Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 22 | Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä & Marlen Haushofer: Seinä

"On mahdotonta ennustaa tulevaa sellaisessa maailmassa, jonka sääntöjä ei tunne."

  

    

Minulla jäi ensimmäistä kertaa klassikkohaaste väliin viime kesänä, kun äitini kuoli heinäkuussa. Blogissa ja Instagramissa onkin ollut sen jälkeen hieman hiljaista, lukujumikin vaivannut. Mutta nyt tammikuussa luin kaksi naisten kirjoittamaa scifin klassikkoa ja koska en voinut valita kummasta kirjoittaa haastepostaukseen, päätin kirjoittaa molemmista. Ja näissä onkin yllättävän paljon samaa. Teokset olen saanut arvostelukappaleina kustantamoilta. Klassikkohaasteen 22. kierroksen luotsaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

   

Jaqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta 2025, suom. Nana Sironen) on ilmestynyt alkuteoksena Moi qui n’ai pas connu les hommes Belgiassa vuonna 1995 ja Marlen Haushoferin Seinä (Die Wand, WSOY 2025, suom. Eila Pennanen) Itävallassa vuonna 1963 ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuotena.

  

"Siinä minä sitten seisoin uppo-oudolla niityllä keskellä metsää ja olin yhtäkkiä lehmän omistaja." (Haushofer s. 24)

  

Seinä on klassikko, joka nousee aina välillä mediassakin esille sinä teoksena, jossa on Helsingin kirjastoissa todella pitkä jono siihen ainokaiseen kappaleeseen. Olikin siis aika saada siitä toinen painos. Harpmanin teoksen suomennos puolestaan oli todellinen kulttuuriteko, joita Hertta tuntuu tehtailevan varsin tehokkaasti joka vuosi. Nämä feministisen scifin klassikot kestävät aikaa ja keräävät nyt huomiota erityisesti Tiktokissa. 

  

Molemmissa teoksissa on todella melankolinen tunnelma, mutta niistä ei voi kirjoittaa liikaa, jottei paljastaisi teosten ideaa. Kummassakin on naiskertoja, joka kirjoittaa muistelmaansa, vaikka onkin varma ettei kukaan koskaan niitä lukisi. He molemmat ovat yksinäisiä selviytyjiä oudoksi muuttuneessa maailmassa. Ja kummassakaan teoksessa ei ole lukuja. 

  

"He pyrkivät pitämään meidät hengissä, mikä sai minut uskomaan että meitä oli tarkoitus käyttää johonkin." (Harpman s. 32)

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on mukaansa tempaava mysteeri, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut hahmot. Hänen maailmansa on häkki, jonka hän jakaa kolmenkymmenen yhdeksän naisen kanssa. Hän on ollut vain lapsi jouduttuaan tuonne suljettuun miljööseen. Häkin ulkopuolella on kolme vartijaa, miehiä, mutta heidän kanssaan ei voi kommunikoida ja jopa toisten naisten koskettaminen on kielletty. Niinpä päähenkilöstä kasvaa hyvin erilainen ihminen kuin muista naisista. 

  

On puhetta jostakin sodasta tai hätätilasta, mutta kaikki naiset ovat toisilleen tuntemattomia, taustoiltaan eri puolilta kerättyjä, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä tapahtui ja kauanko he ovat häkissä olleet. Vain päähenkilön varttuminen mittaa aikaa. Vastausten etsiminen ei olekaan kirjassa keskeistä, ihmisyyden juuriolemuksen pohtiminen sitäkin enemmän. Nautin tästä valtavasti. Käännös oli tehty taitaen.

  

"Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä. 

Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma: 'Me emme ole enää maapallolla.'" (Harpman s. 64)

  

Seinä on selvästi vanha käännös, sen huomaa toisinaan erikoisista ilmaisuista ja sanajärjestyksestä, joka poikkeaa toisinaan nykysuomesta. Silti sen lukeminen on vaivatonta. Tällä kertaa päähenkilöllä on nimi, mutta hän ei sitä halua mainita. Hänen maailmansa mullistuu, kun yön aikana hänen ja muun maailman väliin ilmestyy näkymätön seinä. Seuranaan hänellä on serkkunsa ja tämän miehen metsästyskoira ja vähän myöhemmin he kohtaavat lehmän ja kissan. 

  

Päähenkilöllä on ollut lapsia ja työ, mutta hän ei juurikaan anna itsensä ajatella mennyttä maailmaa, sillä kaikki ihmiset ja eläimet vaikuttavat kuolleen seinän toisella puolella. Hänen arkensa pyörii koiran, lehmän ja itsensä elossa pitämisessä. Metsästystä, lypsämistä, heinän keruuta, perunoiden istuttamista... arkista aherrusta, joka varmasti on saanut mielen pidettyä poissa tapahtuneesta. Yksinäisyyden myötä pois karisevat niin nimi kuin sukupuolikin ja päähenkilö on vain tuttuja toimintoja toistava ihminen. Siksi hän kirjoittaakin muistelmansa, jotta ei unohtaisi kuinka kaikki alkoi.

  

"Joka tapauksessa minun oli pakko uskallettava yrittää." (Haushofer s. 36)

  

Kummassakin teoksessa päähenkilöllä on todella vahva halu selviytyä oudossa ympäristössä, ei niinkään pohtia tai tutkia, miksi he elävät sellaisessa miljöössä kuin ovat. Kummatkin ovat ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainneita teoksia, joissa merkittävintä on tunnelma ja etenkin minua kiinnostava selviytymiskamppailu. Nämä ovat mainiot kirjakumppanit ja suosittelenkin näitä yhdessä. 

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sellissä maan alla elää vankeina 39 naista ja tyttö. Heitä valvovat puhumattomat miesvartijat. Kukaan naisista ei tiedä, miksi heidät on vangittu, missä he ovat tai kuinka kauan he ovat olleet siellä.  

Mutta muilla naisilla on nimi, muistoja ja menneisyys; nimetön tyttö ei tiedä mitään elämästä sellin ulkopuolella.

  

Sähkövalo vuoroin voimistuu ja himmenee, aika kuluu. Tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja alkaa ajatella.

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on poikkeuksellinen kirjallinen helmi 1990-luvulta, eleetön dystopia, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teoksen englanninnos I Who Have Never Known Men on viime vuosina noussut uuteen suosioon Tiktokin ansiosta. Kirjan on suomentanut ranskasta Nana Sironen.

  

Jacqueline Harpman (1929–2012) oli belgialainen kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän eli lapsuutensa maanpaossa, kun puoliksi juutalainen perhe pakeni toista maailmansotaa Casablancaan. Harpman kirjoitti yli 15 romaania ja voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

  

Suomentanut: Nana Sironen, 221 sivua, Hertta 2025

  

Alkuperäinen nimi: Moi qui n’ai pas connu les hommes (1995)

  

Luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Kulttuuritoimitus, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kim Liggett: Armonvuosi, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Cormac McCarthy: Tie, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä jää, kun kaikki katoaa?

  

Seinä on itävaltalaisen kirjailijan Marlen Haushoferin hyytävä ja ajankohtainen klassikko selviytymisestä, yksinäisyydestä ja ihmisyyden rajoista.

  

Vuoristolaaksossa Alpeilla sijaitsevassa metsästysmajassa yksin oleskeleva nainen havaitsee, että yön kuluessa ilmestynyt lasiseinä erottaa laakson muusta maailmasta. Seinän toisella puolen ihmiset ja eläimet ovat kuolleet, kivettyneet. Nainen on yksin maailmassa. Myöhemmin hänen seurakseen ilmestyvät koira, kissa ja lehmä. Aluksi kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Mutta uteliaisuus ja elämänhalu ajavat naisen rakentamaan uutta arkea: viljelemään maata, metsästämään ja hoitamaan eläimiä. Pienoismaailma löytää rytminsä – kunnes pelko ja epätoivo alkavat hiipiä takaisin.

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 218 sivua, WSOY 2025 (1. painos 1964)

  

Alkuperäinen nimi: Die Wand (1963)

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa

  

Samankaltaista luettavaa: Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Stephen King: Kuvun alla, Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, 

Siri Kolu: Hohtavat

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi

  

Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.

  

Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.

  

Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).

  

– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.

--

Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)

  

Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.

  

Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.

  

En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.

  

Kaikki on kaunista.

Kaikki on kesken.

Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."

  

Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?

  

Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?

  

Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."

  

200 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat
• Mats Strandberg: Loppu
• Sini Helminen: Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen

Koskaan ennen en ole pelännyt

pistettä

.

  

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste: Kirjagramista bongattu

  

Sini Helmisen uunituore, dystooppinen säeromaani (ehkä jopa ensimmäinen laatuaan, Alone kun ei ole tyylipuhtaasti dystooppinen) Kunnes kuolen on nopealukuinen, ajatuksia herättävä ja yllättävä. Sen kieli on tenhoavaa esitellessään kiehtovan, joskin kohtalaisen raadollisen maailman - kuinka paljon voikaan mahtua lyhyeen sivumäärään ja ilmavaan tekstiin.

  

Auguuri-algoritmin avulla pystytään laskemaan jokaisen ihmisen elinaika ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan varhaisessa lapsuudessa kaikkien nähtäväksi. Ihmiset on jaettu kolmeen ryhmään, nuorena kuoleviin päiväperhosiin, perenniaaleihin, joilla on normaalin mittainen elämä, sekä metusalemeihin, jotka elävät kolminumeroisen summan vuosia. Aani, tarinan kannalta vähemmän yllättävästi, kuuluu ensimmäiseen ryhmään, elinvuosia hänellä on luvassa vain 17.

  

Vain vähän aikaa elävät jakavat mielipiteet: miksi heihin pitäisi tuhlata rajallisia resursseja, esimerkiksi koulussa käyminen koetaan heille tarpeettomana, koska ennen aikuisikää kuolevat eivät ehdi maksaa velkaansa takaisin valtiolle ja laittaa taitojaan käyttöön. Toisaalta pohditaan, pitäisikö heillekin turvata tavallinen nuoruus. Tämä on etenkin nykyisen hallituksen rikottujen koulutuslupausten aikana varsin puhuttelevaa.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?
  
Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.
  
Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.
  
Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa.
  
”Lohduksi yksinäisille, häpeäville ja pelokkaille.” – Kirsti Kuronen
  
Sini Helminen on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten erikoiskirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kotimaisesta mytologiasta ammentava Väkiveriset-sarja, jonka avausosa Kaarnan kätkössä oli Kuvastaja-ehdokkaana, sekä Lujaverinen-trilogia, joka on ollut sekä Topelius- että Kuvastaja-palkintoehdokkaana. Hän on innokas lukemisen puolestapuhuja ja pitää myös nuortenkirjallisuuteen keskittynyttä For YA -youtubekanavaa.

  

158 sivua, Myllylahti 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat

Riley Redgate: Alone Out Here

"Because the end of the world is beginning of the world."

  

  

Pakko rakastaa kirjastoa! Toivoin Riley Redgaten YA-scifiromaania Alone Out Here hankittavaksi ja olipa ihanaa huomata, että toiveeni oli valittu toteutettavaksi. Harmillisesti kirja ei ollut aivan yhtä hyvä kuin toivoin sen olevan, mutta ei se mitään - olivathan lopussa tapahtuneet käänteet kerrankin sellaisia, joita en osannut ennalta odottaa. 

    

Maapallo on tuhoutumassa. Tutkijat ovat havainneet supertulivuoren, joka tulee purkautumaan muutaman vuoden sisällä. Purkauksen myötä maapallon ilmakehään vapautuu niin paljon metaania, että se muuttaa koko planeetan ilmaston elinkelvottomaksi. Rakennetaan uudenlaisia avaruusaluksia, joiden avulla voidaan pelastaa edes osa ihmiskunnasta, eläimistä, kasveista, taiteesta ja maapallon historiasta. Lähimmälle, mahdollisesti elinkelpoiselle planeetalle on matkaa vain sellaiset 1100 vuotta, eli selviytyjien on luotava uusia sukupolvia ihmislajin säilyttämiseksi.

  

Nobody watched when Earth was destroyed. Nobody will watch if one of us lets go here except each other. We are unspeakably small, bacteria clinging to an insect's body. (s. 375)

  

Päähenkilö on n. 18-vuotias Leigh, Yhdysvaltojen rouva presidentin tytär. Hänestä on vallan vaikea pitää, kuten suuresta osasta muitakaan hahmoja. Kaikki ovat teinejä, koska vain he ehtivät pelastautua prototyyppialuksen kyytiin, kun tulivuori purkautuukin etukäteen. Seuraa kuukausien mittaista ojasta allikkoon joutumista. Selviää, ettei alusta oltu varusteltu kokonaan, joten puutteiden myötä nuoret joutuvat tinkimään ja säännöstelemään paljosta. Porukka tekee myös todella tyhmiä päätöksiä ja moni loukkaantuu niiden seurauksesta.

  

This ragtag group of fifty kids --

"What we're doing is like todlers playing with toy firetrucks while our house is burning down." (s. 35 ja 154)

  

Kuinka näin kiinnostavasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin kuiva ja hidastempoinen kirja? Tässä kuvataan todella tarkkaan lähes jokainen päivä, mitä matkaa tehdään. Teiniromanssejakin nähdään vain yhden yritelmän verran, mutta sekin on kaatua, koska kaksikko ei puhu toisilleen. Lopussa oli niin yksi hyvin ennalta-arvattava kuin yksi varsin omaperäinenkin juonenkäänne, että ei tämä nyt aivan kamalakaan ollut, vaikka ymmärrän hyvin miksi joissakin Goodreads-arvosteluissa porukka on kuvaillut tätä todella ärsyttäväksi kirjaksi.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

What do you stand for, when you're one of the last left standing?

  

The year is 2072. Soon a volcanic eruption will trigger catastrophic devastation, and the only way out is up.

  

While the world’s leaders, scientists, and engineers oversee the frantic production of a space fleet meant to save humankind, their children are brought in for a weekend of touring the Lazarus, a high-tech prototype spaceship. But when the apocalypse arrives months ahead of schedule, First Daughter Leigh Chen and a handful of teens from the tour are the only ones to escape the planet.

  

This is the new world: a starship loaded with a catalog of human artifacts, a frozen menagerie of animal DNA, and fifty-three terrified survivors. From the panic arises a coalition of leaders, spearheaded by the pilot’s enigmatic daughter, Eli, who takes the wheel in their hunt for a habitable planet. But as isolation presses in, their uneasy peace begins to fracture. The struggle for control will mean the difference between survival and oblivion, and Leigh must decide whether to stand on the side of the mission or of her own humanity.

  

With aching poignancy and tense, heart-in-your-mouth action, this enthralling saga will stay with readers long after the final page.

  
392 sivua, Disney Hyperion 2022

  

Samankaltaista luettavaa:

• Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset
• Alastair Chisholm: Orion Lost
• K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula
• Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa
• Mats Strandberg: Loppu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 19 | Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

"Hänen suurin seikkailunsa oli vääjäämättä alkanut."

  

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 19, Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko 

  

Michael Ende tunnetaan parhaiten teoksestaan, joka on myös filmatisoitu, Tarina vailla loppua. Hänen tuotannossaan on toinenkin lastenkirjaklassikko, jolla on ajatuksia herättävä sanoma myös nykypäivään. Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan, on todellakin nimensä mukaisesti merkillinen tarina. Momo on koditon lapsi, joka muuttaa asumaan amfiteatterin raunioihin. Hänellä on erikoiskyky: hän osaa kuunnella ihmisiä tavalla, joka saa puhujan tajuamaan merkittäviä asioita itsestään tai ongelmasta, josta on Momolle tullut puhumaan.

  

Momo istui pitkään yksin vanhan amfiteatterin isossa pyöreässä kivikatsomossa, jonka ylle kaareutui tähtikirkas taivas. Hän kuunteli suurta hiljaisuutta. 

Silloin hän tunsi istuvansa kuin keskellä suurta korvaa, joka kuunteli tähtimaailmaa. (s. 21)

  

Lähialueiden ihmiset tottuvat pian kysymään apua Momolta asiassa kuin asiassa, vaikka Momo ei itse sanokaan yhtään mitään. Hän myös leikkii mielellään lasten kanssa, niin köyhien kuin rikkaidenkin. Aluksi kaveripiiri koostuu köyhemmistä lapsista, joille pahvilaatikosta tulee merta halkova alus, myöhemmin mukaan tulee myös lapsia, jotka tuovat mukanaan kalliita leluja, kuten kauko-ohjattavia robotteja. Lapset ihmettelevät, kuinka vähän aikaa heidän vanhemmillaan on ollut viime aikoina. Ajan ovat vieneet harmaat herrat, joista tulee mieleen Fringe-tv-sarjan Tarkkailijat (ks. kuva alla). 

  

Nämä herrat olivat pukeutuneet kiireestä kantapäähän hämähäkin seitin harmaaseen. Heidän kasvonsakin olivat kuin harmaata tuhkaa. Heillä oli knallihatut päässä ja he polttivat pieniä tuhkanvärisiä sikareita. Kaikilla oli aina kädessä lyijynharmaa asiakirjasalkku. (s. 38)

  

Nuo kaljut, muistikirjojaan selaavat herrat saavat ihmiset tekemään töitään tehokkaammin, nauttimaan vapaa-ajastaan vähemmän ja heittämään kaiken turhan pois. Lopulta kaduilla leikkivät lapsetkin viedään erityisiin lapsivarastoihin, joissa heidät opetetaan leikkimään hyödyllisesti. Tässä on kyllä hienoja teemoja nykyajan älyttömyydestä, kuinka ihmiset tekevät epämiellyttävää työtä saadakseen enemmän rahaa ja ostaakseen enemmän tarpeettomia asioita, mutta kukaan ei enää nauti työstään. 

  

– Minun on lähetettävä sinut suunnattomaan vaaraan, mestari Hora sanoi. (s. 213)

  

Momon tehtäväksi tulee pelastaa ystävänsä ja kaikki aikuiset, mutta erityisesti Gigi Turistiopas ja Beppo Kadunlakaisija harmaiden herrojen luomasta vankilasta. Siihen hän saa apua kilpikonna Kassiopeialta ja mestari Horalta. Seikkailu saa aika hurjiakin käänteitä, mutta en usko, että kovin moni nykylapsi ja -nuori enää viihtyisi tämän kirjan parissa. Tässä käytettiin myös sanoja "letukka" ja "pallinaama", joita tuskin modernista lanusta ihan heti voisi bongata. Siinä missä Tarina vailla loppua oli kirjoitettu puoliksi punaisella, puoliksi vihreällä fontilla, Momon fontin väri on tässä juhlapainoksessa luumunvioletti ja niin pieni, että se alkaa jo vaikuttaa lukumukavuuteen.

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

    

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

John Marsden: Tomorrow, When the War Began

    

Arvosana:

        

Takakannesta:

Michael Enden saturomaani sijoittuu isoon, vanhaan kaupunkiin, joka yhä on suurkaupunki. Erääseen vanhaan, raunioituneeseen amfiteatteriin asettuu asumaan pieni tyttö, Momo. Ystävälliset naapurit auttavat tyttöä kunnostamalla asumusta ja antamalla hänelle ruokaa, Momo puolestaan on erinomainen kuuntelija, siten heille korvaamaton. Momon parhaat ystävät ovat vanha, verkkainen Beppo Kadunlakaisija ja herkästi naurava, lörpöttelevä poika Gigi Turistiopas. 

  

Kun kaupunkiin soluttautuu Aikapankin agentteja, harmaita herroja, ihmiset alkavat muuttua. He jättävät kaiken joutavalta tuntuvan puuhailun ja jutustelun, keskittyvät vain nopeaan suorittamiseen ja kuvittelevat siten säästävänsä aikaa. Momo ryhtyy taistelemaan harmaita aikarosvoja vastaan. Elämän antaja, mestari Hora, antaa hänelle ihmekukan ja oppaaksi Kassiopeia-kilpikonnan.

  

Suomentanut: Marikki Makkonen, 235 sivua, WSOY 2004 (2. painos, 1. painos 1977)

  

Alkuperäinen nimi: Momo - Die seltsame Geschichte von den Zeit-Dieben und von dem Kind, das den Menschen die gestohlene Zeit zurückbrachte (1973)

  

Kuvittanut: Michael Ende

  

Luettu myös täällä: Kallellaan kertomuksiin, Mythopoeia, Lokikirja

Naistenviikko | Johanna Förster: Unien sirkus

"Hän pelkäsi yötä, joka saattaisi sysätä hänet toiseen maailmaan.

Uneen, joka värähteli kuvitelmien, muistojen ja huijauksen rajamailla."

  

Kirja kuvattu Rovaniemellä, taustalla Vimma & Viima: Vallan vaaran merkit (2021)

    

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo, Naistenviikon lukuhaaste: 21.7. nimipäiväänsä viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

  

Kotimainen YA, joka on sekoitus totalitaarista yhteiskuntaa ja maagista realismia puhuvia eläimiä täynnä olevine sirkuksineen kuulostaa ensisilmäyksellä täydelliseltä kirjalta minun makuuni. Tämän kanssa ei kuitenkaan tähtien asennot olleet suotuisat, vaan kärvistelin kirjan kanssa viikon ja lukuflowta ei syntynyt millään - päinvastoin, aloin välttelemään lukemista ja tartuin puhelimeen useammin kuin kirjaan. Ainoana porkkanana olivat lukupinossa odottavat muut kirjat. Onneksi en kuitenkaan täysimittaista lukujumia saanut.

  

"Jos hukkaa muistonsa, eksyy itseltään" (s. 154)

  

Mikä sitten tässä Johanna Försterin kauniskantisessa (à la Sami Saramäki) Unien sirkuksessa ei omalla kohdalla toiminut? Aloitetaan hahmoista. Päähenkilö on Juuli, alussa 17, mutta huomaamattaan kirjan aikana hän täyttää 18. Juuli näkee unta Eduardo Hopea -nimisestä ketusta ja hänen maagisesta sirkuksestaan, joista isä oli lapsuudessa kertonut iltasatuja. Hän tapaa vihreätukkaisen viulistin, Nikon sekä tämän siskon Ninin ja hyvän ystävän Iidan. Jotenkin heistä muodostuu Juulin löydetty perhe, mutta noita suhteita kuvataan niin pintapuolisesti, ettei itselleni syntynyt minkäänlaista sympatiaa, kun hahmot kohtaavat ongelmia.

  

"Mä en ymmärrä tätä, mutta et sä järjiltäsi ole." (s. 173)

  

Juuli kokee, että satujen kettu on oikeasti olemassa ja tämä toinen syy, miksi kirja ei iskenyt: kettuilu nimittäin menee kirjassa aivan överiksi (siis Madagascar 3 elokuvan päättömän kohelluksen tasolle) loppua kohden. Olin vielä aivan valmis uskomaan, että hän unissaan vieraili lapsuuden satusirkuksessa, mutta kun taruharhat alkoivat vuotaa todellisuuteen, en voinut kuin pyöritellä silmiäni. Maaginen realismi on yksi lempigenrejäni, mutta tässä ei saavutettu oikeanlaista tunnetta, vaan ne elementit tuntuivat liian lapsellisilta. Tässä myös oudosti eläimet olivat "hän" ja ihmiset "se", en ihan klikannut tyylivalinnan kanssa.

  

"Mitä kaikille musiikkiklubeille ja teattereille on tapahtunut?" hän kysyi -- 

"Se mitä kaikelle vapaalle kautta aikain tapahtuu, kun ajattelun valvonta kiristyy. Sama, mitä tehtiin Iranissa vallankumouksen jälkeen. Ne on ratsattu ja suljettu yksi kerrallaan." 

"Mutta täällä ei ole ollut vallankumousta", Juuli protestoi. 

"Ei ole, ei. Vain hiljainen vallan siirtymä. Se, mitä on äänestetty. Nyt maksetaan historian unohtamisesta. Ja kun valta vaihtuu, ensin tartutaan aina siihen, mikä näkyvimmin rikkoo rajoja ja kysyy kysymyksiä." (s. 230)

  

Mikä kirjassa sitten kolahti, oli totalitaristisen lähitulevaisuuden Euroopan kuvaus. Teokseen on poimittu teemoja, joista saamme päivittäin lukea lehdissä, kuten ilmastonmuutos, ilmastopakolaiset, sananvapaus, ihmisoikeuksien rajoittaminen ja joidenkin ihmisryhmien kohtaama syrjintä (tässä erityisen epätoivottuja ovat taiteilijat). Förster onkin osannut koostaa näistä aineksista pelottavan uskottavan kauhukuvan siitä, mihin suuntaan maailma voisi helposti kallistua, jos ihmiset eivät ole varovaisia. Pidin kovasti ihmisistä, jotka omilla pienillä teoillaan auttavat Juulia silloin, kun hänellä ei ole mitään, sekä heistä, jotka kuuluvat vastarintaan ja kapinoivat. Kauralattefestarit olivat ilmiö, jonka voisi kuvitella olevan todellisuutta jo nyt.

  

"Me kuljemme vedenjakajalla, nyt on vielä mahdollista muuttaa politiikan suuntaa, mutta se vaatii kansalaisaktiivisuutta ja suurta rohkeutta." (s. 87)

    

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.
  
Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.
  
Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.
  
Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista.
  
431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuulian lukunurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
• Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Stephanie Garber: Caraval
• Mikko Kalajoki: Lanz Kalmar - Viimeinen perillinen
• Veera Salmi: Oboin kirja
• Cecelia Ahern: Viallinen
• Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

"Olen kiviä ja metsänlantaa, menen rikki ja pakosta rakennun uudestaan."

  

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Helmet: 41. Kirjassa syntyy lapsi

  

Linnea Kuuluvaisen esikoisteos Metsän peitto on kauniilla kielellä kirjoitettu, hämmentävä lukukokemus totalitaristisesta tulevaisuuden Suomesta sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Siinä on myös M. Night Shyamalanin The Happeningin elementtejä, kun vuosituhansia alistetussa asemassa ollut metsä iskee takaisin.

  

Metsä on tunkeutunut kaupunkiin ja haluaa tuhota kaiken ihmisen tekemän. (s. 82)

  

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä, ja niiden näkökulmahenkilönä vuorottelevat Ingrid vuonna 2084 ja Edla vuonna 2060. Edla oli hahmoista ainoa, josta oikeasti pidin ja jonka kohtalosta olin huolissani. Edlan perhe on menossa äänestämään uudesta pormestarista, kun metsä vyöryy Turkuun, vaikka kaupunki on ympäröity muurilla. Vain pieni osa ihmisistä pelastuu ja löytää itsensä turvakeskuksista, joista tulee heidän kotinsa pitkäksi aikaa. Turusta tulee totalitaristinen Valtio, jossa kansalaiset jaetaan kastijärjestelmän mukaisesti eriarvoisiin turvallisuusluokkiin yhdestä viiteen.

  

Edla, tahattomasti raskauduttuaan, kyseenalaistaa paljon nyt itseään Valtioksi kutsuvan alueen diktaattorimaisen pormestarin päätöksiä, kuten yhden lapsen politiikasta luopumista. Nurjistuman, niin kuin ihmiset kaiken mullistavaa tapahtumaa kutsuvat, jälkeen lapsia saavat tehdä vain he, jotka ovat lupaa hakeneet ja joiden perimä nähdään terveellisenä. Lasta ei enää useinkaan saada rakkausliitoissa, vaan Valtio valitsee sopivat sukusolun luovuttajat.

  

En minä tätä vauvaa halunnut, en minä sitä yksin sisälleni istuttanut. (s. 185)

  

Ingrid päätyy muurin ulkopuolelle tutkimusryhmän jäseneksi. Valtio lähettää aika ajoin testiryhmiä metsään, tarkkailemaan kuinka luonto on eheytynyt ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Metsälle on syötetty ruumiita lepyttelymielessä jo kahden vuosikymmenen ajan. Luonto kuvataan kollektiivisena, tietoisena olentona, joka kokee kipua, kun puiden oksia katkotaan ja se rankaisee, jos mättäältä kerää marjoja pyytämättä lupaa.

  

Kaikki on niin unenomaista, että en osaa varmaksi sanoa, olenko minä valveilla vai nukunko. (s. 191)

  

Maaginen realismi heittää lukijan oudon maiseman ääreen. On vaikea luottaa siihen, mitä Ingrid kertoo kokevansa. Ovatko tapahtumat todellisia, vai vaikuttaako Valtion hänelle antama metsänmaa-lääkitys tai hänen jatkuvasti syömänsä, lievästi myrkylliset suopursun lehdet havaintoihin? Onko oikeasti olemassa toinen, maagisen rajan tuolla puolen oleva metsä, jonne pääsevät vain harvat ja valitut? 

  

Suomalainen mytologia ja dystooppinen maailma tarjoavat vahvan ja hienosti toimivan kontrastin toisilleen. Edlan ja Indridin tarinat kietoutuvat toisiinsa hienosti kuin puiden juuret mullan alla ja lukija joutuu yllättymään moneen kertaan, miten Kuuluvainen kieputtaakaan tarinaa itsensä ympäri. Etenkin hahmojen käyttämä ajatusnauha-menetelmä saa rapsuttamaan kerran jos toisenkin ohimoa, sen verran hämmentävä se on. 

  

Toivon, että olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin, jotta olisin voinut olla käyttämässä maailmaa enkä pelastamassa sitä. (s. 110)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Mitä jos turmeltu luonto päättäisi puolustautua?
  
Maaginen esikoisromaani luontosuhteesta ja mielen järkkymisestä.
  
Ingrid ottaa äitinsä kuoleman jälkeen vastaan paikan Suopursu-nimisestä tutkimusryhmästä, jonka tehtävänä on kartoittaa olosuhteita Valtion muurien ulkopuolella. Lepyttelystä huolimatta metsä on yhä vihainen ja vaarallinen. Eripura alkaa itää ryhmäläisten mielissä.
  
Uhkaavaksi muuttunut luonto on ajanut ihmiset pieniin kaupunkiyhteisöihin vuosikymmeniä sitten. Yksi kaupungeista on Turku, jonka tilalle on perustettu tiukasti vartioitu Valtio. Sekasorron keskellä Edla joutuu eroon läheisistään.
  
Metsän peitto on kiehtova ja kielellisesti vangitseva romaani metsästä, joka kärkkyy ihmisiä, ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.

    
361 sivua, Gummerus 2024

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kuiske, Kirjallisia 

  

Samankaltaista luettavaa:

• Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Jemina Kuisma: Terra Antiqua
• Mia Myllymäki: Huomistarhuri
• Ilona Tomi: Muuria ei ole
• Tuomo Jäntti: Verso
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä

Joelle Charbonneau: The Testing

"Funny how some things never change."

  

  

Helmet-lukuhaaste: 27. Kirja joka kertoo jälleenrakentamisesta

  

Kuten Joelle Charbonneaun YA-dystopian The Testing kannessakin lukee Jonathan Mayberryn kehuissa, tätä on helppo suositella Nälkäpelin faneille, samoin kuin lukijoille, jotka pitävät Outolinnusta ja The City of Emberistä (linkit näiden arvosteluihin postauksen lopussa). Tässä oli myös paljon kohtia, joista tuli mieleen tuore Fallout-tv-sarja. Mutta jos "henkäys, jota en tiennyt pidätelleeni" -klisee saa sinut sulkemaan kirjan pysyvästi, pakko varoittaa sellaisen löytyvän tästä sivulta 125.

  

The Testing is no longer filled with exicement fot the opportunity to help Commonwealth rebuild. The Testing is now about staying alive. (s. 140)

  

Päähenkilö on 16-vuotias Malencia Vale. Cia asuu Five Lakesin yhdyskunnassa, entisten Yhdysvaltojen, nykyisen United Commonwealthin alueella, sata vuotta seitsemän vaiheisen sodan jälkeen. Eloonjääneet ovat jälleenrakentaneet yhteiskuntaa, keksineet keinoja puhdistaa saastunutta vettä ja jalostaa kasveja, jotka selviävät uusissa olosuhteissa luonnollisia paremmin. Yksi keinoista muuttaa asioita paremmaksi on The Testing, tiukka karsinta, johon valituista nuorista tulee tulevia johtajia.

  

"I thought you were a nice guy." 

"I am nice guy." He laughs. 

"Nice guys don't kill." (s. 346)

  

Commonwealth määrittää aikuisuuden alkavaksi 17 ikävuodesta, mutta Cia on vuotta muita ehdokkaita nuorempi. Hänen isänsä on aikoinaan läpäissyt testauksen ja vaikka hän ei muista mitään tarkkaa kokeistaan, on hänelle jäänyt niistä traumaattisia painajaisia. Five Lakesin alueella on myös muutama muu kokeet läpäissyt ja isä on saanut selville, että monilla muilla on vastaavia kokemuksia. Hän varoittaakin Ciaa, ettei tämä luottaisi keneenkään. Cian lisäksi Five Lakesin nuorista kolme muuta valitaan, mikä on erikoista, koska edellisen kerran testiin on valittu ketään kymmenen vuotta aiemmin. Onko joku sabotoinut systeemiä ja kirjannut nuorten menestyksen alakanttiin?

  

I go to place a kiss on his cheek, only he turns his head and the kiss lands on the corner of his mouth. (s. 206)

  

Yksi muista valituista nuorista on Tomas, jonka perään kaikki Five Lakesin tytöt huokailevat. Cia kokee, ettei hänellä ole aikaa romansseihin ei ennen testiä tai sen aikana, mutta kuinka käykään... Yksi omia suosikkikohtia kirjassa on hetki, kun Cia valitsee kolme tavaraa kokeiden kenttäosuutta varten ja hän katsoo jousta ajatellen, ettei todellakaan ota sitä, kun ei osaa kyseistä asetta käyttää. Tämän on pakko olla viittaus Nälkäpeliin, onhan tämä ilmestynyt viitisen vuotta tuota YA-dystopian klassikkoa myöhemmin.

  

Arvosana:

            

Takakannesta:
Keep your friends close and your enemies closer. Isn't that what they say? But how close is too close when they may be one and the same?
  
The Seven Stages War left much of the planet a charred wasteland. The future belongs to the next generation's chosen few who must rebuild it. But to enter this elite group, candidates must first pass The Testing—their one chance at a college education and a rewarding career.
  
Cia Vale is honoured to be chosen as a Testing candidate; eager to prove her worthiness as a University student and future leader of the United Commonwealth. But on the eve of her departure, her father's advice hints at a darker side to her upcoming studies—trust no one.
  
But surely she can trust Tomas, her handsome childhood friend who offers an alliance? Tomas, who seems to care more about her with the passing of every gruelling (and deadly) day of the Testing.
  
To survive, Cia must choose: love without truth or life without trust.
  
384 sivua, Templar Publishing 2013

Samankaltaista luettavaa:

- Suzanne Collins: Nälkäpeli

- Veronica Roth: Outolintu

- Jeanne DuPrau: The City of Ember

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18 | John Marsden: Tomorrow, When the War Began

'It's probably the start of World War Three', said Lee.

'We're probably been invaded and don't even know.'

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa, Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18

  

John Marsdenin Tomorrow, When the War Began on hämmentävän hyvin aikaa kestänyt nuortenkirjallisuuden klassikko Australiasta. Se on listattu neljänneksi rakastetuimmaksi kirjaksi kotimaassaan, sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sen pohjalta on tullut myös elokuva Huomenna taistelun alettua (2010), jonka olen joskus vuosia sitten nähnyt. Suomessa teos ei kuitenkaan ole kauhean tunnettu. Kirjaan tarttuessani olin jo kokonaan unohtanut leffan juonen, tiesin vain, että joku hyökkää päähenkilöiden kotimaahan, mutta en muistanut edes sitä, että tapahtumapaikkana on Australia. 

  

Seitsemän 17-vuotiasta nuorta, Ellie, Corrie, Homer, Lee, Fi, Robyn ja Kevin lähtevät joululomalla patikkaretkelle. Kun he palaavat paratiisimaisesta paikasta, hurmaavasti nimeltään The Hell, he huomaavat, että vieras valtio (jota ei ensimmäisessä kirjassa nimetä) on valloittanut maan ja ottanut heidän perheensä vangiksi. Nuoret olivat kyllä huomanneet lentokoneita, mutta olettivat niiden liittyvän juhlapäivään, joka tapahtui samaan aikaan heidän ollessaan retkellä. 

  

I can't think of any books I've read - or films I've seen - that relate much to us. We've all had to rewrite the scripts of our lives the last few weeks. (s. 16)

  

Mitä tehdä tällaisessa tilanteessa? Nuoret keräävät selviytymisen kannalta tarpeellisia tarvikkeita sekä ruokaa kodeistaan ja linnoittautuvat patikkaretkellään löytämälleen aukiolle. Sieltä käsin he tarkkailevat tilannetta ja taistelevat vastaan. Tapahtumat ovat siis jotenkin turhankin uskottavia näinä aikoina, kun Europassa soditaan, mutta hurjistakin käänteistä huolimatta ikävillä asioilla ei mässäillä.

  

Kirjassa on romanttisia virityksiä, loukkaantumisia ja paljon kuvausta selviytymisestä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Harmillisesti tarina loppuu kesken, sillä se kattaa vain noin kuukauden ajanjakson. Sarjassa on seitsemän osaa ja voisin kuvitella, että vasta viimeisessä, 1999 ilmestyneessä osassa, sota lopulta päättyy. Kirjastoon ei kuitenkaan ole sarjan muita osia hankittu. Voin silti suositella tämän lukemista, vaikka ratkaisua ei tässä vielä saadakaan. 

  

This was the new reality of our lives. (s. 84)

  

Selviytymisen rinnalla kuljetetaan legendaa The Hellissä asuneesta erakosta, jonka puhuttiin murhanneen vaimonsa. Tämä oli todella irrallinen osanen, mutta tarjoaa toisaalta hengähdystaukoja jatkuvan toiminnan ja epävarmuuden rinnalle. Kummastelin myös vela-ihmisenä, kun yksi hahmoista kommentoi, että he, siis lapset, antavat vanhempiensa elämille merkityksen. Ihan kiva, jos koet niin, mutta ehkäpä niillä vanhemmilla on muutakin merkittävää elämässään. 

  

Tässä mainittiin muutamia kirjoja nimeltä, hauskasti muiden joukossa mm. lukion englanninkurssille aloittamani Joseph Konradin The Heart Of Darkness, joka jäi kesken ja jätti vuosiksi olon, etten halua lukea mitään englanniksi (tämä Marsdenin kirja olisi ollut paljon parempi). Toinen hyvin mieleen jäänyt maininta oli Robert C. O'Brienin Z for Zacharias, jonka luin tammikuun 2021 klassikkohaasteen kirjana, linkki alla. 

All these words, words like 'evil' and 'visious' they meant nothing to Nature. Yes, evil was a human invention. (s. 243)

   

Kirja on saanut Goodreadsissa muutamia erikoisia, negatiivisia kommentteja mm. epäuskottavuudesta. Eräs käyttäjä valitti, ettei kirjassa puhuttu ollenkaan kuukautissuojista tavaroiden keruun yhteydessä, mutta kyllä tässä minun lukemassani kappaleessa oli maininta tampooneista (sivulla 112). Moni valitti myös miksi tällaiseen selviytymiskamppailuun on sekoitettu romantiikkaa. Minusta se käy kuitenkin järkeen, että synkimpinä aikoina sitä hakee turvaa toisista ihmisistä ja teineillä on yleensä myös varsin aktiivinen hormonitoiminta. 

   

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

    

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

The astonishing adventure begins...

  

Seventeen-year-old Ellie Linton wants one final adventure with her friends before the school holidays are over. Packed in Ellie's parents' Land-Rover they drive to the famously beautiful camp in the hills. 

  

Returning to their home town of Wirrawee, the seven teenagers realise that something is seriously wrong.  Their world has changed forever.

  

Would you give up everything? Would you fight? Would you sacrifice life itself?

  

Tomorrow When the War Began asks the questions you may one day have to answer.

  

286 sivua, Quercus 2011 (1. painos 1993)