoka-aikana: "Älkäähän murehtiko, kultaseni. Minä pureskelen madot oikein pieniksi suussani. Ette edes huomaa eroa. Herkullisia matopurilaisia ja toukkapiiraita."

  

Dahlin opettavaisempiin teoksiin kuuluva nopealukuinen kirja sopii hyvin juuri lukemaan oppineille, 7+ vuotiaille ja se auttaa näkemään asioiden kaksi erilaista puolta; millaista on kävellä kilometri jonkun toisen kengissä. Teoksessa on myös pasifistinen, eläintensuojelua ja kasvissyöntiä kannattava vire.

  

Taikasormi saa lukijansa haaveilemaan kyvystä muuttaa asioita paremmaksi - kyky, jonka ainakin itse toivoisin omistavani tähän maailman aikaan. Dahl ei selittele mistä tyttö on saanut maagiset voimansa ja teeman käsittely jää muutoinkin hieman pintaraapaisuksi. Olisi ollut kiinnostavaa lukea muistakin tapauksista, joissa taikuus auttaa muuttamaan mielipiteitä. 

     

   

Takakannesta:

Osoitin taikasormella opettaja Talvelaa suoraan ja tarkasti ja melkein samassa... hänen kasvoistaan alkoi kasvaa pari viiksiä!

Tämän kirjan pieni tyttö on erittäin epätavallinen. Kun joku suututtaa hänet - eikä hän pysty hillitsemään itseään - hän sinkauttaa rangaistuksen tämän päälle salamoivalla taikasormella.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja hauskasti tässä neuvokkaassa tarinassa, jota Quentin Blaken piirrokset taidokkaasti myötäilevät.

  

Samantyylisiä kirjoja: Roald Dahl: Matilda

   

Suomentanut: Päivi Heininen, 64 sivua, ArtHouse 1998

   

Kuvitus: Quentin Blake

  

Alkuperäinen nimi: Magic Finger (1966)

  

Taikasormea on luettu täälläkin: Kirjojen kekellä, Sininen keskitie, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kirjanainen

Dahlin suomennetut lastenkirjat:

• Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
• Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
• Taikasormi (Magic Finger, 1966)
• Kekseliäs kettu (Fantastic Mr. Fox, 1970)
• Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
• Iskä ja Danny maailmanmestari (Danny, the Champion of the World, 1975)
• Suunnattoman suuri krokotiili (The Enormous Crocodile, 1976)
• Nilviöt (The Twits, 1980)
• Ilmarin ihmelääke (George's Marvelous Medicine, 1981)
• Tautisia tarinoita (Revolting Rhymes, 1982)
• Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
• Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
• Kirahvi, Kaani ja minä (The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)
• Matilda (Matilda, 1988)
• Riimihärkää muusilla (Rhyme Stew, 1989). 
• Annok iplik (Esio Trot, 1990)
• Tynkätyiset (The Minpins, 1991)