Kolmas
Agatha Christieltä lukemani dekkari oli hyvin hämmentävä kokemus. Edellisetkin Christiet (
Eikä yksikään pelastunut,
Hänet täytyy tappaa) olen lukenut lukupiirissä. Tämä 41. Hercule Porotin tutkimuksia käsittelevä kirja, jossa Poirot kutsutaan selvittämään pikkukylän kurpitsajuhlissa hukutetun tytön tapausta, on loppupäästä Christien tuotantoa. Sen jälkeen tuli sarjaan enää kuusi osaa joista viimeinen vuonna 1997, kaksikymmentä vuotta Christien kuoleman jälkeen. Naureskelin painoksessani olevaa kansikuvaa (taide: Matti Louhi), jossa kurpitsa on enemminkin vesimeloni, joka kaiken lisäksi näyttää aivan Ihmemaa Ozin Tinamieheltä...
Rouva Oliver -- piti koholla suurta keltaista kurpitsaa -- – Näin viimeksi tällaisen Yhdysvalloissa - niitä oli sadoittain -- En ole nähnyt ikinä niin paljon kurpitsoja. (s. 5)
On nostettava Christielle hattua siitä, kuinka ajattomia hänen teoksensa ovat. Jännittävästi joulukorttien lähettämistä on pidetty jo vuonna 1969 vanhanaikaisena. Vain muutamista yksityiskohdista pystyi todella aistimaan ajankuvan (ovelle tuotava sähke oli yksi niistä), muutoin kirjan tapahtumat olisivat voineet tapahtua nykyhetkessäkin. Mutta maistuisiko yksi raittiusjuoma, sitruunanmakuista ohravettä?
[Nuoret] jotka rikkovat puhelinkoppeja tai puhkovat autonrenkaita tekevät niin vahingoittaakseen toisia vain siksi että he vihaavat - eivät ketään erikoisesti vaan koko maailmaa. Se on tämän ajan silmäänpistävin piirre. (s. 135)
Puhuttiin mm. kuinka nuoret käyttävät bileissä huumeita, kuinka lähes päivittäin saa lukea sanomalehdestä kuinka koululaisen on joutunut väkivallan uhriksi tai naisen kimppuun on käyty ja 7-9-vuotiaiden lastenkin tiedetään tekevän rikoksia. "Onnettomia koteja. Välinpitämättömiä ja sopimattomia vanhempia." Yksi sivuhenkilö kaipaa menneitä aikoja, mutta toteaa perään, että tuskinpa ajat silloin ennenkään olivat sen paremmat. "Kenties me vain luulimme niin."
– Kummallisia huumausaineita - miksi he niin sanovatkaan - ruohoa tai pilveä tai LSD:tä jonka olen aina luullut tarkoittavan rahaa mutta ilmeisesti se on aivan muuta.
--
– Se on kauhean epämiellyttävää, ja se hamppu haisee pahalle. (s. 13)
Takakansi väittää murhatun Joycen olleen 11-vuotias, mutta kirjassa sanotaan useaan otteeseen hänen olleen 13-vuotias. Kauheaa epätarkkuutta kannen tekijöiltä. Lisäksi takakannen esittelyteksti sanoo kirjan aiheen olevan karmaiseva - ei kerronnasta kuitenkaan synny sellaista mielikuvaa, ei, vaikka kuolleita lapsia on lopussa useampi. Oli vain sellainen c'est la vie, lapsia nyt tuppaa kuolemaan. Lopussa paljastuva oidipaalinen tapaus herättää myös todella vähän kyseenalaistusta tai muutakaan reaktiota.
– Totta kai minä... minä pidin hänestä. Pidän kaikista lapsista. Useimmat ihmiset pitävät.
– Siinä en ole kanssanne samaa mieltä, Poirot sanoi. – Minusta jotkut lapset ovat erittäin vastenmielisiä.
– Niin, he eivät ole nykyään kovin hyvinkasvatettuja. Kaikki jätetään koulun tehtäväksi. (s. 51)
Kannen irtopää hervottoman isossa saavissa ei jotenkin tunnu kuvaavan hukuttamistilannetta oikein. Tekstissä puhuttiin koko ajan sankosta, muovisen ja metallisen sankon eroja pohdittiin, lopulta päätyen muoviseen, jotta se ei kaatuisi niin helposti. Joku lukupiiriläinen tosin totesi, että sanko saattaa olla käännöskukkanen ja oikeasti kyseessä on isompi vati. Sellaisesta olisi luultavasti helpompaa napata omenoitakin.
– En voi olla ajattelematta, että nykyajan tytöt ovat todella hyvin tyhmiä, Ariadne Oliver sanoi.
– Eivätkö he ole olleet aina? Rowena Drake kysyi. (s. 16)
En pitänyt lainkaan siitä, kuinka Joycesta puhuttiin. Jokainen kertoi erittäin innokkaasti, kuinka tämä oli valehteluun ja liioitteluun taipuva, että hänen äänensä oli ärsyttävä ja olipa vielä pyöräkkäkin. Alkupuolella rouva Oliver (kirjailija, jonka hahmoista yksi on suomalainen salapoliisi) kuvaili Joycea ikäisiään kehittyneemmäksi, johon Poirot kysyy tarkentavasti, että seksikkään näköinenkö... Tyttöä suremaan ei kovinkaan moni tuntunut jäävän.
Hän -- törmäsi pariskuntaan, poikaan ja tyttöön, jotka syleilivät toisiaan -- Pariskunta ei välittänyt hänestä. Nuoret huokailivat ja painautuivat lähemmäksi toisiaan. Rouva Oliver arvioi mielessään heidän ikäänsä. Poika oli ehkä viidentoista ja tyttö vähän yli kahdentoista, vaikka tytön povi olikin kehittyneempi kuin yleensä sen ikäisillä. (s. 11)
Pidän luontokuvauksesta, ei siinä, mutta tuntui, että juoni oli epätahtinen. Loppu rullasi nimittäin auki aivan liian nopeasti siihen verrattuna kuinka verkkaista puutarhakävelyä kirjan alkupuoli oli ollut. Melkein koko teos eteni kuin mummo lumessa ja loppu meni hurjalla pikakelauksella niin, ettei muinaisen monumentin luona tapahtuvasta uhraamistilanteesta kerrottu kuin parilla lauseella.
– En ole erikoisen ihastunut lapsiin. Enimmäkseen ne ikävystyttävät minua. Joyce ikävystytti minua. Kun hän puhui, hän puhui itsestään.
– Hän ei ollut kiinnostava?
--
– Ei ainakaan minusta, hän sanoi. – Pitäisikö hänen olla? (s. 100)
Inhosin, miten kirjassa koko ajan alleviivattiin, että murhaajan täytyy olla "mieleltään häiriintynyt", "heikkomielinen" tai "hullu", joka kuuluisi "hermoparantolaan". Kauhean inhottava kuva ihmisistä, joilla on mielenterveysongelmia. Joiden ihan "sallitaan" elää ja kulkea "tavallisten ihmisten" keskuudessa... Toki mielenterveyttä hoidetaan nyt eri tavalla kuin tuolloin, mutta silti. Laskin tällaisia inhottavia kohtia olevan ainakin 16 . Joku hahmoista peräti pohti, että voiko näitä ihmisiä edes sääliä. "- Minulle se on toisinaan hyvin vaikeaa."
– Minusta sellaista tapahtuu paljon useammin kuin minun nuoruudessani. Meillä oli henkisesti häiriintyneitä vai miksi heitä sanotaan, mutta ei niin paljon kuin nykyisin. Heidän pitäisi olla jossakin mielisairaalassa tai parantolassa mutta heitä on paljon vapaana muiden ihmisten parissa. Meidän mielisairaalamme ovat liian täynnä, niissä on tungosta, joten lääkärit sanovat: "Annetaan hänen viettää normaalia elämää. Menköön kotiin ja asukoon omaistensa luona." Sitten nuo onnettomat kaverit joutuvat taas sairaalloisen halun valtaan, ja joku toinen nuori nainen löhtee kävelylle ja löydetään myöhemmin sorakuopasta tai menee tyhmyyttään peukalokyytiin johonkin autoon. Lapset eivät tule kotiin koulusta koska ovat pyrkineet jonkun venovieraan kyytiin, vaikka heitä on varoitettu siitä. Niin, sellaista sattuu nykyisin vaikka kuinka paljon. (s. 39-40)
Kirjassa käytettiin välillä aika kyseenalaisia sanoja, tässä niissä muutamia: neuroottinen, puoliksi "mustalainen", "muhamettilainen", "Lähentelee viittäkymmentä. Naiset tulevat hiukan omituisiksi siinä iässä.", lakimiehet ovat "ulkomaalaisia vastaan, niin kuin ihmiset aina on. Myönnän etten itsekään pidä erikoisemmin ulkomaalaisista." sekä The Black Boy -niminen ravintola. Ja tämä seuraava kohta oli aivan kamala, jos suoraan sanon:
– Sanottiin että hän oli hieman omituinen.
– Lesbolainen?
--
– En ihmettele vaikka olisi ollutkin. (s. 150-151)
Toisin kuin osa lukijoista, en arvannut syylllistä, mikä on aina plussaa. Poirot oli oma ärsyttävä, omahyväinen itsensä. Hänen ikänsä paljastuu muutamasta kohtaa (ajatus harhailee, häntä epäillään vanhuuden höperöksi). Ihmettelin yhdessä kohtaa suuresti, kun Poirot saarnasi pitkästi, kuinka miehiä ei enää nykyään kutsuta kauniiksi ja myöhemmin hän pohtii, ettei missään nimessä haluaisi olla kaunis, mutta panostaa silti paljon ulkonäköönsä, kuten massiivisiin viiksiinsä ja turhamaisuuksiin, kuten kiiltonahkakenkiin.
Harvinaisen kaunis mies, Poirot totesi. Nykyisin ei kiinnitetä huomiota nuorten miesten ulkonäköön. Nuoresta miehestä sanotaan, että hän on seksikäs tai hurjan viehättävä, ja nämä kehuvat huomautukset ovat usein aivan asianmukaisia. Niin sanotaan miehestä jolla on huono iho, sotkuinen rasvainen tukka ja jonka piirteet ovat kaikkea muuta kuin säännölliset. Ei sanota että nuori mies on kaunis. Jos joku sanoo niin hän sanoo sen anteeksipyytävään sävyyn aivan kuin ylistäisi ominaisuutta joka on kauan sitten kadonnut. Seksikkäät tytöt eivät halua Orfeusta luuttuineen, he haluavat poplaulajan jolla on käheä ääni, ilmeikkäät silmät ja suuri pörröinen hiuskuontalo.
--
Kauneutta on mukava katsella, mutta toisaalta kauneutta kohtaan tuntee vastenmielisyyttä melkein periaatteesta. Naiset voivat olla kauniita, mutta Hercule Poirot ei ollut lainkaan varma, pitikö hän kauniista miehistä. (s. 95-95 ja 179)
Rouva Oliver vertaa Poirotia tietokoneeseen, joka ohjelmoi itseään: hän syöttää päähänsä tietoja ja ulos tulee ratkaisu. Sille tämä murhatutkimuskin tuntui. Ei järkeviä syyllisiä, kunnes viimeisillä sivuilla Poirot kasaa ihmiset yhteen kuulemaan tuomion. Kaiken kaikkiaan, vaikka ei tästä vuoden parasta lukukokemusta tullut, olen tyytyväinen, että kirja on nyt luettu oltuaan lukulistallani jo usean vuoden ajan Halloween-lukuhaasteeseen ja voin poistaa sen niin lukulistalta kuin kirjahyllystänikin. Jos haluat antaa kirjalle uuden kodin, laita viestiä!
Onnistuttuaan - Poirot lisäsi ajatuksissaan lainausmerkeissä "kuten tavallisesti" - selvittämään täydellisesti koko jutun
--
Hänen ajatuksensa palasivat monien vuosien aikana koettuihin seikkailuihin joille hän oli antanut nimen Herkuleen urotyöt.
--
Poirot oli epäilemättä hyvillään. Hän piti ihmisistä, jotka tiesivät kuka hän oli. Hän pelkäsi että nykyisin vain hyvin harvat tiesivät. (s. 91, 95 ja 99)
