2x Ellen Thesleff

"Keskelle symbolismin kiihkeää hetkeä saapuu nuori Ellen Thesleff."

    

    

Lukuhasteissa: Lempparit vaihtoon, Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi

   

Kirsin kirjanurkan Kirsi haastoi Twitterissä kirjabloggaajia lukemaan toistensa lemppareita. Minä sain haastekumppanikseni Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan. Hänen viime vuoden lempparikirjansa oli Annukka Mäkijärven, Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen sarjakuvateos Ellen T. Minä puolestani ehdotin vaihdossa Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli vasta toinen mielessäni ollut teos, sillä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan oli bloggaajakollega jo lukenut aikaisemmin. 

    

   

Ehdin onneksi lainaamaan haasteteoksen sekä toisenkin Ellen Thesleffistä kertovan teoksen (josta lisää alla) kirjastosta, ennen kuin ne menivät korona-rajoitusten vuoksi kiinni. Oli todella kiinnostavaa saada juuri tämä teos haasteen tiimoilta, sillä en tiennyt ennakkoon yhtikäs mitään Ellen Theslefistä. Häntä ei esimerkiksi kertaakaan mainittu yliopistossa käymilläni taidehistorian tunneilla (ei sen puoleen useita muitakaan naistaiteilijoita Tove Janssonia ja Helene Schjerfbeckiä lukuun ottamatta), eli varsin miespainotteista oli se. 

    

Pidin sarjakuvan värikkyydestä ja eläväisestä viivasta. Oli myös hauskaa bongailla tunnettuja henkilöitä, joihin Thesleff oli ulkomaanvuosiensa aikana törmännyt. Esimerkiksi edellä mainittu Schjerfbeck oli käsittääkseni Ellenin tuttuja. Teos eteni vauhdikkaasti Ellenin vaiheita esitellen, mutta jäin ehkä kaipaamaan vähän syvyyttä aiheisiin. Toisaalta ei jääty luennoimaan liian pitkään. Teos on jaettu eri tapahtumapaikkojen mukaan Pariisi, Firenze ja Murolen kylä Ruovedellä. 

  

Oli jälleen silmiä avaavaa lukea siitä, kuinka naiseus on tehnyt ihmisistä eriarvoisia: ei päässyt tiettyihin kouluihin tai opetuksesta joutui maksamaan enemmän "heikompien hengenlahjojen takia", ravintolassa ei tarjoiltu naisille ilman miesseuralaista ja liiallinen vilkkaus oli mielenterveyden ongelma. Paljon on noista ajoista edistytty. Minusta oli myös kiinnostavaa havaita, että Ellen ei mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia, mikä hänen elinaikanaan oli varsin erikoinen valinta - ja meidän näkökulmastamme hyvin rohkea sellainen. 

   

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ellen Thesleff (1869–1954) on yksi maamme ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista ja yksi merkittävimmistä pohjoismaalaisista maalareista. Hän elää kiehtovan ja rikkaan elämän ja on edelläkävijä aikana, jolloin naistaiteilijoiden on vaikea saada tunnustusta. Thesleff on poikatukkainen radikaali, joka tekee, mitä tahtoo ja elää taiteelleen. Hän vihaa opettamista, mutta rakastaa rahaa, joka antaa hänelle mahdollisuuden matkustaa, asua ulkomailla ja maalata.

  

Sarjakuvaromaani kertoo Ellen Thesleffin työstä ja elämästä Euroopan metropoleissa ja hänen siellä rakentamistaan tiiviistä taiteilija- ja älymystöverkostoista. Teos rakentuu kolmen Thesleffille keskeisen paikan, symbolismin Pariisin, boheemin Firenzen ja Ruoveden Murolen luonnon ympärille. Sarjakuva kertoo Ellenistä ja taiteilijoista modernisaation myllerryksessä. Teos pohjaa Hanna-Reetta Schreckin vuonna 2017 julkaistuun Thesleff-elämäkertaan ja kuvaa sarjakuvan keinoin niitä puolia historiassa ja taiteilijan elämässä, joita perinteinen tutkimuskirjallisuus ei tavoita

    

91 sivua, Teos 2019

     

Kirja on luettu myös täällä: Oksan hyllyltä, Kirjavinkit, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä

  

   

"Minä olen taitelija - siinä kaikki."

   

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

  

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin  Suomen supernaisia -sarjassa julkaistiin aikaisemmin Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot ja nyt toisen kirjan päätähtenä on Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit. 

  

Kuvakirja tarjoaa nopean kronolgisen katsauksen Ellen Thesleffin elämään ja auttoi hahmottamaan tapahtumien kulkua siinä missä Ellen T. -sarjakuva tuntui hieman sekavalta. Tämä onnistui myös jollakin tapaa kertomaan lyhyemmässä ajassa enemmän, esimerkiksi perheen köyhyydestä, kuinka he keräsivät torikaupiailta maahan pudonneita kaloja ja sipuleita. 

  

Naisen on hankala ryhtyä taitelijaksi Ellenin aikana. naisilta odotetaan, että he menevät naimisiin, ekevät lapsia ja unohtvata taiteen tekemisen. Mutta Ellen ei sellaisesta piittaa.

  

Oli siis varsin passeli ratkaisu lukea molemmat samalla kertaa. Tässä on lopussa yksi asia, mitä odotin sarjakuvalta: enemmän Ellenin taidetta esiteltynä. Ja ihastuttavaa, kuinka alussa ja lopussa paheksuttiin Thesleffin sisarten tapaa käyttää housuja ja Ellenin lyhyitä hiuksia. Ihana, raikas kuvitus! 

  

Lehdissä kirjoitetaan Ellenistä. Arvostelijoiden mielestä Ellen käyttää värejä kuin mies - ja toiset taas ovat sitä mieltä, että "taitelijatar" maalaa "naisellisen hennosti"! 

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ellen on vasta nuori nainen, mutta hän tietää jo, että hän haluaa olla taiteilija. Ellen tietää myös, että hän on siinä hyvä. Että kukaan muu ei näe maailmaa niin kuin hän.

  

”Taulun nimeksi tulee Kaiku. Kun sitä katsoo, voi melkein kuulla tytön kirkkaan äänen, joka palaa kaikuna takaisin hänen luokseen. Tyttö sulautuu maisemaan kuin olisi sen sylissä.”

  

Ellen! on kuvitettu elämäkerta suomalaisesta taiteilijasta ja naisesta, joka eli itsenäisen elämän ja toi suomalaiseen kuvataiteeseen uudet värit. Kirjassa Ellen kalastaa miesten vaatteissa Muroleessa kosken rannalla, istuu Firenzen kahvilassa ja matkustaa sodan jaloista Euroopan läpi.

  

Kirja on jatkoa Suomen supernaisia -lastenkirjasarjalle, jonka ensimmäinen osa kertoi Minna Canthista. Sen on kuvittanut Sanna Pelliccioni ja kirjoittanut Leena Virtanen. Minna! -kirja valittiin yhdeksi vuoden 2018 kauneimmista kirjoista.

    

32 sivua, Teos 2019

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Lastenkirjainstituutti,  Lähiömutsi

Naistenviikko | Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

"Mistä aloittaisin? Turtuneisuudesta, tyhjyydestä, pysähtyneisyydestä, 
ei niistä voi aloittaa, niissä ei ole alkua eikä loppua. 
On vain hidasta taantumista, sellaista jota ei edes näe 
ennen kuin pääsee katsomaan kauempaa."

    

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 24. heinäkuuta viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja, Kirjankansibingo: Unenomainen 

   

Eräänä päivänä tyhjä taivas on Tiina Raevaaran esikoisteos. Se on unenomainen, satumainen, tajunnanvirtaa ja paikoin jopa absurdi. Raevaaran kieli on vahvaa, ja nautin hänen kynänsä riepoteltavana olemisesta. Teoksen maailma on tuhoutunut, eikä tarinan kertoja osaa antaa tyhjentävää vastausta kuinka ja miksi. On kuitenkin puhetta sodasta ja pommeista, säteilystä ja mutaatioista. 

 

Ei tämä ole enää kaupunki, kaikki mikä siitä on sellaisen tehnyt, on nyt mennyttä. Tuhoutunut, murskautunut, palanut, mustunut. Haihtunut tuhkapilvenä tuuleen. (s. 77)

  

Päähenkilö on päätynyt vuoden vanhana orpokotiin ja etsinyt siitä saakka tietä takaisin kotiin. Vuosien aikana hän on joutunut selviytymään maailmassa, joka on muuttunut hyvin vihamieliseksi ihmisille, etenkin yksin matkaaville naisille. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin päähenkilö pääsee lopulta siihen metsään, jossa vanha kotitalo sijaitsee. Hän tapaa vanhan miehen, joka kertoo, että perhe asuu edelleen siellä.
 

Metsään on raivattu piha, jonka keskellä seisoo valtava talo, kuin taivaasta pudonnut. Tai ei: pikemminkin maasta kasvanut, työntynyt mullan läpi kuin jättimäinen sieni. (s. 23)

Talo on monikerroksinen, sokkeloinen rakennelma, jossa seinät kaatuvat päälle, jos niitä lakkaa ajattelemasta ja jonka ovista suurin osa on lukittu ja vain isä avainten haltijana pääsee niihin. Päähenkilö yllättyy nähdessään talosta asuvat 19 miestä, hänen veljensä, joista ei tiennyt mitään ja jotka isä on kouluttanut parhaan kykynsä mukaan taistelemaan maailman pahuutta vastaan. Mutta missä on äiti, jonka kosketusta hän on vuosia ikävöinyt? Talon hulluus ja maailmantuskainen ilmapiiri imaisee päähenkilönkin pölyisille käytävilleen. Salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan ja takaumien kautta maalaillaan menetettyä maailmaa.

Raivoa ja epäluuloa, niitä on täällä joka puolella niin paljon, ettei muille tunteille riitä tilaa. Eniten raivo asuu isässäni, se on vallannut hänet. Haluaisin tunkea sormeni isääni ja kiskoa raivon ulos, estää sitä ravistamasta siemeniään tuuleen. (s. 58)

Minun täytyy ehdottomasti tutustua lisää Raevaaran tuotantoon. Varasinkin jo hänen novellikokoelmansa En tunne sinua vierelläni kirjastoon. Vaikka pidinkin suuresti joistakin teoksen osa-alueista, toiset jättivät vähän kylmäksi (kuten runsas kaksoispisteen käyttö) ja jotkin kirjat inhottavuudet uivat liiaksi ihoni alle. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kirjan lukemista, se on vallan vaikuttava kokemus, vaikkei ehkä sovikkaan kaikkein herkimmille.

Kaapin sisältö tuo mieleeni jotain. Haljun muiston retkistä, joita tehtiin vähän yli metrin mittaisina koululaisina, käveltiin parijonossa saleihin, jotka olivat täynnävitriinejä ja lasikaappeja -- Menneisyyden jälkiä, olemassaolon todisteita. (s. 124)

   

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Tyttö on elänyt perheestään erossa maailmassa, joka on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Ympäristö tuntuu täysin vieraalta: kaupungit ja kylät ovat kadonneet, ainoastaan eräs metsä näyttää vielä olevan ennallaan. 

  

Vanhan miehen opastamana tyttö löytää metsän keskeltä syntymäkotinsa, joka ei kuitenkaan tarjoa turvaa – vaan järkyttäviä yllätyksiä. Epämuotoisen rakennuksen uumenista löytyy outo veljessarja sekä isä, jota kaikki pelkäävät.

  

Mitä on tapahtunut ja missä tytön kaipaama äiti on? Tyttö vedetään mukaan sokkeloisen talon kummalliseen elämään. Vähitellen paljastuvat salaisuudet eivät jätä yhtäkään talon asukasta ennalleen. 

  

Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas on painajaismainen satu ja nurinkurinen kehitystarina, jossa luonto ja eläinten maailma limittyvät ihmisten maailman kanssa. Unenomaiset kuvat ja tuhoutuvan maailman maisema luovat kerrontaan uhkaavan mutta kauniin tunnelman, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka.

    

247 sivua, Teos 2008

    

Myös täällä on upottu tuhoutuneen maailman tuhkaan: Turun Sanomat, Savon Sanomat, Kiiltomato, Vetus et Nova,  Kirjanurkkaus 

  

Samankaltaista luettavaa: Leena Krohn: Hotel Sapiens, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Beth Lewis: Suden tie 

Minna Canth - Suomalainen supernainen

"Minna herää aikaisin ja viettää aamun ensimmäiset tunnit kaikessa 

rauhassa lempipuuhassaan ja lempipaikassaan: talonsa olohuoneessa 

eli salongissa, keinutuolissa sohvapöydän ääressä.

Kynä viuhuu paperilla."

  

  

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Suomen supernaisia 1)

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste

  

Naisten ja köyhien asemaa parantaneen Minna Canthin juhlavuosi on synnyttänyt paljon uusia teoksia, joissa hänet mainitaan. Tällä viikolla esittelen näiden kahden tietokuvakirjan lisäksi kolme tosisatuteosta, joissa Minna ja joukko muitakin suomalaisia naisia pääsee esille lyhyesti. Harmillisesti Canth on ainoa, joka on tähän mennessä saanut oman liputuspäivänsä, mielestäni ainakin Tove Jansson ansaitsisi omansa, ja varmasti historiastamme löytyisi muitakin ansioituneita naisia, kuten esimerkiksi poliitikko Miina Sillanpää. 

   

Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille synnytti hyökyaallon todellisten historiallisten ja tällä hetkellä elävien naisten tarinoista. Siihen ilmiöön kuuluvat myös tässä postauksessa olevat suomalaisia supernaisia esittelevien sarjojen ensimmäiset osat. On kiinnostavaa jäädä seuraamaan, ketkä pääsevät esille myöhemmissä osissa. Kuka suomalainen tai muunmaalainen supernainen ansaitsisi sinun mielestä oman kirjansa tai päästä mukaan tosisatukokoelmaan?  

  

Minna haluaa muuttaa maailmaa, eikä se sovi niille, joiden mielestä sen pitää pysyä ennallaan. 

-- 

Miksi kaikki eivät pidä Minnasta? Siksi, että hän puhuu aina suoraan, mitä ajattelee, eikä sellaista suvaita vielä 1800-luvulla, varsinkaan naiselta.

  

Minna! keskittyy vain nimikkohenkilöönsä, toisin kuin Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset, jossa Minnan lisäksi lapsille esitellään viisi muutakin enemmän tai vähemmän tunnettua naista. Näistä kahdesta pidin enemmän tästä ensimmäisestä kirjasta niin tarinan kuin kuvituksen osalta. Lapset tosin saattavat pitää enemmän tämän postauksen toisesta teoksesta. 

   

Millainenhan maailma olisi, jos Minnan isä ei olisi antanut tyttönsä opiskella? Olisiko tahtonainen hakenut oppinsa jostain muualta ilman lupaa, vai olisiko hänen sinnikyyensä tukahdutettu jo heti alkuunsa? Uskon, että Suomi on parempi paikka elää Minnan ja hänen kaltaistensa naisten ponnistelujen takia. Siksi meidän täytyy taata tyttöjen opiskelu ja oikeudet jatkossakin, kaikille ne eivät vieläkän ole itsestään selviä. 

  

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Minna Canth oli tärkeä kirjailija, ihmisoikeustaistelija, tasa-arvon puolustaja, rohkea keskustelija, tatava kauppias, seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja armoitettu seuranainen. Suomen supernaisia -lastenkirjasarjan aloittava Minna! näyttää millainen on Minna Canthin puuhakas päivä Kuopiossa vuonna 1888 ja mitä voisimme oppia ja opettaa Minna aatteista nykyäänkin

  

Leena Virtanen on vapaa toimittaja ja lastenkirjailija, jolta on aiemmin ilestynyt Salla Savolaisen kuvittamat kirjat Pikku Xing, Xing ja superkaverit sekä Xing ja sukulaiset (Tammi).

  

Sanna Pelliccioni on palkittu kuvittaja, lastenkirjailija ja graafinen suunnittelija. Suositun Onni-poika-kuvakirjasarjansa lisäksi hän tekee yhteistyötä useiden kirjailijoiden kanssa.

    

42 sivua, Teos 2018

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Maaseudun tulevaisuus, Kirjavinkit, Luetaanko tämä?, Amman lukuhetki, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

  

   

"- Ajatteles, silloin Minna Canthin aikaan me ei oltaisi 

voitu edes juosta näin, Hanna puuskuttaa.

  

- Ai miten niin? Elli ihmettelee.

  

- Kun tyttöjen piti vain istua kauniisti, Hanna vastaa."

     

  

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste

  

Kuten sanottua, Minna ei ole Lappalaisen ja Partasen kirjan ainoa supernainen, vaan mukaan pääsee myös joukko muitakin. Siskot Elli ja Hanna (nimetty Canthin omien tyttärien mukaan, lapsiahan tällä yh-supernaisella oli seitsemän) saavat mummoltaan tehtävän kerätä supernaisten voimakiviä rannekoruihinsa ja saa tytöt näin tutustumaan historiamme merkittäviin naisiin. 

  

Tarinallisen seikkailun välissä heitellään faktaa kuudesta naisesta ja heidän erityisvoimastaan. Kaikki alkaa Minna Canthista, jonka supervoima on sisukkuus. Hänen jälkeensä esitellään enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä: Irma Thesleff, Liisi Oterman, Tarja Halonen, Tove Jansson ja Armi Ratia. 

  

- Hieno kokoelma supernaisia, Irma-mummo ihailee. 

- Mutta mummo, ei ne kyllä ole oikeita supervoimia niin kuin lentäminen tai laserkatse, Elli huomauttaa. 

- No eivät niin. Eivät sellaisia, jotka näyttäisivät komealta elokuvissa, mummo myöntää. - Mutta näillä supervoimilla voi muuttaa maailmaa ja tehdä hyvää. Itse asiassa tällaiset voimat ovat paljon suurempia erityiskykyjä kuin lentäminen, mummo sanoo.

  

Tämä tietokirja opetti jopa minullekin pari uutta supernaista, Thesleff ja Oterman olivat nimittäin jääneet tähän asti tuntemattomiksi. Thesleff on kehitysbiologian ja kantasolujen tutkija, joka keksi miten solut viestivät keskenään ja tekevät hampaita. Oterman puolestaan oli ensimmäinen suomalainen tähtitieteen professori. Tästä naisesta olisin mielelläni kuullut lisääkin, nimesihän hän yhden pikkuplaneetan tähtitornissa asuneen kissan mukaan!

  

Tämä on näistä kahdesta kirjasta tietokirjamaisempi faktaruutuineen ja henkilökuvineen, mutta väleissä etenee Hannan ja Ellin tarina. Eli mukava sekoitus molempia. Teokset sopivat paitsi yhteiseen lukuhetkeen lapsen kanssa, myös peruskoulussa käytettäväksi materiaaliksi. Siinä missä Minna! -teoksen kuvien värimaailma on hillitty, Ihmeellinen Minna räiskyy värejä. Mukana tulee myös paperinukkeja, mutta kirjastosta lainaamastani kappaleesta liite oli otettu pois ennen kiertoon laittamista.

  

Näiden kirjojen parissa viihtyy aikuinenkin. Vaikka olen syntyjäni kuopiolainen, en tiennyt ollenkaan Yhteiskoulun historiaa ja sen nimikin sain viimein selityksen. Joskus omat kotiseudut tuntee kaikkein huonoiten, vaikka kävin Minna Canthin mukaan nimettyä lukiotakin. 

  

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Mitä Minna tekisi?

  

Vuonna 2019 vietetään Minna Canthin syntymän 175-vuotisjuhlaa. Miten Minna ja muut suomalaiset suurnaiset voivat inspitoida tämän päivän lapsia löytämään omat vahvuutensa?

  

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset -tietokirjassa sisarukset Elli ja Hanna saavat mummoltaan tehtävän: heidän on löydettävä supernaisten voimakivet. Samalla tytöt tutustuvat kirjailija Minna Canthin, kehitysbiologi Irma Thesleffin, tähtitieteilijä Liisi Oterman, presidentti Tarja Halosen, kirjailija-taiteilija Tove janssonin ja yrittäjä Armi Ratian työhön ja elämään. Tarina sijoittuu Kuopioon ja lähtee liikkeelle Minna Canthista hänen juhlavuotensa kunniaksi. 

  

Erilaisten uratarinoiden kautta tietokirja auttaa lapsia näkemään omat vahvuutensa ja innostumaan omista mahdollisuuksistaan - myös siitä matikasta, tieteestä tai taiteesta!

  

Toimittaja ja tietokirjailija Elina Lappalainen voitti Tieto-Finlandian ja Kanava-tietokirjapalkinnon esikoisteoksellaan Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (Atena 2012). Hän on kirjoittanut myös lasten tietokirjat Nyt pelittää! (Tammi 2017) ja Nakki lautasella (Tammi 2015), joka oli Finlandia Junior -ehdokkaana.

  

Kuvittaja, graafinen suunnittelija Ilona Partanen on kuvittanut mm. lastenkirjoja, oppimateriaaleja ja muraaleja. Hänen esikoisteoksensa, kuvakirja Minä olen Sykkyrämyyrä! (Sammakko), ilmestyi 2018. 

  

49 sivua, Tammi 2019

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirjavinkit, Luetaanko tämä?, Viihdevintiöt

Lukupiirissä | Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

"Katsotko tätä saarta ja uskot näkeväsi totuuden asioista?"

   

   

Toukokuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste, Spefi-lukuhaaste: 23. Kirja, joka on voittanut Kuvastaja-palkinnon, Kirjoja ulapalta ‒ merellinen lukuhaaste, Kirjankansibingo kesälle 2018: Kaupunki, Helmet 2018: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Pride-viikon lukuhaasteen tarkoituksena on nostaa esille kirjallisuutta, jossa esiintyy sukupuoleltaan ja/tai seksuaalisuudeltaan sateenkaarevia hahmoja.

  

Luin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan viitisen vuotta sitten ja vaikutuin teoksen kielestä ja maailmasta. Olinkin iloinen, kun Itärannalta ilmestyi pari vuotta myöhemmin toinen teos. Se sijoittuu aivan toiseen maailmaan, vaikka Teemestarin kirja päättyikin niin, että siihen olisi voinut kirjoittaa jatkoakin. En ole tullut lukeneeksi Kudottujen kujien kaupunkia aikaisemmin, sillä se on samana vuonna ilmestyneen Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävän kanssa niitä harvoja teoksia, joista en saanut pyytämääni arvostelukappaletta - ehkä Postin surullisen kuuluisan pakettien hukkaamiskyvyn takia. Teoksilla on myös muutamia kiinnostavia samankaltaisuuksia, kuten sijoittuminen saarelle.

   

Olen lainannut kirjan ainakin kerran aikaisemmin, mutta palautin sen koskaan siihen kertaakaan tarttumatta - se jäi sivuun tuoreempien tai sillä hetkellä kiinnostavampien teosten noustessa lukupinoissa sen ohitse. Niinpä ehdotinkin lopulta teosta vetämäni lukupiirin näillä näkymin viimeiseen kevätlistaan ja siitä tuli toukokuun kirja. Viimeinen lukupiiriteos se ei kuitenkaan ole, sillä tapaamme vielä kolme kertaa kesän aikana. 

  

Päättelen hänet naiseksi, sillä en ole nähnyt yhtään miespuolista vartijaa. Hänen ruumiinrakenteensa on kuitenkin rotevalla tavalla kulmikas, ja hänen kasvonsa näyttävät sukupuolettomilta.
--
"Kun katsot minua", Ila sanoo, "mitä näet?" 

"En tiedä", sanon. 

"Ei tiennyt se kätilökään, joka auttoi minut maailmaan. -- Tiedätkö, mitä saarella tehdään niille vastasyntyneille, joita ei osata nimetä suoralta kädeltä mieheksi tai naiseksi?" -- "Jos et ole ennen nähnyt kaltaistani, se ei johdu siitä, ettei meitä syntyisi tähän maailmaan -- se johtuu siitäm ettei meidän anneta elää." (s. 207 ja 284-285)

  

Kudottujen kujien kaupungin päähenkilönä on Eliana-niminen nuori kutojanainen. Tarina nytkähtää käyntiin, kun hän on menossa kutomaan seinäseittiä Seittien Taloon ja verilammikossa makaava tuntematon nainen kiinnittää hänen huomionsa. Nainen on vaiennettu, hänen kielensä on leikattu pois, mikä herättää paljon kysymyksiä. Mitä hän ei saanut kertoa? Myöhemmin ilmenee, että hänen nimensä on Valeria ja naisten kohtalot solmiintuvat yhteen - he rakastuvat toisiinsa. Elianalla on oma osansa saaren kohtalossa, linkkinä menneen ja tulevan välillä. Teoksen kiinnostavin henkilö on kuitenkin intersukupuolinen Ila. Teos sopiikin hyvin Pride-viikon lukutempaukseen. 

  

Olen sisältä sulaa lasia ja pieniä liekkejä -- minulla on kaikki menetettävänä, nostan käteni hänen niskaansa ja suutelen htäntä. -- Hitaasti, histaasti hän ohjaa kättäni, ja opettelemme kumpikin sellaista, mitä emme vielä osaa. (s. 158)

  

Teoksen maailma on hyvin ahdistava, sillä ihmisillä on hyvin vähän mahdollisuuksia valintoja. Saarella on muutamia Tietojen Taloja, kuten Seittien Talo, jonne pääsevät vain naiset ja Sanojen Talo, jonne pääsevät vain miehet - kuinkas muutenkaan. Taloihin on kuitenkin rajattu pääsy ja muita ammattivaihtoehtoja on mainittu vain vähän, esimerkiksi parantaja, kalastaja ja tatuoija. Eliana ja hänen Sanojen Taloon päässyt veljensä ovat monien sukupolvien ajalta, jotka ovat muuta kuin merenkulkijoita ja kalastajia.

  

Oli kamalaa lukea yhteisöstä, jossa naisille ei opeteta lukemisen ja kirjoittamisen taitoja. Eliana oli oppinut taidon vahingossa. Myös se, ettei Seittien Talossa saa luoda uutta oli outoa ja yhteen muottiin pakottavaa. Siellä on kyllä aiemmin valmistettu värikkäitä kuvakudoksia, mutta jostain syystä niiden tekeminen on nykyään kielletty - eikä vain siksi, että silkkilevä on kuollut sukupuuttoon satoja vuosi sitten - ja kutojat saavat tehdä vain seinäseittien ennalta määrättyä kuviota. 

  

Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)

  

Saarella on muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin ollut sairaus nimeltään Unirutto, johon sairastuneet on poltettu roviolla. Nyt tuo mystinen sairaus on Neuvoston mukaan tulossa takaisin ja kaikkia unia näkeviä pidetään sairastuneina ja heidät lähetetään Tahrattujen Taloon. Unia paljon näkevänä olisin ollut varmaan ensimmäisenä pois passitettavien joukossa, toisin kuin Eliana, joka kapinoi hiljaa sääntöä vastaan ja pystyy unissaan kontrolloimaan niiden maailmaa. 

   

Vangitut ihmisparat pakotetaan työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteissa ainoana tavoitteenaan kerätä arvokasta materiaalia, jota käytetään väriaineen tekemiseen ja myydään mantereella. Tästä tulee mieleen Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogia. Unissa monet ihmiset kohtaavat painaja-riivaajan. Lukupiirissä keskustelimme, että painaja-kuvaukset tuntuivat pohjaavan unihalvaukseen, josta osallistujilla ei ollut omaa kokemusta, mutta jokainen tunsi jonkun, joka sai näitä kohtauksia välillä.

  

Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)

      

Ensimmäinen ajatukseni kirjan viimeisen rivin jälkeen oli pienoinen pettymys, johon toisaalta olin osannut varautua. Olin kuullut monilta, että he pitivät joko Teemestarin kirjasta tai Kudottujen kujien kupungista, mutta eivät molemmista. Minä kallistuin ensin mainitun suuntaan. Kudottujen kujien kaupungissa oli kyllä edellisen teoksen tapaan kauniin runollista kieltä, mutta myös keskeneräisyyden tunnetta. Kummassakin teoksessa on nimittäin paljon aukkoja ja kertomattomia asioita, joita minä ja lukupiiriläiseni jäivät kaipaamaan täytettäviksi sanoilla.

  

Juonellisesti Teemestarin kirja tuntuu lisäksi eheämmältä, mutta se voi johtua osittain siitä, että luin kirjan niin kauan aikaa sitten, enkä voi aivan rehellisesti vertailla teoksia keskenään. Myös genren osalta se maistui minulle paremmin, sillä vaikka fantasia olikin yläaste- ja lukioikäisenä lempigenreni, on minun nykyään vaikeaa nauttia fantasiateosten lukemisesta - en silti lakkaa yrittämästä. Itärannan luoma maailma oli ilahduttavan realistista fantasiaa, joka ei yrittänyt kikkailla nimillä, joissa käytetään suomalaisittain harvinaisempia kirjaimia kuten f, q, x ja z. 

    

Mutta tätä varten Lasilehto on. Täällä ei säilytetä jäänteitä. Kun tuhkat lähtevät Tulen Talosta, ne sirotellaan mereen. Saarela on myös toinen kalmisto, paikka, jossa useimmat ihmiset nykyisin kävivät. Olen kuullut, että siellä kuolleet on suljettu tummiin lasiarkkuihin, joiden kansien läpi heidän piirteensä saattaa selvästi nähdä. Heidän ruumiinsa on käsitelty siten, että ne näyttävät elämän pysähtyneeltä kuvalta vielä vuosikymmenien jälkeen. Omaiset käyvät tapaamassa heitä ja puhumassa heille, ja vastassaan heillä on vaitonainen tuijotus, joka katsoo heitä muuttumattomana ja silti kokonaan toisena. (s. 73)

Eksotiikkaa kuitenkin löytyy, teoksessa on niin laulumeduusoja, Kutoja-Neitsyt -mytologiaa ja Puhtaan Unen Talon propagandaa. Tulen tuoman valon sijaan teoksessa käytetään loistelevää lasiastioissa, mikä on hieno keksintö. Levä välillä nukahtaa ja sammuu, ja sitä on heiluteltava, jotta se hehkuisi taas. Mielenkiintoisesti eräs hahmo käyttää mikroskooppia, joita on todellisessa maailmassa ollut jo useita vuosisatoja, eli se ei ole aivan niin iso immersion rikkoja kuin aluksi koin, mutta silti erikoinen ratkaisu, sillä muuta teknologiaa ei ilmagondilien ja vesilennättimen lisäksi ole mainittu.

  

Tuulet ja sateet ovat kuluttaneet kivikaaren ulkopinnan sileäksi, mutta sisäpuolella saattaa yhä erottaa himmeitä jälkiä hahmoista, jotka porttiin on kerran kaiverrettu. Niiden muoto ei ole ihmisen, vaan vanhempi, vieraampii. Erotan enemmän kuin kaksi raajaa, ja jotakin, mikä voisi olla lankojen verkosto tai ainoastaan ajan ja sään hanpaanjälkiä jäkälän peittämässä kivessä. (s. 71)

  

Tapahtumapaikka on keskellä merta sijaitseva saari, joka kärsii toistuvista tulvista. Itäranta ei todellakaan tuhlaa rivejä saaren, sen ympäristön ja sijainnin kuvailuun. Jossain on manner, jonne osa uneksijoista on karkotettu ja missä ainakin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin asui osa saaren asukkaista, jotka palasivat saarelle kerran vuodessa, vuositatuoinnin ottamista varten. Minulle saari kuvastui kreikalais-tyyppisen kulttuurin raunioiden päälle asettuneen myöhemmän uudisasukkaiden joukon kotina. 

  

"Vettä on paljon ja maata vähän", sanon. "Jotkin meret ovat liian suuria laivojen ylittää. -- Kaikkialla ei ole samanlaista kuin saarella. On paikkoja, joissa ihmisillä on lupa uneksi vapaasti." (s. 308)

  

Saarella on paljon salaisuuksia ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen enemmän niitä paljastuu. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista kohtauksista liittyy seremoniaan nimeltään Sanojen Tuhkaus. Se herättää ajattelemaan, mahdetaanko hitoriaa kirjoittaa samalla uudelleen kuten George Orwellin teoksessa Vuonna 1984. 

  

He kantavat kirstut tuhkauskentän laidalle ja avaavat ne. Kirstut ovat täynnä kuluneisiin nahkakansiin sidottuja sanoja.  

Nämä ovat Kuolleita Koodekseja: niiden paperi on liian vanhaa ja haurasta käännettäväksi. Kirjurit ovat huolella kopioineet niiden sanat vahvalle, tuoreelle paperille kuluneen vuoden aikana, jotta niiden sisältö ei katoaisi. Kun niiden paino jättää saaren keskitalven savuna, vuosi on valmis kääntymään ja uusi kasvu alkamaan. (s. 125)

  

Joidenkin mielestä teoksella on dystooppisiakin ulottuvuuksia, sillä kuvailtu maailma natisee murtumispisteessä sisäisten ja ulkoisten voimien mitellessä voimiaan. Minulle teos on kuitenkin puhtaasti fantasiaa, sillä dystopia tarkoittaa epätoivottua tulevaisuutta ja en usko, että teoksessa kuvattu maailma olisi Teemestarin kirjan tavoin omamme mutta vuosikymmenien tai satojen päässä. Neuvoston hallitsema totalitaarinen yhteiskuntajärjestys ja ekologinen katastrofi eivät riitä tekemään tästä dystopiaa. Saahan teos saa välillä jopa Taru sormusten herrasta -tyylisiä vivahteita:

  

Korventava silmä hehkuu ylläni -- Näen pupillissa Tornin huipulla loimottavan auringon, joka tuijottaa takaisin minuun punaisena ja valmiina polttamaan maailman tuhkaksi. (s. 217)

  

Teoksen loppu tuntuu keuhean kiirehdityltä ja vähemmän ajatuksen kanssa kirjoitetulta. Asioita alkaa tapahtumaan päätä huimaavaan tahtiin ja kirjailija unohtaa ne vähäisimmätkin selitykset, mitä muun teoksen aikana on tarjoitu lukijalle. Silti olen tyytyväinen siihen, että olen nyt viimein saanut luettua tämän lukulistoilla pitkään keikkuneen teoksen. 

  

Palaan varmasti lukemaan tulevia Itärannan teoksia, vaikka tähän mennessä ilmestyneista romaaneista ensimmäinen oli hitti ja toinen, jos ei aivan kokonaan huti, niin silti prantamisen varaa jäi. Itärannan ekofeminismi, siis huoli luonnon tilasta ja naisen asemasta ovat kiinnostavia ja hänessä on vähän samaa kuin China Miévillessä, joka kirjoittaa jokaisen teoksensa eri tyylillä ja eri genreen. Nähtäväksi jää mitä saamme häneltä seuraavaksi!

 

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

Toistuvien tulvien piinaamalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Puhekyvyttömän naisen ihoon on kuitenkin kirjoitettu nimi. Elianan nimi. Tulvien pahetessa myös aiemmin tuntematon sairaus on alkanut vaivata niin kasveja, eläimiä kuin ihmisiäkin.

Saarta hallitseva neuvosto ei suostu tekemään mitään asian korjaamiseksi, mutta Eliana alkaa ymmärtää, että mykän naisen kutoma seinävaate kertoo tarinaa siitä, mitä tälle on tapahtunut ja kuinka Eliana liittyy koko saaren kohtaloon. Eliana joutuu toimimaan äärimmäisen varovaisesti, sillä hän kantaa mukanaan salaisuutta, jonka paljastuminen veisi hänet vääjäämättä Tahrattujen Taloon, josta ei ole paluuta: hän näkee unia.

Kudottujen kujien kaupunki on esikoisteoksellaan maailmanmainetta niittäneen Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta.

  

335 sivua, Teos 2015

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Savon Sanomat, Risingshadow, Lukujonossa, Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Kirsin Book Club, Lumiomena, Morren maailma, Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, P.S. Rakastan kirjoja, Ullan kirjat

  

Samankaltaista luettavaa: Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kuparisaari-trilogia, Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Laura Lindstedt: Oneiron

"Ajatus oli makaaberi, mutta silti myös oudon tenhoava. He olivat

kaikki samaa ainesta,  yhtä ja samaa tuonpuoleista tomua, 

ja sittenkin jokin jatkuu, kuolema ei merkinnyt KAIKEN loppua."

      

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

  

Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon ehdokkaat paljastettiin 6. marraskuuta, eikä ollut ollenkaan ihme, että myös Laura Lindstedtin Oneiron löytyi listalta. Palkintolautakunnan perusteluissa teoksen sanotaan sisältävän uudenlaisia temaattisia ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Lindstedt tekee sanoilla näkyväksi sellaista, mitä ei voi kuvata -- hän kehittelee teemojaan sekä outoja ja tuttuja tunnelmia luomalla tuoretta sanataidetta koskettavasti ja kuulaasti.

  

Oneironin keskiössä on naiseus, niin ruumiillinen kuin henkinen. Seitsemän kielelliseltä ja kulttuuriselta taustaltaan erilaista naishahmoa kohtaa kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. Valkeus on vailla muotoja, äärettömyys, jota katkaisevat vain naisten vartaloiden mentaaliset representaatiot. Yksitellen saapuneet naiset tajuavat pikkuhiljaa oman tilanteensa ja pyrkivät jäsentelemään uuden todellisuutensa ääriviivoja. He palauttavat mieleensä kuolinhetkensä ja kysyvät, onko heidän kokemuksensa valkoisessa ainutkertainen vai onko kyseessä toistuva ilmiö.

  

Lindstedtin hahmot edustavat moninaisia naiseuden malleja, joiden joukosta löytyy paitsi erilaisia äitejä, myös aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori itävaltalainen, mallin urasta haaveileva senegalilainen, alkoholisoitunut venäläinen lukutoukka, kaksosia odottava ranskalainen, anoreksiastaan taideperformanssin rakentanut amerikanjuutalainen, sydämensiirrosta selviytynyt brasilialainen yksinhuoltaja ja räiskyvän punaiseen peruukkiin pukeutunut syövän nujertama hollantilainen.

  

Aika on käsitteenä vaikea, sillä välitilassa ei ole mitään keinoa mitata sen kulumista. Ainoastaan naisten kertomat tarinat rytmittävät ääretöntä, mise en abyme, tarinoita tarinassa. Oneiron onkin kuin suomalainen Decamerone, sillä poikkeuksella, että naiset eivät keksi kertomaansa vaan paljastavat toisilleen palasia elämästään, jonka aikana he ovat kokeneet fyysistä väkivaltaa, julkista paheksuntaa, pitkiä sairaalajaksoja tai äitiyden iloja ja suruja.

  

Lindstedtin teosta pystyy kutsumaan feministiseksi, sillä välitilassa ei ole yhtään miestä. Lisäksi jokaisella naisella on elämänsä aikana ollut negatiivisia kokemuksia vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Lindstedt onkin ehkä halunnut korostaa naisten sisarellisuutta tilanteessa, jossa kaikki totuttu on riisuttu pois. Kuinka erilainen tarina olisikaan, jos kuvattavana olisi ollut sekaryhmä tai pelkistä miehistä koottu joukko.

  

Oneiron tarkoittaa kreikaksi unelmaa, mutta sanavartalo oneiron- suffikseineen viittaa myös henkilöön, joka uneksiessaan tajuaa näkevänsä unta, kokee pystyvänsä matkustamaan toisten ihmisten uniin (ns. unitelepatiaa) tai sairastaa tautia, joka ilmenee toistuvina pahoina unina. Määritelmät sopivat hyvin kuvaamaan myös Lindstedtin kirjaa ja sen hahmojen elämää ja uskottavuutta. Kirjan loppupuolella eräs hahmo nimittäin ajattelee, onko kaikki välitilassa koettu vain hänen tai naisista jonkun toisen uneksimaa.

  

Oneiron on ennalta-arvaamaton, episodimainen teos, joka väistelee määrittelyä. Se kokeilee muotoa ja haastaa lukijansa. Lindstedt sekoittelee rohkeasti eri tyylilajeja, proosan seasta löytyy niin litteraatioita vuoropuheluista, satu, lehtileikkeitä uutisista ja kuolinilmoituksista kuin myös luento-performanssin puhe. Teos vertautuu helposti Leena Krohnin vuonna 1992 Finlandia-palkittuun novellikokoelmaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia ja Johanna Sinisalon tuotantoon.

  

Monitasoisesta Oneironista ei yhdellä lukemalla saa irti kaikkea. Teos ei silti ole tarkoituksellisen kikkaileva, vaan siitä löytää arkisempiakin, samaistuttavia kohtauksia, jotka avautuvat helposti. Lindstedt on luonut tuoreen kuvitelman kuolemanjälkeisestä elämästä korostamatta erityisesti kristillistä kuvastoa.

  

Aikuisille suunnattu teos, jossa susi kuristaa nuoren tytön ja siirretty sydän paljastaa salaisuutensa uudelle kantajalleen saattaa kuulostaa ensisilmäyksellä psykedeeliseltä. Huumaava Oneiron todella onkin, mutta keskeisenä oleva ruumiillisuus juurruttaa lukijansa reaalimaailmaan ja antaa hänelle elämän kokoisen, ajatuksia herättävän matkan toisennäköisiin ihmiskohtaloihin ja tuonpuoleiseen.

  

  

Finlandia ehdokkuus oli Lindstedtille jo toinen. Hänen esikoisteoksensa Sakset (2007) oli lisäksi ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon jakoi 26.11. Heikki Harma eli Hector. Hänen valintansa osui Oneironiin. Kerrankin olin lukenut ehdokkaista kaksi (Oneironin lisäksi Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat) ja ennakkosuosikkina ollut teos voitti. Toisenlaiseen valintaan olisin ollutkin pettynyt. Oneironissa oli juuri sitä, jota Hector tässä haastattelussaan kaipaa hyvältä kirjalta. 

     

   

Takakannesta:

Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

  

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. 

  

Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

   

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

       

Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Giovanni Boccaccio: Decamerone

  

432 sivua, Teos 2015

   

Myös täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him?, Hurja Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirsin Book Club

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

 "Onko maailmaloppu tullut?"

  

     

Enkelten verta on kolmas lukemani teos Johanna Sinisalolta. Aikaisemmin olen blogissani käsitellyt teoksia Ennen päivänlaskua ei voi ja Auringon ydin. 

  

Tällä kertaa Sinisalo sekoittaa toden ja harhan rajaa ja saa lukijan epäilemään päähenkilön uskottavuutta. Teoksessa kertojana on keski-ikäinen Orvo, hauturi ja muutaman mehiläispesän hoitaja, joka on nimetty synnytyksessä kuolleen Orvokki-äitinsä mukaan. Kerronan keskiössä on neljä sukupolvea Toivonojan miehiä: isoisä "Pupa", hänen poikansa Ari, tämän poika Orvo ja hänen poikansa Eero. Eletään 2010-luvun loppua jossain Tampereen lähellä. Kerronta alkaa, kun Orvo eräänä päivänä huomaa yhden pesän arvoituksellisesti tyhjentyneen.

  

Aivan kuin joku olisi tullut ulkoavaruudesta ja abduktoinut ne mukaansa. -- Se oli kuin aavekaupunki. Ketään, yhtään ketään ei ollut kotona. (s. 74)

 

"White Dove" made with GIMP © Niina Tolonen

 
Sinisalolle tyypilliseen tapaan tässäkin teoksessa erilaiset tekstilajit vuorottelevat. Orvon kerronnan lisäksi myös eläinten oikeuksia puolustava Eero pääsee ääneen, blogitekstien muodossa. Bloggaamiseen liittyi ärsyttävästi toistuva virhe: Eero kirjoittaa pariinkin kertaan edelliseen blogiinsa saamista kommenteista, vaikka tässä yhteydessä tarkoittaa edellistä postausta. Tästä huolimatta Sinisalon kieli on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihastuttavan nerokasta ja välillä näpäyttävää yhteiskuntakritiikkiä. Teos tarjoaa myös mielenkiintoisen näkemyksen hautaustoimiston palveluista.

  

Samalla tavalla kuin sähkö oli aikoinaan kissannahalla ja meripihkalla tehtyä halpaa taikaa ja nyt se on joka kotitalouden väsymätön palvelija. Me emme vain tiedä vielä kaikkea. (s. 233-234)

 

Sinisalo esittelee mehiläisiin liitettyjä uskomuksia elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta saumattomasti kerronnan sisällä, toisin kuin esimerkiksi Ennen päivänlaskua ei voi-teoksessa, jossa palasia kansantarinoista ja mytologiaa tuotiin teokseen omina lukuinaan, suorina kirjallisuuslainauksina.

 

"Honey, I'm gone!" hihkaisette ovelta. 

Ja lähtiessänne sammutatte valot. 

Tai vaihtoehtoisesti sytytätte maailman palamaan. (s. 250)

 

Pelottavinta Sinisalon teoksessa on, että se on jo osittain totta. Teoksessa esitetyt mehiläisten joukkokuolemat vuonna 2008 todella tapahtuivat. Aiheesta lisää mm. Helsingin Sanomat, Turun Sanomat ja Uusi Suomi. Suosittelen teosta eläinten oloista kiinnostuneelle ihmiselle, jota eivät maailmanlopun ensimmäisiä tahteja soittavat rummut pelota - liikaa.

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että mikäli mehiläiset häviäisivät maailmasta, ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa jäljellä.On 2010-luvun jälkipuolisko. Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja.

   

Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko Euroopan ja ehkä koko ihmiskunnan lähtölaskenta alkanut?

   

Orvon elämällä on tähän asti ollut kaksi keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon elämän perustukset romahtavat, hän joutuu huomaamaan, miten vähän hän on itse asiassa tiennyt pojastaan, tämän salaisesta elämästä internetissä ja sen ulkopuolella. Ja Eeron ja mehiläisten kohtalot linkittyvät odottamattomilla tavoilla yhteen...

   

Orvo ottaa epätoivoisen askeleen. Jonnekin, mihin vain hän ja mehiläiset tuntevat tien. 

   

Enkelten verta on hurja tutkielma lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on hyytävä kannanotto aikamme suuresta eettisestä kysymyksestä: miten suhtautua luontoon ja eläimiin. Samalla se on maaginen sukellus kuoleman ja kuolemattomuuden myyttiin, ihmisen sokeuteen suurten valintojen ja väistämättömyyksien edessä.

   
Asiasanat: suomikumma, maaginen realismi, kuolema, ekokatastrofi, eläinten oikeudet
  

Samantyylisiä kirjoja: Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä  

  
273 sivua, Teos 2011

    

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Lukukeskus, Parnasso, Maailman kuvalehti, Turun Sanomat, Savon Sanomat, Aamulehti, Turun yliopistolehti, Morren maailma, Anna minun lukea enemmän, Solaris, Kaiken voi lukea,

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

 "Chili anna minulle tulinen oppisi"
    

Arvostelukappale.
  

Varoitus! 

Tämän kirjan lukeminen saattaa aiheuttaa kuumotusta ja vakavaa chiliriippuvuutta, 
lukeminen omalla vastuulla!

    

Auringon ydin on teos, jossa Johanna Sinisalo ylittää itsensä. Olen lukenut häneltä aikaisemmin vain Finlandia-voittaja teoksen Ennen päivänlaskua ei voi, joka ei vielä vienyt mukanaan, vaikka jo siinäkin esiintynyt eri tekstilajeja sekoittava kirjoitustekniikka herätteli kiinnostusta. Tässä monet bloggaajat hikoilemaan saanessa, chilin makuisessa dystopiassa Sinisalo hyödyntää kahden kertojan äänen vuorottelua mm. sanakirja määritysten, kirjallisuuslainausten kuin kirjeiden välillä. Hän on hyödyntänyt myös H.G. Wellsin teoksessa Aikakone esiintyneitä kahtia jakaantunutta yhteisöä kuvaavia termejä eloi ja morlokki. Soppaan on heitetty mausteeksi myös kourallinen kulttiuskontoa.
   
Sinisalo aloittaa teoksensa varsin rajusti, hän ei päästä lukijaansa helpolla vaan tarjoaa heti iskun vyön alle. Kun lukija saa taas hengen kulkemaan, hän on jo teoksen koukussa. Aivan niin kuin kapsu on koukussa chillin kapsaisiiniin. Eletään vaihtoehtohistoriaa, vuosi on 2016, valuuttana vanha tuttu markka. Jotain tapahtui 1800-luvulla, joka johti Suomen kohti eusistokratian eli hyvinvointivaltion muodostumista. Kaikki nautintoaineet (kofeiini, alkoholi, tupakka, kannabis jne.) on kielletty, sillä eihän Suomi nyt sentään ole hedonistinen rappiodemokratia. Vain viimemmäksi kielletyllä chilillä on enää markkina-arvoa ja käyttäjiä. Chilin kerrotaan olevan sukua muille huumaaville koisokasveille, belladonnalle ja daturalle, eli hulluruoholle, sekä tupakalle.

Kuva: Niina T.

 
Sinisalo provosoi lukijaa esittämällä rodunjalostuksella tuotetun, Barbie-nukkemaisen eloi-naisen, joka koulutuksella saadaan palvelemaan isäntäänsä, maskuliinista masko-miestä kuin koira. Eloi-opiston luennot ovat kuin parodia talouskoulun yleishyödyllisistä kodinhoidon teemoista. Yhteiskunnan ulkopuolelle jäävät epänaiselliset, pakkosteriloidut morlokit ja naiselliset tai muuten epämääräiset miinus-miehet hoitavat vähemmän haluttuja ammatteja. (Tämä ulkopuolisten joukko muistuttaa vähän esimerkiksi Veronica Rothin teoksessa Outolintu esitettyjä osattomia.) Myös vanhusten asema on teoksessa hyvin heikko. Heitä ei juurikaan hoideta, sillä ovat ohittaneet lisääntymisiän.
    
Eusistokraattisen Suomen laki vaatii lapsen sukupuolen määritämistä. Kertojana toimiva Vanna (Vera) ja hänen siskonsa Manna (Mira) ovat menettäneet vanhempansa auto-onnettomuudessa. Espanjassa ei tytöillä ole sukulaisia, joten heidät lähetetään Suomeen, iäkkään isoäidin luo. Tytöt käyvät läpi sukupuolitestin, jossa katsotaan mihin heidän kiinnostuksensa on suuntautunut. Vanna on morlokki ja hän selviää testistä läpi vain siskoaan matkimalla. Koska tytöt katsotaan korkeamman naissukupuolen esudtajiksi, heidän nimensä muutetaan - kaikki eloi-naiset ovat "annoja". Naisen emansipaatio eli vapautuminen miehen vallan alta on pahinta, mitä voisi tapahtua. Nainen on käytännössä miehen omaisuutta ja uudempi malli voi syrjäyttää vanhan ilman sen suurempaa showta.
  
Eloin eli feminaisen voisi määritellä vaikkapa sanoilla lapsenomainen, blondi, plastinen ja tyhmä. Tällaisia naisia myös löytyy todellisesta maailmasta, katsokaa vaikka tänne. Eloisten ulkomuoto saa ajattelemaan maskojen sielunmaisemaa, sillä parhaat eloi-naiset näyttävät aivan lapsilta - naimisiin voi mennä jo 14-vuotiaana; "mitä nuorempi, sen parempi". Ihmisjalostuksessa on käytetty lisäksi kemiallisia yhdisteitä mm. pedomorfismin saavuttamiseksi. Aikuisen piirteiden lapsenomaisuutta arvostetaan. Morlokki-naiset ovat paljon viisaampia ja heitä kiinnostavat muutkin asiat kuin meikkaaminen, miehen palveleminen, ruoanlaitto, kodin- ja lastenhoito. Esimerkiksi Vanna osaa lukea ja kirjoittaa sujuvasti. Hänellä on lahjoja tieteelliseen ajatteluun ja meikkaaminen on vain pakollinen naamio, jonka avulla hän voi kulkea ulkomaailmassa. Kaiken lisäksi Vanna on synesteetikko, jolle maailma avautuu aivan toisenlaisena kuin muille.
  

Aina kun päätän lähteä ulos kävelylle, eloisen elämän realiteetit rymähtävät niskaani. Olen opistolta tultuani pessyt meikit pois ja harjannut lakan hiuksistani. Jos aioin mennä ulos, minun on rakennettava koko naamiaisvarustus uudestaan. (s. 83)

  
Tampereelle ja sen lähiympäristöön sijoittuva teos jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee takaumia Vannan kirjeiden muodossa. Hän suuntaa kirjeensä Mannalle, josta lukija ei tiedä, onko sisko hengissä vai kuollut. Tämä onkin yksin teoksen päätemoista: selvittää, mitä Mannalle tapahtui.. Sinisalon dystopia on hyvin low tech. Suomi on "hieman" aikaansa jäljessä, ja teknologisia innovaatioita ei edes ymmärretä, vaan pidetään vain omituisena höpinänä. Koko maassa ei ole käytännössä kuin yksi tietokone, sekin huoneen kokoinen ja lyijyseinillä eristetty "syöpää aiheuttavan säteilyn" vuoksi. Myöskään siis internettiä tai kännyköitä ei tunneta kuin ulkomaista kertovissa huhuissa. Mikroaaltouunitkin ovat vaarallisia helvetinkoneita, jotka levittävät ydinsäteilyä.
    
Voisin väittää, että tämä on parasta suomalaista dystopiaa, jota olen lukenut. Sinisalolla on todellinen taito kirjoittaa äärimmäisen mielenkiintoisia lauseita, jotka saavat hihkumaan innosta. Hänen luomansa maailma on uskottava - ja ehkä siksikin niin pelottava ja epätavoiteltava. Millaisen vastaanoton kirjan saakaan saksassa? Tässähän on jotain samaa kuin Hitlerin rodun puhtaus-ajattelussa... Sinisalon on kerrottu inspiroituneen Laasasen naispuheista, johon Laasanen itse ottaa kantaa täällä. Teoksen loppu on jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Suosittelen teosta ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii dystopioista, vaihtoehtohistoriasta, naisen aseman pohtimisesta ja chilistä. Tämän teoksen lukee hetkessä, sillä lukemista ei malta keskeyttää. Taidankin mennä tästä seuraavaksi varaamaan kirjastoon Leena Krohnin teoksen Datura.

     

Arvosana:

  
Takakannesta:

On vuosi 2013 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Historiallisista virheistä on otettu oppia. Yhteiskuntarauha ja kansanterveys ovat arvoista tärkeimmät. Terveysviraston valvova silmä ulottuu kaikkialle. Käytännössä kaikki mielihyvää tai riippuvuutta tuottava on kiellettyä: huumausaineet, alkoholi, nikotiini ja kofeiini. Sallittuja poikkeuksiakin on.
 
Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on erään tärkeän mielihyvähyödykkeen jakelu haluttu tehdä vaivattomaksi. Siksi valtiollinen tiede on jalostanut ihmisestä uuden alalajin: alttiin, nöyrän ja itseään tyrkyttävän. Ennen heitä kutsuttiin naisiksi.
 
Vanna on jotakin aivan muuta kuin miltä näyttää. Jare on koukussa riskinoton adrenaliiniin. He yhdistävät voimansa saadakseen pääsylipun jonnekin pois. He sotkeutuvat äärimmäisen vaarallisena tunnetun nautintoaineen välitykseen. He diilaavat chiliä.
 
Kun Vanna koettaa epätoivoisesti selvittää, mitä hänen kadonneelle sisarelleen tapahtui, Jare törmää outoon uskontokulttiin, jonka käsissä on Auringon Ydin. Onko tällä epäinhimillisen tulisella chililajikkeella vaikutuksia, jotka on syystäkin kielletty?

  
337 sivua, Teos 2013

    

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Aamulehti, Metro, Fifi, Tähtivaeltaja, Lukukeskus, Kirjavinkit, Aavetaajuus, Kirsin kirjanurkka, Morren maailma, Kirjasfääri, Booking it some more, Anna minun lukea enemmän, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Aamuvirkku yksisarvinen

Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Datura, Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, George Orwell: Vuonna 1984, Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä, Miina Supinen: Säde