Vappulukuhaaste 29.4.-1.5.2016

   

Bibliofiilin päiväunia -kirjablogin Mari haastoi ihmiset lukemaan vappuna. No, tokihan tämän teen mieluummin kuin riekkuisin kaupungilla. Olikin siis helppoa ottaa luku-ohjelmaan tämä. Marilla oli kertynyt paljon keskeneräisiä kirjoja lukupinoon ja siitäpä sain idean seurata hänen malliaan. Minulla on nimittäin kesken lukemisen peräti yksitoista kirjaa. Tässäpä muutamia teoksia, joista edes osan haluaisin lukea viikonlopun aikana loppuun:

   

• Pierce Brown: Red Rising
• Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut
• Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit
• William Shakespeare: Erehdysten komedia
• David Walliams: Herra Lemu

  

   

Tänään perjantaina on lukupiirini huhtikuun tapaaminen Arthur Conan Doylen teoksen Baskervillen koiran käsittelyn merkeissä (bloggaus tulossa pian). Sen jälkeen voinkin linnoittautua lukunurkkaani kirjojen, välipalan ja teekupposen kanssa. Ensimmäisenä ajattelin jatkaa Ada Gootin parissa, sillä juhlateemainen teos tuntuu sopivalta vappuun. 

Tulevia kirjoja: Kesä ja syksy 2016

Kaikkia kevään uutuuskirjoja ei ole vielä luettu, kun kesän ja syksyn katalogit jo ilmestyvät yksitellen kustantajien sivuille. Poimin tähän itseäni ja mahdollisesti myös blogin lukijoitakin kiinnostavia tulevia uutuusteoksia:

Art House

Jack Campbell: Taipumaton (Kadonnut laivasto 1, lokakuu)
D.D. Everest: Archie Greene ja alkemistin kirous (Archie Greene 2, lokakuu)
Siri Pettersen: Mahti (Korpinkehät 3, marraskuu)

Atena
 
Hugleigur Dagsson: Kielletty lapsilta (kesäkuu)
Wyllie, Acton & Goldblatt: Aikamatkaajan opas historiaan (tietokirjallisuus, syyskuu)

  

Aula & Co.

  

Lauren Beukes: Zoo City (kesäkuu)

  

Bazar

  

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Flavia de Luce 5, syyskuu)

Bernard Cornwell: Myrskyn soturit (Uthred 9, lokakuu)

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina (elokuu)

  

Gummerus

  

Muriel Barbery: Haltiaelämää (syyskuu)

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa (syyskuu)

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (syyskuu)
Kerstin Gier: Liitto (Unien kirjat 3, Gummerus, kesäkuu)

Winston Grahan: Poldark - Kapinallinen (Poldark 1, kesäkuu)

Winston Grahan: Poldark - Demelzan laulu (Poldark 2, syyskuu)

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman naamio (Pendergast 7, elokuu)

Chris Riddell: Ada Gootti ja humiseva karju (Ada Gootti 3, heinäkuu)

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä (tietokirjallisuus, elokuu)

Karisto
 
Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (syyskuu)
Tuomas Kaakinen: Kuvia suomalaisuudesta + Eino Leinon runoja (tietokirjallisuus, lokakuu)
Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä utopia (Pitkä maa 4, lokakuu)

Lasten Keskus
 
Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (syyskuu)

  

Like
  
Steinar Bragi: Sumu (lokakuu)
Hugh Howey: Hiekka (heinäkuu)
Sjón: Valaan suusta (syykuu)
Brian K. Vaughan: Saga 4 (lokakuu)

  

Myllylahti

   

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama (Mifonki 5, lokakuu)

Nemo Rossi: Viimeinen etruski (Arkeomysteeri 4, lokakuu)

  

Otava

  

Siri Kolu: On se nyt kumma, Taika Taksinen (Taika Taksinen 2, syyskuu)

Katherine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus (lokakuu)

Veera Salmi: Mauri ja mini-isoveli (Mauri 2, heinäkuu)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär - Tulva (Noadin tytär 2, kesäkuu)

S&S

  

Riikka Hedman: Sämpy (tietokirjallisuus, syyskuu)

Andy Stanton: Mitä syödään, herra Gummi? (Herra Gummi 6, elokuu)

  

Tammi 

  

Risto Isomäki: Haudattu Uhka (syyskuu)

Sari Peltoniemi & Laura Haapamäki: Taivazalan joutsen (elokuu)

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (kuvitettu painos, lokakuu)

Salla Simukka & Saku Heinänen: Sisarla - Seikkailu toisessa maailmassa (lokakuu)

Tuutukki Tolonen & Pasi Pitkänen: Mörköreitti (Mörköseikkailu 2, lokakuu)

Maria Turtschaninoff: Naondel (Punaisen luostarin kronikat 2, lokakuu)

  

WSOY

  

Justin Cronin: Peilikaupunki (Ensimmäinen siirtokunta 3, lokakuu)

James Frey & Nils-Johnson Shelton: Endgame 3 (lokakuu)

John Green, Maureen Johnson & Lauren Myracle: Let It Snow (lokakuu)

J.P. Koskinen: Luciferin oppipojat (elokuu)

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus (syyskuu)

Elena Mady: Varjo (The Body Jumper 2, elokuu)

Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kolme: Matka (elokuu)

Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja neljä: Pioneerit (lokakuu)

J.R.R. Tolkien: Kullervon tarina (syyskuu)
 

     

Top 10 Must Read -lyhytlista:

1. Muriel Barbery: Haltiaelämää
2. Justin Cronin: Peilikaupunki 
3. Kerstin Gier: Liitto
4. Riikka Hedman: Sämpy
5. Hugh Howey: Hiekka
6. Elena Mady: Varjo
7. Katherine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus
8. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kolme: Matka
9. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja neljä: Pioneerit
10. Brian K. Vaughan: Saga 4

Mila Teräs: Noitapeili

"Kaupunki tuntui kätkevän asiallisen harmaan siluettinsa alle aivan uudet, salaiset kasvot."

       

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
 
Helmet -lukuhaaste: 6. Kirjastosta kertova kirja
    

Mila Teräs tekee uuden aluevaltauksen Noitapeilillä, joka on reipas satufantasia varhaisnuorille. Hänen aikaisempaan tuotantoon kuuluu muun muassa kuvakirjoja ja nuorten fantasiaa. Noitapeili aloittaa myös uuden sarjan nimeltä Salainen kirjasto.
 

Eteiskäytävää reunustivat tiiviisti täytetyt kirjahyllyt, jotka ulottuivat lattiasta aina korkeaan kattoon asti. Hämärä käytävä saatteli heidät utuiseen aluaan. Tilan vasemmalla puolella oli tiski, jonka yläpuolella luki Kirjasto. Ja kirjoja, niitä oli paitsi pöydällä myös kaikkialla muuallakin: niitä oli joka paikassa, minne Hugo vain silmänsä käänsi. (s. 23)

 
Noitapeili on vauhdikas seikkailu, joka saa alkunsa kirjastosta. Pakurin vanha kirjasto on unohdettu metsän keskelle, mutta siitä huolehtivat edelleen vanha kirjastonhoitaja Kauko J. Leopold, entinen työntekijä Ermiida Tiheikkö ja kirjastokoira Taru. Kaksikko pelastaa unohdettuja ja hylättyjä kirjoja. He asuvat kirjastossa, jonka käytävillä tarinat tuntuvat heräävän henkiin. Huonokuntoisimmista kirjoista jauhetaan inspiraatioteetä.

Läpi teoksen on havaittavissa lukemiseen liitettyä positiivista pohjavirettä. Esimerkiksi molemmat päähenkilöt pitävät lukemisesta, minkä lisäksi Hugo tanssii hiphopia ja Lydia harrastaa parkouria ja pelaamista. Teräs kantaa näin kortensa kekoon lasten ja nuorten vähentyneen lukuharrastuksen elvyttämiseksi.

- Kirjat ovat hiljaa, ne eivät juurikaan melua. Mutta jos annatte niille mahdollisuuden, tunnette niiden kutsun. Oikeat kirjat osuvat kohdalle, kun niiden on aika. Siinä on kirjojen salaisuus ja taika. Mutta senhän te jo tiedättekin, ystäväiseni. (s. 37)

 
Teräksen kieli saa paikoin hyvin runollisen ilmaisun, joka sopii teokseen maailmaan luontevasti. Hugo ja Lydia löytävät kirjastosta salaisen reitin Kyöpelinvuorelle, jonka laaksossa asuva ihastuttavan omalaatuinen noitaväki tuo värikkyyttä ja yllättäviä juonenkäänteitä tarinaan. Jännitystäkään ei puutu, sillä Lydia joutuu maagisen peilin vangiksi. Hugo lähtee pelastamaan häntä, mutta päätyy varsin tukalaan tilanteeseen, josta ulospääseminen vaikuttaa hyvin epävarmalta.
 
Teräksen hahmoilla on ihastuttavan modernit perhekuviot, jotka tuovat tuoretta särmää lastenkirjallisuuden perinteisille asetelmille. Hugon äiti on koirien uimakoulun opettaja ja isä on entinen pikajuoksija, nykyinen valmentaja, joka on muuttanut Afrikasta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Lydian vanhemmat puolestaan ovat eronneet. Hänen isänsä on kaivinkoneen kuljettaja ja hänen äitinsä asuu naisystävänsä Pionin kanssa työllistäen itsensä Volle-vitamiinien maahantuojana.
 
Noitapeili vertautuu vaivattomasti J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjassa esiteltyyn taikamaailmaan. Hahmoissa ja noitakulttuurissa on hieman samankaltaisuuksia, vaikka suoria viittauksia kirjailija ei teekään. Esimerkiksi suuri osa noidista asuu ihmisten keskuudessa tekeytyen tavallisiksi kansalaisiksi niin sanottuina kaappinoitina. Toisaalta Kyöpelin asukkaissa on myös paljon klassisia piirteitä, jotka käyvät nopeasti esiin omituisten ruokalajien ja ruokailutapojen kautta. Piristävää on kuitenkin huomata, että Teräksen noidat pysyvät erossa pimeästä taikuudesta.

Milloin lähdetään taas kirjastoon? (s. 187)

On mielenkiintoista seurata mihin suuntaan sarjan seuraava osa lähtee tarinaa kuljettamaan. Pakurin kirjasto toiminee jälleen porttina uuteen seikkailuun. Nähtäväksi jää, jatkavatko Hugo ja Lydia tarinan päähenkilöinä, vai onko sarjan jokaisella osalla omat keskushahmonsa.

Mila Teräs kertoo Noitapeilistä ja rakkaudestaan kirjastoon

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "Tuntui samalta kuin silloin, kun jokin hyvä kirja oli juuri loppunut ja piti taas palata arki mailmaan." (s. 184)

  

Arvosana;

   

Takakannesta:

Jos sattuu löytämään vanhan kirjan välistä kartan, johon on piirretty ympyrä, se on merkki. Seikkailun alku. Ehkä kerran elämässä ihmiselle tarjotaan sisiliskon sihisimaa. Ja kyytiä lentävällä varrella!

Noitapeili-kirjan välistä löytynyt kartta jodattaa Hugon ja Lydian unohdettujen tarinoiden kirjastoon ja sieltä salareittiä Kyöpelinvuorelle. Kyöpelin kaupungissa on alkamassa suuri Noitakonferenssi juhlallisine noitapeilin paljastamisineen. Mutta ilkeällä Peilien Valtiaalla on kyntensä pelissä. Yhtäkkiä Hugon silmien alla tapahtuu jotain hyvin pelottavaa.

Kiehtova saturomaani täynnä taikuutta, jännitystä ja huumoria.

Samantyylisiä kirjoja: J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi, Angie Sage: Magiaa, Roald Dahl: Matilda, Kuka pelkää noitia, 

   

187 sivua. Otava 2016

Lastenkirjalauantai: Noora & Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni

"- Mahassani möyrii vallan kummallisesti..., ihmetteli Bertta.

Asukkaat katsoivat häntä kauhuissaan.

- Nyt taitaa tulla täyslaidallinen! Bertta huudahti innoissaan."

     

 

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

  

Mauri Kunnaksen tyttäret Noora ja Jenna julkaisivat esikoisteoksensa Kaheli sakki ja kauhujen kaappi viime vuonna. Nyt tämä päättömällä koheltamisella ja pieruhuumorilla höystetty sarja saa jatkoa. Keltäinen värimaailma on väistynyt violetin tieltä. hasukaa väreillä leikittelyä mustavalkoisen kuvituksen piristykseksi. Perätuulen majatalossa, siis lastenhuoneen nurkkaan unohtuneessa nukkekodissa asuu joukko toinen toistaan erikoisempia persoonallisuuksia. 

  

Majatalo on nimetty sen ensimmäisen asukkaan, Bertta Perätuulen mukaan. Bertta on leppoisa vanha muori, jolla on hieman kaasuvaivoja, niinpä Majatalossa ei yleensä tuoksu aivan ruusuiselta. Muita hahmoja ovat muiden muassa yksikätinen Hugo von Husmus, joka on runoilija, jonka säkeitä arvostaa vain Hemppa-norsu. Possukaksoset Pipana ja Papu puolestaan saavat aikaiseksi toimintaa hiljaisimpaankin päivään. 

   

Kaheli sakki kohtaa sarjan toisessa kirjassa pöyhkeilevän Paroni Potun, jonka talomaailmassa vieraillut kuusivuotias Kaarina unohti lastenhuoneeseen. Paroni ei vaihtuneesta maisemasta välitä, vaan alkaa aidon hallitsijan elkein huseerata ottaen majatalon asukkaat uusiksi alamaisikseen ja samalla sekoittaen kaikkien normaalin arjen aivan päälaelleen. 

   

Pimeästä tullut uljas mies oli mitä erikoisimman näköinen tapaus. Hänen päällään oli vihreä samettinen takki, jonka yli kiersi keltainen nauha. Nauha oli hiukan samantyyppinen kuin kärkikolmikkoon sijoittuneilla misseillä, mutta tässä näytti luikevan "Vuoden paroni". Nauhassa oli kuitenkin jotain sotkua... Ihan kuin paroni-sanan tilalla olsi ennen lukenut makaroni. Varsin kummallista. Jalassaan ukolla oli mustat polvihousut. Eikä siinä suinkaan kaikki. Koko komeuden kruunasi hänen päässään oleva valtava, puuteria pöllyävä, likaisen valkoinen, kihara peruukki. (s. 15)

 

Parasta teoksessa on paronin peruukissa asuva piikkisika Rikhard, paronin hovikampaaja. Huolimatta muutamista töyssyistä matkassa, Rikhard lukee Idän pikajunan arvoitusta ja puuteroi välillä paronin perukkia niin, että jauhe pölisee kaikkialle. 

  

En ollut suunnitellut lukevani Kahelin sakin toista seikkailua, mutta annoin teokselle mahdollisuuden huomattuani sen kirjastossa. Lukijaa herätellään erikoisilla sanavalinnoilla (mm. hilupimpula ja kekkeruusi). Pieruhuumorin määrä on laskenut ensimmäiseen osaan verrattuna, mikä on minusta hyväksi tarinalle. Varsinaista punaista lankaa ei tarinassa varsinaisesti ole. 

  

Toinen osa on lähes 40 sivua edeltäjäänsä pidempi, mutta leijonan osan tekstistä vie Majatalon asukkaiden toinen toistaan mielikuvituksekkaammat yritykset päästä Paronista eroon. Toinen osa on jossain määrin tasalaatuisempi ja onnistuneempi kuin ensimmäinen osa, mutta jäin odottamaan silti vielä vähän enemmän - onhan nukkekodissa asuvien elävien lelujen joukko vallan mielikuvitusta ruokkiva idea (vrt. Toy Story, Urpo ja Turpo). 

  

Näinpä Hugo kiittää ja kuittaa,

kuka keltaista lumeen ruittaa? (s. 112)

Takakannesta:

- Mitä korkeampi ja muhkeampi tukka, sitä tärkeämpi ja komeampi henkilö, paroni Pottu toteaa. 

  

Kun määräilevä Paroni muhkeassa peruukissaan ilmestyy Majatalo Perätuuleen, hän pistää muiden asukkaiden elämän sekaisin. Paroni tuntuu ajattelevan,, että maailma on vain häntä varten.

  

Kaheli sakki alkaa suunnitella, miten pöyhkeilijästä päästäisiin. Auttaisiko Operaatio liikavarvas, tykin käyttö vai nukkelinko? Majuri Kuugelbumin, Bertta-Muorin ja muiden asukkaiden kekseliäisyys - hermoista nyt puhumattakaan - on kovalla koetuksella ennen kuin rauha palaa Perätuuleen. 

  

Noora Kunnaksen kirjoittama ja Jenna Kunnaksen kuvittama lastenkirja Majatalo perätuulen sekalaisesta sakista on riemastuttavaa luettavaa kaikille kahelin huumorin ystäville. sarjassa on aiemmin julkaistu kirja Kaheli sakki ja kauhujen kaappi.

      

143 s. Otava 2015
   
Kuvitus: Jenna Kunnas

  

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt:

• Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (2015)

#Lukuviikko - Monta tietä tarinaan

   

Tänä vuonna lukuviikon sloganina on Monta tietä tarinaan. Metrokartan näköisessä julisteessa on esitetty asemien muodossa erilaisia tapoja löytää tiensä hyvän tarinan äärelle. Näitä reittejä ovat mm. harrastukset, pelit ja elokuvat. Ajattelinkin kirjoittaa sloganin mukaisesti omasta lukuharrastuksestani ja siitä miten monilla eri tavoin dystopiat esiintyvät kiinnostuksen kohteissani.

    

Dystopia tarkoittaa epätoivottua tulevaisuutta. Olen huomannut suomalaisten arkimaailman alkaavan muistuttaa yhä enemmän lukemieni kirjojen fasistista, suurten luokkaerojen maailmaa. Ihastuin dystopioiden kuvailemiin maailmoihin viisi vuotta sitten, kun aloitin tämän kirjablogin. Ensimmäinen postauksenikin oli dystopiaromaani, Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. 

  

Nuorten dystopioissa on usein sama kaava: nuori protagonisti nousee vastustamaan vinksahtanutta järjestelmää ja yrittää lisätä tasa-arvoa eri ihmisryhmien välillä. Maailmankuva dystopiaromaaneissa on usein niin uskomattoman kärjistynyt, että ne on helppoa mieltää fiktioksi vaikka viittaukset kirjoitusajan todellisuuteen on havaittavissa. Nyt maailmat ovat lähentyneet uhkaavasti, eikä vaikuttavan kirjan luettuaan voi enää kovin painokkaasti sanoa, että onneksi tällaista ei tapahdu oikeasti. 

  

  

Olen ihan pikkutytöstä asti pitänyt katastrofielokuvista. Ala-asteella katsoin kaveriporukalla niin Independence Dayn (1996), Titanicin (1997) kuin Armageddonin (1998), jotka mahtuvat hieman eri tavoin tähän kategoriaan. Jokainen näistä jätti suuren vaikutuksen nuorempaan minuun. Siitä tämä kaikki varmaan alkoi, vaikka vielä en sitä tiennytkään. Tuohon aikaan luin vain heppakirjoja, joskin Merja Jalon Nummelan ponitallilaisissa on myös hieman salapoliisimeininkiäkin. 

  

Suosikki elokuviini kuuluvat nykyään mm. Matrix (1999), The Day After Tomorrow (2004), Wall-E (2008) ja Mad Max: Fury Road (2015). Kaikista on löydettävissä jokin tapahtuma, joka nopeasti tai pitkän ajan tuloksena on muuttanut nykyhetken erilaiseksi, kuin se tosimaailmassa tällä hetkellä on. Muutokset vaihtelevat ilmaston lämpenemisestä sotaan ja ylettömän tuhlaamisen aiheuttamaan ympäristön roskaantumiseen. Lisäksi kahdesta mainitusta elokuvasta löytyy robotteja ja tulevaisuuden teknologiaa. 

  

Muutimme perheeni kanssa maalta kaupunkiin 1999 syksyllä, ollessani seitsemännella luokalla ja uuden asuntomme naapurissa sattui olemaan kirjasto. Ala-asteella kirjastoni oli ollut kerran viikossa koulun pihalle saapuva kirjastoauto. Uudesta kirjastosta löysinkin kokonaan uuden valikoiman ja kirjanörtin pieni sydän värisi ilosta. Tutustuin ensi kertaa kunnolla fantasian maailmaan löydettyäni Anu Holopaisen Sonja-sarjan. Scifiä ei vielä lukemistooni kuulunut, mutta ahmin R.L. Stinen Goosebumps -kauhusarjaa. 

  

Äidinkielenopettajani vaihtui yläasteella joka lukuvuonna, mutta kiitos heistä ensimmäisen, pidimme kerran kirjaesittelyn. Enää en muista minkä teoksen itse esittelin, mutta luokkatoverini suosituksesta päädyin lainaamaan kirjastosta Marilyn Kayen Replica -sarjan ensimmäisen osan, Amy, numero 7. Olin viimein astunut tieteiskirjallisuuden pariin ja olen sillä tiellä edelleenkin. (No pun intended, Cormac McCarthy: Tie)

  

  

Dystopiat ja post-apokalyptiset tarinat kiehtovat, sillä ne herättävät ajattelemaan: entä jos. Kuinka hahmot selviävät muuttuneessa maailmassa ja voinko saada heiltä työkaluja oman elämäni hallintaan. Kuinka voin omalla toiminnallani estää vastaavan tapahtuvan oikeasti. Minkälaisiin vaatteisiin tulevaisuudessa pukeudutaan? Kirjat, elokuvat ja pelit ovat kaikki hyvin tarinallisia. Kirjoista tehdyt elokuvat  (mm. Nälkäpeli- ja Outolintu -trilogiat sekä 5. aalto) antavat kasvot hahmoille, vaikka heidät olisikin jo kuvitellut mielessään. Peleissä hahmojen ulkonäköön ja tekoihin pystyy kuitenkin itse vaikuttamaan, toisin kuin kahdessa muussa mediumissa.

  

Suosikkipelini noudattavat samaa linjaa mielekkään lukemisen ja yhä uudelleen katsomieni elokuvien kanssa. Ensimmäisenä on pakko mainita Fallout -pelisarja, josta olen pelannut osia 3, New Vegas ja 4. Fallouteissa maailma muistuttaa 50-luvun Amerikkaa, joka on joutunut ydinsotaan. Sekä kolmannen että neljännen Falloutin protagonisti on kotoisin fallout shelteristä, siis sodalta turvaa antavasta maanalaisesta suojasta. Maanpäällinen maailma on muuttunut paljon ja suuri osa suojaa vaille jääneistä ihmisistö sekä eläimistä on mutatoitunut vaarallisiksi vihollisiksi. Petojen lisäksi hahmoilla kamppaillaan erilaisia ihmisryhmittymiä vastaan.  

  

Muita pelejä, joista olen pitänyt ovat mm. Metro 2033 (joka perustuu Dmitri Gluhovskin samannimiseen kirjaan) ja The Walking Dead (joka on tehty samannimisen sarjakuvan pohjalta ja ilmestyy myös tv-sarjana). Näissä peleissä on paljon samaa kuin kirjasuosikeissani Ann Aguiren Razorland -trilogiassa (1. osa Enclave) ja Hugh Howeyn Siilossa, sillä molemmista löytyy ahtaita paikkoja ja ensimmäisessä on myös zombien kaltaisia mutantteja. Sarjakuvista puheenollen, voin suositella tutustumaan Y: The Last Maniin. Muita dystooppisia ja post-apokalyptisiä pelejä on esimerkiksi Playstation 3:lle tehty Last of Us. Pelejä ja kirjallisuutta on muuten nerokkaasti yhdistetty Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin luomassa dystooppisessa Kepler62 -sarjassa, josta on julkaistu jo kaksi osaa, Kutsu ja Lähtölaskenta. 

Elokuvien lisäksi olen katsonut myös monia genren tv-sarjoja. Ensimmäinen aiheeseen sopiva, suuren vaikutuksen tehnyt sarja oli Yleltäkin aikoinaan tullut uusiseelantilainen Klaani (2000-2003), joka kertoo ryhmästä nuoria sen jälkeen, kun kaikki aikuiset kuolivat outoon virukseen. Sarjassa on hieman sama asetelma kuin vasta ilmestyneessä K.K. Alongin Kevätuhreissa. Tällä hetkellä seuraan Eloonjääneet (The 100, 2014 alkaen) -tv-sarjaa, joka on tehty Kass Morganin samannimisen kirjan pohjalta. Vaikka kirja ja siitä tehty tv-versio eroavatkin huomattavasti toisistaan, molemmat pitävät kyllä mielenkiinnon yllä. Mitä tapahtuu, kun sata nuorta lähetetään ydinsodan tuhoamalle maapallolle ihmiskunnan rippeiden asuttua vuosikymmeniä avaruusasemalla?
  

Lukemisen taustalle on toisinaan kiinnostavaa laittaa soimaan teoksen teemoihin sopivaa musiikkia. Olenkin listannut muutamia kirjakohtaisia biisisuosituksia täällä, minkä lisäksi olen tehnyt Spotifyssä Dystopia-soittolistan, jota pääset kuuntelemaan tästä alta.
  

    

Mitä tietä pitkin sinä löydät tarinaan?

Lukuviikon ostosvinkkejä

    

Lukuviikko starttasi maanantaina ja kestää sunnuntaihin asti. Pitkin viikkoa kirjablogeissa, kirjastojen, kirjakauppojen ja monien muiden kirjallisuuteen liittyvien tahojen somessa nostetaan esille kirjasuosituksia ja myös ostosvinkkejä lauantaille. Lauantaina on nimittäin Kirjan ja ruusun päivä. Tuolloin kirjakaupoista saa erityistä ruusukirjaa, joka tänä vuonna on Ronja Salmen ja Jami Nurmisen Onks noloo? -lastenkirja. Tässäpä siis minun suosituksiani, jotka tällä kertaa suuntasin ruusukirjan tavoin lasten- ja nuortenosastolle. Näitä ei kuitenkaan aikuisenkaan ole noloa lukea. 

   

   

Mila Teräksen Noitapeili on vauhdikas seikkailu varhaisteineille. Hugo ja Lydia ovat 11-vuotiaita Pakurin koulun oppilaita, jotka harrastavat lukemista, vaikka kaupungissa ei ole enää kuin pelkkä kirjakioski. Vanha, unohdettu kirjasto löytyy kuitenkin salaperäisen kartan avulla keskeltä metsää. Kirjaston käytävillä tarinat tuntuvat heräävän henkiin. Tämän saavat lapsetkin havaita, kun he ryömivät noitakirjojen osastolta löytyneeseen tunneliin. 

   

Timo Parvela ja Bjørn Sortland ovat yhdessä kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa luoneet koukuttavan Kepler62 -scifisarjan varhaisnuorille. Kirjoja kuusiosaiseksi kasvavasta sarjasta on julkaistu kaksi, Kutsu ja Lähtölaskenta ja tämän vuoden aikana julkaistaan kaksi lisää, viimeisten kahden jäädessä vuoden 2017 puolelle. Kutsun päähenkilöinä ovat veljekset Ari ja Joni. he asuvat dystooppisessa Suomessa. Toisen kirjan päähenkilönä on puolestaan norjalainen Marie. Avaruuden valoittaminen jatkuu, kun miehitetty alus ollaan lähettämässä kohti uutta planeettaa. Keskeisenä ensimmäisille kirjoille on mystinen Kepler62 -peli, jonka läpäisseille on luvassa arvaamaton palkinto.

   

    

J.K. Rowlingin Harry Potterit (Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki, Liekehtivä pikari) ovat tietenkin ikisuosikkeja, joita suosittelen aina ja kaikille. Ensimmäisen osan saa jo kuvitettuna versiona, toisesta ilmestyy painos syksyllä. Pottereissa seurataan nimikkohahmoa Harryn kasvua lapsesta lähes aikuiseksi yhden kirjan kattaessa yhden lukuvuoden. Seitsemän osaisessa sarjassa yhdistyvät teiniarki ja taikakoulun ihmeellinen maailma. 

  

K.K. Alongin Kevätuhrit on dystooppisen tai oikeastaan post-apokalyptisen nuortensarjan avausosa. Toiminta alkaa heti kirjan alussa, kun kerrotaan tapahtumasta, kuolemanaallosta, joka tappaa lähes kaikki ihmiset. Muutamia nuoria on kuitenkin jäänyt henkiin, kuten Jade ja Susette. Nuoret ovat eläneet aivan erilaisissa maailmoissa, vaikka asuvatkin molemmat Helsingissä. Seuraa mielenkiintoinen tapahtumien ketju: kuinka selvitä maailmassa, jossa ei ole aikuisia, turvaverkkoa tai edes perusinfrastruktuuria auttamassa eloonjäämisessä.

 
 
 

 
 

Loppuun vielä menovinkki lauantaille. Kirjabloggaajat palkitsevat vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa Akateemisessa kirjakaupassa (Pohjoisesplanadi 39, Helsinki).

  

Esittelyssä Meri Mortin värityskirja Pohjolan myytit

     

Arvostelukappale

    

Like on julkaissut Meri Mortin värityskuvia aikaisemminkin, valikoimasta löytyvät niin Koristekallot kuin Burleski -värityskirjat. Tämä Pohjolan myytit kutsui minua kolmikosta eniten ja pyysin siitä esittelykappaleen blogiani varten, vaikka en ollut nähnyt teoksesta yhtään kuvaa kannen lisäksi. Yllätyinkin iloisesti löytäessäni upeita kuvia toisensa jälkeen. Kuvien lisäksi teoksessa on lyhyitä kuvailuja kuvissa esiintyvistä mytologisista hahmoista. Mort on ammentanut ideoita niin suomalaisesta kuin skandinaavisesta mytologiasta.

    

Tuonelan lautturi | Pöllö

Tässä värityskirjassa on ehkä paras paperilaatu tähän mennessä kokoelmaani kerääntyneiden värityskirjojen joukossa, Puuväreillä kevyesti väritettäessä kynänjäljestä ei tule aivan tasainen ja kuollut, vaan väripintaan jää pieniä vaaleampia alueita, joista tulee mieleeni monista lasten kuvakirjoista tuttu roisoisempi pinta. Toki halutessaan kynää voi painaa hieman kovempaa ja saavuttaa näin eheämpiä väripintoja (kuten lautturin taustalla olevassa mustassa kolmiossa) tai käyttää tusseja. Itse kuitenkin tykkäsin kevyemmästä kynänkäytöstä (armeliaampaa myös sormille ja ranteille), ja sain sillä monien kuvien kohdalla aikaiseksi leikitteleviä tekstuureja (mm. lautturin veneen puu, käärmeen nahka, riimujen pussukka).  

  

Susi ja käärme | Riimut

Isoja kuvia on vain yhdellä sivulla, vasemmalle puolelle jäävää sivua on kuitenkin myös hyödynnetty, sillä inforuudun lisäksi osa kuvista on saanut kaverikseen pienempiä kuvia. Esimerkiksi pöllön aukeamalla oli neljäs sulka vasemmalla sivulla. Pohjoisen luonto ja mytologia houkuttelivat minua käyttämään luonnonläheisiä, murrettuja sävyjä, mutta tokihan näidenkin kuvien värittämiseen voi käyttää kaikkia sateenkaaren värejä. Teoksessa on 30 isoa kuvaa, joiden kuva-aiheet vaihtelevat mytologisista hahmoista eläinmaailmaan ja abstrakteihin mandaloihin, kukka-aiheita unohtamatta. Suosittelenkin erityisesti mytologiasta kiinnostuneita tutustuaan tähän värityskirjaan. 

Lastenkirjalauantai: Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo -sarja

"Tämä on tarina pienestä pojasta nimeltä Gabriel Hullo, 

jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi."

      

     

Huomattuani Lukupino-blogin Twiitin Juha-Pekka Koskisen Gabriel Hullo -sarjan uusimmasta osasta tehdystä kirjatrailerista, päätin tutkia, että millaisesta kirjasarjasta onkaan kyse. Ensimmäinen osa, Kauhea Gabriel Hullo on ilmestynyt Kariston julkaisemana 2011, kaksi seuraavaa osaa on puolestaan julkaissut Haamu Kustannus (Gabriel Hullo ja keskiyön kestit, 2014 ja Gabriel Hullo ja hirveä Hekla, 2016). Miranda Koskisen (nyk. Mord) kuvitukset lumosivat jo Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittamassa Kummajaisten kylässä, joten pyysin arvostelukappaleen uusimmasta ja varasin sarjan kaksi aiempaa osaa lähikirjastoon.

Oli poika Gabriel nimeltään,

luki kauhukirjoja yhtenään.

Kummitustarinat osasi sadat,

tuttuja olivat noitien padat.

Mörköjä näki hän kaikkialla,

kaapissa, pihalla, sängyn alla.

Kaapilla oli vain yksi haave:

"Minusta tulee isona aave!"

Jokainen kolmesta kirjasta alkaa samalla tavalla, kuvaillen millainen hahmo Gabriel Hullo on ja tyylilajikin käy samalla selväksi. Hauskasti riimitellyt rivit ovat täynnä kauhukirjallisuuden klassikkohahmoja, mutta tarinat sopivat lukijoille seitsemästä ikävuodesta eteenpäin. Koskisen kuvitus tukee kerrontaa vahvoilla väreillä ja yllättävällä viivan käytöllä. 

    

  

Ensimmäisessä kirjassa Kaapo pelkää merillä olevan isänsä joutuneen onnettomuuteen, sillä häntä ei näy kotiin. Opettaja pyytää apeaa Kaapoa kirjoittamaan joulunäytelmän, mutta päätyy poistamaan siitä pojan luomat kauhuolennot. Äidin mukana näytelmää katsomaan saapuu jokin tumma hahmo. Onkohan se isän haamu?

Koulunäytelmä on aloitusta vajaa,

Gabriel huokaa: "Kummajaiset jos rajaa

tarinasta tällä lailla

jännitystä on se vailla."

  

Kaapon kotitalossa kummittelevat hänen molemmat isoisänsä, äidin isä kenraali Paulus ja isän isä merikapteeni Hullo. Ystäviä ei tummiin pukeutuvalla ja omalaatuisella pojalla ole, joten hän viihtyy kotona edesmenneiden sukulaistensa kanssa. Toisessa kirjassa kapteeni Hullo pyytääkin Kaapoa järjestämään juhlat aaveille. Kaapon äiti lähtee koulutukseen Ruotsiin juuri juhlapäivänä ja paikalle saapuu äidin sisko Kaisa. Äiti varoittaa, että Kaisa ei kestä järkytystä tai puheita aaveista. Kuinka käy keskiyön kestien?

Jos joku ottaa kahleet mukaan,

talossa ei nuku kukaan.

Kolmannessa kirjassa Kaapo ihmettelee tyhjillään olevaa naapuritaloa. Hän kysyy kenraali Paulukselta kuka siinä on asunut. Kummitus kertoo naapurissa asuneen viisilapsisen perheen. Isä oli ilmeisesti keksijä ja äiti noita, näin ainakin Paulus oli asian käsittänyt leikkiessään pienenä Reetan, Heklan, Miinan, Justuksen ja Albertin kanssa. Kaapoa kiehtoo tuo outo naapuri ja vaikka häntä kielletään lähestymästä taloa, ei pieni poika voi vastustaa seikkailua. 

  

Kiertää Kaapo talon hiipien,

muratti peittänyt on kiipien

takapihan seinän, kuistin

liukuen kuin hidas luistin.

Murattia pitkin Kaapo kiipeää avoinna olevasta ikkunasta sisälle, mutta sitten joku tulee talon pihaan ja kulkee kohti ovea. Kaapo kiirehtii kotiin ja vahtii taloa ja sen uusia asukkaita korkeasta ruohikosta, joka kätkee joukkoonsa uuden ystävän, 

Kaapossa parasta on hänen lukuharrastuksensa, joka tuo esille, että lukeminen ei ole yhtään tylsää!

Unessa kun on koko talo,

peiton alla tuikkii viel' valo.

Kaapo kirjoja hiljaa tavaa,

uudet kauhut eteensä avaa.

Ihmissusi, kummitus, noita,

vampyyriä ei mikään voita!

Kun tuuli ulkona puita riipii,

Hullon talossa aaveita hiipii.

  

Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011), 31 sivua

Gabriel Hullo ja keskiyön kestit (Haamu, 2014), 36 sivua

Gabriel Hullo ja hirveä Hekla (Haamu, 2016), 40 sivua

Hulloja on luettu myös täällä: Luetaanko tämä?, Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Hemulin kirjahylly

Aikuisten värityskirjat - Unihiekkaa

    

Aikuisten värityskirjat on vuonna 2015 Suomeenkin rantautunut ilmiö, jonka suosion hiipumista on viime aikoina uutisissa nostettu esille. Kuulun Facebookissa useampaankin suomalaiseen ja kansainväliseen värittelijäporukkaan, eikä siellä ainakaan huomaa, että innostus olisi katoamassa mihinkään. Kirjojen vähentynyt myynti saattaa korkeintaan olla osoitus siitä, että trendien aallonharjalla ratsastavat ihmiset ovat löytäneet jotain uutta hypetettäväksi ja vain värittämiseen lumoutuneet ovat jääneet aktiivisiksi harrastajiksi. 

     

Ihana pöllökaksikko | Värityskirjasta Unihiekkaa

Ostin syksyllä ensimmäisen värityskirjani pitkän pohdinnan jälkeen ja päädyin ostamaan Valentina Harperin Creative Coloring - Animals -kirjan. Ennen joulua värityskirjakokoelmani kasvoi kahdella, sillä sain lahjaksi Relax With Art - Pocket Collectionin ja Viidakon sydämessä (Gummerus) -värityskirjat. Vuodenvaihtessa sain vielä siskoltani Atenan kovakantisen Väritä itsellesi mielenrauhaa ja Aikuisten värityskirja - Wonderland -teokset. Näistä jälkimmäinen on oululaisen Kolmiokirja Oy:n julkaisema, samoin kuin nyt esittelyssä oleva Unihiekkaa (3/2016), joka on siis kokoelmani kuudes värityskirja.

  

   

Unihiekkaa -värityskirja sisältää monentasoisia kuvia laajoista pinnoista hyvin pieniin yksityiskohtiin. Kuvia on laidasta laitaan, kattavasti unimaisen teeman alla liikkuen. Suosikkejani ovat eläinaiheet, mandalat ja joukosta hyvin erottuvat kuvat, kuten vaikkapa tuo yllä oleva ihana kuumailmapalloja ja zeppeliinejä sisältävä steampunk-tyylinen kuva. Kuvia on vain joka toisella sivulla, mistä pidin paljon. Värityskirjoja löytyy kauppojen lehtipisteistä ja tätä pystyy tilaamaan suoraan kotiinkin kustantajan sivuilta. 

  

  

Sain arvostelukappaleen kirjasta tänään postissa ja värittelin heti muutaman kuvan. Paperi on ihanan tuntuinen puuväreille: yhtäaikaa sopivan mattapintainen, mutta väri levittyy sille helposti. (Puuväreinä sekoitus Stabiloja ja Tropicolorseja.) Paperi sopii myös tusseille, ainakin jos värittää pieniä alueita. Testasin tusseja tuossa vielä keskeneräisessä pöllökuvassa; pöllöjen silmät on väritetty mustalla Faber Castellin kapeakärkisellä tussilla. Tussi menee hieman paperista läpi, mutta ei seuraavalle sivulle. Vahingot voi välttää laittamalla varmuuden vuoksi kuvien väliin puhtaan A4-arkin tai irrottamalla sivun kirjasta. Itse en vielä kokeillut kuinka helposti sivut saisi irti, sillä varsinaista katkaisureunaa ei tässä ole.

  

Säilytän värikyniäni kahdessa lasipurkissa, jolloin ne voi jättää esille

Yhden kuvan ehdin värittämään kokonaan, nimittäin tämän linnun. Sen vieressä on myös inspiroiva mietelause (jonka muuten allekirjoitan kokonaan). Minulle lintu oli liekeistä nouseva Feeniks, ja siitä sain puna-oranssi-keltaisen värimaailmani. Valitsin kynät hyvin pieneltä skaalalta, mutta läheltä katsottaessa värit erottuvat leikitellen toisistaan. Tähän kuvaan käytin kolmea erisävyistä punaista ja oranssia, sekä yhtä keltaista kynää. Jätin muutaman yksityiskohdan valkoisiksi luomaan kontrastia. 

  

  

Keskeneräisen pöllökuvan jälkeen tartun varmaankin tähän leijonamandalaan. Viidakon sydämessä -kirjasta olenkin värittänyt jo kaikki kissapedot. Jokin niissä kiehtoo suuresti. Vaikka kartoitinkin jo kynieni ruskeita sävyjä, tällä kertaa taidan sittenkin värittää tämän kuninkaallisen olennon satumaisemmin värein. Värittämisessä voi nimittäin käyttää mielikuvitustaan ja antaa kuvissa esiintyville eläimille ja kasveille aivan uudenlaisen värimaailman noudattamatta lunnonlakeja. Se tekee aikuisten värityskirjojen värittämisestä juurikin niin ihanan rentouttavaa, kun voi vapautua kahlitsevista säännöistä edes yhden värityssession ajaksi. Ja voin sanoa, että verenpaine ja pulssi todellakin laskevat värittäessä. Suosittelen siis kokeilemaan, jos vielä ei ole tullut tartuttua värikyniin sitten lapsuuden. 

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia - Vähäsanaista vertaistukea

"Jos sinusta tuntuu jotenkin tutulta lukiessasi tätä kirjaa, 

sinunkin sisälläsi todennäköisesti on pieni Matti."

    

  

Eilen vietettiin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. Luin sen kunniaksi Karoliina Korhosen Suomalaisten painajaisia. Kahdesti. Vähäeleinen ja yksinkertaisella viivalla piirretty Matti joutuu jokaiselle tuttuihin tilanteisiin, joissa hiljainen ja omaa tilaansa kunnioittava suomalainen vaivaantuu kohtuuttomasti. Tilanteet liittyvät yleensä toisten ihmisten kohtaamiseen ja saman elintilan jakamiseen. 

  

  

Omalla kohdallani etenkin joukkoliikenteeseen liittyvät tilanteet tuntuivat tutuimmalta, mutta esimerkiksi puheen pitäminen herättää minun sisäisen Mattini talviuniltaan. Paljon samaistumista herättivät myös keskellä yötä metelöivä naapuri ja ei-suomalaisten mämmi-kummastelu. Pelkkiä painajaisia ei nopeasti silmäiltävässä kirjassa ole, loppuun on koottu myös hetkiä, jolloin suomalaisen päiväunet tulevat toteen (kuten tilaisuus saada ilmainen sankko). 

   

    

Suosittelen tarttumaan teokseen, jos haluat kutitella nauruhermojasi ja kokea syvää samaistumista ja ylpeää isänmaallisuutta lempeässä seurassa. Matti on symppis hahmo, johon on tiivistynyt suomalaisuuden ydin. Pelkäksi suomalaisuuden kustannuksella naureskeluksi homma ei kuitenkaan mene, sillä teos esittelee monia perinteitä, kuten kalevalaiselle kansalle ominaisen siniristi-päähineen, saunomisen, ja avaa myös muutamia suomimyyttejä.

  

Takakannesta:

Tämän kirjan päähenkilö on suomalainen Matti, joka arvostaa rauhaa, hiljaisuutta ja henkilökohtaista tilaa. Kuten arvata saattaa, kaikki ei suju aina niin kuin Matti toivoisi.

  

Sinunkin sisälläsi saattaa asua pieni Matti.

   

Suomentanut: Ville Lähteenmäki, Atena 2016 (2. painos)

  

Myös näissä blogeissa on etsitty sisäistä Mattia: Kirjaston kummitus, Read & Survive, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakko ruispellossa, Tuntematon lukija, Kirsin Book Club, Sivukirjoituksia,

  

Meadiassa: YLE, Helsingin Sanomat, MTV3, Keskisuomalainen, Maaseudun tulevaisuus, Ilta-Sanomat,

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke ja Taikasormi

"Nyt tiedän tismalleen, mitä teen. Minä teen Mummolle UUDEN lääkkeen, 

niin vahvan ja niin tuhdin ja niin fantastisen, että joko se parantaa hänet lopullisesti 

tai sitten posauttaa häneltä päälaen ilmaan. Minä teen Mummolle semmoisen 

IHMELÄÄKKEEN, ettei ole ennen maailmassa nähty."

   

  

Arvostelukappale

  

Tällä kertaa Lastenkirjalauantaissa on jälleen esittelyssä kaksi Roald Dahlin lastenkirjaa. Dahlin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja juhlavuoden lukuhaasteeseen voi osallistua edelleen. Palkintoina osallistuneiden kesken arvotaan ainakin Art Housen sponsoroimia Dahl-kirjapalkintoja. Juhlavuoden kunniaksi kolme Dahlin klassikkoteosta sai uudet painokset, Ilmarin ihmelääke, Kuka pelkää noitia ja Iso kiltti jätti näyttävät käyneen värikylvyssä, sillä sen verran pirteät nämä uudet kannet ovat!

   

Dahlin lastenkirjat yllättävät joka kerta. Miehen kirjoitustyyliä kuvaillaan usein anarkistiseksi ja tosiaankin, hänen hahmonsa eivät aina noudata lakia tai hyvää moraalia, sen verran erikoisia persoonia on kirjailija luonut. Samaan päättömään joukkoon kuuluu tämä vuonna 1981 päivänvalon nähnyt Ilmarin ihmelääkekin. 

  

Mummo kertoo ilmarille erikoisista herkuistaan.

Ilmari Intomielellä on ilkeä, lastenlastaan jatkuvasti komenteleva mummo, josta käytetään aika rajuja nimityksiä, kuten "vanha ämmä". Ilmari on päättänyt keittää tehokkaan lääkkeen, jolla Mummosta tulee kiltti ja herttainen, niin kuin mummojen tulee olla. Lääkeseokseen heitetään mm. pakkasnestettä, karvapoistoainetta ja kengänkiilloketta - melkoinen noidan keitos on siis kyseessä. Aineella on kuin onkin Ilmarin toivoma räjähtävä vaikutus, mutta pari odottamatonta (ja niin kovin Dahlmaista) käännettä tarinassa on myös luvassa. 

  

En uskaltaisi suositella tätä teosta varauksetta aivan jokaiselle, tai ainakaan sensuroimatta ääneen luettavaksi rajun kielenkäytön vuoksi. Minusta tuntuu myös, että Ilmarin lääkkeseos saattaisi houkutella useimpia lukijoita/kuulijoita kokeilemaan vastaavaa itsekin. Tiedän, että itse ainakin olisin lapsena yrittänyt sekoittaa Ilmarin mallin mukaista keitosta, sillä asuin hänen tapaansa maatilalla, kaukana kaikesta. Lääkettä olisin varmaan juottanut parille ilkeälle pojalle koulussa.

  

Löysin teoksesta kiehtovia yhteyksiä brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikkoon, Liisan seikkailuihin ihmemaassa sekä uudempaan klassikkoon Harry Potter ja Azkabanin vankiin. Vaikka en olekaan Quentin Blaken kuvitustyylin suurin fani, en osaisi kuvitella Dahlin teoksia ilman niitä. 

       

  

Takakannesta:

Ilmarin on yksinkertaisesti tehtävä jotain kamalalle isoäidilleen, jolla on maailman kuvottavimmat syömätottumukset. Yleensähän isoäidit ovat herttaisia ja syövät kermakakkuja, mutta Ilmarin isoäidin lempiruokaa ovat tuhatjalkaiset, etanat kaalin kera ja pihtihännät. 

   

Ilmari harkitsee erilaisia mukavia tapoja laittaa isoäiti kuriin; hän haluaisi tiputtaa käärmeitä tämän kaula-aukosta ja laittaa pommeja tämän tuolin alle. Mutta kaikki nämä sinällään käyttökelpoiset ideat saavat väistyä, kun hän päättää tehdä lääkkeen, joka muuttaa isoäidin kiltiksi vanhaksi rouvaksi tai saa tämän häviämään kokonaan.

   

Ilmarin ihmelääkkeessä on aineksia karvanpoistoaineista pakkasnesteeseen, ja se saakin aikaan melkoisen mielenkiintoisia tuloksia.

  

Samantyylisiä kirjoja:  Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa, J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki, Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen

   

Suomentanut: Asser Korhonen ja Antti Mäkinen, 121 sivua, ArtHouse 2016 (8. painos)

   

Kuvitus: Quentin Blake

  

Alkuperäinen nimi: George's Marvelous Medicine (1981)

  

Myös täällä on sekoiteltu taikaliemiä: Kirjojen keskellä, Sininen keskitie, Oksan hyllyltä

*****

  

"Minulla on ollut taikasormi aina. En osaa ihan tarkalleen sanoa kuinka se toimii 

- en tiedä sitä itsekään.

Mutta niin tapahtuu aina kun näen punaista. Silloin minulle tulee kamalan kuuma 

ja oikean käteni etusormi alkaa kihelmöidä vimmatusti. Yhtäkkiä sormestani 

syöksähtää salama kuin sähköinen purkaus. Se hypähtää sormestani ja koskettaa sitä 

joka minut on suututtanut. Kun osoitan taikasormellani jotain, asioita alkaa tapahtua."

       

   

Taikasormi kertoo tarinan nimettömäksi jäävästä tytöstä, jolla on kyky muuttaa asioita. Suuttuessaan hän taikoo ensin kissan viikset ja hännän opettaja Talvelalle ja myöhemmin siivet metsästystä harrastavalle naapurissa asuvalle Kesälän perheelle. Tyttö ei nimittäin pidä ihmisistä, jotka ampuvat eläimiä.

  

Voi hyppyset! Voi hyvät hyppyset! Olin jo kuukausia vannottanut itseäni etten enää koskaan tekisi sitä. (s. 10)

  

Isä-Kesälän pitää lopulta rakentaa pesä puuhun sorsien asetuttua heidän talonsa. Äiti-Kesälä puolestaan rauhoittelee lapsiaan ruoka-aikana: "Älkäähän murehtiko, kultaseni. Minä pureskelen madot oikein pieniksi suussani. Ette edes huomaa eroa. Herkullisia matopurilaisia ja toukkapiiraita."

  

Dahlin opettavaisempiin teoksiin kuuluva nopealukuinen kirja sopii hyvin juuri lukemaan oppineille, 7+ vuotiaille ja se auttaa näkemään asioiden kaksi erilaista puolta; millaista on kävellä kilometri jonkun toisen kengissä. Teoksessa on myös pasifistinen, eläintensuojelua ja kasvissyöntiä kannattava vire.

  

Taikasormi saa lukijansa haaveilemaan kyvystä muuttaa asioita paremmaksi - kyky, jonka ainakin itse toivoisin omistavani tähän maailman aikaan. Dahl ei selittele mistä tyttö on saanut maagiset voimansa ja teeman käsittely jää muutoinkin hieman pintaraapaisuksi. Olisi ollut kiinnostavaa lukea muistakin tapauksista, joissa taikuus auttaa muuttamaan mielipiteitä. 

     

   

Takakannesta:

Osoitin taikasormella opettaja Talvelaa suoraan ja tarkasti ja melkein samassa... hänen kasvoistaan alkoi kasvaa pari viiksiä!

Tämän kirjan pieni tyttö on erittäin epätavallinen. Kun joku suututtaa hänet - eikä hän pysty hillitsemään itseään - hän sinkauttaa rangaistuksen tämän päälle salamoivalla taikasormella.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja hauskasti tässä neuvokkaassa tarinassa, jota Quentin Blaken piirrokset taidokkaasti myötäilevät.

  

Samantyylisiä kirjoja: Roald Dahl: Matilda

   

Suomentanut: Päivi Heininen, 64 sivua, ArtHouse 1998

   

Kuvitus: Quentin Blake

  

Alkuperäinen nimi: Magic Finger (1966)

  

Taikasormea on luettu täälläkin: Kirjojen kekellä, Sininen keskitie, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kirjanainen

Dahlin suomennetut lastenkirjat:

• Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
• Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
• Taikasormi (Magic Finger, 1966)
• Kekseliäs kettu (Fantastic Mr. Fox, 1970)
• Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
• Iskä ja Danny maailmanmestari (Danny, the Champion of the World, 1975)
• Suunnattoman suuri krokotiili (The Enormous Crocodile, 1976)
• Nilviöt (The Twits, 1980)
• Ilmarin ihmelääke (George's Marvelous Medicine, 1981)
• Tautisia tarinoita (Revolting Rhymes, 1982)
• Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
• Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
• Kirahvi, Kaani ja minä (The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)
• Matilda (Matilda, 1988)
• Riimihärkää muusilla (Rhyme Stew, 1989). 
• Annok iplik (Esio Trot, 1990)
• Tynkätyiset (The Minpins, 1991)