Klassikkohaaste osa 10 | Octavia E. Butler: Aamunkoitto (Xenogenesis #1)

"- Minusta näytti että oma kulttuurini - meidän kulttuurimme - oli syöksymässä päistikkaa jyrkännettä kohti. Ja niinhän se oli. Tuntuu että täytyi olla järkevämpiäkin tapoja elää."

   

      

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10, Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, Popsugar Reading Challenge: A book by a woman of color, Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat- lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä

    

Minulla on ollut nyt muutaman vuoden ajan tavoitteena tutustua paremmin naisten kirjoittamiin scifin klassikoihin ja Klassikkohaaste antoi jälleen hyvän tilaisuuden tarttua niistä yhteen. Haaste ei ole mahdoton, sillä näitä on paljon vähemmän kuin miesten kirjoittamia, mutta kyllä niitä silti on. Minulla oli kovat odotukset Octavia E. Butlerin Xenogenesis -trilogian aloittavasta Aamunkoitosta, joka on klassikoiden joukossa hieman uudempi, sillä se ilmestyi englanniksi 1987 ollen minua vuotta nuorempi. Se katsotaan silti useissa lähteissä klassikoksi ja niin teen minäkin. 

  

Tässä teoksessa kiteytyy hyvin se, miksi klassikoiden lukeminen on joskus puuduttavaa: eli teoksella on mahdottoman kiinnostava aihe, mutta kerronta on melko tapahtumaköyhää tai se on rytmitetty eri tavoin kuin kirjallisuudessa nykyään ja päähenkilöstä on vaikeaa saada otetta. Siksi olikin turhankin huvittavaa, kun alla oleva kohta tuli vastaan.

  

Tapahtumat etenivät hänen makuunsa hiukan liian vinhasti. (s. 130)

  

Vaikka kirja on suomennettu 1990, on sen suomennos vanhahtava ja sai minut koko ajan pohtimaan, kuinkahan tuokin asia on ilmastu alkuteoksessa eli en voinut uppotua lukemaani. Aluksi mietin, olisiko kyseessä voinut olla tyylikeino (kääntäjä kun tuntuu jollain tapaa inhoavan pilkkuja, sen verran harvoin hän niitä käyttää), mutta hylkäsin sen nopeasti luettuani pidemmälle. Käännöshän on samalta mieheltä eli Matti Kannostolta, joka on suomentanut ainakin Margaret Atwoodin Orjattaresi ja bloggaajakollegani Tuulevi on tarkastellut tuota suomennosta hyvinkin kriittisesti juttusarjassaan.

  

Tällaisia pureksimatta nieltyjä sanoja olivat mm. "olletikaan" eli etenkään, "täydelleen" eli täydellisesti, eloaine, vajottaa uneen vaivuttamisen sijaan, "säikyttävän tietämätön" pelottavan sijaan, "paonmahdollisuus" erikoisesti yhdyssanana pakomahdollisuuden sijaan sekä "läpäissyt" alla olevassa lainauksessa, jossa itse olisi käyttänyt vaikkapa ilmaisua läpi käynyt tai selviytynyt. Alkuperäistä tekstikohtaa lukematta vaikeaa sanoa mikä siinä on nyanssina. 

  

Muistiko hän sodan? 

Älytön kysymys. Kuinka kukaan sen läpäissyt voisi sitä unohtaa? Kourallinen väkeä oli yrittänyt murhata koko ihmiskunna. Ja oli melkein onnistunutkin. (s. 11) 

  

Olisin niin halunnut pitää tästä enemmän, ovathan kirjan ainekset niin mainioita: sota, joka on tuhonnut maapallon (ydinasein käyty kolmas maailmansota Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä tuntuu kyllä harvinaisen ajankohtaiselta teemalta näin vuosikymmenen vaihteessa), kehittynyt aurinkokunnan ulkopuolinen laji pelastaa viimeiset, sukupuuton partaalla olleet ihmiset, joiden perimää muokataan vaihtokauppaperiaatteella ja jotka luvataan palauttaa parin sadan vuoden aikana eheytyneen Maapallon viidakkoon.

   

- Te aloitatte alusta. Me sijoitamme teidät alueille joilla ei ole radioaktiivisuutta eikä historiaa. Teistä tulee toisenlaisia kuin olitte. (s. 44)

   

Kirja on jaettu neljään osioon, I Kohtu, II Perhe, III Lastentarha ja IV Koulutuskerros. Ne kuvaavat hyvin sisältöjä. Ensimmäisessä osiosssa esitellään päähenkilö, 28-vuotias Lilith Iyapo. Hän on tummaihoinen nainen, seikka jonka häpeäkseni kylläkin unohdin pariin kertaan kirjan aikana, siihen kun ei turhan usein viitata, mikä on siis vain hyvä asia. Kyseessä on enemmänkin oma huonomuistisuuteni, sillä luin kirjaa viikon ajan pienissä pätkissä. Lisäksi kannen nainen on harhauttavasti vaaleaihoinen.

  

- Teidän aikamitallanne on kestänyt useita miljoonia vuosia ennen kuin olemme uskaltaneet taas puuttua toisen lajin itsetuhoyritykseen. Monet meistä pitivät epäviisaana ryhtyä siihen tälläkään kertaa. Me arvelimme... että te olitte yksimielisiä, että olitte sopineet yhteisestä kuolemasta. (s. 21)

  

Lilithin mukana tutustutaan uuteen miljööseen eli oankaleiksi kutsutun muukalaislajin alukseen, joka kiertää Maata hieman Kuun rataa kauempana. Se on hyvin suuri ja sen sisällä kasvaa esimerkiksi laajoja metsiä. Alus on elävää kudosta, vähän niin kuin Farscapen Moya. Näihin minua kiinnostaneisiin seikkoihin ei harmillisesti paljoakaan syvennytty, sillä se keskittyy lähinnä Lilithin ja oankalien välisiin suhteisiin, osassa tapauksista seksuaalisiin sellaisiin. 

  

Valtavia puita, joista osalla oli moninkertaisina haarautuvat rungot ja lehdet kuin pitkiä, vihreitä hiuksia. paikoin hiukset näyttivät liikkuvan, vaikkei tuulta tuntunut. -- Puutkin siis yhtä lonkerokkaita kuin tämän paikan väki. (s. 43)

  

Tämä kyllä tarvitsisi uuden suomennoksen (eikä kansikaan ole välttämättä kaikkein onnistunein), eli jos kirja kiinnostaa, kannattaa harkita sen lukemista englanniksi. Sisällössä on nimittäin useampiakin hyvin moderneja kohtia, esimerkiksi oankalit ovat kasvissyöjiä ja sukupuoli on teoksen konstekstissa varsin kiinnostava. Oankaleja kun on kolmenlaisia, niitä, jotka ovat mies- tai naispuolisia ja ooloita, jotka ovat paremman sanan puutteessa sukupuolettomia. Ilman niitä oankalit eivät voisi lisääntyä, joten oankaliperheissä on kolme aikuista, joista mies- ja naissukupuoliset ovat yleensä sisaruksia. 

- En halua mitenkään loukata, hän aloitti, - mutta oletko sinä mies vai nainen? 

- On erehdys olettaa, että minun pitää olla jotakin sellaista sukupuolta johon sinä olet tottunut, se vastasi, - mutta satun kyllä olemaan miespuolinen. (s. 17)

   

Uudisraivaajien selviytymisestä ei kuitenkaan tämän sarjan ensimmäisen osan aikana paljoa saada tietää. En tiedä, luenko sarjan jatko-osia, mutta hieman jäi kyllä kiinnostamaan, mihin suuntaan kirjailija lähtee seuraavaksi pelastamansa ihmiskunnan kuvauksen kanssa. Ehkäpä annan sarjalle parin vuoden päästä uuden mahdollisuuden ja tartun erikoisesti nimettyyn jatko-osaan Puolipäivän riitit (alkuteos on Adulthood Rites eli "Aikuistumisriitit"). 

   

- Arvelin että siitä päätellen miten ihmisten genetiikka heijastui teidän kulttuurissanne, ensimmäisen ryhmän vanhemmaksi olisi pitänyt valita miespuolinen ihminen. Nyt minusta tuntuu että olin väärässä. 

- Vanhemmaksi? 

- Sellainen mielikuva meillä on siitä asiasta. Opettamaan, lohduttamaan, ruokkimaan ja vaatettamaan, ohjaamaan ja tulkitsemaan sitä mikä heille on uusi ja pelottava maailma -- Voit käyttää suhteestastanne sitä sanaa joka tuntuu mukavimmalta. Me olemme aina nimittäneet sen työn tekijöitä vanhemmiksi. (s. 137)

   

        

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra 

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

     

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Lumoava, voimallinen, kiihkeäsykkeinen – näin on luonnehdittu Octavia Butlerin romaania Aamunkoitto, joka on kolmiosaisen Xenogenesis-sarjan avaus.

  

Päähenkilöksi nousee Maassa syntynyt Lilith Iyapo, jonka kosmoksen muukalaiset, oankalit, ovat kerran pelastaneet avaruusalukselleen ydintuhon kourista.

  

Nyt koittaa aika, jolloin Lilithin on määrä kokeilla elämää Maan pinnalla. Mutta tällä askeleella on hintansa. Oankalit ovat DNA-keinottelijoita, heidän henkiinjäämisensä vaatii alituista geenipohjan uusimista.

  

He haluavat antaa ihmiselle muukalaisuutensa ja samalla ottaa ihmisyyden haltuunsa. Lilith on heidän valittunsa. Hänen täytyy synnyttää ensimmäinen uuden ajan lapsi. Päätös on tinkimätön. Onko edessä tuho vai pelastus?

     

Suomentanut: Matti Kannosto, 299 sivua, Kirjayhtymä 1990

  

Alkuperäinen nimi: Dawn (1987)

Luettu  myös täällä: Aikakone 2/1990, Taikakirjaimet, Kirjavinkit, Sanankorjuu

Lukupiirissä | Rainbow Rowell: Eleanor & Park

"Tyttö näytti täsmälleen sellaiselta tyypiltä, jolle tapahtui tällaista.

Ei vain uudelta, vaan isolta ja kömpelöltä. Seko fleda, räikeän punainen ja vielä kihara. 

Ja pukeutunut kuin se olisi halunnut kerätä katseita. Tai sitten se oli ihan pihalla. 

Miesten ruutupaita, röykkiö outoja koruja kaulassa ja huiveja ranteissa. Parkin mielestä se 

muistutti variksenpelättiä tai huolinukkea -- Jotain sellaista, mikä ei selviäisi luonnossa."

   

   
Tammikuun lukupiirikirja
  

Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä, Marko Suomen YA-haaste, Helmet 2020: 45. Esikoiskirja, Popsugar Reading Challenge:  A book with at least a four-star rating on Goodreads

   

Olin viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kiertelemässä kahden euron kirjalaareja, kun kuulin kahden ruotsia puhuvan nuoren naisen hihkuvan innoissaan: he olivat löytäneet Rainbow Rowellin Eleanor & Parkin läheisestä laatikosta. Täytyi siis itsekin käydä poimimassa isosta läjästä yksi kappale mukaan, kun olen pidemmän aikaa halunnut kirjan lukea. Yhtenä syynä se, että niin moni bloggaajakollega ja muu lukeva tuttuni on kehunut kirjailijan teoksia ja tämä kyseinen suomennettu yksilö sijoittuu vuoteen 1986, joka on minulle merkittävä, koska *köh* synnyin silloin...

     

"Olet protagonistin näköinen." Hän puki ajatuksensa sanoiksi niin nopeasti kuin pystyi. "Näytät sellaiselta tyypiltä joka lopulta voittaa. Olet niin kaunis ja hyvä. Sulla on taikasilmät", hän kuiskasi "...ja sun kanssa mä tunnen itseni kannibaaliksi." (s. 138)

  

Olin siis melko positiivisesti latautuneena tarttuessani kirjaan. Ja voi kuinka kovaa pilvilinnani romahtikaan. Olin odottanut jotain ihanan Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea kaltaista ja sainkin sitten vain sellaisen pettymyksen kuin Aurinko on tähti oli. Kirjan aikana koin kunnollisen tunteiden vuoristoradan. Rowell osaa kirjoittaa, siitä ei ole kyse (tosin hän käyttää liikaa kolmea pistettä...), mutta ai että, en pitänyt kummastakaan vuorottelevasta näkökulmahenkilöstä, Eleanorista (joka lukee paljon kirjoja, muttei ei pidä kissoista!) tai Parkista. Tai noh, ehkä Parkista aloin pitämään hieman jossain vaiheessa kirjaa, mutta alussa hänkin on niin ärsyttävän tuomitseva ja ennakkoluuloinen. Monta kertaa vaununi siis nousi draamaan kaarella kohti kliimaksia, joka ei kuitenkaan koskaan täyttynyt vaan jyristelin takaperin alamäkeen.

   

Heidän tapaamispäivästään lähtien Eleanor oli törmännyt Parkiin yllättävissä paikoissa. Oli kuin heidän elämänsä kulkisivat risteytyviä ratojaan, keskinäisen vetovoiman lakien mukaan. (s. 287)

  

Tarinahan on siis seuraavanlainen: Park on puoliksi korealainen, puoliksi irlantilainen poika, joka ainoana antaa tilaa (hieman vastahakoisesti tosin) bussiin tulleelle uudelle tytölle. Tämä on Eleanor, isokokoinen tyttö, jolla on iso oranssi tukka, miesten vaatteet ja harakan aarteita ranteissaan. Aluksi Park ei voi sietää outoa tyttöä, joka vaikuttaa haluavan piilottaa kaiken kauniin itsessään ja suorastaan tahallaan herättää huomiota erikoisella pukeutumisellaan. Kun Park lukee koulumatkojen aikana sarjakuvaa, hän huomaa Eleanorin kurkistelevan sivuja ja siitä alkaa kaksikon melko erikoinen rakkaustarina.

  

Seuraavana aamuna Eleanorin paikalla oli kasa sarjakuvia. 

Hän nosti ne ja istui. Se luki jo. 

Hän pani lehdet kirjojen väliin ja tuijotti ikkunasta. Jostain syystä hän ei halunnut lukea sen edessä. Kuin olisi antanut sen katsella syömistään. (s. 51)

  

En tosin ole vieläkään varma, kirjan luettuani ja kirjoitettuani siitä 28 sivua muistiinpanoja (viivoitettuja A4-vihkon arkkeja molemmin puolin!), että onko tämä loppujen lopuksi rakkaustarina vai ei. Parkin näkökulmasta se on, Eleanorin näkökulmasta en ole aivan varma. Park oli hänelle enemmänkin pelastuslautta. Hän kun tulee rikkonaisesta kodista. Äidin uusi mies on kamala törppö, joka diktaattorin ottein hallinnoi vaimoaan ja lapsilaumaa. Eleanorin isä on skotti, ei kovin paljon isäpuolta parempi, äiti puolestaan on tanskalainen kaunotar, joka alistuu miehensä jokaiseen oikkuun ja piilottelee mustelmiaan.

    

Ainoa hyvä puoli tässä veemäisessä mestassa oli, että kaikilla muillakin oli asiat viturallaan. Eleanoria ehkä inhottiin läskien ja outouden takia, mutta täällä häntä ei inhottu siksi, että hänellä oli rikkinäinen perhe ja murju himana. (s. 152)

  

Kotona on siis kovin levotonta, mutta ei Eleanorilla koulussakaan sen kivempaa ole. Opinnoissa hänellä menee hyvin: kun ei ole kaapelikanavia ja puhelinta, jää paljon aikaa läksyjen tekemiseen. Mutta liikuntatunneilla Eleanor on silmätikkuna (kerrankin hänen vaatteensa on piilotettu vessanpönttöön). Onneksi hän tapaa kaksi tummaihoista tyttöä, joista toinen on häntäkin kookkaampi. Kun erään liikkatunnin jälkeen Eleanorin pukukaapin oveen on liimattu terveyssiteitä, nämä kaksi tyttöä, DeNice ja Beebi auttavat häntä siivoamaan sotkun. Eleanoria tosin harmittaa heittää siteet roskiin, jos hän olisi ollut yksin, hän olisi saattanut säästää osan (tätä selittää mm. se, ettei hänellä ole edes hammasharjaa). Siitä eteenpäin kolmikko syö aina yhdessä.

  

Kuinka todennäköistä oli tavata joku sellainen, Park mietti. Joku jota saisi rakastaa ikuisesti ja joka rakastaisi takaisin. Mitä jos se toinen olisi syntynyt maailman toisella puolella? (s. 358)

  

Teoksessa kohdataan paljon rasismia, mutta sitä ei varsinaisesti käsitellä mitenkään. Surullisinta on, kun Park sanoo, etteä "Aasialaiset jätkät ei kenekään mielestä ole hotteja". Eleanor on feministi ja pohtii esimerkiksi Ryhmä-X -sarjakuvien naisia ja heidän taitojaan, jotka ovat hyvin passiivisia ja lähinnä vain ajatustyötä. Sarjakuvien lisäksi kirjassa on muitakin poplaarikulttuuriviittauksia leffoihin (kuten Star Warsiin) ja tv-sarjoihin (kuten Star Trekiin). Lisäksi Park harrastaa musiikin kuutelemista ja nauhoittaa Eleanorille mixtapen. Niinpä teoksessa vilahtelee bändien ja artistien nimiä ja lyriikoita.

  

Se halusi hänen kosketustaan. Se oli kuin kissa joka puskee päätään kättä vasten. (s. 296)

  

Olisin niin mielelläni halunnut tykätä tästä, mutta (dramatisoidusti ilmaistuna) sisimpäni oli lukemisen jälkeen niin pahasti mustelmilla onnellisten hetkien vuorenhuipulta pudottuani, että en vaan voi niiden muutaman kivan kohdan takia sanoa loppujen lopuksi pitäneeni tästä. Kirjan viimeiset sivut jättävät kaksikon tarinan hyvin epämääräiseen tilanteeseen niin, että lukija voi omien toiveidensa mukaisesti täydentää sen. 

  

"Älä pelkää. Tämä pesee pois." 

"Mutta en mä meikkaa." 

"Mikset?" 

Koska meikki on valetta.
--
"Mä vaan... näytän siltä kuin olisin naamioitunut. Niin kuin yrittäisin olla jotain muuta kuin olen." 

Kuin hän yrittäisi olla nätti ja suosittu. Se yrittäminen siinä niin inhotti. (s. 253 ja 257)

  

Hahmot käyttävät kuvailuissaan hämmentävän paljon mainoksia, Eleanorin äiri on laiha kuin naiset tupakkamainoksissa, Parkin äiti (tai oikeastaan koko perhe) voisi olla aamiaismurojen mainoksesta ja Park vertaa Eleanorin kanssa olemista siihen, kun Diet Pepsi -mainoksen poika maistaa juomaa ja säteilee ylimaallista autuutta. Suomennos oli ihan ok, mitä nyt parissa kertaa oli toisteisia sanavalintoja tilanteissa, joissa synonyymit olisivat tulleet kysymykseen. Pari typoakin löytyi, esimerkiksi kievari oli kirjoitettu aan sijaan äällä. Tämän kokemuksen perusteella tuskin lähden lukemaan kirjailijan muuta tuotantoa, ellei joku sitten kommenteissa osaa perustella, miksi minun tulisi lukea jotain muutakin häneltä. 

  

Eleanor rakasti kaikkea kirjoituskoneisiin liittyvää: sormituntumaa näppäimistöllä, näppäinten tahmaista ruksutusta. Hän piti jopa sen tuoksusta: metallin ja kenkälankin. (s. 182-183)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Vuosi 1986. Eleanor ja Park tietävät, että ensirakkaus on harvoin ikuista. Silti he heittäytyvät sen vietäväksi.

  

Tätä oli teinirakkaus ennen tekstiviestejä, Facebookia, Twitteriä, Instagrammia ja Snapchatia.

  

Park luovii läpi lukuvuosien pitäen matalaa profiilia, kuunnellen Smithsiä ja vältellen ikätovereitaan. Sitten kouluun tulee uusi tyttö, Eleanor. Isokokoisesta, punatukkaisesta ja omituisesti pukeutuvasta tytöstä tulee välittömästi kiusaajien silmätikku. Kun Park huomaa Eleanorin lukevan salaa sarjakuvia, alkaa ystävyys. Hitaasti siitä kehittyy jotakin enemmän. Eleanor ja Park kertovat varovaisesti etenevän rakkaustarinansa vuorotellen, hersyvän dialogin kautta.

  

Eleanor & Park kertoo siitä, millaista on, kun perhe on rikkinäinen ja väkivallan uhka jatkuva. Se kertoo, millaista on, kun vanhat ystävät muuttuvat teini-iässä pahimmiksi vihamiehiksi. Se kertoo, millaista on, kun kaiken synkkyyden keskellä joku yhtäkkiä välittää ja haluaa pitää kädestä kiinni.

  

Eleanor & Park sai ilmestymisvuotenaan 2013 lukuisia nuortenkirjallisuuspalkintoja, ja sen käännösoikeudet on myyty neljäänkymmeneen maahan.

    

Suomentanut: Terhi Kuusisto, 382 sivua, Viisas elämä 2016

   

Alkuperäinen nimi: Eleanor & Park (2013)

Luettu  myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kirjapöllön huhuiluja, Notko, se lukeva peikko,  Tarinoiden syvyydet, Cats, books & me, Kirjaston kummitus

Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen (Themis-kansiot #3)

"- Kuvittele olevasi paikassa, joka tavallaan muistuttaa tätä, mutta jokainen pikku asia on sen verran erilainen, että tunnet olevasi idiootti. Kaikki on tuttua, mutta et tiedä miten käyttää oven kädensijoja tai vessaa. Et tiedä, piteletkö kädessäsi haarukkaa vai jonkinlaista ruuvimeisseliä. "

   

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Sylvain Neuvelin Themis-kansiot trilogain päätösosa Ei enempää kuin ihminen on kauniskantinen pettymys. Odotin kirjalta paljon enemmän ja siksi siitä postaaminen on venähtänyt pitkäksi. Onneksi olen nyt tammikuussa saanut siivottua työpöydän nurkalta pois näitä roikkuvia arvosteluja. 

   

- Sinä puhut tänne jäämisestä kuin se olisi vain yksi vaihtoehto muiden joukossa, niin kuin Ranskaan muttaaminen tai jotain. Ei se ole. Hän ei koskaan mene tanssiaisiin avaruusolentotyttökavereiden kanssa.  (s. 97)

    

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Uinuvat jättiläiset todella paljon, eikä Heräilevät jumalatkaan ollut huono. Tässä kolmannessa osassa ollaan suurelta osin toisella planeetalla, siellä, mistä jättirobotit ovat kotoisin. Themis-robotin sisällä toisen osan lopussa olleet tohtori Rose Frankin, robotin ohjaaja Vincent Couture ja hänen tyttärensä Eva Reyes sekä kenraali Eugene Govender päätyivät vahingossa ekteiksi kutsutun kansan luo, kun he kutsuivat kaikki Maassa olleet robotit takaisin. 

  

- Jos sanomasi on totta, sitten maailma on tullut hulluksi meidän poissa ollessamme. (s. 66)

  

Nelikko joutuu asumaan toisessa maailmassa yhdeksän vuotta, ennen kuin palaavat takaisin Maahan. Ektien Neuvosto ei halunnut kotiuttaa heitä, joten he pakenivat. Heidän poissa ollessaan asiat ovat kurjistuneet Maassa. Ne, joilla on eniten avaruusolentojen geenejä on kerätty leireille tarkoituksena tappaa heidät. Ihmiset kun ovat päätelleet, että jos jollakin on avaruusolentojen geenejä, hän on vaarallinen, sillä muukalaiset saattavat palata heidän takiaan viimeistelemään aloittamansa joukkomurhat. Vaikka puhdasverisiä on vain kourallinen ja eniten geenejä omaavat ohjaavat robottia. Nurinkurista, vai mitä! Erään hahmon syyttäessä ektejä murhaajiksi, miljoonien ihmisten tappajiksi, vastaa tohtori Franklin siihen: "- Niin mekin teemme."

  

- Nyt aikaansaannostamme käytetään viemään ihmisiltä perusoikedet, lietsomaan sotaa ja satuttamaan väkeä. En ole varma haluanko olla sellaisessa enää mukana. (s. 256)

  

"Väärien" geenien kantajien lisäksi leireille on kerätty tiettyjen uskontokuntien ja etnisten ryhmien edustajia. Touhu on mennyt siis varsinaiseksi holokaustin toistoksi. Yksi hahmo pohtiikin, että ihmisillä taitaa olla lyhyt muisti, kun toisen maailmasodan kauhut ovat heiltä unohtuneet. "Ei puolta maailmaa voi muuttaa pakolaisleiriksi" Ainoaa Maahan jäänyttä robottia, nimeltään Lapetus, on käytetty pakottamaan muita maita liittymään Yhdysvaltoihin. Ulkomaan kauppa on käytännössä kokonaan lakannut ja maiden täytyy tulla toimeen omavaraisesti. Kun Themis palatessaan laskeutuu Venäjälle, on selvää, että sitä halutaan käyttää vastustamaan Yhdysvaltojen asemaa maailman valtijaana.

    

- Kuvittele, että Cokis aikoo vallata kaiken, se ostaa jokaisen merkin jonka pystyy ja Pepsi on ainoa, johon sillä ei ole varaa. No niin, ehkä sinä pidät Dr Pepperistä ja haluaisi jatkaa sen juomista mutta et voi. Dr Pepperiä ei ole enää. On vain Cokis ja Pepsi. Jotkut hyväksyvät asian, mutta joillakin menee pidempi aika tottumiseen. Georgia esimerkiksi ei pystynyt luopumaan Fantasta. (s. 39)

   

Pidin todella paljon Evasta. Hän puolustaa Esat Ektissä niitä kansalaisia, joiden esi-vanhemmat ovat syntyneet muilla planeetoilla. Heillä kun ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Kirja alleviivaa hyvin vahvasti, kuinka eriarvoisuus ja rasismi ovat tyhmiä ja syntyvät vääristä olettamuksista. Vähempikin osoittaminen olisi riittänyt. Onneksi kirjassa on tasapainottamassa paljon populaarikulttuuriviittauksia. Löytyvät niin Fascape, Star Trek, Chewbacca, Nälkäpeli kuin The Walking Deadkin, jokainen hyvin humoristisessa yhteydessä. Kaiken lisäksi kirjassa ollaan hetken aikaa Suomessa! Nightwishkin mainitaan. 

  

Ihmiset täällä ovat niin tyhmiä, etteivät tajua vihaavansa kaltaisiaan. Kenties se minua ärsyttää. Typeryys. Inhoan sitä enemmän kuin pahuutta. (s. 188)

   

Vaikka kirjassa siis oli loistavia elementtejä, itse kerronta oli hieman köyhää. Tapahtumia oli loppujen lopuksi vähän ja kaiken yllä roikkui melankolinen tunnelma. Puolet kirjasta ikävöitiin takaisin Maahan ja toinen puoli kaivattiin takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Se ei silti ole ollenkaan huono lukukokemus, olisin vain halunnut tietää enemmän ekteistä (en vain heidän politiikastaan). Yksi hahmoista ihmettelee samaa, kuinka Vincent tutkijana ei ole ollenkaan innostunut ollessaan ensimmäisiä ihmisiä vieraassa maailmassa, hän vain haluaa palata takaisin, jotta Evan ei tarvitse viettää koko elämäänsä Maan ulkopuolella. 

  

- Nyt olen taas friikki. Yokits sentään, minut laitettiin lasipurkkiin, ihan kuin olisin epämuodostunut vauva friikkisirkuksessa. (s. 158)

  

Kun tein kirjasta pari päivää sitten muistiinpanoja, vertailin sitä mielessäni kirjabloggaajien klassikkohaasteen 10. kierrokselle lukemaani Octavia E. Butlerin Aamunkoittoon (josta tulee postaus 31.1.), havaitsin kirjoissa muutamia yhtäläisyyksia ja isoja eroja. Esimerkiksi ektit kieltäytyvät parantamasta erään ihmisen syöpää, koska eivät halua sekaantua muiden kansojen asioihin ja tulevaisuuteen. Butlerin kirjan oankalit puolestaan tulevat pelastamaan ihmiskunnan rippeet ja poistavat päähenkilöltä syövän sekä vaihtokauppaperiaatteella muokkaavat ihmisten perimää. 

   

Luulen, että yritin juuri silittää rottaa. -- Punainen ja pörröinen karvapallo. Niin kuin iso hamsteri, mutta punainen. -- Sillä pikkuotuksella ei ollut häntää ja sen pikkuruisia silmiä oli vaikea nähdä. Se oli vain polun yli vilahtava punainen pallo. -- turvallisuusvalvoja -- huusi joko minulle tai sille eläimelle -- huitoi pikku ystävääni pois. En usko olleeni vaarassa, mutta vartija katsoi minua samoin kuin äiti silloin kun söin madon muiden yllytyksestä tai kun pureksin auton latialta löytämääni purkkaa. (s. 98)

   

Themis-kansiot on kokonaiusuudessaan hyvin kiinnostava, etenkin koska sen luvut ovat kansioita, joissa vuorottelevat mm. päiväkirjamerkinnät, translitteroidut haastattelut ja uutiset. Ja onpa se varsin ajankohtainen, sillä kirjassa nousee kolmannen maailmansodan uhka. Harmillisesti sarjalle kävi samoin kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogialle. Kummatkin alkavat hyvin lupaavasti, mutta molemmissa kirja kirjalta  katosi jotain, mikä teki ensimmäisestä osasta erityisen. Hieman vastaava, mutta tasaisen hyvänä pysyvä sarja puolestaan on Lars Wilderängin Tähtitrilogia, jota voin kyllä suositella lämpimästi. 

   

- Ei ole mitään ongelmaa, Bodie. Kyse on vain siitä, että neljänkymmenenviiden sekunnin kuluttua sinua pyydetään aloittamaan kolmas maailmansota. (s. 171)

  

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tuho uhkaa Maata trilogian huikeassa päätösosassa

  

Kymmenen vuotta Heräilevien jumalien tapahtumien jälkeen Rose Franklin palaa Maahan. Hänen järkytyksekseen koko planeetta on jälleen tuhon partaalla, ja konejättiläisten perinnöstä alkunsa saanut maailmanpalo uhkaa kaikkea elämää. Rose aikoo pelastaa Maan, mutta tuleeko hänestä vain nappula tuomiopäivän pelissä?

    

Suomentanut: Niina Kainulainen, 405 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi:  Only Human - Book Three of the Themis Files (2018)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Uinuvat jättiläiset
• Heräilevät jumalat
• Ei enempää kuin ihminen

Esat Ektillä on vierailtu  myös täällä: Varkauden lehti, Kansan uutiset, Kirjavaras Rere, Kirjaimia

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Nevermoor #2)

Pienet sylkipisarat lennähtelivät hänen kuihtuneesta suustaan.  

"Sinä olet... hirviö... jo nyt. Minun tehtäväni ei ole... pelastaa sinua... itseltäsi. 

Tehtäväni on osoittaa... sinulle, ettei sinua... voi pelastaa. Ketään... sinunlaistasi... ei voi..."

   

   

Arvostelukappale

    

Jessica Townsendin Nevermoor on harmillisesti jälleen sellainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden sarja, jota on markkinoinnissa verrattu Pottereihin. Harva asia nimittäin ärsyttää minua enemmän kuin "Tässäkö uusi Harry Potter?" ja "Pottereiden haastaja" -tyyppinen pöhinä, aivan kuin kirja ei voisi menestyä omilla ansioillaan. 

  

En kiistä, etteikö Morriganilla olisi paljon yhteistä Harryn kanssa: häntä kohdeltiin perheessään julmasti, pidettiin miltei näkymättömänä, paitsi jos jotain pahaa tapahtui, Morrigania syytettiin siitä. Onneksi hän pääsee maagiseen maailmaan ja kouluun opiskelemaan kykyjensä käyttöä. Lisäksi molemmat sarjat on kääntänyt Jaana Kapari-Jatta (tällä ainakin selvästi yritetään kosiskella Potter-faneja). Ja tottahan se on, että moni Potterit lukenut pitänee tästäkin. Paljon. Minä ainakin.

  

Laiturin seiniä peittivät monenmoisten kerhojen, ryhmien, bändien ja Seuran sisäisten seurojen ilmoittautumislomakkeet. -- hän arveli, että saattaisi liittyä Äärimmäisen Anonyymeihin Introvertteihin, joka lupasi ettei minkäänlaisia kokouksia tai tapaamisia järjestettäisi millloinkaan. (s. 70)

   

Silti Nevermoorin maailma Meineikkaine Seuroineen on aivan omanlaisensa verrattuna Tylypahkaan ja jästeiltä piilossa elävään taikayhteisöön. Vaikkakin Seuran suhtautuminen opiskelijoiden vaarantamiseen on samalla tasolla kuin Tylypahkassa. Townsend osaa kirjoittaa todella koukuttavasti, ja kirjaa on vaikea laskea käsistään. Nevermoor on upea kaupunki, maaginen, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Ja siihen tutustutaan tässä kirjassa entistä syvemmin. 

   

Pidin Morriganista paljon jo ensimmäisen osan Morriganin koetukset aikana, mutta tämä toinen osa Meinioseppä - Morriganin kutsumus on jopa parempi ja symppaan Morrigania mahdottoman paljon. Se, että joku on meinioseppä ei nimittäin ole helppo taakka. Vaikka hän ei osaa käyttää kykyjään ollenkaan, saati tehdä niillä pahaa, kaikki olettavat sitä automaattisesti. Pahinta on, ettei Morrigan saa kertoa taidoistaan kenellekään.

  

"Olemme siis kumpikin vaarallisia otuksia. Kaksi samassa yksikössä, olipa rohkea valinta." Sointu nauroi vähän kitkerästi. "Vaativatko he suojauksen?" 

"Vaativat", Morrigan vastasi. 

-- 

"Minullekin", Sointu sanoi. "Kolme allekirjoittajaa. Sinulla?" 

"Yhdeksän." 

Sointu vihlesi pitkään ja matalasti. (s. 57-58)

  

Morriganin lisäksi hänen ystävänsä lohikäärmeratsastaja Pihlaja pääsi Seuraan. Kaikkein kiinnostavimpia ryhmäläisiä ovat (Morriganin lisäksi siis) Lambeth ja Sointu, jotka ovat joukosta ainoat mystisten laitokselle kuuluvat, muut ovat arkisten puolella. Sointu on mesmeristi, jota kukaan ei koskaan muista. Paitsi Morrigan.

  

Morrigan on syntynyt meiniosepäksi, eikä voi sille mitään, miksi se siis on väärin? Vain Jupiter on sitä mieltä, että kaikki meiniosepät eivät voineet järjestelmällisesti olla pahoja. Hän sanoo Morriganille, että kyky on hänen lahjansa, kutsumuksensa. Ja että Morrigan saa päättää, mitä merkitsee olla meinioseppä.  

  

"Meiniosepät loivat koko Nevermoorin kaupungin aikojen kuluessa. Kieltäydyn uskomasta, että he olivat kaikki häijyjä tai hyödyttömiä. -- Kaikissa niissä meinioseppäsukupolvissa, jotka rakensivat tämän tyhjästä, on väkisinkin ollut joukossa hyviä." (s. 117)

  

Pidin paljon kirjan kuvailuista, esimerkiksi: "Hän tunsi lämmintä aurinkoista hehkua keskellä rintaansa, ikään kuin kissa olisi käpertynyt siihen kehräämään tyytyväisenä." ja "Morrigan kömpi pöyheistä huovista pyöräytettyyn toukan koteloa muistuttavaan pesään, jollaiseksi hänen sänkynsä oli siksi yöksi muuntautunut". On aina ihanaa lukea tekstiä, joka saa aivoni kehräämään samoin, kuin tuossa lainauksessa. 

      

Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa, näiden kahden ensimmäisen perusteella kyseessä on mitä mainioin nuorten fantasiasarja, jota aikustenkaan ei pidä ylenkatsoa. Kolmannen osan on tarkoitus ilmestyä englanniksi maaliskuussa ja sen nimi on Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow. 

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Astu Nevermooriin – kaupunkiin, jossa mielikuvitus ja toivo heräävät eloon.

  

Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset, ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkia kykyjä ei suinkaan käytetä hyvään...

  

Ensimmäinen Nevermoor-kirja, Morriganin koetukset kahmi maailmalla lukuisia palkintoja ja ylistystä.

  

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 397 sivua, Otava 2019
 
Alkuperäinen nimi: Wundersmith - The Calling of Morrigan Crow (2018)

   

Sarjassa ilmestynet:

• Nevermoor - Morriganin koetukset
• Meinioseppä - Morriganin kutsumus

   

Kirja on luettu myös täällä: Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kaiken ei tarvitse olla totta

Nonna Wasiljeff: Tomupoika

"Haluamme olla kaukana kun Syvyys repäisee tiensä maanpinnalle."

   

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste 

   

Nonna Wasiljeffin Tomupoika oli minulle yksi viime vuoden odotetuimmista kirjoista. Hänen esikoisensa Loukkupoika oli hieno lukukokemus, joten odottelin malttamattomana tämän toisen osan julkaisua, joka siirtyi keväältä syksylle. Kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa halusivat nimittäin hioa kirjasta mahdollisimman hyvän, mikä on aina tarinan ja sen lukijan etu, vaikka Helsingin kirjamessuilla Wasiljeff totesikin saaneensa muokkaamisesta jo tarpeekseen: "Me hinkattiin ja hinkattiin niitä vitsin kohtia."

   

Aaron on päässyt pois Loukusta ja yrittää löytää Tomun itsestään. Univormu ei silti istu päälle vaan saa hänet tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi - onhan hänelle koko ikänsä ajan opetettu, että Tomuja tulee pelätäja nyt hän onkin yksi heistä. Toiset Tomut eivät silti pidä hänestä, Loukussa syntyneestä pojasta, jolla on vieläpä outo Syvyydensilmä, joka vuotaa välillä verta. Hänellä on ikävä vanhoja ystäviään, vaikka onnistuu saamaan helposti uusia. Ongelma on kuitenkin siinä, että Aaronin läheisille sattuu ja tapahtuu aika ikäviä asioita. Isän etsiminen ei myöskään etene, sillä kukaan ei pysty muistamaan hänen nimeään. 

   

Tomupojassa tuntuu etenkin aluksi olevan vähemmän toimintaa, mutta enemmän hahmonkehitystä kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Uusina hahmoina tavataan muiden muassa Tomut Lazar ja Praerus, joista kummastakaan en pitänyt alussa ollenkaan, mutta kun opin tuntemaan heidät kirjan aikana, he paljastuivat paljon täyteläisemmiksi ja kiinnostaviksi persooniksi kuin arvasinkaan. Suosikkihahmoni on Sabina:

  

"Minä olen muutakin kuin kahvinkeittäjä. Haluan pois pölyisestä toimistosta, haluan ulos partioiden mukaan." (s. 92)

"En halua olla toimistossa asettelemassa pikkuleipiä lautaselle ja keittämässä kahvia. Voisin olla niin paljon enemmän!" (s. 231-232) 

   

Vaikka kirjan alku ja keskivaiheet ovatkin melankolisia ja kerronta hitaampaa niin huh, millainen rymistelyloppu sillä onkaan. Wasiljeff nimittäin nostaa jalan pois jarrulta ja pistää hahmonsa kulkemaan aikamoiseen myllyn lävitse. Etenkin viimeiset 50 sivua ahmin hengitystä pidätellen. 

  

Kirjailijan kieli on luovaa, esimerkiksi eräs hahmo kuvataan seisomaan paikoillaan kuin piirustus. Yhdessä suosikkikodassani kuvataan kirjoituskoneen naputtelua metallisten jalkojen kantapäiden iskuina paperiin. Välillä hän tosin tuntuu jäävän kiinni tiettyihin sanoihin ja kuvailuihin. Esimerkiksi yhden kohtauksen aikana useampi hahmo käyttää sanaa karsea eri yhteyksissä. Lisäksi Aaron on kehittänyt itselleen hikiset kämmenet -syndrooman, sillä laskin ainakin kahdeksan kertaa, kun hän hankaa hikisiä kämmeniään lahkeisiinsa. Pahimmillaan kahdesti samalla sivulla. 

    

Hyllyrivejä täynnä sameita purnukoita. Purnukoissa oli jotakin. Erotin raajoja ja epämuodostuneita kasvoja, mutta en ymmärtänyt mitä ne olivat. (s. 272)

  

Aivan kuten Loukkupojankin kanssa, Tomupoikaa lukiessani koin maailman oli hyvin animemaisena. Mutta aina kun Aaron kulki varhoissa, näin nuo osiot mielessäni kuin vauhdikkaan lyijykynäpiirromaisena eli viivat eivät pysyneet paikallaan vaan liikkuivat kuin elävinä ja muuttuivat koko ajan. 

   

Olen käsittänyt, että Wasiljeff on kirjoittamassa jo seuraavaa kirjaa, joka sijoittuu samaan maailmaan, mutta esittelee uuden näkökulmahenkilön - tai näin hän ainakin Helsingin kirjamessuilla kertoi. Odotan mielenkiinnolla, millainen tuo teos on. Sain kirjan mukana ihanan yllätyksen, kirjailijan Lazarista piirtämästä kuvasta tehdyn kirjanmerkin! 

    

   
Arvosana:

  

Takakannesta:

Loukku ei päästä otteestaan. Jatkoa upealle fantasiatrillerille Loukkupoika.

Aaron on paennut Loukusta keskelle Tomuja. Hänen syvyyden silmänsä herättää pelkoa ja vetää puoleensa outoa väkeä. Kaikkialla häntä seuraa varjona salaperäinen nocturna Lazar, joka vahtii hänen jokaista liikettään.

Aaron yrittää selvitä Tomujen kovassa koulussa, mutta kun hänen uusi ystävänsä joutuu Tomujen kynsiin, hänen on vielä kerran palattava Loukkuun.

  

334 sivua, Otava 2019

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Loukkupoika
• Tomupoika

Nora Roberts: Toinen koitos (Valitun aikakirjat #2)

"Hän näki välähdyksiä tulevasta ja tiesi, että maailma liekehtisi ja vuotaisi verta. "

 

     

Arvostelukappale

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

   

Nora Robertsin Valitun aikakirjat -sarjan aloittanut Ensimmäinen vuosi oli sekoitus maailmanloppua ja fantasiaa. Sarjan toinen osa, Toinen koitos menee paljon vahvemmin fantasian suuntaan, sillä edeltävän kirjan tapahtumista on aikaa jo 13 vuotta. On jälleenrakennettu yhteisöjä ja Surman kauhut ovat monille jo kaukaista menneisyyttä tai tapahtunut ennen heidän syntymäänsä. On kuitenkin tullut aika ennustusten Valitun aloittaa koulutuksensa, jonka jälkeen on koottava armeija pimeyden voimien kukistamiseksi. 

    

"Aika kuluu nopeasti ja hän pärjää varmasti mainiosti. Sehän on niin kuin velhojen sisäoppilaitos ja hän tietää jo paljon enemmän kuin Harry Potter." (s. 48-49)

  

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, sillä fantasiaelementit tuntuivat istuvan maailmaan paremmin. Valittu on ensimmäisessä kirjassa keskeisen hahmon tytär. Kerronnassa keskitytään pitkälti hänen kaksi vuotta kestävään koulutukseensa ja kasvuun tuona aikana. Fallon Swift -nimisen tytön täytyy suorittaa koulutuksensa aikana erilaisia tehtäviä, joiden aikana hänen tulee voittaa muinaisten olentojen luottamus. Hän tosin tuntuvat onnistuvan hieman liian helpon oloisesti.

    

Usein hän suri sitä, mikä hänestä oli määrä tulla. Jokin häntä ja hänen vanhempiaan suurempi voima määräsi hänen kohtalostaan. Hän suri sitä, että joutuisi jättämään perheensä ja kotinsa. (s. 28)

  

Hahmot edellisessä osassa olivat enimmäkseen pari-kolmekymppisiä, kun taas tämä jatko-osa keskittyy heidän teini-ikäisiin lapsiinsa. Niinpä sarja sopii myös YA-kirjallisuuden luikijoille. Fallon on melko kliseinen hahmo, mutta se ei haittaa, sillä tällaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa antaa enemmän anteeksi pieniä ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita. Pituudestaan huolimatta kirja on nopealukuinen ja juoni rullaa helposti eteenpäin. Voin siis suositella esimerkiksi kesälomalukemistoon tätä sarjaa, joka tavoittaa samaa tunnelmaa kuin pari vuotta ennen blogin perustamista Robertsilta lukemani Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso). 

  

"Kun me pari vuotta kaupungin asuttamisen jälkeen äänestimme pakollisen kierrätyksen ja kompostoinnin puolesta, jotkut reagoivat kuin olisimme kannattaneet orjuutta. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja nyt kaikki kierrättävät." (s. 405)

  

Fallonin tähtihetkiä ovat, kun hän tapaa samhainina kuolleen isänsä (kohtaus, jonka aikana myönnän itkeneeni) ja se, kun hänen yli tuhatvuotisesta unestaan herännyt opettajansa kysyy Fallonin vuodoista. Fallon huudahtaa tuohtuneena, kuinka hänen äitinsä oli oikeassa siitä, että jos nainen on vähänkään poissa tolaltaan, miehet olettavat sen johtuvan kuukautisista. 

"Miesten olisi hyvä olla hiljaa siihen asti kunnes alkavat itse joka kuukausi vuotaa ja kärsiä kivuista. " (s. 116)

Isoin miinus sarjassa ovat olleet loitsut, joiden sisältö tuntuu kuin emo-teinin riimittelyiltä. Lisäksi kohottelin pariinkin kertaan kulmakarvoja hyvin voimallisesti. Esimerkiksi tämä oli täysin tarpeeton kohta ja aiheutti vain ällötystä: "paita oli myös äidin vanha, ja sen alla kohosivat tytölle kasvaneet rinnannupukat niin kuin Lana niitä kutsui. Simon ei halunnut ajatella asiaa." Toinen kohta kuvaa suudelmaa, jollaista en itse kyllä mielelläni kokisi: "vaikersi mielihyvästä, kun Duncanin kieli lipoi hänen omaansa".

  

"Kolmen kehässä tieto virtaa, luottamus kun rakentaa siltaa. Olemme sinun lapsiasi", hän sanoi, kun heidän verensä sekoittuivat ja alkoivat hehkua kuumana. "Olemme niin kuin on kirjoitettu. Yksi, kaksi, kolme, kolme, kaksi, yksi. Jaetulla tiedolla täytetyksi. Lahjani virtaa sisaruksiin. Sillä näin tahdon, tapahtukoon niin." (s. 409)

  

Kuten sarjan päätösosan nimi Viimeinen taistelu lupailee, on suurin osa rähinästä säästelty kolmanteen kirjaan. Odotan mielenkiinnolla millaisen lopetuksen Roberts sarjalleen antaa. Toivottavasti taistelua kuitenkin on oikeasti tulossa, eikä tämä sorru samaan kuin Stephenie Meyerin Aamunkoitto, jossa koko kirjan ajan kasvanut jännite lysähtää kasaan kuin liian aikaisin uunista otettu kohokas. En siis pidä väkivallasta, mutta esimerkiksi eeppiseen fantasiaan kuuluu hurmeinen kamppailu. 

  

Valon Kummat ja Mustat Kummat, hyvät ja pahat ihmiset, kaikki taistelivat verisellä, ruumiiden täyttämällä tantereella. (s. 43)

     

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Fallon Swift viettää pian kolmetoistavuotissyntymäpäiviään rauhaisalla maatilalla. Seesteisyys on kuitenkin vain silmänlumetta. Hänellä ei ole kokemusta siitä, millainen maailma oli ennen Surmaa, kulkutautia, joka vei miljardeja ihmisiä. Surman jälkeisessä ajassa matkustaminen on vaarallista, sillä fanaattiset Puhtauden Soturit etsivät seuraavaa uhriaan. Fallonilla on lahja, ja juuri hänenkaltaisiaan Soturit vainoavat.

   

Fallonin todellista luontoa ei voi loputtomiin pitää salassa. Hän on Valittu. Kouluttautumalla ja harjoittelemalla hänestä on tulossa se, joksi hänen kuuluu tulla. Ja kun aika on kypsä, hän tarttuu miekkaan ehjän maailman puolesta ja taistelee

      

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 444 sivua, Gummerus 2019

  

Alkuperäinen nimi: Of Blood and Bone (2018)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Ensimmäinen vuosi
• Toinen koitos 
• Viimeinen taistelu (tulossa helmikuussa 2020)

Chris Rylander: Gregin kirous (Eeppisten epäonnistumisten sarja #2)

"Nykymaailma hoippuu toinen jalka haudassa. Sillä on enää vähän aikaa."

    

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Popsugar Reading Challenge: A book you meant to read in 2019 

   

Chris Rylanderin Eeppisten epäonnistumisten sarjan toinen osa Gregin kirous on ensimmäinen uuden vuosikymmenen puolella lukemani kirja. Hauskasti aloitin myös vuoden 2019 samalla sarjalla, kuin luin sen ensimmäisen osan Gregin legenda. Teokset luvut on otsikoitu todella humoristisesti ja ne houkuttavat lukemaan lisää, jotta selviäisi, mitä kummaa siinä luvussa tapahtuu, sen verran erikoisia kuvaukset ovat. (Olen muuten ollut vähällä kirjoittaa useaan otteeseen sarjan nimeksi Surkeiden epäonnistumisten sarja, sillä luin ollessani yläasteella ja lukiossa Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarjaa ja nämä kaksi menevät jostain syystä helpsoti sekaisin.) 

    

Pöksyistäni tuprahti höyrypurkaus, joka ryöpsähti ylleni kuin pikkuinen sienipilvi. (s. 26)

   

    

Greg on teinipoika, joka saa tietää olevansa kääpiö. Ensimmäisen kirjan tapahtumien myötä hänen isänsä on alkanut käyttäytymään erikoisesti ja poika yrittää löytää jonkun, joka osaisi auttaa tätä. Samaan aikaan tuhansia vuosia sitten piilotettu taikuus on palaamassa ja sitä enteilevät sadat  yliluonnolliset havainnot ympäri maailmaa. Greg kääpiöystävineen on koulutettu hirviöiden hillintätehtäviin. Ja tämä olisi suoritettava niin, etteivät ihmiset saisi tietää (vielä) maagisesta maailmasta.

   

Ihan tavallinen kääpiöjengi hengailemassa keskiöisellä, kummittelevalla hautausmaalla. (s. 182)

   

Sähkökatkot, myyttiset olennot ja haamuhavainnot saavat ihmiset keksimään moninaisia teorioita. Johtuvatko ilmiöt auringonpurkauksista? Vai ovatko avaruusolennot kaiken takana? Mitä jos syynä onkin ilmastonmuutos? Onko Harmageddon tulossa? Entä jos kaikki onkin vain osa hallituksen salaliittoa? 

   

Puhu hänen kanssaan kuin haravoisit. Haravoisit lehtiä syksyllä. Ja siellä on myös orava, joka katselee teitä kumpaakin. (s. 43)

   

Parannuskeinoa höpsähtäneelle isälleen etsiessään Greg päätyy Alctraziin ja olemaan tahtomattaan olemaan erossa niin ystävistään kuin maagisesta, puhuvasta kirveestään (joka on välillä hieman rasittava). Greg päättää unohtaa kääpiöiden pessimismin, sukunsa ennustetun kohtalon ja olla oma itsensä. Hän onkin kääpiöiden joukossa niitä harvoja, jotka ovat valmiita päivittämään käsityksiään esimerkiksi kivipeikoista ja haltioista. Hän on jopa kannustanut muita lopettamaan haukkuvien ilmaisujen käyttämisen haltioista puhuttaessa. 

   

Kääpiöt eivät osaa päästää irti menneestä, ja se sumentaa heidän arvostelukykyään -- jokainen olento maan päällä on taipuvainen siihen – tuomitsemaan hätäisesti, antamaan stereotyyppien ja vaistojen vaikuttaa ajatteluunsa. (s. 152)

   

Uutena (ainakin periaatteessa) mukaan tulevat kivipeikko ja haltianeito (sekä pari muuta kansansa jäsentä) ovat parhaita hahmoja teoksessa. Saamme tietää lisää käääpiöiden ja haltioiden uskonnoista ja Gregin kääpiöystävistä Arista (kuinka hänen isänsä pakotti tämän syömään lihaa, vaikka hän on kääpiöille erittäin harvinaisesti vegaani) ja Glemistä (joka yllättäen nauttii lukemisesta, etenkin ikivanhoista keijuromansseista).

   

Hänen tarinansa, joissa vilisi moottoriteitä täynnä paikalleen jääneitä, puhkiruostuneita autoja ja vaeltavia ihmisjoukkoja soihtuineen ja lapioineen taistelemassa valtavia skorpioneja vastaan -- olivat minusta synkkiä ja kauhistuttavia. (s. 61)

   

Taikuuden paluu tarkoittaa nykyisen maailman liki täydellistä muuttumista, koska sen jälkeen kaikki moottoroitu tai sähköinen lakkaa toimimasta. Niinpä tulevaisuus vaikuttaa hyvinkin apokalyptiseltä. Käykö näin todella, se selviää vasta kolmannessa kirjassa. Gregin parhaan ystävän kanta asiaan on, että taikuuden uusi tuleminen täytyy estää, mutta Gregin isän mielestä paras tapa saavuttaa maailman rauha on antaa taikuuden tulla.   

  

Lähestyimme keskustaa ja ohitimme kujalla kyyhöttävän kodittoman. Mies kuuli varmastikin hyvän matkaa keskusteluistamme, sillä hän tuijotti meitä kuin henkiin heränneitä leivänpaahtimia. (s. 15)

   

Huumori ei ollut aivan samalla tasolla kuin ensimmäisessä osassa, mutta kyllä Rylander osaa silti käyttää sanansäiläänsä. Isoimman miinuksen annan harmillisista veganismiin liittyvistä naljailuista ja "kääpiöt eivät itke"-asenteesta, joita en enää mielelläni näin kaksituhattaluvun toisella vuosikymmenellä näkisi nuortenkirjassa. 

   

Tapahtumat olivat häämöttävästä maailmanlopusta huolimatta vähän laimeampia kuin maailman esitelleessä edeltäjässään, mutta mielenkiinto pysyi kyllä yllä koko ajan. Samastuin vahvasti Gregiin, kun tästä paljastuu, etteivät supersankarileffat kiinnosta häntä. Parasta antia kirjassa on jälkimmäinen kolmannes, kun Greg on erillä ystävistään Alcatrazilla ja pohtii asioita. 

    

Luulisi, että poika jolla on iso pala kosteaa peurannahkaa sidottuna vyötäisilleen kuin kiltti keräisi varsin paljon tuijotuksia ja oudoksuvia katseita. 

No, chicagolaisessa lähijunassa yökahdelta ei. Jos jotain, niin Chicagon metropolialueen julkisessa liikenteessä siihen aikaan matkustavat pikemminkin välttelivät katsomasta toisiinsa riippumatta siitä kuinka oudosti joku käyttäytyi. Oikeastaan mitä oudommalta vaikutti, sitä varmemmin kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. (s. 32)

   

Arvosana:

           

Takakannesta:

Greg Belmont tietää, että asiat eivät koskaan palaa ennalleen. Salaa hän kaipaa aikoja, jolloin hän luuli olevansa vain tavallinen 13-vuotias - ennen kuin hän sai tietää, että onkin oikeasti kääpiö, ja vieläpä kyvykäs sellainen.

Kaikista villeistä muutoksista viis, Gregin surkea onni ei suinkaan ole kääntynyt. Taikuus on alkanut houkutella esiin myyttisiä hirviöitä valmiina aiheuttamaan hirvittävää sekasortoa. Lisäksi leviää huhuja, että haltiat suunnittelevat hyökkäystä - johdossaan kukas muu kuin Gregin entinen paras kaveri.

Greg ja hänen kääpiöystävänsä tempautuvat mukaan hengenvaarallisiin tilanteisiin, joihin heidän koulutuksensa ei todellakaan ole heitä valmistanut. Pystyvätkö Greg ja hänen verenhimoinen puhuva kirveensä suojelemaan muita - vai puuttuuko peliin taas eeppinen epäonnistuminen?

Gregin kirous on Eeppisten epäonnistumisten sarjan toinen osa, Gregin legendan hulvaton jatko-osa.

Chris Rylander on amerikkalainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka pitää hillosta ja sarvettomista yksisarvisista ja asuu Chicagossa.

   

Suomentanut: Kaisa Ranta, 333 sivua, Jalava 2019

  

Alkuperäinen nimi: The Curse of Greg: Book Two of an Epic Series of Failures (2019)

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Gregin legenda 
• Gregin kirous

    

Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset ja Meinioseppä - Morriganin kutsumus, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja