Lukupiirissä | Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

"Fasismin tumma pilvi oli levittäytynyt Euroopan ylle kuin virus, mutta nyt se alkoi hälvetä."

  

  

Helmikuun lukupiirikirja

Kirja saatu kustantajalta

  

Voiko toisen maailmasodan aikaan sijoittuva kirja tarjota hyvänmielen lukukokemuksen? Kyllä voi!

  

Annie Lyonsin Pommisuojan lukupiiri on sympaattinen tarina kirjakauppaa pitävästä Gertiestä. Hänen hyvä ystävänsä ehdottaa vähän ennen sodan alkua, että Gertie voisi tarjota juutalaisvainoja pakoon lähteneelle lapselle kodin. Alun pienen vastustelun jälkeen Gertien ja hänen koiransa Hemingwayn kotiin muuttaa teini-ikäinen Hedy, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

  

Seuraava kierros järjettömiä kuolemia. Taas yksi sukupolvi, joka tulee suremaan ikuisesti niitä, jotka eivät koskaan palaa kotiin -- Miten voi olla mahdollista, että se tapahtuu jälleen, ja milloin se loppuu? (s. 155)

  

Kirja on täynnä rakkautta: niin romanttista kuin rakkautta ystäviin, koiriin ja tietysti kirjoihin. (Ja onpa kirjassa yksi sateenkaareva hahmokin, joka on menettänyt rakastamansa ihmisen sodan takia.) Gertien kirjakauppa toimii monen rakkaustarinan näyttämönä, sillä yksi jos toinenkin hahmo kohtaa siellä elämänsä rakkauden. Ah, kirjojen ihmisiä yhdistävä voima.

  

Hän nautti kovasti tämän suloisen bibliofiiliromanssin kehkeytymisen seuraamisesta. (s. 24)

  

Kirjan nimi viittaa Gertien ideaan tuoda iloa ja hengähdystauko sodan kauhujen keskelle järjestämällä kirjakauppansa kellariin sijoittuvaan pommisuojaan lukupiiri. Teoksen lopusta löytyy listaus kaikista mainituista kirjoista, joukossa on toki tapahtuma-ajastaan johtuen paljon klassikoita, joista hauskasti moni on luettu vetämässäni lukupiirissä (mm. Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Christien Hänet täytyy tappaa, Dickensin Saiturin joulu, Doylen Baskervillen koira) - aivan kuten tämäkin kirja!

  

"Rakkauden ei pitäisi olla niin vaarallista, niin riippuvaista kohtalon oikuista." (s. 217)

  

Vaikka kirja on kirjoitettu nykyajasta käsin, se tuntuu tavoittavan aikalaishengen uskottavasti. Teos on täynnä loistavia sitaatteja kuvaamaan myös omaa aikaamme, kuten: "Maailma on jonkin aivan kauhean kynnyksellä. Kysymys kuuluukin, jäämmekö seuraamaan sitä toimettomina vierestä vai nousemmeko vastarintaan ja autamme niitä, jotka apua tarvitsevat." (s. 35) Voin suositella kirjan lukemista lämpimästi.

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lontoo 1938. Vanhaa kirjakauppaa pitävä Gertie Bingham on surun murtama: rakas aviomies Harry on kuollut, ja seuraa Gertielle pitää enää vanha labradorinnoutaja Hemingway. Samaan aikaan Euroopassa tuhannet juutalaiset pakenevat Hitlerin Saksasta turvallisempiin maihin. Yksi heistä, teini-ikäinen Hedy, päätyy Gertien hoteisiin.

Sitten Saksa aloittaa sodan, ja pian Hitlerin pommikoneet levittävät varjonsa myös Lontoon ylle. Ilmahälytyksistä ja pommisuojaan juoksemisesta tulee arkipäivää, mutta Gertie ja Hedy saavat idean pommisuojan uumenissa kokoontuvasta lukupiiristä. Nalle Puh ja Humiseva harju tulevat tutuiksi lukupiiriläisille samalla kun maailma ympärillä palaa.

Yksi pommi muuttaa kuitenkin kaiken, eivätkä lukupiiriläiset pysty enää sulkemaan muuta maailmaa ulkopuolelleen. Surun ja menetysten keskellä ystävyyden ja tarinoiden voima osoittautuu kuitenkin sotaakin väkevämmäksi.

Annie Lyons on brittiläinen bestseller-kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Ennen kirjailijanuraansa hän on toiminut muun muassa kirjakauppiaana. Pommisuojan lukupiiri on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

   

Suomentanut: Anna-Mari Raaska, 344 sivua, Aula & Co 2023
  
Alkuperäinen nimi: The Air Raid Book Club (2023)

    

Luettu myös täällä: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Amman lukupiiri, Kirjakaapin kummitus

  

Samankaltaista luettavaa:

• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Markus Zusak: Kirjavaras
• Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito

"- No one, including me, has not found me yet, vitsailen.

Celine vilkaisee minua nopeasti.

- That's because you are not on the map."

    

        

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, YA-lukuhaaste: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa haluaisit käydä, Popsugar Reading Challenge: A book with a pun in the title

      

Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taito on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, vaikka sen kansikuva ei olekaan kaikkein houkuttelevin. Aluperin olin suunnitellut lukevani tämän Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, kohtaan kijoittajalla on sama nimi kuin jollakin perheesi jäsenellä. Toinen siskontytöistäni on myös Nelli, mutta jostain syystä en tuolloin tullutkaan tätä lukeneeksi, vaikka varasin kirjan kirjastostakin. 

  

Sanoja, joiden merkitys on suuri, ei ole helppoa lausua. Minun maailmani oli sellaisia täynnä. (s. 7)

  

Nyt viimein tartuin kirjaan, sillä huomasin jostakin, että tässä on sateenkaariteemoja. Liitän kirjan myös YA-lukuhaasteeseen, vaikka kirja onkin kaiketi luokiteltu "aikuistenkirjaksi". Minusta tämä kuitenkin sopii erinomaisesti YA-kategoriaan: se kertoo päähenkilön oman äänen etsimisestä ja sen asian tunnustamisesta, että hän on ihastunut odottamatta tyttöön, vaikka onkin ollut aiemmin suhteissa miesten kanssa. Sara kertoo tarinaansa nykyhetkessä, ollessaan 25-vuotias ja takaumina viisi vuotta aiemmin tapahtuneeseen. 

  

En ole uskaltanut puhua rakkaudesta läheskään niin monta kertaa kuin olisin voinut tai jopa toivonut, mutta vain yhtä kertaa minä kadun. (s. 37)

   

Kirjan teemoissa on myös perinteisiä YA-piirteitä: ärrä-vika, jonka takia Sara on muuttanut lukuisia kertoja, kuten 19-vuotiaana Irlantiin, jonne kirja miltei kokonaan sijoittuu (sillä englanninkielessä R-äännetään eri tavalla kuin Suomessa) ja jättänyt sen takia tutustumatta jopa satoihin ihmisiin. Dublinissa Sara rakastuu palavasti ranskalaisen kämppiksensä kurkkuärrään, "jota Celine vilautti keskustelussa kuin pitsisen alusasun olkainta". Pohditaan aikuisuuden haasteita.

  

Minusta on mukava nähdä hänet sellaisena: hänen tullessa suihkusta meikit poskilla, niistäessä nenää flunssaisena -- sovittaessa ihonsävyisiä alusvaatteita juhlamekon alle -- Niinä hetkinä tunnen näkeväni Celinen tavallista inhimillisempänä ja selkeämpänä, jollakin tapaa vapaana siitä maalauksellisesta kauneudesta, jonka vanki hän on. (s. 30)

  

Takaumat sijoittuvat jouluaattoon, kun Sara ja Celine ovat suunnittelemattomalla road tripillä, sillä yksi asia on johtanut toiseen ja se edelleen kolmanteen. Koko teoksen ajan heidän välillään on jännite, mutta Hietala keskittyy enemmän päähenkilön kielellisiin pohdintoihin, kuin näiden kahden suhteen rakentamiseen. Vasta puolen välin jälkeen lukijan mielenkiintoa ruokitaan kutkuttavasti, mutta loppu jää avoimeksi. Jos viimeisten sivujen tapahtumat olisivat menneet kirjan aiemman tunnelman mukaisesti, oliin pitänyt tästä kokonaisuutena vähemmän. Nytkin kirjan on vain ihan ok, mutta lopun armopala nosti pisteitä. 

  

Celinen miehet eivät minua vaivaa, he tuntuvat enimmäkseen sävyisiltä ja hiukan hölmöiltä. Naispuoliset ystävät sen sijaan -- saavat minut kihisemään kiukusta. Haluan olla ainoa nainen Celinen elämässä. Haluan olla lähempänä kuin kukaan muu, tuntea hänet paljaimmillaan, todemmillaan, iljettävimmillään, kauimpana siitä ihmisestä, joka tämä tahtoisi olla. (s. 124)

  

Pidin kyllä Hietalan tyylistä kirjoittaa, eri fonteista ja kielitieteellisestä jargonista, joilla luotiin kuva Saran suhteesta ärrään. Takaumat oli kirjoitettu ärrällisiä sanoja vältellen, mikä teki lukemisesta (ja varmaan näiden kohtien kirjoittamisestakin) kiinnostavaa. Olen itsekin ollut ala-asteella ärrän takia puheopetuksessa ja pystyin hyvin samaistumaan Saran kokemuksiin siitä, kuinka hanakasti luokkatoverit tarttuivat tähän asiaan. 

      

Ajattelen Celinen alushousuja. -- Ajattelen joustavaa, valkoista kangasta Celinen sileää ihoa vasten, hänen oliivinsävyistä vatsaansa. Sivelen mielessäni kuminauhan ja ihon välistä kynnystä. -- Celinen tavalliset, valkoiset, seksittömät alushousut ovat hämmentävällä tavalla kiihottavinta, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (s. 136-137)

   

Teoksella oli hauskasti muutamia samankaltaisuuksia Marja Ahon Loukuttajan kanssa, esimerkiksi kummankin kirjan päähenkilöllä on vaikea suhde puhumiseen, heitä on koulukiusattu, kumpikin on kasvissyöjiä ja huolissaan planeetasta sekä molemmissa kirjoissa päähenkilöt pohtivat joutsenia ja hanhia. Lisäksi molemmissa kirjoissa esiintyy sana kielipuoli, johon en ollut koskaan aikaisemmin törmännyt.

    

Joulu, nykyisessä muodossaan, on pelkkää satua ja kauppiaiden juhlaa, ilkeämielinen juoni mammonan kokoamiseksi, luonnon tuhoamiseksi, maapallon saastuttamiseksi. (s. 72)

      

Oli kiinnostavaa muodostaa kokonaiskuvaa menneen ja nykyhetken vaihdellessa, Saran paljastaessa asioita murunen kerrallaan. Harmillisesti Celinen hahmo jää hieman etäiseksi. Kirjan kiellinen kikkailu oli kiinnostavaa, enkä ärsyyntynyt siitä, toisin kuin joissakin lukemissani kommenteissa (ylösalaiset ärrät olivat jopa vallan hauskoja). Joku oli myös nostanut esiin kirjan ontuvan englannin, mutta kieltä teoksessa puhuvat enimmäkseen sellaiset hahmot, joille se ei ole äidinkieli. Ja eivät kieltä koko ikänsä puhuneetkaan aina puhu täydellistä kirjakieltä, joten minulle dialogi tuntui luontevalta.  

  

Minun on aina ollut helppo nähdä viehättävyyttä sielläkin, missä muut eivät sitä huomaa -- Tuo aavistuksen vinksahtanut näkökulma on muodostunut käytännössä elämäntehtäväkseni ja olen alkanut vältellä kauneutta siinä muodossa, jossa kiiltäväpintaiset muotilehdet sitä edustavat. (s. 134)

    

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Saralla on ärrävika. Hän on vältellyt r-kirjainta koko kouluaikansa. Kahdeksan vuotta toivottomana päättyneen puheterapian jälkeen hän muuttaa Irlantiin, koska englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Mutta muuttuuko mikään, kun nainen lakkaa olemasta Sara, teräväreunainen heinä, ja hänestä tulee neljäs Raamatussa mainittu nainen, Sarah? Voiko identiteetti olla yhden äänteen varassa?

   

Irlannissa Sara ihastuu kuvankauniiseen, ärränsä pariisilaisittain sorauttavaan huonekaveriinsa Celineen. Dublinia kiertävän jouluisen roadtripin aikana hänen on pakko selvittää, onko hänellä rohkeutta rakastaa ja olla oma itsensä.

   

Kielillä puhumisen taito on herkkä ja kiehtova romaani nuoren naisen identiteetistä, ystävyydestä ja Rakkaudesta isolla ärrällä. Kahdessa aikatasossa kulkeva romaani kuljettaa lukijaa kepeästi ja varmasti kohti loppuhuipennusta, jossa ei ole mitään vääjäämätöntä.

     

207 sivua, Aula & Co 2017

   

Kirja on luettu myös täällä: Savon Sanomat, Kiiltomato, Kirjanmerkkinä lentolippu, Sivutiellä, KirjojaLeffojaSarjoja, Evarian kirjahylly, Kirjavinkit, Usva

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1)

"Kun ensi kertaa näin vilauksen Sysikuilusta, seisoin ruuhkaisen tien reunassa ja katselin Tulan laakson aaltoilevia peltoja ja hylättyjä maatiloja. -- Syysaurinko hehkui lämpöä, mutta minä vapisin takkini alla silmäillessäni taivaanrannassa siintävää likatahraa muistuttavaa utupilveä."

   

    

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä kirjasta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.

  

Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste

  

Vaikka Leigh Bardugon Varjo ja riipus on todella kliseinen ja ennalta-arvattava YA-fantasia, se on silti yksi viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Joskus vain haluaa lukea kirjan, joka on kuin tarttuisi moneen kertaan luettuun lemppariin, mutta samalla ensimmäistä kertaa - kai sitä tunnetta voisi kuvata myös nostalgiaksi. 

   

Poika ja tyttö olivat saapuneet muutaman viikon sisällä toisistaan. He olivat rajasotien orpolapsia, kaukaisten kaupunkien raunioista poimittuja likakasvoisia pakolaisia, joiden oli tarkoitus oppia herttuan kartanossa lukemaan ja kirjoittamaan ja valitsemaan itselleen ammatti. (s. 7)

  

Päähenkilö, teini-ikäinen orpotyttö Alina, on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Maliin, joka niin ikään on orpo. Kaksikko on päätynyt armeijan riveihin, Mal jäljittäjäksi ja Alina kartanpiirtäjäksi. Mal ei huomaa Alinaa vierellään, ainakaan merkityksessä potentiaalinen kumppani ja Alina pelkääkin, että ovat kasvamassa erilleen. Soppaan mahtuu kuitenkin ei vain yksi vaan kaksi romanssia ja lukija joutuu pähkäilemään, kumpaan tiimiin kuuluu. 

  

Bardugon fantasiamaailman Ravka on kuin pseudo-Venäjä, jonka naapurimaat Shu Han ja Fjerda ovat aasialais- ja skandihenkiset. Venäjään viittaavat mm. samovaarit, kvasi-juoma, sipulikattoiset kirkot, balalaikka, kuninkaan (tai siis tsaarin) symbolina oleva kaksoiskotka ja banja eli venäläinen kansansauna. Kuulin jostakin, että Venäjällä kirja olisi kuohuttanut, koska se antaa virheellisien kuvan heidän kulttuuristaan. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos ja silloin voi hieman ottaa vapauksia, jos luo kokonaan toisen maailman, jolla on muutamia yhtymäkohtia omamme kanssa, vaikka kultturinen omiminen onkin ollut viime vuosina puheenaiheena. 

  

"Muut maat eivät kohtele grishojaan yhtä hyvin kuin Ravka. -- Fjerdalaiset polttavat meitä noitina ja Kerchissä meitä myytiin orjiksi. Shu Hanissa voimamme yritetään nylkeä meistä." (s. 80)

    

Grishat ovat ihmisiä, joilla on maagisia taitoja ja he käyttävät taitojaan kuninkaan palvelemiseen niin taiteilijoina, aseseppinä kuin sotilainakin. Silti maassa on myös tavallisista ihmisistä koostuva armeija, jota voisi ennemminkin kutsua suoraan tykinruoaksi. Grishat voivat esimerkiksi kutsua tulta ja tuulta, pysäyttää sydämen ja parantaa. Lisäksi on Varjo, voimakas grisha, jonka kaltaisia on vain yksi kerrallaan. Alina saa tietää yllättäen, että hänellä on salattu kyky, joka herättää Varjon huomion. 

   

Olin aina olettanut, että Ravkan nälkäiset maatyöläiset ja huonosti varustellut sotajoukot olivat Sysikuilun syytä. En ollut siitä enää niin varma, kun ohitimme timanttilehdin koristellun jadepuun. (s. 101)

Kun ajatteli, että Ravka oli käynyt sotaa jo yli vuosisadan, koko ajatus juhlista tuntui vähän tuhlailevalta. (s. 188) 

  

Maata halkoo Sysikuiluksi kutsuttu pimeä alue, missä asuu pelottavia olentoja. Suomennoksesta sain mielikuvan, että kyseessä olisi kanjoninkaltainen geologinen muodostelma, mutta saatuani selville, että englanniksi se on nimeltään Shadow Fold, alkaa ilmiö kuulostaa enemmänkin kiinteästä varjosta muotoutuneelta taskulta, joka myötäilee maastonmuotoja, ei niinkään maankuorta lävistävältä "haavalta". 

  

Lukiessani mietin, kuinka kuilun poikki kulkevat saivat laskettua hiekalla purjehtivat alukset kanjonin pohjalle - tällaista ongelmaahan ei tietenkään synny, jos Sysikuilu on tasaisella maalla. En ole vielä päätynyt, kummanlaisena mieluummin paikan näkisin, ehkäpä kanjonimaisuus toisi sille enemmän pelottavuutta. Tästähän on tulossa Netflix-sarja, jota odotan mielenkiinnolla, sillä grishojen asut, miljööt ja erityisesti Sysikuilu kiehtovat (muistuttaahan se jossakin määrin Made in Abyss -animen omituista kerroksellista kuilua).

  

Olin nähnyt Sysikuilun monissa kartoissa – mustan viillon, joka erotti Ravkan ainoasta rantaviivastaan jättäen sen maan ympäröimäksi. -- Joissakin kartoissa Sysikuilua kuvattiin pitkäksi, kapeaksi järveksi ja siitä käytettiin nimeä "Epämeri" - nimitys, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sotilaita ja kauppiaita ja rohkaista matkaajaa ylitykseen. (s. 14)

  

Tässä oli selkeitä taitekohtia, joissa juoni otti ison harppauksen eteenpäin ja niiden väleissä oli hieman hitaampaa kerrontaa. Tylsää ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa, vaikka arvasinkin pari isoa juonenkäännettä jo varhain. Tällaisessa kirjassa se ei kuitenkaan haittaa, vaan haluaa lukea eteenpäin nähdäkseen, onko päätellyt johtolankojen perusteella oikein. 

   

Kirjaan on jäänyt harmittavasti muutamia kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Huolimatta näistä vähäisistä hiomattomuuksista kirja oli ahmaistava mahdollisimman nopeasti, vaikka halusin samaan aikaan pitkittää lukukokemusta mahdollisimman pitkään. Olisi myös kiinnostavaa vertailla alkuperäistä erikoissanastoa käännökseen. Onneksi trilogialla on oma Wiki-sivustonsa, josta nämä löytää helposti. 

  

Mahtavaa, että saatiin viimein suomeksikin tämä maailmalla paljon esillä ollut YA-fantasia. Toivottavasti jatko-osat suomennetaan mahdollisimman pian! Tämä muistuttaa vähän Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta, joten jatkan varmaan sen sarjan parissa odotellessani.

  

"Potku nivusiin on muinainen, salainen isku." (s. 265)

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

  

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.

  

Suomentanut: Jussi Korhonen, 331 sivua, Aula & Co 2019

Alkuperäinen nimi: Shadow and Bone (2012)

   

Sarjassa ilmestynet:

• Varjo ja riipus
• Siege and Storm
• Ruin and Rising

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjoihin kadonnut, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjaston kummitus, Kolmas kirja taskussa 

Kirjabloggaajien joulukalenteri - Luukku 20

   

"Olimme vain kaksi onnellista ihmistä, jotka eivät oikeastaan kuuluneet minnekään.

Joulupukki.

Ja minä."

   

  

Osallistuin jälleen kirjabloggaajien perinteiseen joulukalenteriin ja suunnittelin myös tämän vuoden kalenterikuvan. Valitsin itselleni luukun 20, jonka sattumalta olin valinnut viime vuonnakin! Eilen luukku aukeni Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja huomisen luukku ilmestyy Nannan kirjakimara -blogiin.  Lista kaikista joulukalenteriin osallistuvista löytyy Oksan hyllyltä -blogista. Parin viime vuoden aikana olen luukussani esitellyt Matt Haigin jouluisan lastenkirjan, ja tällä kertaa vuorossa on kolmas osa Joulupukki ja minä. 

  

Tiesitkö että Tonttuvaarassa mennään naimisiin nauramalla yhdessä samaan aikaan vihkitoimituksen aikana, nisseillä ei ole nimiä tai sukupuolta ja kuinka tonttumatematiikka eroaa omastamme? Lukemalla tämän kirjan saat tietää tämän ja paljon muutakin! Lukija päsee myös tutustumaan Pääsiäispupuun.  

  

Tämä on Tonttuvaara. Missään ei ole järkeä. (s. 115)

  

Kuten edellisessäkin osassa, päähenkilö on orpotyttö Amelia, jonka joulupukki otti maatkaansa. Vaikka Amelia onkin päässyt pois inhottavasta orpokodista, hän ei silti koe kuuluvansa Tontuvaaraankaan. Tonttuvaara sijaitsee Suomessa, hyvin, hyvin pohjoisessa, eikä sitä näy kartoissa. Ei ainakaan ihmisten tekemissä. 

  

Ymmärsin, että taikuus ei poista kaikkia ikäviä asioita elämästä - on vain helpompi selviytyä ikävistä asioista, kun tietää, että elämässä voi olla taikaa. (s. 195)

     

Osa tontuista suhtautuu Ameliaan epäileväisesti, koska hän on ihminen. Etenkin Kip, joka joutui lapsena ihmisten sieppaamaksi ja Vodol-ukki, joka juonittelee jälleen jotain. Hän kirjoittaa valeuutisia, joilla pyrkii nostamaan itsensä Tonttuvaaran johtajaksi ja syrjäyttämään joulupukin. Amelia joutuu vaaralliseen seikkailuun auttaessaan joulupukkia ja Mary-muoria, mutta onneksi kaikki päättyy hyvin joulun ihmeen ansiosta!

  

Nuusa päästi naurahduksen, joka ei oikestaan kuulostanut ollenkaan naurulta. "Totuuden torvi. Ei siinä ole titenkään kyse totuudesta. Vodol-ukki ei välitä totuudesta. Hän ei välitä muusta kuin sanomalehtien myynnistä. Ja hän saa niitä myytyä valehtelemalla. Hän saa kaikki pelkäämään asioita, joita ei edes ole olemassa. -- Hän väittää, että minä olen se, joka keksii juttuja. Hän sanoo niitä valeuutisiksi. En kuitenkaan ole ikinä julkaissut juttua, joka ei pitäisi paikkaansa. Mitä järkeä olisi sanomalehdessä, joka ei kerrro uutisia siitä, mitä oikeasti tapahtuu?" (s. 150-151)

"Tontut -- eivät ajattele omilla aivoillaan. Heillä on tapana uskoa siihen, mitä lehdissä lukee. (s. 266)

  

Kirjaan oli jäänyt useampia harmittavia kirjoitus- ja huolimattomuus virheitä. Esimerkiksi sivulla 11 kerrotaan tontusta, "joka kiillotti pientä valkoista rekeä, joka kiillotti pientä valkoista rekeä". Yhdessä kohtaa puhutaan "löysästä" ohjuksesta, mutta itse olisin mieltänyt kyseiseen kohtaan (alkukielisen sanan ollessa todennäköisesti loose) kuvailusanaksi mieluummin holtiton. Sivulla 172 oli myös erikoinen rivinvaihto kesken lauseen. 

   

Joulu-sarja taitaa jäädä trilogiaksi, päätellen siitä, mitä kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan, mutta tänä vuonna ilmestyi kirjojen maailmaan sijoittuva lyhyempi teos nimeltään Totuuskeiju, joka kertoo keijusta, joka ei voi koskaan valhedella ja joutuu siksi välillä hankaliin tilanteisiin. Näitä voi suositella koko sydämestä joulukirjoiksi. Sarjan ensimmäinen teos on aluksi aika surullinen, mutta sillekin kannattaa antaa tilaisuus ihastuttaa. Chris Mouldin kuvitus on myös viihdyttävää. 

    

"Kirjat", joulupukki sanoi, "ovat lahjoista parhaita. Mikään muu ei vedä niille vertoja." (s. 124)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

APUA! Tonttuvaara valmistautuu taisteluun, sillä kateudesta vihreä Pääsiäispupu armeijoineen on päättänyt tuhota joulun.

  

Elämä ihmisenä Tonttuvaarassa ei aina ole helppoa, vaikka ottovanhempasi olisivatkin itse Joulupukki ja Mary-muori. Sekin on vähän ärsyttävää, että joululauluja pitää laulaa joka päivä, myös kesällä, tai että reputtaa toistuvasti leluntekokokeissa. Kaiken lisäksi ulkona on hirvittävän kylmä, koko ajan. Mutta kun kateudesta vihreä Pääsiäispupu armeijoineen pistää käyntiin raivokkaan hyökkäyksen joulun lopettamiseksi, Amelia, Joulupukki, Mary ja tontut joutuvat tositoimiin. Vain he voivat pelastaa joulun, mutta onko pupuarmeija liian voimakas vastus jopa heille…

  

Joulupukki ja minä takaa jälleen hyvän mielen joulun koko perheelle kuten edeltäjänsä Poika nimeltä Joulu (2016) ja Tyttö joka pelasti joulun (2017).

  

Matt Haig on palkittu bestsellerkirjailija, joka kirjoittaa aikuisten lisäksi myös lasten- ja nuortenkirjoja. Kuvittaja Chris Mould aloitti taideopinnot kuusitoistavuotiaana. Hän rakastaa työtään ja haluaa tehdä kirjoja, joita olisi lapsena itse toivonut omaan kirjahyllyynsä.

     

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 309 sivua, Aula & Co 2018

    

Kuvittanut: Chris Mould

  

Alkuperäinen nimi: Father Christmas and Me (2017)

Sarjassa ilmestyneet:

• Poika nimeltä Joulu
• Tyttö joka pelasti joulun
• Joulupukki ja minä
• Totuuskeiju

  

Kirja on luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

   

   

"Mistä sinulle tulee joulun tunnelma?"

    

Piparkakkujen, kuusenhavujen, joulusuitsukkeen ja kaakaon tuoksusta. 

Koristellusta joulukuusesta, enkelikellon kilinästä...

       

   

Toisena joulukirjana esittelyvuorossa on Maja Lunden kirjoittama ja Lisa Aisaton hurmaavasti kuvittama Lumisisko. Sekin kuuluu kategoriaan surulliset joulukirjat, mutta joka päättyy onnellisesti. 

  

Päähenkilö on pian 11-vuotta täyttävä Aatto-poika. Hänen perhettään on koskettanut suuri suru puoli vuotta aikaisemmin, kun hänen isosiskonsa kuoli. Kotona kaikki on ankean harmaata - kuvitusta myöten. Äiti ja isä tuntuvat vain valjuilta kopioilta itsestään ja joulukoristeitakaan ei ole otettu esille, vaikka aattoon on aikaa vain muutama päivä. Aatto yrittää tuoda joulun tunnnelmaa kotiin pikkusiskonsa Viljan takia, mutta onnistuuko hän siinä ajoissa? 

  

"Millaista teillä on nyt kotona?" 

"Kaikki ovat hiljaa. Tuntuu siltä, että äiti ja isä eivät aio viettää tänä vuonna joulua. He ovat ehkä unohtaneet, miten sitä vietetään." (s. 112)

  

Aatto yrittää unohtaa surunsa uimalla. Eräänä päivänä ollessaan uimahallissa hän huomaa punaisiin pukeutuneen tytön katselevan häntä ulkoa. Lähtiessään uimahallista, Aatto tapaa Hetaksi itsensä esittelevän tytön. Samastuin Hetaan suuresti, koska Aatto ajattelee hänestä näin: "En ollut koskaan tavannut ketään, joka puhui noin paljon ja noin nopeasti." Kun Aatto viettää aikaa Hetan kanssa, kirjan väristyskin muuttuu kirjavammaksi.

  

Joulusääntö numero yksi: Joulua ei voi koskaan olla liikaa. (s. 52)

     

Heta kutsuu Aaton kotiinsa juomaan kaakaota. Tytön kotitalo Villa Kuisti on maagisen kaunis paikka, jossa jokainen huone pursuilee värejä ja joulukoristeita. Niitä löytyy jopa vessasta ja siivouskomerosta, jotta huoneille ei tulisi paha mieli. Opin, että Norjassa adventtikynttilät ovat violetteja! 

  

Avasin toisen oven. Sen takana oli iso kirjasto, jonka kaikki seinät olivat kirjojen peitossa. -- Useimmat näyttivät vanhoilta, ja niiden tummanpunaisissa nahkaselkämyksissä oli kultakirjaimia. (s. 29)

    

Kirja on jaettu 24 lukuun ja sitä voikin lukea joulukalenterimaisesti luvun päivässä joulukuun aikana. Ihastuttavan kuvituksen lisäksi kirjan kansien väliin kätkeytyy mysteeri, jonka itse kyllä arvasin jo aikaisessa vaiheessa, mutta se ei kyllä haitannut ollenkaan, sillä oli kivaa etsiä johtolankoja ja pähkäillä, olisiko arvaukseni oikeassa. Erittäin suositeltavaa luettavaa ääneen ja sujuvasti lukevalle itsenäisesti yhdeksänvuotiaasta eteenpäin. Koska kirja on hyvin surullinen, se ei välttämättä sovi kaikkein herkimmille.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Ihmeellinen tarina herättää henkiin joulun taian

   

Jouluaatto lähestyy, mutta Aaton kotona ei ole otettu esiin edes kynttilöitä, puhumattakaan muista koristeista. Aatolle joulu on erityisen tärkeä, sillä se on hänen syntymäpäivänsä: hän täyttää 11 vuotta. Näyttää vain siltä, että tänä vuonna joulua ei tule. Äiti ja isä ovat vain varjoja itsestään, surullisia ja poissaolevia. Pikkusiskokin yrittää olla mahdollisimman hiljaa ja huomaamaton.

  

Aatto pakenee kodin ikävää tunnelmaa uimahalliin. Eräänä päivänä hän kohtaa uimahallin ulkopuolella saman ikäisen tytön, jonka ilo ja innostus ovat tarttuvaa laatua. Erikoisesti puhuva ja nauravainen Heta asuu ihmeellisessä talossa, jonka jokainen huone on täynnä joulun tunnelmaa. On kuin talo olisi lumottu. Entä kuka on synkkä mies, joka kiertelee talon lähistöllä?

  

Lumisisko on taianomainen kertomus surusta, myötätunnosta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirjaa myytiin Norjassa yli 160 000 kappaletta ensimmäisenä vuonna, ja sen oikeudet on myyty yli 20:een maahan.

  

Mehiläisten historian kirjoittanut Maja Lunde ja palkittu kuvittaja Lisa Aisato ovat luoneet unohtumattoman kertomuksen. Kirjan 24 lukua ovat täynnä pakahduttavia tunteita, arvoituksia, lunta ja yllättäviä käänteitä. Upea nelivärikuvitettu teos on tämän ja tulevien joulujen suosikki kaikenikäisille. Kun kirja on luettu, joulu on täällä.

     

Suomentanut: Katriina Huttunen, 192 sivua, S&S 2019

    

Kuvittanut: Lisa Aisato

  

Alkuperäinen nimi: Snøsøsteren (2018)

  

Kirja on luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 20 | Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun & Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

Kirjabloggaajien joulukalenterin logo on minun suunnittelemani.

  

Osallistuin tänäkin vuonna järjestettyyn kirjabloggaajien joulukalenteriin, luukulla 20. Luin tätä postausta varten kaksi jouluisaa teosta. Luukku 19 avautui blogissa Mrs Karlsson lukee ja huomisen luukku ilmestyy Kirjapöllön huhuiluja -blogiin.

Yöpöydän kirjat -blogi toivottaa tämän postauksen myötä hyvää joulua!

   

"Maailma ilman taikuutta on surullinen paikka."

  

  

Matt Haigin Tyttö joka pelasti joulun on jatkoa 2016 ilmestyneelle teokselle Poika nimeltä Joulu, josta postasin viime vuoden joulukalenterissa. Sarjaan on ilmestynyt tänä vuonna myös kolmas osa Joulupukki ja minä. Pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin sarjan aloittavasta kirjasta, joka kertoi kuinka Joulupukki sai alkunsa. Tarinan päähenkilö on tällä kertaa tyttö nimeltään Amelia, jonka ansiosta Joulupukki pystyi ensimmäisenä jouluna viemään lahjat kaikille maailman lapsille, sillä hän uskoi niin kovasti taikuuteen. 

Jouluaaton taika ei ole Joulupukin ansiota, eikä se ole myöskään peräisin salamasta tai muista poroista. 

Taikuus syntyy jokaisen lapsen toiveista ja haaveista. (s. 7)

  

Eletään 1840-lukua. Lontoossa asuvan Amelian äiti on nuohooja, mutta ollut viime aikoina niin sairas, että voi vain maata sängyssä ja yskiä. Niinpä Amelia ottaa piippujen puhdistamiseen tarvittavat varusteet mukaansa ja yrittää tehdä parhaansa tienatakseen rahaa äidin lääkkeeseen. Hän lähettää Joulupukille kirjeen, jossa toivoo, että äiti voisi olla taas terve. Tonttuvaarassa on kuitenkin hätätilanne, sillä peikot hyökkäävät kylään ja tuhoavat niin tottujen kodit, pukin reen kuin myös kaikki lahjat. Niinpä joulua ei sinä vuonna tule.

 

Amelia tiesi -- mikä köyhäintalo oli. Se oli kauhea paikka -- jonne kukaan ei halunnut mutta jonne ihmiset joskus joutuivat, jos olivat liian köyhiä tai sairaita tai menettivät kotinsa tai vanhempansa. (s. 34)

  

Amelian äidin tila huononee ja tyttö joutuu lopulta pahamaineiseen köyhäintaloon. Vuotta myöhemmin Joulupukki on jälleen valmistautumassa aattoillan lahjojen jakoon, mutta kaikki ei ole kunnossa: toivopuntarissa on vähemmän valoja kuin pitäisi. Tästä pukki päättelee, että Amelialle, tytölle, joka aikoinaan oli niin toiveikas, on tapahtunut jotain. Hän lähtee Lontooseen ja tapaa mm. kuningatar Viktorian ja kirjailija Charles Dickensin matkalla pelastamaan Ameliaa. Tapahtumien tuoksinassa pukki myös rakastuu.

"Ensi sitä rakastaa toista ihmistä ja tunne on molemminpuoleinen, ja sitten häntä ei enää olekaan. Minne kaikki rakkaus menee?"
--
"Rakkaus ei koskaa katoa -- Vaikka ihminen katoaisikin. -- Rakkaus ei koskaan kuole -- rakkaus jää talteen ja suojelee meitä. Se on elämää suurempaa, eikä se lopu silloin, kun elämä loppuu." (s. 287-288)

  

Haigin kuvaama maailma on hyvin synkkä, mutta jostain löytyy aina pieni toivon pilkahdus. Esimerkiksi Amelian äidillä on sanonta: "Elämä on kuin savupiippu - joskus on mentävä pimeyden läpi, jotta pääsee valoon." Suosikkihahmoni on Nokikuono-niminen kissa, Amelian paras kaveri.

   

Chris Mouldin kuvitus on ihastuttavaa!

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Jos taikuudella on alku, onko sillä myös loppu?

  

Kun Amelia haluaa toiveensa täyttyvän, hän tietää täsmälleen kenen puoleen kääntyä: joulupukin. Mutta taika, johon Amelia uskoo, on hiipumassa, ja joulupukilla on kädet täynnä työtä: kiukkuisia tonttuja, taivaalta putoilevia poroja, vihaisia peikkoja puhumattakaan siitä, että koko joulu on ehkä peruttu! Mutta Amelia ei olekaan mikään tavallinen tyttö, ja pian joulupukki saa huomata, että hän tarvitsee Amelian apua pelastaakseen joulun.

  

Tyttö joka pelasti joulun on henkeäsalpaava ja viisas seikkailukertomus joulun pelastusoperaatiosta. Se on edeltäjänsä Poika nimeltä Joulu -kirjan tavoin hauska, syvällinen ja koskettava – täydellinen joulukirja!

     

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 339 sivua, Aula & Co 2017

    

Kuvittanut: Chris Mould

  

Alkuperäinen nimi: The Girl Who Saved Christmas (2016)

  

Kirja on luettu myös täällä: Luetut.net, Kirjojen keskellä, Siniset helmet, Bibbidi Bobbidi Book, Lastenkirjahylly

  

    

"Ei oikeastaan lainkaan huomaa, koska se alkaa,
mutta eräänä päivänä vain tajuaa olevansa keskellä joulutouhua."

    

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
  

Tämä vuonna on juhlittu Marjatta Kurenniemeä, jonka syntymästä on kulunut 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi olen lukenut pitkin vuotta hänen tuotannostaan Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla ja Puuhiset. Kurenniemen kirjat eivät ole minulle lapsuudesta tuttuja, joten onkin ollut ihanaa astua hänen satumaailmoihinsa.
 
Suosituimpia teoksia hänen tuotannostaan ovat kuulemani perusteella parhaista ystävistä Onnelista ja Annelista kertovat, joista luin kalenteriluukkua varten toisen osan Onnelin ja Annelin talvi. Teoksen tapahtumat kestävät marraskuusta toukokuuhun, mutta joulun vietto on osa tarinaa. En ole lukenut sarjan ensimäistä osaa Onnelin ja Annelin talo, johon sivun alalaidassa viittailtiin usein. Tämä ei kuitenkaan haitannut pahasti lukukokemusta.

Hauskimpia asioita mitä tiesin oli kipittää tohveleissa ja aamunutussa keittiöön valmistamaan aamukahvia. (s. 61)

8-vuotiaat tytöt asuvat omassa talossaan ja ovat tekemässä puutarhassa viimeisiä syyspuuhia, kun portilla näkyy yllättäen valoja. Pikkuruinen auto ajaa pihaan ja siitä astuu ulos herrasmies, joka kysyy tytöiltä talon edellistä omistajaa, rouva Ruusupuuta. Vaaksanheimojen perhe on joutunut muuttamaan heidän talonsa tuhouduttua äkillisesti. Onneli ja Anneli tarjoavat heille yösijan nukkekodissaan.

Perheen vierailu venyy kuitenkin pitempään, sillä rouva Ruusupuuhun on vaikeaa saada yhteyttä. Pian tytöistä tuntuu siltä kuin nukkekodissa asuisi "elävä nukkeperhe", isä, äiti, mummo ja lapset Lilli, Putti ja vauva. Vieraat päättävät ilahduttaa emäntiään viettämällä pukkujoulua, joka on heidän kokoisilleen mielekkäämpi juhla. Joulupukin sijaan lahjat jakaa joulupikku. 

- Kun on erilainen, niin kuin minä ja perheeni -- täytyy olla erityisen varuillaan. (s. 26)

Tarinassa on pari jännittävää hetkeä, kun Vaaksanheimojen perheen perässä on epämiellyttäviä isoja ihmisiä, mutta lopussa kaikki kääntyy parhain päin. Kurenniemi on luonut jälleen yhden ihastuttavan sadunomaisen maailman. Teos muistuttaa Mary Nortonin Kätkijöitä, jossa niin ikään on pikkuruisia ihmisiä, jotka joutuvat etsimään uuden kodin sekä nukkekodin huonekaluja.
  

   

Kirjasta ilmestyi vuonna 2015 elokuva.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Onneli ja Anneli ovat parhaat ystävykset, jotka asuvat kahdestaan ikiomassa talossa. Eräänä talvi-iltana heidän pihaansa ajaa pikkuruinen, tuskin kenkälaatikon kokoinen auto. Vaaksanheimojen perhe on joutunut kodittomaksi ja muuttaa Onnelin ja Annelin nukkekotiin asumaan. Pian selviää, että kaikilla isoilla ihmisillä ei olekaan hyviä aikeita Vaaksanheimojen suhteen... 

87 sivua, WSOY 1970 (2. painos, 1. painos 1968)

  

Kuvittanut: Maija Karma

      

Muita lukukokemuksia: Cillan kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tarinauttisen hämärän hetket

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

"Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissakin asioissa."

  

    

Soittolistani kirjalle: Vangelis: Alpha, Walk The Moon: One Foot, Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, Of Monsters And Men: Little Talks, Roger Subirana: Between Worlds, Symphony of Science feat. Neil deGrasse Tyson & Brian Cox: Onward to the Edge

  

Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview'ssa, Coloradossa, Amerikan yhdysvalloissa, planeetalla Maa. Olen yksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, Yhdysvallat on kaksisataaneljäkymmentäkaksi ja Maa on 4,5 miljoonaa vuotta vanha. En tiedä, kuinka vanha meidän talo on. (s. 7)

Jack Chengin romaanin Kosmoksessa tavataan päähenkilö Alex äänittää maan ääniä kultaiselle iPodille sankarinsa Carl Saganin innoittamana. Hän on nimennyt koiransakin tuon tähtitieteilijänä, astrofyysikkona, astrobiologina ja tieteen yleistajuistajana tunnetun sekä Cosmos tv-sarjaa ennen Neil deGrasse Tysonia tehneen miehen mukaan. Kirja muistuttaa päiväkirjaromaania, sillä jokainen luku on yksi äänitiedosto.

Alex on rakentanut raketin, jonka aikoo laukaista Sharfissa, rakettifestivaaleilla. Raketin kyytiin on tarkoitus laittaa tuo iPod äänitteineen, jotta maapallon ulkopuolinen elämä voisi saada päivitettyä tietoa ihmisistä. Alex on sopinut Rocketforum.orgissa tuntemiensa käyttäjien kanssa osittaisesta kimppakyydistä autiomaahan lähelle New Mexicon Albuequerqueta. Homma meinaa epäonnistua jo alussa, sillä Alex on liian nuori matkustamaan yksin junassa. Onneksi vähän vanhempi, tuntematon poika auttaa esiintymällä Alexin isoveljenä. Matkan aikana Alex tapaa paljon uusia uskomattoman hyväsydämisiä ihmisiä, joista osa on mukana loppuun saakka.
 
Tämä antaa kattavan kuvan koko teoksesta, sillä Alexille tapahtuu vastaavaa pitkin tarinaa. Onnia onnettomuudessa. Mikä onkin hyvä, sillä kotona ei onnea paljon ole. Isoveli on muuttanut toiselle paikkakunnalle työskentelemään ja lähettää rahaa taloudenhoitoon. Äiti puolestaan makaa joko sängyssä, tuijottaa tv:tä tai on pitkällä kävelyllä. Alex toteaa, että äidillä on toisinaan tällaisia hiljaisia päiviä, jolloin on hänen tehtävänsä käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Ilman koiraa ja rakettiharrastusta pojalla mahtaisi olla aika paljon kurjempaa.

Ehkä kun olette saaneet minulta kultaisen iPodin, tulette maahan, ja siihen mennessä meidän planeettalla ei ole enää ihmisiä, koska tulitte katsomaan liian myöhään. (s. 81)

Alex on tehnyt tilin Ancestry.comiin. Hänen äitinsä on kotoisin Filippiineiltä ja isän, joka oli kuollut kun poika oli ollut vielä liian pieni muistamaan, suku on tullut Euroopasta joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sivuston kautta Alex saa tietää miehestä, jolla on sama nimi ja sama syntymäpäivä, mutta joka asuu Las Vegasissa. Niinpä Alex päätyy tuohon kaupunkiin selvittämään, olisiko hänen isänsä sittenkin hengissä.

Alex on reipas, hauska ja fiksu pikkukaveri. En muista milloin viimeksi kirja on saanut minut naurahtelemaan ääneen, mutta tämä lukukokemus kuuluu niihin. Poika kuvaa esimerkiksi yhden toisen rakettiforumilaisen partaa kilinparraksi, koska se ei ole kasvanut vielä täyteen mittaan ollakseen pukinparta. Tarinalla on kuitenkin muitakin puolia, aika synkkiäkin, mutta hyvässä tarinassa kuuluukin olla monia tasoja. Tässä jälleen suosituksen arvoinen teos, jota aikuisenkin sopii lukea.
 

Mietin mitä ajattelette, kun kuuntelette näitä äänityksiä ja kuulette millaisia ääniä kuuluu maaplaneetan pojasta, joka yrittää olla urhea, pojasta, joka yrittää löytää totuuden, joka rakastaa perhettään ja ystäviään ja koiraansa - koiraa jonka hän nimesi sankarinsa mukaan. (s. 322)

    

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää.

  

Suomentanut: Terhi Kuusisto, 322 sivua, Aula & Co 2017

Alkuperäinen nimi: See You in the Cosmos (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Aamulehti, Pauline von Dahl, The YA Diaries, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapöllön huhuiluja, Loputonta lukemista, Luetut.net, Kirjakko ruispellossa, Hemulin kirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista,  Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

"Heräsin tänään yhtenä ihmisenä ja nyt minun pitäisi olla kokonaan toinen."

    

  

Arvostelukappale (Luin tämän itseasiassa jo tammikuussa, mutta postaus unohtui luonnoksiin. Mutta tässäpä tämä on viimein rästistä pois.)

  

Victoria Aveyardin uuden, maailmalla kehutun sarjan aloittava Punainen kuningatar muistuttaa monilta piirteiltään takakannessakin mainittua Nälkäpeliä, mutta on kuitenkin maailmaltaan aivan erilainen. Ihmiset ovat jakaantunut kahtia, niihin, joiden veri on punaista ja niihin, joiden veri on hopeista. Tästä syystä johtuen eri puolia kutsutaan Punaisiksi ja Hopeisiksi. Hopeiset ovat rikkaita ja kuuluvat eri sukujen huoneisiin ja heillä on monenlaisia voimia, esimerkiksi telekinesiaa, ajatusten lukemista, metallin mainipuolimista ja tuulen hallintaa. 

    

Vuosikymmeniä kestänyt sotiminen on tuhonnut koko alueen, jonka yllä räjähdysten savu riippuu jatkuvana sumuna. Siellä ei mikään kasva. Se on kuollutta ja harmaata seutua ja kuvastaa koko sodan tulevaisuutta. (s. 23)

  

Dystopiaa ja fantasiaa raikkaasti yhdistävän teoksen päähenkilö on 17-vuotias Mare. Hän kuuluu köyhiin ja alistettuihin Punaisiin, joiden asevelvollisuusikä on 18, ja se koskee niin poikia kuin tyttöjäkin, joilla ei ole töitä tai harjoittelupaikkaa. Maren isoveljet ovat lähteneet jo aiemmin sotaan, jättäen kukin Marelle ja nuoremmalle siskolle Gisalle muistoksi korvakorun. Mare on taskuvaras, eikä hänellä ole mahdollisuutta saada töitä. Niinpä hän valmistautuu lähtemään sotaan, kunnes elämä saakin yllättäen uuden suunnan. 

  

Tummat pilvet eivät liikahdakaan etelän kielletyn maan yltä. Rauniokaupunki. Säteily ja tuli tuhosivat kaupungin kerran eivätkä vieläkään väistyneet. Nyt paikka on pelkkä musta haamu, vanhan maailman jäänne. (s. 350)

    

Mare saa töitä Hopeisten kuninkaan hovista. On meneillään Kuningatarkoe, jossa valitaan kruununprinssille  puoliso. Eri huoneiden kyvykkäimmät tyttäret kilpailevat tuosta paikasta prinssin vieressä. Rakkaudesta ei puhuta, vaikkakin prinssin isä valitsi aikoinaan vaimonsa epäperinteikkäästi sydäntään kuunnellen. Tämä kuitenkin kuoli pian jättäen pienen poikansa äidittömäksi ja kuningas otti uuden puolison, jonka kanssa sai toisen pojan. Maren sydämestä käydään myös kilpailua, yksi kotikylän poika ja prinssiveljekset tavoittelevat häntä, jokainen omista syistään. Mutta ketä kohtaan Mare sydän kokee vetoa?

  

Olet kokonaan jotain muuta. Et Punainen. Et Hopeinen. Jotain muuta. Jotain enemmän. (s. 168)

    

Siinä, missä Nälkäpelissä areenoilla taistelevat eri alueiden lapset, Punaisessa kuningattaressa areenoilla kamppailevat Hopeiset, joilla on toinen toistaan tappavampia kykyjä, joskin ottelut päättyvät ennen kuin kumpikaan osallistujista kuolee. Näytösten on tarkoitus esitellä yläluokan voimia ja hallita Punaisia. Ennen näitä gladiaattoreiden kamppailuja muistuttavia Punaisille pakollista katsottavaa olevia ohjelmanumeroita kansaa kontrolloitiin julkisten teloitusten avulla. Punaiset ovat kuitenkin nousemassa kapinaan ja Marella on osansa Purppurakaartilaisten vastarantaliikkeessä. 

       

Te luulette olevanne maailman herroja, mutta valtakautenne kuninkaina ja jumalina on päättymässä. Me tuomme sodan kynnyksellenne, kunnes tunnustatte meidät tasa-arvoisiksi ihmisiksi. (s. 46)

  

Takakannessa teosta verrataan Nälkäpelin lisäksi Game of Thronesiin, joskin minusta X-Men olisi ollut parempi verrokki. Maailmassa on varsin vähän fantasiaa, sillä minulle sodan runtelema maailma, joka on unohtanut historiansa on enemmän dystopiaa ja Hopeisten erikoiset voimatkin voi laittaa säteilyn aiheuttaman mutaation piikkiin - ainakin ennen kuin kunnon selitys tarjotaan. Sarjaan on nimittäin ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa (jotka, kiitos kustantantajan, odottavat jo lukupinossa), ja seuraava ilmestyy keväällä 2018. 

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

  

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu nopeasti, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

  

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista. Maren veri on silti punaista...

  

Suomentanut: Jussi Korhonen, 451 sivua, Aula & co 2016

    

Alkuperäinen nimi: Red Queen (2015)

  

Kirja on luettu myös täällä: Risingshadow, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Sivujen välissä, Ullan luetut kirjat, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Punainen kuningatar, 2016 (Red Queen, 2015)
• Lasinen miekka, 2017 (Glass Sword, 2016)
• Kuninkaan kahleet, 2017 (King's Cage, 2017)
• Kruunun kirous, ilmestyy maaliskuussa 2018 (War Storm, ilmestyy toukokuussa 2018)

  

Samankaltaisia kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Kiera Cass: Valinta-sarja, Veronica Roth: Viillot, Pierce Brown: Red Rising, Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki