Kotimainen lastenkirjakolmikko

"- Mikä rähjäreetta siinä istuu maisemaa pilaamassa? täti ärähti.

- Puisto on kaupunkilaisten olohuone ja jokaisen pitää saada nauttia kauniista

 luonnosta rauhassa ilman kerjäläisiä ja puliukkoja ja ties mitä pulujen syöttäjiä!

  

Rouvan paasaus tuntui epäreilulta. Jos kerran jokaisen piti saada nauttia 

kauniista luonnosta, niin miksei jokainen tarkoittanut jokaista?"

    

  

Arvostelukappale

  

Sari Peltoniemen Vaihdokkaat on lempeä lastenkirja erilaisuudesta, joka sopii hyvin esimerkiksi Vuokko Hurmeen Tiukun salaisuuden kaveriksi. Vaihdokkaat on viiden muun teoksen kanssa LukuVarkaus-palkintoehdokkaana, voittaja julkistetaan 15.6. Peltoniemi kertoo kirjan aloittavassa kirjeessään: "Maahiaisista en ollut kuullutkaan ennen kuin rupesin kirjoittamaan tätä kirjaa. (Maahiset olivat tuttuja kyllä, mutta ne ovat eri asia.)"

  

Monilla maahiaisnaisilla on voimakas parrankasvu, minkä vuoksi heitä on joskus vaikea erottaa maahiaismiehistä. -- maahiaisnaiset saavat elämänsä aikana kahdeksan lasta. Ei enempää eikä vähempää. Näin oli aina ollut ja aina oleva. Maahiaiset eivät ole koskaan miettineet, mistä tämä johtuu. (s. 22 ja 120)

  

Maahiaisäiti käy sairaalalla vaihtamassa kahdeksannen lapsensa ja ainoan tyttärensä ihmiseen. Hän haluaa, että vaihdossa oma tytär oppisi ihmisten taitoja ja voisi jonakin päivänä hallita maahiaisten kansaa, kuten ennustuksessa on luvattu. Ennustuksen sisältö tuntuu tosin vaihtuvan sen mukaan, kuinka paljon siitä on unohdettu.

  

Maahiainen on kaikkein yleisin sukunimi maahiaisten maailmassa. Maahiainen voi siis tarkoittaa sekä sukunimeä että koko lajin nimeä ja jopa kumpaakin samaan aikaan. Näin ollen on tarpeetonta epäillä kirjoittajaa huolimattomaksi, jos vaikuttaa siltä että isoa ja pientä alkukirjainta on käytetty sattumanvaraisesti. (s. 8)

  

Ihmisperheessä ollaan kauhuissaan, kun uusi vauva käyttäytyykin aivan eri tavalla kuin kaksi aikaisempaa. Tosin kyseessä on perheen ensimmäinen tyttö, niin se selittää varmasti kaikki outoudet. Virkkuset oppivat vuosien mittaan elämään vahvatahtoisen tytön kanssa, vaikka joutuvatkin luopumaan paljosta, kuten tapeteista, hajoavista astioista ja tauluista.

  

Äiti ymmärsi, että Veronikan vuoksi kaikki oli muuttunut. Virkkusten perheestä oli tullut outo. Se oli kauheaa. Vai oliko? Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea outous voisi tarkoittaa. Ehkä siinä voisi olla jotain hyvääkin, vaikkei äiti keksinyt mitä. (s. 31)

  

Esikoulussa ihmisperheessä kasvanut Veronika ja maahiaisten luona asunut Pikkukakkonen kohtaavat ja huomaavat olevansa erilaisia kuin muut. Pikkukakkonen on innokas lukija ja kirjassa vilahteleekin tuttuja teosnimiä. Pikkuvanha Pikkis ratkaisee lopulta molempien tyttöjen perheitä koskettavan salaisuuden. Kirja loppui sen verran avoimesti, että mahdollisuus toiselle osalle tai sarjalle on olemassa.

  

Hän oli lukenut sadun nimeltä Tynnyrissä kasvanut tyttö. Siinä tyttöä pidetään tynnyrissä koko lapsuutensa ajan, Pikkukakkosestakin tuntui siltä kuin hänen tynnyristään olisi avattu kansi ja sanottu: - No niin, penska, nyt saat nähdä jotakin uutta. (s. 95)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Maahiaisista ei ole aiemmin tiedetty juuri mitään. Se asia korjataan nyt.

  

Tiesitkö, että viemärikäytävissä asuu maahiaisia? Maahiaisäiti saa päähänsä vaihtaa vauvansa ihmislapseen, eikä kukaan huomaa mitään. Maahiaislapsi pistää ihmisperheen elämän sekaisin. Hän repii verhot ja tinttaa uteliaita tätejä helistimellä. Ihmislapsi taas hämmentää maahiaisperhettä. Hän on mahdottoman kiltti ja hellä eikä säästele jaxuhaleja.

  

Lopulta tytöt kohtaavat, kun esikoulu alkaa. Heidän on aika selvittää, keitä he oikein ovat, mutta vastauksia on vaikea löytää.

  

Vaihdokkaat on villi lastenromaani, joka siirtää vanhat vaihdokassadut nykyaikaan. Mukana menossa ovat salaperäiset maahiaiset, Virkkusten perhe sekä suloinen Marjukka-rotta.

  

Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.

  

Eeva Tötterström on nuoren polven kuvittajalupaus, jonka lennokkaat piirrokset kiehtovat mieltä.

    

177 sivua, RanRan 2021

  

Kuvittanut: Eeva Tötterström

   
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

  

*****

  

"Hanget kävelytien molemmin puolin nousivat korkeina, ja eriväriset jäälyhdyt valaisivat tietä. Maisema oli kuin sadusta. Taivaalla vilkutti Linnunradan tähtivyö."

  

  

Arvostelukappale

  

Olen lukenut aikaisemmin Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjasta viisi ensimmäistä osaa, mikä tarkoitti, että tässä luettavakseni tarjotussa 12. osassa Revontulten salaisuus viitattiin jonkin verran aiempiin tapahtumiin, jotka eivät olleet tuttuja. Esimerkiksi Raparperi oli tässä jo kuudennella luokalla ja mahdollisesta ihastuksestakin vihjailtiin. Nämä voi silti varsin hyvin lukea itsenäisestikin ja tulen jatkamaan sarjan parissa taas ensi vuonna Naistenviikolla sekä Pride- ja Halloween-lukuhaasteissa. 

  

Raparperista ei tuntunut erityisen mukavalta tulla kutsutuksi lapseksi, kun yläkoulu odotti seuraavana syksynä. (s. 8-9)

  

Tarina ei ollut aivan vahvimmasta päästä, mysteeri ratkesi aivan liian helposti, eikä siinä ollut samanlaista jännitettä kuin aikaisemmin lukemissani osissa, mutta Lapin luonnon ja revontulten kuvaus oli ihastuttavaa. En olekaan tullut aiemmin ajatelleeksi, että ihmisten tuottama valosaaste ei ole ainoastaan haaste tähtien katselemiselle ja avaruuden valokuvaamiselle, vaan tuottaa haittaa myös luonnon eläimille. 

  

Lisäksi kirjassa mainitaan, kuinka uudenvuoden tinoja ei voi enää valaa niiden sisältämän myrkyllisen lyijyn takia. Niinpä kirjan hahmot valavatkin vahaa. Rakettien ampuminenkin kyseenalaistetaan kovan äänen ja ilmakehään joutuvien kemikaalien taki. Olen samaa mieltä, siviilien oikeus ampua raketteja tulisi poistaa ja jättä ne hommat ammattimaisiin näytöksiin. Ääniyliherkkänä en pidä yhtään rakettirytinästä, eli pystyn samaistumaan monien lemmikkien kokemaan ahdistukseen ja se tuntuu myös kamalalta rahanhukalta. Aivan konkreettisesti poltetaan rahaa taivaan tuuliin.

  

Tuntui silti melkein ankealta ajatella, ettei mitään vanhoja perinteitä voinut enää noudattaa. Luonto oli kuitenkin otettava huomioon, se oli selvää. Ehkä he keksivät uusia uuden vuoden tapoja ja taikoja. (s. 65)

  

Oli hauskaa, että yksi sivuhenkilö kirjassa oli antropologi. Arkeologeja näkee kirjoissa aika usein verrrattuna antropologeihin. Aina kivaa, että sekin linja saa näkyvyyttä. Suosittelen tätä sarjan faneille, eli aiemmat osat on luettu. Ensikosketukseski sarjaan tämä ei ehka sovellu. Valitettavasti yksi dialogi ei ollut lainkaan onnistunut, se löytyy alta. Voitaisiinko sopia, ettei tällaista päästettäisi lastenkirjoihin. 

"Ihanaa nähdä aikuisia ihmisiä!" hän huudahti. 

Sitten hän katsoi toisen kerran ja tuli ilmeisesti toiseen tulokseen. 

"Tai ainakin täysipäisiä!" hän sanoi ja nauroi päälle. 

Raparperi ei tiennyt, miten nainen päätteli heidät täysipäisiksi pelkän ulkonäön perusteella. (s. 55)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Alakoululaisten suosikkisarjassa suunnataan revontulten alle.

  

Geoetsivät viettävät joululomaa Lapissa seikkaillen ja geokätköillen. He osallistuvat mökkikylän perinteiseen lumiveistoskisaan, jonka kanssakilpailijat osoittautuvat lähes ammattilaisiksi. Juuri kun voittaja on tarkoitus julkistaa, kauhea tihutyö paljastuu. Etsivien hoksottimet ovat taas tiukilla, kun kasvonsa salaperäisesti peittänyttä syyllistä selvitetään marjamehun ja revontulihälytysten avulla. Uusi vuosi lupaa etsiville aina vain lisää seikkailuja.

      

148 sivua, Karisto 2021

  

Kuvittanut: Jari Paananen
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
• Geoetsivät ja vaeltava aave
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus
• Geoetsivät autiolla saarella
• Geoetsivät ja vesiseikkailu
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu
• Geoetsivät ja yksikätinen madonna
• Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka
• Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus
• Geoetsivät ja koulun kummitus
• Geoetsivät ja jäätävä mysteeri
• Geoetsivät ja revontulten salaisuus

  

Luettu myös täällä: Luetut.net

  

*****

    

"Kaikki alkoi aivan yllättäen, niin kuin merkilliset tapahtumat yleensä alkavat."

  

  
Arvostelukappale
  
Maami Snellman oli minulle aiemmin tuttu nimi teoksesta Muistan sinua rakkaudella, jonka muita tekijöitä ovat Sanna Pelliccioni ja Kiti Szalai. Snellmanilta on julkaistu aikaisemmin muutama muukin niin yksin kuin yhdessä muiden kanssa kirjoitettu teos tai kokoelma. Merena ja lumottu peili on aikamatkailuseikkailu menneisyyden Suomeen, jossa puhutaan ja pukeudutaan eri tavoin kuin tällä hetkellä. Myös tämä on ehdokkaana LukuVarkaus-palkintoon.
  

Joidenkin luokkalaisten mielestä hän oli ihme hiihtäjä ja outo nyhvelö. Ihan vain siksi, että häntä kiinnostivat aivan erilaiset asiat kuin muita. Hän ei tanssinut balettia, ei pelannut jalkapalloa, ei soittanut pianoa, ei viulua, ei juurikaan viettänyt aikaa television ääressä, eikä tuijottanut puhelintaan silmät kiiluen. Eikä todellakaan lähetellyt mitään ihastumisviestejä kenellekään! Niin kuin melkein jokainen heidän luokassaan teki.

--

Merena rakasti lukemista ja kirjoittamista. Hän saalisti seikkailuja ja kolusi niitä joka nurkasta. Ei häntä varsinaisesti kiusattu, mutta naljailtiin välillä. (s. 3-4)  

  
95-vuotias isomummi on 12-vuotiaan Merenan paras ystävä. Kun Fina-mummi kuolee, saa Merena vuorostaan suvussa kulkeneen peilin. Tuon maagisen kapineen avulla Merena joutuu yllättäen vuoteen 1941, isomummi-Finan lapsuuteen. Merenan tilalle nykyhetkeen astuu 12-vuotias Fina. Merena saa kokea niin kovasti etsimänsä seikkailun. Hänellä on menneisyydessä tehtävä hoidettavanaan, mutta kuinka hän pääsee kotiin?
  

Lopulta tummapuinen peili imaisi hänet kokonaan. Merena tunsi, kuinka hän alkoi pudota. Se oli hidasta, melkein kuin keinumista pihakeinussa, mutta hän vajosi koko ajan alemmas ja alemmas. Kaikki ympärillä oli mustaa. Korvissa suhisi, päässä huojui. Viimein Merena kumahti maahan. Pudotus oli yllättävän pehmeä, vain häntäluussa tuntui pientä kolotusta. (s. 22)

  
Tämä oli oikein sopivan jännittävä seikkailukirja alakoululaisille. Suosittelen tätä erityisesti niille lukijoille, jotka ovat pitäneet Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista ja Eva Frantzin Ruukin salaisuudesta. Molemmissa on salaperäisiä isovanhempia, suvussa kulkeva nimi (tässä Adolfina) ja kartanon kummitus. Eihän tämä kaikkein originaalein tarina ole, mutta oikein kiva ja jouhevasti etenevä sellainen. Yhdessä kohtaa tosin eräs menneisyyden hahmoista puhuttelee Merenaa hänen omalla nimellään, vaikka tämä näyttääkin muille aivan Finalta.
    

Oli tartuttava härkää sarvista tai tässä tapauksessa tietenkin lehmää utareista. (s. 33)

  
Pidän suuresti Snellmanin tavasta kuvailla ihmisiä. Opettaja muistutti "hämmästynyttä helmipöllöä", Finan rypyt olivat kuin "mutkittelevia metsäpolkuja", erään hoivakodin miehen hiukset muistuttivat "voikukan hahtuvia kesäisellä niityllä", kun taas erään toisen miehen viikset "kaartuivat kuin jäkälät lammen kupeessa". Välillä on kuitenkin valittu hieman kyseenalaisia sanoja kuten pähkähullu ja mielipuoli. Merena käyttää myös voimakkaita ilmaisuja kuten "mitä hilleriä", "persikka", "halvattu" ja "kirottu, paska peili". Nämä on hyvä tietää, jos kirjaa on suosittelemassa nuorille. Seuraava lainaus puolestaan on yksinkertaisen nerokas (etenkin näinä aikoina):

   

Sota kuulosti kamalalta. Toki hän oli kuullut, että maailmassa oli sodittu ja joissakin kaukaisissa paikoissa taisteltiin edelleen. Mikä oli typerää ja hölmöä! Sellaista valitettavasti tapahtui, kun aikuiset kolauttivat pönttöpäänsä yhteen. Tyhmyys alkoi silloin kuplia kuin vappusima ämpärissä. (s. 41)

    
Oli hyvin kiehtovaa, että "Merenaa eivät pojat kiinnostaneet! Ei sitten alkuunkaan. -- Merenaa puistatti, että Eino oli ihastunut häneen! Tai ei siis tietenkään häneen, vaan Finaan." En kuitenkaan väitä tämän perusteella, että hän olisi aseksuaali tai että hän pitäisi työistä. Nuoret ihastuvat kaikki omaa tahtiaan tai sitten eivät ja kaikki vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä, eikä kaikissa kirjoissa tarvita tykkäysjuttuja. 

  

Merena oli paikoin hieman ärsyttävä hahmo, mutta samastuin hänen harrastuksiinsa ja "en ole niin kuin muut tytöt" asenteeseensa. "Hän ei todellakaan haluaisi lahjaksi kartanoa, varsinkaan mieheltä. Hän rakentaisi mieluummin sellaisen itse." Isomummikin oli aikoinaan ollut oman tiensä kulkija. Hän juoksenteli metsissä kuin poika välittämättä Lotta-kerholaisten mielipiteistä. 

     

Arvosana:

  
Takakannesta:
”On aika,
peilin taika.
Hetki pimeyden,
on voima lumouksen.”
  
Merena käy peruskoulun viidettä luokkaa. Hän viihtyy itsekseen, koska muut oppilaat ovat niin erilaisia ja Merenasta tuntuu, ettei hän kuulu joukkoon. Hänellä on kuitenkin ihastuttava isomummi Fina, jonka kanssa hän lukee kirjoja ja kertoo tarinoita. Kun Merenan kesäloma alkaa, Fina kuolee. Ennen kuolemaansa Fina mainitsee Merenalle kreivitär Mulleswärdistä ja Hovilan kylästä, mutta hän ei ehdi sanoa aivan kaikkea. Kun äiti sitten tuo Merenalle Finan piirongin laatikosta ovaalinmuotoisen peilin, alkaa tapahtua kaikenlaista kummallista − eikä aikaakaan, kun Merena löytää itsensä keskeltä seikkailua. Pian hän oivaltaa matkanneensa vuoteen 1941 ja tutkivansa kreivitär Fredrika Mulleswärdin kartanoa, jossa tuntuu olevan jotakin salaperäistä. Kuka kreivitär Mulleswärd oikein on? Ja mitä varten kartano on hylätty? Entä miten Merena pääsee takaisin kotiin?
  
Helsinkiläinen kirjailija Maami Snellman on varhaiskasvatuksen opettaja ja steinerkoulun opettaja, joka työskentelee sanataideopettajana. Hän on kirjoittanut lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja sekä yksin että yhdessä mm. Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin kanssa.
  
140 sivua, Kvaliti 2021
  
Luettu myös täällä: Kirjahyllyn päiväkirja
  
Samankaltaista luettavaa: Sanna Isto: Sirpale, Tuutikki Tolonen: Agnes-sarja, Lewis Carroll: Alice peilintakamaassa

Lukupiirissä | Alastair Reynolds: Ikirouta

"Ylitimme aavemaisia kaupunkeja ja kyliä, joiden tyhjistä rakennuksista ei loistanut valoja. Maasto alkoi muuttua jäätyneemmäksi jokaisen lentämämme kilometrin myötä."

      

  

Lukuhaasteissa: Helmet 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

    

Vetämäni lukupiirin tammikuun kirjana oli Alastair Reynoldin pienoisromaani Ikirouta. Vuosi on käynnistynyt hyvin post-apokalyptisissä merkeissä, sillä tässäkin on maailmanloppu tekeillä hyönteisten kuoltua. Vuonna 2080 ihmiskunta on sukupuuton partaalla, eletään Tuhon jälkeistä aikaa. Päähenkilö on 70-vuotias opettaja, joka säälii viimeistä sukupolvea, lapsia jotka kärsivät pahan ruokapulan takia.

  

"Kaikki ovat sitä mieltä, ettei sillä ole enää merkitystä", minä sanoin. "Koulutuksella. Sillä, että niille tytöille ja pojille annettaisiin mahdollisuus. -- Mitä sitten, jos heillä ei ole muuta odotettavissa kuin hidas nääntyminen nälkään tai visiitti kiertäville eutanasiaklinikoille?" (s. 11)

  

On kehitelty suurin piirtein jesarilla ja paperiklemmareilla kasassa pysyvää teknologiaa, jolla voidaan lähettää muutamien valikoitujen yksilöiden tietoisuus ajassa taaksepäin. Projektin nimi on Ikirouta. Matkaajia eli "aikaan vajoavia" kutsutaan piloteiksi, sillä he ottavat kohdehenkilönsä kehon hallintaan ja suorittavat heille annettua tehtävää: hankkia siemenet, pelastaa tulevaisuus. Tästä tuli paljolti mieleen tv-sarja Travelers, jossa tulevaisuudesta lähetetään tajuntoja menneisyyden ihmisten ruumiisiin heidän kuolemahetkellään.

  

On puhetta horisontaalisesta geenien siirrosta, sattumanvaraisesta mutaatiosta, ehkä jostain tahallisesta, valloilleen karanneesta biologisesta aseesta, joka hyppii hyönteislajista toiseen. Sammuttaa niitä kuin tietokonevirus. -- Maatumisprosessit alkavat pettää -- Pölymyrskyjä, aavikoitumista, kansanvaelluksia. Yhteiskunnallisen järjestyksen asteittainen luhistuminen. -- aloimme kutsua sitä Tuhoksi: ekologiseksi ja biologiseksi katastrofiksi. (s. 98-99)

    

Reynolds esittelee hyvin minimalistisesti tulevaisuuden maailman sekä muutamat keskeiset hahmot. Ajassa liikutaan niin takaumien kuin menneen ja nykyhetken välillä tapahtuvien matkojenkin muodossa. Lukija saakin olla tarkkana, ettei aivan kokonaan mene sekaisin, mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Lyhkäisessä teoksessa ei ole lukuja, eri ajoissa ja paikoissa pomppivat kappaleet on kuitenkin erotettu toisistaan. 

   

Kenkieni alla oleva muta ei ollut elotonta maata, se kuhisi kuumeisena täynnä mikro-organismeja. Nuo puut etäällä eivät olleet kivettyneitä keloja, ne olivat hirviömäisiä ja kauniita eläviä koneita, tehtaita, jotka oli rakennettu soluista ja nesteistä ja uskomattomasta, hienoviritetystä biomolekyylisestä kellokoneostosta. (s. 101)

  

Ikirouta oli erittäin hämmentävä lukukokemus, mutta ei niistä syistä kuin kirjaan tarttuessani luulin. Reynolds on puolisoni lempikirjailija ja hän on kertonut monien teosten aivotnyrjäyttävästä juonesta. Tässä ei ollut vaaraa siitä, vaikka tarkoituksellista kertomatta jättämistä (osittain kiitos käännöksen) ja pientä paradoksaalisuutta tarinassa sen aikamatkailuluonteen vuoksi ilmeneekin. Siinä mielessä siis kevyt ensitapaaminen Reynoldsin kanssa.

  

Nyt elossa on viimeinen sukupolvi, sen jälkeen kun Maailmanterveys otti käyttöön pakolliset sterilointiohjelmat. Oli lempeä teko olla tuomatta maailmaan lisää lapsia. (s. 103)

  

Isoin mitäs kummaa -kohta oli nimittäin suomalainen nainen nimeltään Antti. Pientä laiskuutta, ettei ole edes tarkistettu nimeä googlaamalla, eikä tässä ollut minusta mitään viitteitä sateenkaarikirjallisuudesta. Suomi mainittiin myös toiseen kertaan, sillä jossakin maassamme on kirjan mukaan siemenpankki, missä säilytetään geneettisesti muunneltuja siemeniä, jotka pölyttyvät tuulen avulla, eikä hyönteiskato siis estä ruoan kasvattamista. Maaperänkin tosin kommentoidaan olevan steriili, eikä siihen tarjota mitään ratkaisua.

  

Yksi naisista ojentautui puristamaan kättäni.

--

"Minä olen Antti", hän sanoi hieman murteellisella venäjän kielellä. "Alun perin Suomesta, ja olen yksi piloteista."

--

"Mutta sinun ei ollut määrä päätyä miehen ruumiiseen. Mikä hitto meni pieleen?" (s. 50 ja 93)

  

Käännös on paikoin tasoa - ja lainaan suoraan - purkillinen käärmeitä (jonka täytyy alkuteoksessa olla can of worms) eli aika pahoja anglismeja on tähän jäänyt. Eikä tarinan ideakaan aivan täysillä napannut mukaansa, vaikka aikamatkailusta ja maailmanloppukirjallisuudesta pidänkin. Luulen, että eniten hiersi se, että ratkaisuna ongelmiin on vain muutaman siemen sisältämä salkku, eikä estetä Tuhoa tapahtumasta alkujaankaan. Pidän alkuperäisestä kannesta enemmän kuin suomennoksesta.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Korjaa menneisyys. Pelasta nykyisyys. Pysäytä tulevaisuus.​

  

Vuosi 2080: ryhmä tiedemiehiä pelaa uhkapeliä ihmiskunnan tulevaisuudella. Tavoite on tehdä pieni muutos menneisyyteen globaalin katastrofin välttämiseksi ja jättää kirjoitettu historia koskemattomaksi.​

  

Vuosi 2028: nuori nainen menee rutiininomaiseen aivoleikkaukseen, jonka seurauksena hän alkaa kuulla päässään ääntä, jolla tuntuu olevan oma tahto ja tarkoitusperät.​

  

Suomentanut: Hannu Tervaharju, 153 sivua, Like 2020

   
Alkuperäinen nimi: Permafrost (2019)

  

Luettu myös täällä: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Espoon Fantasia, Inkan maailma, Kirjattelua

Vauhdikkaita maailmanlopun seikkailuja

"Tellus. Maa. Vanha kunnon pölypallo. Avaruuden yksinäinen. 

Sininen planeettaa. Maa-äiti. Koti. Elämän kehto. Siinä se nyt oli."

     

  

Timo Parvelan (vuorotellen Bjørn Sortlandin kanssa) kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen kuvittaman Kepler62-sarjan kolmannen ja viimeisen kauden ensimmäinen osa Terra: Kloonit on vuoden 2021 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkaana. Sarjan päätösosa Terra: Sydän ilmestyy ensi keväänä. Sarjan loppu alkaa siis häämöttää. Kolmannella tuotantokaudella palataan takaisin Maahan.

  

Kulkuväline oli kuin pyörillä varustettu romuläjä, öljytynnyreiden ja jättiläistuulettimen yhdistelmä. Ruosteen ja rojun keskellä istui kuljettaja päässään kypärä ja suuret, tummennetut ajolasit. (s. 21)

  

Kloonit on jo kannen kuvankin lupausten mukaisesti hyvin vauhdikas. Mad Maxin jalanjäljissä kulkeva joukko päheine, merileväpolttoaineella käyvine kärryineen ottaa Maahan palanneet vastaan lapset ja kertoo, miten maailma on muuttunut heidän ollessaan poissa (aikamatkailun epätarkkuuden vuoksi hahmot olivat Kepler-planeetalla vain pari vuotta, mutta takaisin tullessaan aikaan onkin kulunut jo 15 vuotta). "Mädäntyneen löyhkä kiiri hyökkääijen edellä kuin tulossa olisi kuolleiden armeija."

  

  

– Missä kaikki ihmiset ovat? Kai maapallolla on vielä vapaita ihmisiä, jotka eivät ole Scorpionin vallassa.

--

– Me ollaan niitä, Kaleb sanoi.

--

– Klooniarmeija teki selvää kaikista ja nälänhätä hoiti loput. Ihmiset oli sitä ennen jo ite pitäneet huolta siitä, ettei maapallolla kasvanut juuri muuta kuin maissia, ja sitten kun hyönteiset katos lopullisesti, katos se maissikin ja jäljelle jäi näitä, Kayla kertoi ja näytti papanoita. (s. 42-43)

Ari, Joni ja X lähtevät matkaan moottoripyörillä, suunta kohti ihmisten viimeistä kaupunkia. Sitä ennen he ehtivät tutustua monenlaiseen miljööseen ja hahmoon, joita vain tekoälyn valloittama maailma voi tarjoilla. Isona juonena kulkee Jonin kuiskaajilta saamat elämän siemenet, joiden on tarkoitus palauttaa Maa takaisin eläväksi, hyönteisiä täynnä olevaksi vihreäksi maailmaksi.

Joni ja Ari mutustelivat hartaina ruskeita, kovia papanoita, jotka eivät maistuneet millekään, mutta täyttivät sentään vatsan. 

– Me ryöstettiin -- varasto -- löydettiin sieltä säkeittäin ruokaa. Sitä on siellä vieläkin niin paljon, että voidaan syödä tätä -- koko loppuelämämme. Tää on luultavasti ollut jotain eliitin erikoissapuskaa

--

Olivia hymyili Arille ilkikurisesti. "Koiranruokaa" hänen huulensa lausuivat äänettömästi ja sitten hän nosti sormensa huulilleen vaikenemisen merkiksi ja työnsi sen jälkeen papanan suuhunsa kuin suurenkin herkun. (s. 40)

  

Kirjassa on todella paljon räjähdyksia alusta loppuun, jännittäviä uusia hahmoja, kuten mystinen Flora ja koko ajan ollaan liikkeellä eli tylsää ei tule miljöön alati vaihtuessa. Vaikka teos onkin todella hyvä, ei tämä ollut minulle sarjan parasta antia. Erityisesti tämä kiroilukohtaus tökkäsi silmään: "- Se paskapää hiiri, jota te ruokitte koirannappuloilla. Se helvetin tyhmä idiootti ahne kusiaivo siimahäntä"... Kuvitusta on edelleen runsaasti, vaikka se ei ole aivan yhtä säväyttävää kuin ensimmäisellä kaudella. 

  

  

Aikoinaan tämä Yosemiten kansallispuistona tunnettu alue oli ollut metsien peitossa, mutta nyt kuolleiden puiden luurangot reunustivat tietä. (s. 87)

  

Kirjassa on aivan selvä viittaus Matrixiin, kaikkien aikojen suosikkileffaani, jonka olen nähnyt yli 20 kertaa. "Jotkut sanoo, että osaan ihmisistä tökättiin johdot ja niitä käytettiin elävinä paristoina tuottamaan virtaa Scorpionille." Luin yläasteen ja lukion aikana K.A. Applegaten Remnants-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Kepler62-sarjassa. Kummassakin lähetetään nuoria tuhoutuvalta maapallolta avaruuteen cryokaapeissa. Ja molemmissa palataan sarjan lopussa takaisin Maahan. Matkan aikana osa nuorista sai myös erikoisia kykyjä. 

  

Tähän saakka he olivat oikeastaan vain ajelehtineet tilanteesta toiseen, yrittäneet selviytyä kulloisestakin esteestä. Nyt, kun he ensimmäistä kertaa kunnolla pysähtyivät pohtimaan vastustajaansa, sen ylivoimaisuus tuntui musertavalta. Älykkäin koskaan elänyt olento, jolla ei ollut hahmoa eikä ruumista. Se oli yhtä aikaa kaikkialla eikä missään, kuin joku jumalolento. Kuinka kukaan voisi voittaa jumalan? (s. 116)

  

Oletteko lukeneet tätä Finlandia-ehdokasta tai aiempia osia? Entä onko tuo Applegaten sarja teille tuttu?

  

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kepler62-uudisraivaajalapset palaavat maapallolle!

  

Huippusuosittu Kepler62 -sarja on edennyt kolmanteen kauteen, joka kertoo kahden kirjan verran avaruusseikkailijoiden paluusta Maahan. Tekoäly on ottanut kotiplaneetan haltuun, mutta peli ei ole vielä pelattu!

  

Tähtipurjehtija Gaia on laskeutunut Maan kamaralle. Paluu on rankempi kuin nuoret olivat voineet edes kuvitella. Kasvillisuus on kuihtumassa ja maapalloa yksinvaltiaana hallitseva tekoäly on ajanut ihmiskunnan sukupuuton partaalle. Aivan kuin vastuksia ei olisi vielä tarpeeksi, nuorten on lisäksi selvitettävä kloonilasten ja X:n isän kohtalo.Toivoa on silti, sillä Jonin uudet kyvyt puhkeavat kukkaan - mutta voiko yksi ihmepoika pelastaa maailman?

  

Kepler62-sarja avaruuteen lähetetyistä uudisraivaajalapsista on kerännyt lukijoita ja menestystä niin kotimaassa kuin maailmallakin. Sarjaa on käännetty yli 20 kielelle ja sitä on myyty Suomessa yli 100 000 kappaletta. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaksi tuotantokautta ja yhteensä 11 kirjaa.

  

185 sivua, WSOY 2021

  

Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

1. kausi:

1. Kutsu
2. Lähtölaskenta
3. Matka
4. Pioneerit
5. Virus
6. Salaisuus

2. kausi, Uusi maailma:

1. Kaksi heimoa
2. Saari
3. Kuiskaajien kaupunki
4. Luola
5. Gaia

3. kausi, Terra:

1. Kloonit
2. Sydän (ilmestyy keväällä 2022)

  

Samankaltaista luettavaa: Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet

    

*****

  

"Maailmalla menee paljon paremmin ilman ihmisiä."

  

   

Arvostelukappale

  

Lee Baconin Viimeinen ihminen oli yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Se sisältää todella kiehtovaa pohdintaa maailmasta, jossa on vain robotteja. Ihmiset on kolmekymmentä vuotta aikaisemmin lakaistu pois planeetalta, koska robottien kollektiivin Verkoston mielestä ihmiset olivat tuhoamassa koko maailman. Sen jälkeen robotit ovat rakentaneet oman yhteiskuntansa, jossa jokaisella on oma paikkansa. 

  

Ihmiset eivät kehittyneet. He täyttivät taivaansa kemikaaleilla ja vetensä myrkyillä. Saastuminen sysäsi maailman luhistumisen tielle. Lämpötilat nousivat. Napajäät sulivat. Rannikoilla koettiin tulvia. Kun valtamerien pinta nousi, ihmiset hylkäsivät kokonaisia kaupunkeja. -- He kääntyivät toisiaan vastaan. He turvautuivat väkivaltaan. 

He julistivat sodan. Ihmiset lähettivät robotteja sotimaan puolestaan. -- Ihmiset repivät maailmaamme riekaleiksi. Ja kaikkein kamalinta on se, että me autoimme heitä siinä.

--

Tulimme kaikki yhdessä samaan johtopäätökseen: Suurimman uhan yhteiselle planeetallemme muodostivat ihmiset. 

Heidät piti pysäyttää. (s. 20)

  

Puita istutetaan korvaamaan ihmisten aiheuttamia tuhoja. "Toisin kuin ihmiset, jotka hallitsivat maapallolla ennen meitä, me vältämme ympäristöstä. Me pidämme huolen maapallosta ja kaikista sillä vielä tavattavista Elollisista." Elolliset isolla e-kirjaimella ovat siis eläimiä. Tosin aurinkopaneelipellolla Ellolliset aiheuttavat ongelmia ja ne täytyy eliminoida.

  

Tulimme ihmiskunnan raunioille. Ympärillämme oli autioitineita kauppoja ja ränsistyneitä ostoskeskuksia, Toisesta aikakaudesta muistuttavia monumentteja. (s. 79)

  

Kun päähenkilö, 12 vuotta aiemmin herännyt aurinkopaneelien asentajarobotti nimeltään XR_935 kohtaa paradoksin, hänen ennalta-arvattava elämänsä pirstoutuu. XR_935 tapaa 12-vuotiaan ihmistytön Emman, alkaa hän kyseenalaistamaan kaikille kerrottuja totuuksia. "Tiesin maailmastamme kaiken, enkä kuitenkaan tiennyt mitään." XR_935 tekee laskelman, kuinka todennäköistä on, että Emma pääsee perille matkansa päätepisteeseen vajaan 50 kilometrin päähän. Niinpä se ja sen robokaverit SkD_988, joka kommunikoi vain emojein ja Ceeron_902 päättävät lähteä saattamaan tyttöä.

 

Tuhansien vuosien ajan ihmiset viestivät syvimmistä tunteistaan/peloistaan/arvoistaan kuvin. -- Sitten ihmiset viimein keksivät kaikkein tehokkaimman tavan viestiä kuvien keinoin: 

Emojit. (s. 37)

    

Roboteilla ei saa olla salaisuuksia, vaan kaikki on jaettava, XR_935 kuitenkin pitää Emman salaisuutena. Vaikka robotit pitävät omaa yhteiskuntaansa ylivoimaisena, XR_935 kohtaa ongelman päätelmissään. Miksi ihmisiä pidetään uhkana roboteille, jos robotit ovat ylivoimaisia. Niinpä on pääteltävä, etteivät ihmiset ole vaarallisia ja koko ohjeistus väärin. Myös osa tietokannan hakutuloksista näyttää puuttuvia kansioita. XR_935 ei ymmärrä minne tietoa on voinut kadota. Lukijalle herää pikkuhiljaa ajatuksia siitä, onko robottien yhteiskunta sittenkään niin täydellinen utopia kuin millaisena se aluksi näyttäytyy.

  

"Me olemme vain lapsia, jotka joutuvat hoitelemaan aikuisten jälkeensä jättämiä sotkuja." (s. 163)

  

Tarinassa on jotakin samaa kuin esimerkiksi I, Robot leffassa. "Jotkut ihmiset alkoivat vihata robotteja. He syyttivät meitä työpaikkojensa varastamisesta." Myös Philip K. Dickin Blade Runneriin tunnutaan viittaavaan: "Robotit eivät näe unia. Joinakin öinä niin onkin parasta." Lopun käänteet oli helppoa arvata heti alussa, mutta se ei haittaa tällaisessa kirjassa, jossa matka on tärkeämpi kuin määränpää.

  

Kun muuttaa näkökulmaansa, näkee maailman uudella tavalla. (s. 109)

Tämä on todella nopealukuinen teos, jota suosittelee mielellään.  Lluvut on nimetty hauskasti binääriluvuin. Tämä sopii mainiosta yhdeksänvuotiaasta eteenpäin aina yläasteikäisiin ja on tällä paljon annettavaa aikuisillekin. 

  

Vuoren juurella oli kaupunki, jossa luonto oli jo hitaasti pyyhkimässä pois kaikkia ihmiskunnasta muistuttavia merkkejä. Talot olivat uponneet maahan, ja köynnöskasvien pitkät lonkerot pitivät niitä tiukassa otteessaan. Autot olivat puoliksi hautautuneet mutaan ja näkyviin jäänyttä osaa peitti osin heinikko, osin ruoste. (s. 158)

 

Arvosana:

  
Takakannesta:

Viimeinen ihminen on kuin E.T. - mutta toisinpäin!

  

Ihmiset ovat hävinneet maapallolta ja sitä asuttavat robotit, joista jokaisella on tehtävä ja tarkoitus. Eräänä päivänä tapahtuu mahdoton: XR-935 tapaa ihmistyttö Emman. Alkaa huima, jännittävä seikkailu, joka etenee mutkien kautta riemastuttaviin oivalluksiin ja ystävyyteen.

  

Suomentanut: Kati Valli, 278 sivua, WSOY 2021

   
Alkuperäinen nimi: The Last Human (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Lastenkirjaistituutti - Anna Pölkkki, Luova ruho, Joukon taideblogi

  

Samankaltaista luettavaa: Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet  

*****

  

"Tää joutomaa Wakefieldin ulkopuolella on outo. Rehevä, ylikasvanut ja villi. 

Vihreää, pinkkiä, oranssia ja sinistä. Se on kuin vanhan maailman vääristynyt kuva, 

jota on revitty ja venytetty. Ja jonka joku vihainen lapsi on värittänyt väriliiduilla."

   

   

Kuinka hienoa, että June sai oman kirjansa tähän Max Brallierin kirjoittamaan ja Douglas Holgaten kuvittamaan Maailman viimeiset tyypit -sarjaan. Tuleekohan jatkossa muistakin sivuhahmoista omansa? Junen seikkailu syvensi todella paljon Junen hahmoa. Takaumissa muisteltiin aikaa, kun June oli yksin koulussa, ennen porukkaan liittymistä. Superkiinnostavaa!

  

Kaupunki näyttää siltä kuin sinne olisi hyökännyt lauma villejä porakoneita: rakennukset on mäsänä ja sortuneet. Ihan kuin joku pahanilkinen otus olisi repinyt kaiken hajalle ja yrittänyt sitten koota palasia, mutta ihan väärin. (s. 42)

  

June joutuu erilleen muusta porukasta. "Mä olen itsenäinen nainen ja ylpeä siitä." Tykkään tosi paljon näistä yksinäinen naishahmo post-apokalyptisessä maailmassa asetelmista. Joskin kauan ei June yksin ehdi olla, kun hänen kimppaansa heittäytyy ystävällinen monsteri jos toinenkin, kuten ihmisasiantutijaksi itseään kutsuva Johnny Steve. Se asuu bajamajassa, koska vessa on ihmisten rakkain paikka.

  

   

"Päivää vaan, hyvä herrasväki!" ääni sanoo. Pieni hirviö kiipeää ulos kaatuneesta vessasta kuin salaisesta maanalaisesta bunkkerista.

--

Se muistuttaa vähän yli-isoa pöllöä, joka on menossa aloittelijoiden taikomistunnille. (s. 92-93)

  

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. On todella kiinnostavaa, että tässä päästään katsomaan lähiseutuja tutun miljöön ulkopuolella. Ja lopulta porukka löytää taas toisensa. "Mä selviän kyllä yksinkin. Pääsinhän mä näin pitkälle. Mutta on paljon hauskempaa taistella pahaa vastaan yhdessä kavereiden kanssa. Sitä vartenhan ystävät on!" Toivottavasti tähän välikirjaan (tämä on siis osa 5,5) tullaan viittaamaan seuraavassa, keväällä ilmestyvässä osassa Luurankotie.

  

Rautatiekiskot on vähän kuin ihmisen tekemiä joen uomia. Jos kiskoja seuraa tarpeeksi kauan, pääsee aina jonnekin. (s. 147)

  

Pidän Junesta paljon enemmän kuin sarjan päähenkilöstä Jackista. June on harkitsevainen, Jack menee pää kolmantena jalkana pohtimatta lainkaan etukäteen. Tosin kun June kommentoi, että "henkilökohtainen hygienia ei ole kenenkään ykkösjuttu maailmanlopussa", jäin mietiskelemään, että päinvastoin, se on tärkeämpää kuin koskaan, sillä ei ole lääkäreitä, jos jokin haava tulehtuu tai hammas tulee kipeäksi. 

  

"Ihmiset ovat pahamaineisen särkyviä." (s. 102)

 

Arvosana:

  
Takakannesta:

Maailman viimeisistä tyypeistä ehdottomasti fiksuin, suosikkihahmo June Del Toro kamppailee maailmanlopun vaaroja vastaan ikiomassa kirjassaan.
  
Taistelussa hirviöitä vastaan on juuri tapahtunut uusi, hurja käänne, kun June joutuu eroon kavereistaan. Päästäkseen takaisin kotiin hänen on laitettava peliin kaikki taidot, jotka hän on oppinut matkalla tavallisesta teinitytöstä maailmanlopun toimintasankariksi.

  

Suomentanut: Aila Herronen, 261 sivua, WSOY 2021

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth: Junes Wild Flight (2020)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie (ilmestyy keväällä 2022)

Noitia, vampyyrejä, yksisarvisia ja lohikäärmeitä

“Täällä tapahtuu selvästi jotain outoa.”

 

  

Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Helmet 41. Kirjassa matkustetaan junalla
 
Laura Ellen Andersonin hurmaava sarja tyttövampyyristä ystävineen sai jatkoa. Ensimmäisessä osassa paljastui, että Pimeän valtakunnan asukkaat ovat turhaan vuosia pelänneet Valon olentoja, mutta mistä kaikki tämä on lähtenyt liikkeelle, siihen vastaa Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset.
 
Amelian uusin ystävä, kuningas Vladimirin poika Tangine on puoliksi vampyyri ja puoliksi keiju. Hänen äitinsä Hentomieli on Valon valtakunnan kuningatar. Hän on kadonnut vuosia aikaisemmin ja nyt kaverukset lähtevät etsimään häntä.
 

“Me olemme ystäviäsi.” 

“Palvelijoita”, Tangine hymyili. 

“Ystäviäpä”, Amelia korjasi. 

Tangine veti syvään henkeä. “Ysss...” Hän pyyhki otsaansa. “Ysss...” Hän yritti uudelleen. “Ysvelijoita?” Hän näytti ylpeältä itsesään. 

“Se meni jo… paremmin”, Amelia sanoi. (s. 15)

 
Amelian äiti ompelee koko joukolle asut, joiden avulla he eivät erotu joukosta. Amelialla on jo valmiiksi siivet, niinpä hän tekeytyy keijuksi ja hänen lemmikkikurpitsastaan Purskusta tulee päivänkakkara. Jeti Flooran asu on yksisarvinen, viikatemies Kalmo saa enkelikisun tamineet ja kuningas Vladimir pukeutuu leppäkertuksi.
 
Näin varustautuneena joukko ylittää valtakuntien rajan. Heillä on kartta, mutta se tuhoutuu heti alussa. Myös kuningas Vladimirille käy hassusti, mutta lapset päättäsvät silti jatkaa matkaansa. Onneksi he saavat apua Valon olennolta ja saavat tietää kuinka Kimaltala-nimiseen paikkaan pääsee. Kuningas on epäillyt vaimonsa olevan mahdollisesti siellä.
 

Floora hypähti ylös ja pieraisi säikähdyksestä. 

Hohtava nuori yksisarvinen, jolla oli kimmeltävä tumma harja, istui viereisessä säkkituolissa. 

“MÄÄ IHAN PELÄSTYIN”, Floora sanoi. 

“Anteeksi!” yksisarvinen sanoi. “Ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua. Sallinet minun esittäytyä. Olen Fabio. -- Olet aivan toista maata kuin kukaan muu yksisarvinen, jonka olen koskaan tavannut.” (s. 90-92)

 
Kimaltalaan pääsee vain sateenkaarijunalla. Matkan aikana Floora tutustuu Fabio-nimiseen yksisarviseen, joka kutsuu hänet ylhäisten yksisarvisten juhlaan. Amelia nuuskii ympäristöä yksisarvisten keskittyessä Flooraan ja löytää kadonneen kuningattaren ja tulee paljastaneeksi suuren huijauksen. Valon ja Pimeyden olennot pidetään tarkoituksella erossa toisistaan lietsomalla pelkoa.
 

“EN MÄÄ OLE MIKÄÄN NEITO, MÄÄ OON… -- MÄÄ OON VAHVA JA ITSENÄINEN YKSISARVINEN”, Floora sanoi.
--
“Minä sitten pidän vahvoista ja itsenäisistä yksisarvisista”, [Fabio] sanoi. (s. 142)

 
Floora on ihan huippuhahmo! Tykkäsin tästä ekaa osaa enemmän, sillä kirja opettaa alleviivaamatta ja varsin nerokkaasti suvaitsevaisuudesta, valeuutisista ja propagandan levittämisestä. Se haastaa myös ajattelemaan itse ja kyseenalaistamaan vanhoja tapoja. Ja lisäksi näissä on todella kivaa huumoria.
 
Sarjan kolmas osa, Amelia Kulmuri ja muistovaras ilmestyy elokuussa.

 

Arvosana:

Takakannesta:

Amelia Kulmuri on takuulla suurisydämisin vampyyri, jonka olet koskaan tavannut!
 
Kun aurinko nousee Pimeyden valtakunnassa, Amelia ystävineen pukee valepuvut ylleen ja suuntaa kohti kammottavaa, kimaltavaa Valon valtakuntaa. Ystävysten päämääränä on löytää pitkään kadoksissa ollut kuningatar Hentomieli.
 
Pelottavat keijut ja karmivat enkelikisut lymyävät joka kulman takana, mutta Hentomieltä ei näy missään. Vaikuttaa siltä, että Amelian on sukellettava syvemmälle ylhäisten yksisarvisten maailmaan. Etsintöjen tiimellyksessä paljastuvat salaisuudet laittavat liikkeelle tapahtumavyöryn, jota tuskin kukaan osaisi aavistaa.
 
Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset on hervottoman Amelia Kulmuri -kirjasarjan toinen osa. Se osoittaa, kuinka ulkokuori voi usein pettää — monin tavoin. Ainutlaatuinen huumori ja Amelian ystävät lemmikkikurpitsa Purskusta Kalmo Niittomieheen pitävät huolen, että tarinan parissa viihtyvät kaikki ikään katsomatta.
 
Laura Ellen Anderson on Lontoossa asuva kirjailija ja kuvittaja. Hän on julkaissut kymmenen vuoden aikana useita menestyneitä lastenkirjoja.

 
Suomentanut: Sarianna Silvonen, 238 sivua, Kumma kustannus 2021
 
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Unicorn Lords (2018)
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot
• Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset
• Amelia kulmuri ja muistovaras (tulossa elokuussa)

 

*****
 
“- Jos lohikäärme alkaa seurata jotakuta, niin se on suuri kunnia.”
 

 
Lukuhaasteissa: Helmet 36. Kirjassa liikurtaan ajassa

 

Joonas Tolvasen lastenkirja Jademiekan arvoitus vie nojatuolimatkalle Kiinaan! 🐉
 

Tiedän, että siellä on panda-karhuja ja pitkä muuri. Kiinassa syödään paljon riisiä. Minä en tykkää riisistä. Se on kuivaa ja tarttuu usein kitalakeen. Ehdotan äidille, että pakataan matkalaukkuun perunoita. äiti ei ota ehdotustani tosissaan ja nauraa leveästi. (s. 7)

 
Jaakko ja Elias ovat tapaamassa mummia, joka on töissä museossa Pekingissä. Vieraillessaan Kielletyssä kaupungissa pojat matkaavat vahingossa menneeseen aikaan keisarin puutarhan kallion halkeaman kautta.
 

- Hassu. Sinä pakkaat reppuun aina turhaa roinaa, sanon. - Eihän me minnekään naparetkelle olla menossa, vaan Kiellettyyn kaupunkiin. (s. 13)

 
Jaakolla menee hetki tajutessa, että hän on siirtynyt ajassa taaksepäin. Pikkuveli on joutunut pulaan ja samalla Jaakko tulee monen mutkan kautta auttaneeksi tyttöä, jonka isä on vankilassa ja syrjäyttämään uusien ystäviensä avulla vallassa olevan vilpillisen keisarin.
 

Ihmettelen, minne asfalttitiet, kerrostalot ja autot ovat hävinneet. Näen ainoastaan hiekkateitä, rattaita vetäviä hevosia ja matalia rakennuksia. (s. 28)

 
Mukavan lyhkäinen ja vauhdikas kirja lukemaan oppineille. Alussa oli vaikea tottua lyhyisiin lauseisiin ja yksinkertaistettuun kieleen, mutta tarinan edetessä tyyliin tottuu samalla, kun teksti alkaa rönsyilemään runsaammaksi.
 

- Jos olemme tehneet aikamatkan muinaisuuteen, kuinka pääsemme kotiin? Elias kysyy. (s. 55)

 

Arvosana:

 
Takakannesta:

Kung-fu-taidotkin ovat tarpeen, kun veljeskaksikko päätyy aikamatkalle muinaiseen Kiinaan. Runsaasti kuvitettu seikkailu lukemaan opetteleville.

Jaakko ja Elias pääsevät Kiinaan tapaamaan mummia, joka on työtehtävissä Pekingin suurimmassa museossa. Kun veljekset livahtavat Kielletyssä kaupungissa hetkeksi omille teilleen, tapahtuu hurjia: pojat humpsahtavat kallionhalkeamasta menneeseen aikaan.

Onko mummin antamalla ikivanhalla onnenkorulla osuutta tapahtumiin? Miten niihin liittyy Jaakon kintereillä kulkeva lohikäärmeen poikanen? Entä keisarin tytär ja jademiekka, joka tarun mukaan hehkuu kirkkaana vain oikean keisarin kädessä?

101 sivua, Otava 2020

Kuvittanut: Janne Kukkonen

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Jademiekan arvoitus
• Puunaamioiden kirous (tulossa elokuussa)

*****
 
“Eivät he nyt yhtä mittaa voineet törmätä yliluonnollisiin tapahtumiin!”
 

 
Lukuhaasteissa: Helmet 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
 
Anu Holopaisen Iik -lastenkauhusarja viiden osa Plattilan noita on inspiroitunut The Blair Witch Project -elokuvasta.
 

- Ei me sentään olla mihinkään Saharan autiomaahan menossa, hän mutisi. - Mitä muuta sun muka pitää pakata kuin hammasharja? (s. 5)

 
Saku ja Sussa ovat lähdössä leirikouluun. Saku ei ole erityisen erähenkinen, mutta koska kaksossisko on hänen paras ystävänsä, hän suostuu lähtemään mukaan kameramieheksi. Video olisi sitten tarkoitus laittaa koulun sivuille muidenkin koettavaksi. Ja voisihan siellä metsässä vaikka sattua jotain jännää, mistä harmittaisi jäädä paitsi.
 

- Olisiko helpompi käyttää Google Mapsia? Nadia kysyi.

--

- Kaikkeen ei tarvita sähköä ja nettiä, me käytetään karttaa ja kompassia.

--

- Karttaa ja kompassia? Ihan kuin jotkut eläimet, Nikke mutisi.

--

- Kuka tietää, Sanni sanoi. - Joskus voi käydä niin, että teknologiaan ei voikaan luottaa tai sitä ei ole edes saatavilla. Silloin on hyvä olla vähän muitakin taitoja kuin vain selailusormen käyttö. (s. 19)

 
Saavuttuaan metsään, jossa joukon on tarkoitus samoilla ja yöpyä, he kuulevat parilta kalastajalta tarun, jonka mukaan siellä on asunut muinoin noita.
 

- Plattilan noita asui näissä metsissä parisataa vuotta sitten -- Söi pieniä lapsia, vei niitä metsän uumenissa olevaan taloonsa, jota kukaan ei koskaan löytänyt. Noita herää aina kahdenkymmenen vuoden välein etsimään syötävää. Nyt taitaa olla kahdeskymmenes vuosi viime kerrasta. (s. 24)

 
Kun yksi leiriläinen katoaa ja puun oksalta löydetään roikkumasta risuista tehty nukke, ovat kaksoset varmoja, että taru on täyttä totta. He ovat kohdanneet yliluonnollisia ja ekstraterestriaaleja olentoja aiemminkin. Kun molemmat opettajatkin katoavat, lasten on päätettävä, mitä seuraavaksi tehdään.
 

Nikke poimi kuusen oksien seasta tikuista kyhätyn kapineen. Se oli solmittu jonkin sitkeän ruohokasvin lehdillä kokoon ja muistutti etäisesti ihmistä, jonka kädet ja jalat ovat harallaan.
- No toi on ihan kirjaimellisesti tikku-ukko, Saku sanoi ja pyrskähti hermotuneeseen nauruun.
- Tää on jotenkin karmiva, Nikke sanoi. (s. 49)

 
Kirja on lyhkäinen ja täynnä toimintaa. se sopii hyvin 9+ lapsille. Ei kuitenkaan kannata lukea tätä ennen nukkumaanmenoa. Metsään eksyminen on yksi minun peloistani (enkä varmaankaan ole tämän kanssa yksin) ja siksipä kirja aiheutti ihan aitoja väristyksiä.

 

Saku näki mielessään, kuinka he kaksi kerrallaan lähtisivät aina etsimään edellisiä kadonneita, kunnes kaikki olisivat metsän uumenissa. -- Jos joku etsijä löytäisi kameran, muu maailma saisi edes tietää metsän vaarallisista voimista. (s. 57 ja 73)

 

Arvosana:

 

Takakannesta:
Alakouluikäisten suosittu IIK!-sarja nostattaa jälleen kauhunväreitä, tällä kertaa noitametsään suuntautuvan leirikoulun merkeissä. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan.
 
Sussa ja Saku osallistuvat leirikouluun, joka suuntaa Plattilan metsiin muutaman yön vaellukselle. Leppoisa retki saa huolestuttavan käänteen, kun paikalliset kertovat retkeläisille Plattilan noidasta, joka sieppaa lapsia ja estää kännyköiden toimimisen. Ennen pitkää yksi luokkatovereista katoaa metsään, ja hänen jälkeensä myös molemmat opettajat.
 
Neuvokkaat leirikoululaiset jatkavat matkaa omin päin, mutta metsä tekee heille pelottavia temppuja: polut vaihtavat paikkaa ja jokin näkymätön olento kiertelee tutkimassa telttoja yön pimeydessä. Kun vielä yksi leiriläinen katoaa ja hänen äänensä kutsuu metsän keskeltä löytyvästä kummitustalosta, on aika kohdata Plattilan noita silmästä silmään!

  

116 sivua, Myllylahti 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja (tulossa elokuussa)

Kolme vuoden 2020 kovimmin kolahtanutta lukukokemusta

Vuosi 2020 piti sisällään kaikenlaista, paljon kivaa ja paljon sellaista, mitä ei välttämättä omana elinaikanaan osannut odottaa (kuten maailmanlaajuinen pandemia). Viimeksi mainitun takia upposinkin jopa aiempaa syvemmälle kirjojen maailmoihin, enhän voinut matkustella tai tavata ystäviäni ja perhettäni. Luin peräti kuusi viiden tähden teosta (edellisen kerran luin yhtä vaikuttavia teoksia vuonna 2018, kun tutustuin Holly Bournen Normaali-trilogiaan). Tässä siis yhteispostauksessa kolme kovinta kirjaa vuodelta 2020.

    

"- Se päivä, jolloin me kohtasimme…

Olen monta kertaa toivonut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.

- Niin minäkin, sanoi Mina.

- Ja siitä huolimatta se oli elämäni onnellisin päivä.

- Niin myös minun."

    

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (9.4.2020): "Miten käsittämättömän upea loppuhuipennus sarjalle! Annan kirjoille viisi tähteä todella, todella harvoin, mutta Tinasotamiehet ei voi mitenkään ansaita yhtään vähempää. Pidätin hengitystäni hahmojen puolesta, sillä niin mielettömään pyöritykseen he joutuvat. Kaikki palaset vain loksahtivat täydellisesti paikalleen.

  

Magiaa, upeita miljöitä, rakkauskertomus, jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja maailmaa syventäviä tiedonmurusia, joita olin jäänyt kaipaamaan kahdessa edellisessä osassa. Tämä on vuoden tähän mennessä paras lukukokemus ja luulen, että se pysyykin sellaisena. Aplodit, silinterihatun nosto ja kumarrus sinulle, Anniina Mikama. Bravo!"

  

Kuten sanottua, on Tinasotamiehet sarjan kolmas osa (edelliset kaksi osaa ovat Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika). Näin ollen tässä postauksessa saattaa olla juonipaljastuksia aiemmista osista.

  

Sarjassa ollaan 1890-luvun Suomessa ja Englannissaa (keskimmäisessä osassa tosin miljöönä on  Puola kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin), mutta aivan täydellistä historiankirjamaista kuvaa ne eivät maalaa. Kirjailija ottaa (kuten lupa onkin) vapauksia ajoittamalla esimerkiksi liukuportaat hieman aikaisemmaksi keksinnöksi kuin ne ovat meidän tuntemassamme maailmassa.

  

Tämä täytyy muistaa, jos jää esimerkiksi pohtimaan, milloin vessapaperirullat tulivat arkikäyttöön Suomessa (tarkistin asian, 1900-luvun alussa ja ensimmäisenä niitä tuotti Nokian tehdas!) ja olivatko tuon ajan naiset todella korsettivastaisia, vai onko tämä nykynäkökulman vuotamista tekstiin. Vastaus lienee jossain puolimatkassa: osa varmasti käytti korsettia sen kummemmin ajattelematta, toiset taas vastustivat niitä, eiväthän ihmiset nykyäänkään ole massaa, jolla on vain yksi yhteinen tapa ajatella.

  

- E-en minä usko, että tarvitsen korsettia, yritti Mina estellä. Hän oli lukenut noista hirmuisista vaatekappaleista, joiden avulla englantilaisnaiset kuroivat uumansa niin kireälle, että heidän kylkiluunsa ja sisuskalunsa rusentuivat pysyvästi kasaan. 

- Mutta totta kai neiti tarvitsee korsetin! kiljaisi vaatturimestarin rouva. - Nykypäivänä ainoastaan palvelusväki kulkee ilman korsettia. -- ripein ottein kietoi korsetin Minan keskivartalon ympäri ja alkoi vähän kerrallaan vetää selkämyksen nauhoja kierämmälle. 

- Jo riittää! sanoi Mina. Hän sai hädin tuskin äänensä kuuluville, kun valaanluista rakennettu pakkopaita pusersi ilman hänen keuhkoistaan. -- - Minä rusennun hengiltä!  (s. 81-82)

  

Mina on entinen taskuvaras, taikuri-Tomin avustaja ja tähän palavasti rakastunut. Tom kuitenkin on toistuvasti torjunut Minan sanomalla, että tämä tulisi onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. “Voisit saada perheen. Minua ei ole luotu sellaiseen.” Mina kipuilee tämän kanssa ja yrittää ottaa etäisyyttä mieheen, mutta tuntuu, että tämä on kaikkialla. Kuinka hän voisi unohtaa yhteiset seikkailut?

  

Professori ja Tom saavat kutsun matkustaa Lontooseen ja Mina paitsi Tomin, myös Professorin avustajana pääsee myös mukaan. Suurkaupunki kuvataan eläväisenä, moninaisine äänineen ja hajuineen. Talot ovat kivihiilen polttamisen takia tummentuneet “säästämättä sen enempää halpoja vuokrataloja kuin palatsejakaan”. patsaatkin ovat noen mustaamia kuin “savupirtin saunatontut”.

  

Höyrykoneet jyskäsivät, myllynkivet jauhoivat viljaa, kehruukoneet kolkkasivat, telat ja vinssit vinkuivat kun kuormia lastattiin ja purettiin ja pyörät kolisivat mukulakiveä vasten. pillit vislasivat ja konepajojen piiput tupruttivat mustaa savua. 

- Voisi luulla, että käynnissä on sotaharjoitukset! Mina sanoi. - Ihan kuin koko kaupunki olisi liikkeellä. (s. 61)

  

Paitsi historiallista fiktiota, scifiä ja rakkautta, on kirjassa isossa roolissa myös kuningas Arthurin, Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden legenda. Mikama on onnistunut tuomaan taruun jotain uutta ja yllättävää, mikä toimii tarinan viitekehyksessä varsin mainiosti. Harvoin pääsee lukijana kokemaan vastaavaa ennalta-arvaamattomuutta.

  

- Bertie -- harrastaa Englannin vanhojen legendojen tutkimusta. Hän on vuosikausia yrittänyt todistaa, että kuningas Arthur ja tämän neuvonantaja, velho merlin olivat todellisia henkilöitä. (s. 18)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

  

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

  

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä?Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento.

  

397 sivua, WSOY 2020

  

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kosmoskynä, Oksan hyllyltä, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla, Kaamos kuutamolla

  

*****

  

"Armonvuosi ei enää ole tarina, myytti, jotakin, mikä tapahtuu sitten joskus.

Se tapahtuu nyt."

  

  

Arvostelukappale

  

Ensimmäiset reaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (22.5.2020): "Mikä kirja! Mikä mielettömän upea kirja! Tämä on jo toinen 5/5 tähden kirja tälle kevättä (se toinen oli siis Anniina Mikaman Tinasotamiehet ja vertailun vuoksi on sanottava, että näitä edeltävän kerran luin viiden tähden teoksen kaksi vuotta sitten). Olen aivan hurmioissani."

  

Kim Liggettin Armonvuosi on ahdistavan, mutta uskottavan kuuloinen kuvaus erään uskonnollisen, patriarkaalisen yhteisön vuodesta, jolloin tytöistä tulee naisia - hyvässä lykyssä vaimoja, huonossa työläisiä - jos he vain selviävät koettelemuksestaan. Yhteisössä uskotaan, että tyttöjen on vietettävä vuosi erillään muista, jotta heissä olevan magia pääsee vapautumaan, eikä voi enää vaikuttaa miehiin.

  

Meitä kutsutaan heikommaksi sukupuoleksi. -- Eevan syytä -- pojat saavat päättää kaikesta, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. -- Meillä kaikilla on aivot. Näen miesten ja naisten välillä vain muutamia eroavaisuuksia, mutta useimmat miehet tuntuvat ajattelevan juuri sillä erilaisella osallaan. (s. 22)

  

En ole aivan varma, onko kirjan maailma a) dystopiaa, jonnekin määrittelemättömään, taantuneeseen tulevaisuuteen sijoittuen, b) vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sijoittuu suunnilleen 1600-1700-luvun paikkeille vai c) kuvaus The Village -elokuvan kaltaisesta kulttiyhteisöstä, joka elää eristyksessä muusta maailmasta. Siitä, mitä yhteisön ulkopuolisessa maailmaasa on vain vähän kuvauksia.

  

En ole eläessäni kuullut kenenkään jääneen henkiin kertomaan tarinoita siitä, mitä on meidän maailmamme ulkopuolella. Miesten mukaan Garnerin piirikunta on utopia. Taivas maan päällä. Valhetta kukaties, mutta sitä ei käy kiistäminen, että perinteemme ja elämäntapamme ovat pitäneet meidät hengissä jo sukupolvien ajan. Ja jos miesten käsitys on totta, minua puistattaa ajatella, mikä meitä odottaisi metsien takana, vuorten ja tasankojen tuolla puolen. Kenties tuntemattoman pelko on se, mikä sitoo meidät tänne. (s. 73)

  

Armonvuosi on kuin sekoitus Nälkäpeliä ja Orjattaresi-romaania, johon teoksen mottolausekin viittaa. Isät kaupittelevat tyttäriään poikien isille kuin karjaa. On erityisen tärkeää saada tyttäret naitettua, sillä ilman huntua merkkinä avioliitosta sinä päivänä, kun armonvuoden tytöt lähtevät, tulee heistä työläisiä palatessaan. Tierneylle tämä tosin olisi ihanteellista, sillä hän ei halua joutua jonkun toisen komenneltavaksi vaan säilyttää itsenäisyytensä.

  

Kaikki eivät kuitenkaan naimisiin pääse, sillä poikia ja leskimiehiä on vähemmän kuin tyttöjä. Jos joku ei palaa kotiin eikä hänen ruumistaan löydetä, hänen nuoremman siskonsa joutuvat kärsimään rangaistuksen: karkotuksen laitamaille. Jokaisen tytön jalkapohjaan on poltettu syntymän hetkellä isän tunnus, niin että hänet tunnistettaisiin.

  

Hevoset on pyntätty koreiksi siinä missä meidätkin. ja mieleeni juolahtaa, että meidät taidetaan nähdäkin samalla tavalla… olemme vain kiimoihimme tulleita siitostammoja. (s. 36)

   

Naisten on pidettävä hiukset aina sidottuina. Palmikkonauhan väri kertoo heidän statuksensa. Nuorille tytöillä nauha on valkoinen, viattomuuden väri, armonvuoden tytöillä punainen, mikä viittaa vereen ja vaimoilla musta, mikä symboloi kuolemaa. Hiuksia ei myöskään saa leikata, paitsi jos aviomies päättää rangaista vaimoaan.

  

Hänen lanteensa ovat kapoiset, vuoteeseen vietäväksi hän kernaasti kelpaa, mutta synnyttäjäksi hänestä ei ole. On toki miehiä, jotka pitävät hauraista, särkyvistä asioista. 

He nauttivat päästessään särkemään niitä. (s. 47)

  

Tässä oli vain kaikki palaset paikallaan. Olin sitoutunut päähenkilöön ja jännitin hänen puolestaan aivan fyysisesti. Armonvuosi on sellainen teos, jonka haluaa ahmia mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan nauttia pienissä paloissa, jotta se riittäisi pidemmäksi aikaa. Myös sivuhenkilöt olivat todella hienosti kirjoitettuja. Vaikka teoksen naiset ovatkin hyvin alistettuja, pinnan alla kytee kapina. On puhetta vallantavoittelijasta, joka lietsoo muutoksen tuulia. 

  

Aiemmin uskoin, että olin löytänyt oman taikavoimani - että minulla oli kyky nähdä sellaista, mitä muut eivät nähneet - sellaista, mitä muut eivät edes mielessään tahtoneet myöntää todeksi. Mutta siihen ei tarvita taikavoimaa, riittää kun avaa silmänsä. 

Minun silmäni ovat auki. (s. 10)

  

Samaistuin paljon Tierneyhyn. Hän viettää mielellään aikaa metsissä, kiipeilee puissa eikä juurikaan välitä hienoista mekoista ja kaikki hänen ajatuksensa näkyvät hänen kasvoistaan. Hänellä on neljä sisarusta, pari vanhempaa, jo naimisissa olevaa siskoa ja kaksi pikkusiskoa, joille hän toivoisi parempaa tulevaisuutta.

  

Tierney sanoo olevansa lähimpänä isänsä kovasti kaipaamaa poikalasta. Minulla on kaksi isosiskoa (ja heillä molemmilla yksi tytär liki samoilla ikäeroilla kuin meillä siskoillakin) ja isä toivoi niin ikään kovasti poikaa. Niinpä hän, kuten Tierneynkin isä, opetti tyttärilleen poikamaisia taitoja. Ja aivan kuten Tierneyn äidin peukalo on vain tynkä, samoin minunkin äitini on menettänyt lähes koko sormen (tosin työtapaturman takia).

   

Pidän suuni visusti supussa, vaikka mieleni tekisi kirkua. Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki. Työläisten talossa elämäni kuuluu edelleen minulle. Ruumiini kuuluu minulle. (s. 17)

   

Tierney on huikea päähenkilö. ja yhteiskunta, jonka normeja vastaan hän käy aivan kamala. Feministisen fiktion saralla tämä päihittää kirkkaasti esimerkiksi Naomi Aldermanin äärimmäisen ahdistavan Voiman, jossa sorretut naiset kostavat miehille ja alentavat heidän koiraan alhaisemmaksi olennoksi, en vain voi mitenkään suositella ko. kirjaa. Vaikka paljoa ei tasa-arvo eteen kirjassa tehdä, on rivien väleissä ripaus toivoa.    

Naiset eivät saa kokoontua, heidän tulee rukoilla ääneen ja unetkin on kielletty, kaikki taikuuden pelon takia. Tierneyn äiti tietää tyttärensä unista, mutta kehottaa tätä pitämään kiinni niistä, sillä vain unet ovat oikeasti naisten omia. 

   

Elämä on jatkuvaa taistelua, jos joutuu alati kamppailemaan omaa luontoaan ja muiden ihmisten odotuksia vastaan. (s. 34)

  

Tämä sopii nuorille ja aikuislukijoille, jotka haluavat lukea kirjan, jossa on vahva, mutta samaistuttava päähenkilö, joka herättelee feministisiä ajatuksia, jotka kaipaavat romantiikkaa, mutta eivät liian valmiiksi pureskeltua tarinaa ja maailmaa. Asioita avattiin sopivasti, mutta jotain jätettiin myös arvailujen varaan lukijan täytettäväksi. En tiedä, kuinka itse selviäisin armonvuodesta, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. 

Huh, en voi sanoa kuin, että lukekaa tämä kirja! Erityisesti kirja sopii dystopioiden lukijoille, mutta koska kirja ei puhtaasti ole scifiä, sen pystyy lukemaan erittäin hyvin myös historiallisena teoksena, vaikka muutoin olisikin allerginen spefille.

  

Jännittävästi kaikissa näissä kolmessa oli korsettiin liittyvä kohtaus. Tierney reagoi kapistukseen näin: "Kun hän avaa korsetinnyörit haukon henkeä. Tekee melkein kipeää saada keuhkot täyteen ilmaa. Se muistuttaa minua vapaudesta, jonka olen menettänyt."

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

   

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

  

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 453 sivua, Tammi 2020

  

Alkuperäinen nimi: The Grace year (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tähtivaeltaja (Toni Jerrman), Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirjoihin kadonnut

  

*****

  

"Älä vain yritä väittää, että olet langennut charmiini", mies sanoi olkansa yli.

“Vakuutan, että mitään hyvää ei seuraisi välisestämme intohimisesta suhteesta.”

  

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta lainattuna Goodreadsista (14.11.2020): "Yleensä en tykkää kutsua kirjoja lukusukkuloiksi, mutta tämä Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on ehdottomasti sellainen: ahmittava kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään, vaikka samaan aikaan haluaisi nautiskella kirjasta hitaasti ja pitkän aikaa.

  

Paikoin kirjassa tuli vastaan kliseisiä ja yliampuvia kohtia, mutta ne annettakoon anteeksi, sillä kirjan miljöö ja hahmot (niin pää- kuin sivurooleissakin olevat) olivat ihastuttavia persoonallisuuksia. Etenkin demonikissa on ehdoton ykkössuosikkini. Tämä tulee jäämään pysyväisasukkaaksi kirjahyllyyni."

  

On äärimmäisen harvinaista saada käsiinsä spefikirjaa, joka ei aloita sarjaa. Kirjojen tytär on kuitenkin tällainen. Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta kuitenkaan luetteloimatta ja jaarittelematta. Olisin tietenkin halunnut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin, mutta tämä hurmaava teos pystyy erittäin pätevästi seisomaan omilla jaloillaan. Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!

  

Äänten sorina täytti kaikuvan tilan ja sitä katkoivat satunnaiset yskäisyt tai kuorsaukset. Useimmat näistä äänistä eivät kuuluneet sinikaapuisille kirjastonhoitajille, joita harppoi edestakaisin atriumin kaakelilattian poikki. Ne olivat peräisin loitsukirjoista, jotka mumisivat itsekseen hyllyissään. (s. 17)

  

Elisabeth on oppilaana yhdessä Suurista kirjastoista, Summershallissa. Hän haluaisi vartijaksi, korkeimman tason maagisten kirjojen vahdiksi, mutta hän voi hakea Kollegioon vasta vuoden päästä, kun täyttäisi seitsemäntoista. Tarina alkaa, kun kirjastoon tuodaan vaarallinen loitsukirja. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka tempaisee Elisabethin pois kaikesta tutusta ja lisäksi häntä syytetään kamalasta teosta.

  

Finch ei ikinä uskoisi häntä, sillä mies ei halunnut uskoa. Elisabethin syyllisyys oli paras lahja, jonka hän oli koskaan saanut. Johtaja oli päättänyt rakastaa Elisabethia eikä häntä, ja lopultakin Finch oli saanut tilaisuuden rangaista tyttöä sen takia. (s. 50)

  

Nuori velho Nathaniel Thorn tulee hakemaan Elisabethin tuomittavaksi pääkaupungissa. Matkan aikana he oppivat paljon toisistaan. Elisabeth alkaa myös kyseenalaistaa hänelle opetettua tietoa velhoista. Hän ei kavahda nuoren miehen käyttämää magiaa, vaan pitää sitä peräti kauniina. Samoin aluksi pelottava velhokin alkaa näyttäytyä Elisabethin silmissä varsin komealta.

  

Hän oli oppinut melkein kaiken tietämänsä joko mestari Hargrovelta, joka ei ollut yli puoleen vuosisataan käynyt muualla kuin vessassa, tai kirjoista, joista monet olivat satoja vuosia ajastaan jäljessä. -- Nyt hän alkoi ihmetellä, kuinka monet niistä tarinoista olivat olleet täyttä valetta. (s. 87)

  

Kirjan luontokuvaus, ja kuvailu muutoinkin on ihanaa. Havainnot esimerkiksi ruskalehdistä ja patsaita pitkin kiemurtelevista murattiköynnöksistä ovat nautinnollisia ja tunnelmallista. Esimerkiksi tämä lainaus on jotenkin todella viehättävä: "Muuan mielikuva nousi Elisabethin mieleen kuin hukkunut aavemainen kukka, joka nousee esiin syvästä lammikosta."

  

Myös päähenkilöiden kemian kuvaaminen on hurmaavaa. On heti ensikohtaamisesta alkaen selvää, että näiden kahden välillä kihisee sähköinen lataus. Vaikka välillä Rogerson jääkin kuvailemaan Nathanielia hieman liian kioskipokkarimaisesti (kuten ulkoilman aistillisesti punaamia posket, joiden vaikutelmaa kyyninen katse lisäsi).

  

“Minua varoitettiin, että näkisin maaseudulla outoja asioita”, hän sanoi. “Mutta pitää tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut löytäväni villiä kirjastonhoitajaa vaanimassa kirjapinojen keskellä.” (s. 31)

  

Minusta on hauskaa, kuinka teoksen suomennettu nimi viittaa Elisabethiin ja englanninkielinen Nathanieliin. Vaikka yleensä pidänkin suoraan käännetyistä tai kääntämättä jätetyistä teosnimistä, sopii tässä tapauksessa nimi kirjalle erittäin hienosti. Teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Pottereissa. Tämä onkin erittäin potentiaalinen lohtukirja, jonka haluan lukea uudelleen.

  

Elisabethkin joutuu kohtaamaan korsetin. Hänen reaktionsa oli seuraavanlainen: "Hannah alkoi nyörittää korsettia selkäpuolelta ja Elisabethin henki salpautui. "Minä en pysty hengittämään", hän sanoi ja kynsi rintaansa. Hannah tarttui lujasti hänen käsiinsä ja painoi ne sivuille. "Se on muodinmukaista, neiti.""

    

En tiedä, onko Rogerson kirjoittanut muutakin, mutta jos on niin toivottavasti nekin käännettäisiin, jos ovat lähellekään näin hyviä. Suosittelen Kirjojen tytärtä kaikille fantasian lukijoille, jotka pitävät romantiikasta, vauhdikkaasta seikkailusta, elävistä kirjoista ja kissoista. Mutta muistakaa:

  

Kirjastot ovat kuitenkin vaarallisia paikkoja. (s. 21)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

  

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 453 sivua, Karisto 2020

  

Alkuperäinen nimi: Sorcery of Thorns (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä