Klassikkohaaste osa 6 | Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Mahtavat alukset olivat tulvineet täysin varoituksetta avaruuden tuntemattomista syvyyksistä. Kirjallisuudessa sitä päivää oli kuvattu lukemattomia kertoja, 

mutta kukaan ei ollut sittenkään toden teolla uskonut sen milloinkaan tulevan."

    

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6, Hyllynlämmittäjä 2017 (5/12)

   

Löysin oman, kansipaperittoman kappaleeni Arthur C. Clarken scifi-klassikosta Lapsuuden loppu muutama vuosi sitten Helsingistä Kirjasto 10:n edessä olevasta kirjavaihtohyllystä. Pitkällisten tutkimusten myötä sain selville, että tässä kirjakerhoversiossa on ollut sama kansi kuin Kirjayhtymän julkaisemassa ensimmäisessä painoksessa, eli tuo kuvassa vasemmalla näkyvä mustapohjainen. Harmaa kansi on Kirjayhtymän toisen painoksen kansi vuodelta 1986.

  

Tämä kirjabloggaajien klassikkohaaste on omalla kohdalla ollut aina siitä erikoinen, että puolen vuoden aikana mieli ehti muuttua niin paljon, että olen vain kerran lukenut haasteeseen sen teoksen, jonka olen aluksi ilmoittanut lukevani (3. kirja, Vuonna 1984). Tällä kertaa olin suunnitellut lukevani Voltairen Candiden, mutta kävikin niin, että Clarken teos tarttui luettavakseni. En ole lukenut yhtään Clarken teosta aikaisemmin, hyllyssä tosin odottaisi toinenkin kirjailijan teos, Jumalan moukari, jonka ostin pari vuotta sitten Kirjamessujen 2€-pöydiltä.

    

- Teidän rotunne on osoittautunut harvinaisen kyvyttömäksi hoitamaan omia asioitaan varsin pienellä planeetallaan. Kun me saavuimme, te olitte juuri tuhoamaisillanne itsenne. -- Ilman meidän väliintuloamme Maa olisi tällä hetkellä radioaktiivinen erämaa. (s. 159)

  

Kolmeen osaan jaettu teos käy läpi, kuinka toisen, kehittyneemmän rodun eli Ylivaltiaiden edustajien saapuminen johtaa maailman rauhaan, ihmisten kulta-aikaan ja lopulta viimeiseen sukupolveen. Maailma kaipaisi Ylivaltiaiden väliintuloa juuri nyt oikeastikin, kun kolme isoa valtiota johtavaa pikkupoikaa heiluttelee tappavia leikkikalujaan toisilleen.

  

Ylivaltiaat rauhoittavat maan tekemättä oikeastaan mitään, pelkkä heidän läsnäolonsa riittää. Kaikkien isojen kaupunkien yllä näkyy yksi Ylivaltiaiden alus ja heidän äänitorvenaan on Karellan -niminen muukalainen, jonka ulkonäkö on pitkään salaisuus. Ihmiset spekuloivat paljon Ylivaltiaiden tekojen syvempiä syitä ja ihmettelevät, miksi nämä eivät tahdo näyttäytyä. Lopulta Ylivaltiaat antavat lupauksen, että 50 vuoden päästä he tulevat maan päälle, koska ihmiskunta on silloin kasvanut riittävästi viisaudessaan ja suvaitsevaisuudessaan, että hänen ulkomuotonsa ei aiheuta liian suurta shokkia. 

      

Maailmasta oli nyt kaikkiin aiempiin verraten tullut Utopia. Tietämättömyys, sairaudet, köyhyys ja pelko olivat käytännössä katsoen lakanneet olemasta. Sodan muistikuvat olivat katoamassa menneisyyteen niin kuin painajaisuni katoaa aamun koittaessa. (s. 81)

  

Yksi hahmoista pohtii, että kun Ylivaltiaat tulivat hävittämään sodan, nälän ja sairaudet, hävittivät he ohella myös seikkailun. Itse olisin ehkä eri mieltä, sillä jos kaikilla olisi kerrankin varaa ja mahdollisuus tehdä mitä vain, moni varmasti lähtisi valloittamaan Everestiä, Amazonin viidakkoa tai meren syvimpiä kohtia. Pidin kirjan utopistisesta maailmasta etenkin niiltä osin, että sodat ja idiotismi olivat vihdoinkin jääneet menneisyyteen ja kaikki saivat tehdä niitä töitä joista oikeasti pitivät, vaikka luovuus ja tiede olivatkin siitä kärsineet. 

  

Teoksessa on paljon hahmoja, joiden joukossa Rikki Stromgren niminen yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri, jonka väittäisin olevan suomalainen tai suomenruotsalainen, kuten alla olevasta pätkästä käy ilmi. Katkelmassa mainittu "hän" viittaa Ylivaltias Karelleniin.  

  

Englanti on ainoa kieli jota hän osaa täydellisesti, vaikka kahden viime vuoden aikana hän onkin opetellut melko lailla suomea vain minua härnätäkseen. Eikä suomea opittu noin vain! Hän osaa siteerata pitkiä pätkiä Kalevalasta, kun taas minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että osaan siitä vain muutamia rivejä. (s. 26)

   

Lapsuuden loppu ei sijoitu scifi-klassikoiden suhteen suosikkeihini, mutta kyseessä on varsin helppolukuinen teos ja luin sen ihan mielenkiinnolla. Pidin eniten aivan teoksen loppupuolesta, sillä tuolta osin Clarke on onnistunut kirjoittamaan jotain, mihin en ole tainnut aiemmin törmätä. Olen nähnyt teoksen pohjalta muutama vuosi sitten tehdyn kolmeosaisen minisarjan, joka ottaa kylläkin aika paljon vapauksia juonen ja hahmojen suhteen, muutamassa tapauksessa hyväänkin suuntaan. 

  

• Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra (3,5/5)
• Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (4/5)
• Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984 (3,5/5)
• Klassikkohaaste osa 4: C.S. Lewis: Velho ja leijona (3/5)
• Klassikkohaaste osa 5: Tove Jansson: Näkymätön lapsi (3,5/5)

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Suunnattomat hiljaiset varjot liukuvat kohti maata. Koko maailma katseli loputtomalta tuntuvan hetken, miten valtavat alukset laskeutuvat ylivoimaisen majesteettisina yhä alemmas. Tuona hetkenä historia pidätti henkeään ja nykyisyys riistäytyi erilleen menneisyydestä. Ihmissuku ei ollut enää yksin. Kukaan ei tiennyt salaperäisten tulokkaiden perimmäisiä pyrkimyksiä.

Kunnes sadan vuoden kuluttua järkyttävä totuus paljastui ihmissuvulle. Se sai tietää olevansa lajinsa viimeinen sukupolvi, jonka tehtävänä oli valmistaa tie ihmiskunnan uudelle kehitysvaiheelle. Maan asukkaiden lapsuus oli päättynyt, mutta viimeistä ihmistä sykähdytti tieto, ettei ihmiskunta ollut elänyt turhaan.

     

Suomentanut: Matti Kannosto, 257 sivua, Uusi kirjakerho 1973 (2. painos, 1. painos Kirjayhtymä 1973)

    

Alkuperäinen nimi: Childhood's End (1967)

  

Kirja on luettu myös täällä: Taikakirjaimet, Kaiken voi lukea, Savannilla, Kirjavinkit

Jay Asher: Kolmetoista syytä

"Miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään.

 Useimmiten emme tiedä siitä mitään."

   

     

Kiinnostuin Jay Asherin YA-romaanista Kolmetoista syytä, kun aloin kuulla monesta suunnasta sen pohjalta tehdystä samannimisestä Netflix-sarjasta. Pakko katsoa se nyt kun kirja on luettu, vaikka versioiden välillä onkin ilmeisesti jonkin verran eroavaisuuksia. Tämä kirja kuuluu kategoriaan lukukokemuksesta saa eniten irti, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Kolmetoista syytä on Asherin esikoisteos. Kirjailijalta on suomennettu myös Sinä ja minä sitten joskus.

  

Teos kertoo Hannah Bakerista, lukiotytöstä, joka päätyi tekemään itsemurhan. Tarina avautuu Hannahin c-kaseteille nauhoittamien kolmelletoista eri henkilölle suunnatun puheen kautta. Jokaisen kasetin yhdellä puolella hän kertoo syyn, kuinka kukin henkilöistä vaikutti hänen elämäänsä ja sen päättymiseen.

    

Toivon että olet valmis, koska aion kertoa sinulle elämäntarinani. Tarkemmin sanottuna sen, miksi elämäni päättyi ja jos kuuntelet näitä kasetteja, sinä olen yksi syy siihen. 

Säännöt ovat yksinkertaiset. Niitä on vain kaksi. Sääntö numero yksi: kuuntele kasetit. Sääntö numero kaksi: lähetä ne eteenpäin. Toivon mukaan kumpikaan ei ole sinulle helppoa. (s. 9-10)

  

Kasetit kiertävät järjestyksessä jokaisen mainitun henkilön kuunneltavana. Kirjan alussa kasetit saa Clay Jensen, joka on ollut kauan ihastunut Hannahiin, mutta ei ollut ujona paljoakaan puhunut tai muutenkaan tutustunut tyttöön. Hannahin puheen rinnalla kuullaan Clayn ajatuksia ja reaktiota tytön paljastuksiin.

  

Jokin muistoissani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. (s. 117)

  

Clay kuuntelee kasetit yhden päivän aikana ja kiertää kartan kanssa siihen merkkityjä kohteita, joissa on tapahtunut jotain merkittävää Hannahin kertoman kannalta. Tytön kohtalo avautuu pikkuhiljaa, kun palapelin palat liittyvät toisiinsa. Lukija odottaa Clayn kanssa, missä vaiheessa on pojan vuoro olla Hannahin tarinan osa ja kuulla mitä tämä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

   

Lukukokemuksena teos on melankolinen ja herättää ajatuksia. Aiheestaan huolimatta kerronnan rytmi koukuttaa ja on kuin hypnotisoituna luettava eteenpäin, jotta Hannahin kohtalo avautuu. Nenäliinoille saattaa tulla tarvetta. 

Huomasitteko arpia, joita jätitte? (s. 62)

Kiitos kuvausrekvisiitasta, Hanna!

Arvosana:

  

Takakannesta:

Miten monta salaisuutta yhdessä koulussa voi olla?

  

16-vuotias Clay Jensen saa postissa paketillisen kasetteja. Nauhoilla hänen luokkatoverinsa Hannah Baker kertoo 13 syytä siihen, miksi päätyi epätoivoiseen ratkaisuunsa. Ja että Clay oli yksi niistä syistä. Kolmetoista syytä on tarina epävarmuudesta: mysteeri, muistokirjoitus ja seremonia yksissä kansissa.

   

Suomentanut: Annika Eräpuro, 252 sivua, Otava 2014

  

Alkuperäinen nimi: Thirteen Reasons Why (2007)
  

Kasetit on kuunneltu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Kirjaston kummitus, Anna minun lukea enemmän, Kirjasähkökäyrä, Narseskan kirjanurkkaus

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja

"Paras että luet kirjan itse. Jos kuulet etukäteen, voi huvisi mennä pilalle."

   

  

Jo kuukauden ajan on blogini tilastoissa trendannut yksi haku ylitse muiden, Oraakkelin kirja. Blogiin on siis tultu tuolla haulla kymmeniä kertoja päivässä, mutta teoksesta en ole täällä koskaan kirjoitettanut. Ennen kuin nyt - olihan se pakko lukea kirja, jota noin paljon haetaan. Philip K. Dickin klassikko vaihtoehtohistoria on ollut kauan lukulistallani (aivan kuten Blade Runner - Palkkionmetsästäjäkin), etenkin koska sen pohjalta tehty tv-sarja The Man in the High Castle herätti kiinnostukseni. Kyseessä on siis fiktio siitä, millainen maailma voisi olla jos Japani ja Saksa olisivat voittaneet toisen maailmansodan. Romaani on voittanut Hugo-palkinnon 1963 ja suomennos Tähtivaeltaja-palkinnon 1993. 

  

"Siinä on tietysti paljon pelkkää mielikuvitusta, koska sen siis täytyy viihdyttää tai muuten ihmiset eivät lukisi." (s. 82)

  

Olin hyvin yllättynyt, kuinka erilainen tarina kirjassa ja sen filmatisoinnissa on. Eletään 1960-lukua ja Yhdysvaltojen länsirannikko kuuluu Japaniin ja itärannikko natsien Reichiin. Henkilöhahmot ovat molemmissa samat, mutta heidän roolinsa ovat hieman erilaiset. Kirjan näkökulmahenkilöt ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta sarjaversioitaan ohuempia. Moniääninen kerronta tekee teoksesta hyvin sirpaloituneen, etenkin sen vuoksi, ettei ainakaan suomennoksessa ilmaista esimerkiksi tyhjällä rivillä kertojan vaihtumista, vaan hahmosta toiseen siirrytään aivan huomaamatta. Hahmot menivät tämän vuoksi helposti sekaisin. Runsas hahmojen määrä ja pyörittäminen on ilmeisesti tyypillistä Dickille, mitä en tiennyt ennen kuin sain tämän häneltä ensimmäisenä lukemani kirjan loppuun.

  

"Kirjaa ei pidä luokitella siksi että se on bestseller. Monet bestsellerit ovat hirveää roskaa." (s. 133-134)

  

Hahmogalleriasta löytyy eronnut pariskunta Juliana ja Frank Frink, joka tv-sarjassa on ainakin alussa edelleen naimisissa. Frank on juutalainen, joka on sukunimensä lisäksi muuttanut kasvonsa piirteet vähemmän juutalaisiksi. He asuvat Yhdysvaltojen japanilaisella puolella, San Fransicossa, joskin kirjassa Juliana on sittemmin muuttanut neutraalille vyöhykkeelle, Coloradon Canon Cityyn. Kirjan Juliana on persoonaltaan hyvin vaikeasti pidettävä, toisin kuin tv-sarjassa. Muita hahmoja ovat  mm. amerikkalainen antiikkikauppias, Robert Childan ja hänen korkea-arvoinen vakioasiakkaansa Nobusuke Tagomi, sillä jostain syystä japanilaiset arvostavat paljon americanan keräilyä. 

  

Hahmoilla ei juurikaan ole tarinan kaarta tai historiaa, vaan heidän arkeaan seurataan lyhyen aikaa. Olisin toivonut hahmoille hieman tyydyttävämmin kirjoitetun tarinan, ympäriinsä haahuilemisen sijaan tarkoituksenmukaisempaa ja juonta eteenpäin vievää kerrontaa. Dick on saattanut tavoitella tällaisella kerrontatyylillä elämän uskottavuutta ja tuokiokuvamaisuutta, mutta minua jäi häiritsemään, että hahmojen kohtalot jäivät kellumaan epävarmuuteen. Mitä seuraavaksi tapahtui? 

  

Hän vilkaisi virellään istuvaa tyttö. Luoja, ne lukevat yhden kirjan, hän ajatteli, ja pajattavat siitä loputtomiin. (s. 77)

   

Teoksessa on keskeisessä roolissa kaksi kirjaa, Heinäsirkat peittävät maan sekä itämaisen viisauden ja neuvojen kokoelma I ching eli muutosten kirja. Ensin mainittu on Oraakkelin kirjan tavoin vaihtoehtohistoriallinen romaani, joskin sen maailma on käsitykseni mukaan omamme kaltainen, eli Japani ja Saksa hävisivät toisessa maailmansodassa. Kielletyn heinäsirkka-kirjan sijaan tv-sarjassa on outoja sodanaikaisia filmejä, jotka näyttävät muita maailmoja. Muutosten kirja on puolestaan verrattavissa riimuilla tai Tarot-korteilla ennustamiseen: neuvoa kaipaava ihminen muotoilee kysymyksen oraakkelille, minkä jälkeen hän heittää kärsämönvarsia tai kolikoita ja tulkitsee vastauksen sitä, kuinka esineet asettautuvat. Muutamalla hahmolla on hyvin orjallinen tapa kysyä aivan kaikissa päätöksissä apua oraakkelilta, niin että koko homma alkaa muistuttaa Aku Ankassa ollutta höpsismin aatetta.

  

"Itse asiassa luen sitä juuri siksi, että se on kielletty." (s.107)

  

Reichin puoli Yhdysvaltoja on hyvin kirjassa pienemmässä roolissa kuin sarjassa ja emomaan tapahtumista kuullaan vain parin radiolähetyksen verran. Hitler on elossa molemmissa versiossa, mutta kirjassa hänestä ei tiedetä kuin että on ilmeisesti jossain hoitokodissa vanhuudenheikkona. Dickin alkuperäistarinassa saksalaiset ovat aloittaneet aurinkokunnan vallotuksen ja onkin harmi, ettei tätä puolta ollut tv-sarjassa (ainakaan en muista, että siitä olisi mainittu). "Oli kertakaikkiaan jotenkin humoristista kuvitella jäykkänikaiset, yrmeät saksalaiset marssimassa Marsin punaisella hiekalla, jota yksikään ihmisjalka ei ollut koskaan ennnen tallannut." (s. 14) Avaruusnatseista on tosin saatu suomalainen leffa, Iron Sky. raketeilla matkattiin myös maan päällä, samaan tapaan kuin edellisessä bloggauksessa käsitellyssä Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. 

  

Vaikka elämä planeetaltamme tuhottaisiin, jossakin muualla varmasti on elämää, josta vielä emme tiedä. Mahdotonta, että meidän maailmamme olisi ainoa. Pakko on olla olemassa rivikaupalla toisia maailmoja, joita emme näe, jollakin alueella tai jossakin ulottuvuudessa, jonne aistimme eivät kerta kaikkiaan yllä. (s. 290)

  

Suomennoksessa oli todella paljon kirjoitusvirheitä: pieniä huolimattomuusvirheitä tuplapainalluksiaen ja rinnakkaiseen kirjaimeen lipsahtamisen muodossa. Ei siis mitään vakavaa, mutta tiheydessään huomiota herättävää. Muutamat sanavalinnat kalskahtiat korvaani hieman vanhahtavina, mm. "kirkkaalla päivännäöllä", "aamu kahdeksasta ruveten" ja "tien oheen". Suomalaisen painoksen kansikuva ei ole kaikkein ihastuttavin, mutta täällä todetaan, että kansi on oivaltava, koska ei käytä Yhdysvaltojen karttaa. Muutoin lukukokemus oli ihan miellytävä tai ainakin tekstiä luki nopeasti - ymmärtämisen kanssa ei voi sanoa samaa. Tällä kertaa tv-sarjan versio voittaa.

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Peikkojen ja luolien maa, kostea, ikipimeä. Jinin maailma. Ruumiiden, mädän ja lahon maailma. Sonnan. Kaiken kuolleen, joka painuu ja hajoaa mullaksi kerrostuen. Muutumaton demonien maailma, olemassa-ollut-aika." (s. 273)

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Miltä maailmamme näyttäisi jos Saksa ja Japani olisivat voittaneet toisen maailmansodan?

  

Oraakkelin kirja on huikea näkymä 1960-luvun käänteisestä maailmanjärjestyksestä: Yhdysvallat on jaettu sodan voittajavaltioiden kesken, natsit ovat presidenttinsä Martin Bormannin johdolla kuivattaneet Välimeren viljelymaaksi ja tappaneet Afrikan alkuperäisväestön, rikkaat japanilaiset keräilijät ovat valmiita maksamaan omaisuuksia vanhojen amerikkalaisten purukumipakkausten keräilykuvista.

  

Philip K. Dickin (1928–1982) vaikutus nykypäivän tieteiskirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut suuri – mm. elokuvat Blade Runner ja Total Recall perustuvat hänen alkuperäistarinoihinsa. Vuoden 1962 Hugo-palkinnon voittanut Oraakkelin kirja on monien mielestä hänen pääteoksensa.

    

Suomentanut: Matti Rosvall, 308 sivua, WSOY 1992
  

Alkuperäinen nimi: The Man in the High Castle (1962)

  

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet, Matkalla tuntemattomaan, Essin kirjat ja herjat

  

Vaihtoehtohistoriallisia romaaneja: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus, Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan, Len Deighton: SS Lontoo, Norman Spinrad: Rautainen unelma, David Madsen: U*S*S*A, Stephen King: 22.11.63

Diana Gabaldon: Sudenkorento

"Yön ajan olisin kuitenkin avuton - yhtä voimaton kuin meripihkaan vangittu sudenkorento."

   

   
Helmet -lukuhaaste: 44. Kirjassa joku kuolee 
    

Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan pohjautuvan tv-sarjan ensimmäinen kausi nähtiin Suomenkin tv:ssä viime vuonna. Ensimmäinen kausi tehtiin sarjan aloittavasta teoksesta Muukalainen. Ja pakko sanoa, että tv-sarja toteutettiin kirjaa kunnioittaen, näyttelijävalinnat olivat erinomaiset, puhumattakaan puvustuksesta ja miljööstä. 

Gabaldonin faneja hemmotellaan taas, kun Sudenkorennon pohjalta tehty toinen kausi näytetään Ylellä 2.6. alkaen. Vedin teoksen kimppalukua Nettilukutoukat -Facebook-ryhmässä, vaikka lopun suhteen tulikin itselleni hieman kiire. Huom! Tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia sarjan edellisestä osasta. Jos tahdot välttyä niiltä, suosittelen lukemisen lopettamista tähän.

   

Muukalainen kertoo Claire Randallista (os. Beauchampista), joka on Skotlannissa häämatkalla tutustumassa uudelleen mieheensä Frankiin toisen maailmasodan erottua heidät vuosiksi. Matkan aikana Claire todistaa naisjoukon pakanallista riittiä vanhassa kivikehässä. Claire tutkii kasveja kivikehässä ja päätyy sen kautta vahingossa 1700-luvun Skotlantiin.

Joukko skottimiehiä nappaa yhä tapahtumista hämmentyneen Clairen mukaansa. Yksi heistä, Jamie, päätyy monien juonenkäänteiden kautta Clairen toiseksi aviomieheksi 200 vuotta ennen Frankia, jonka esi-isä Musta Jaska Randall liittyy erottamattomasti nuoren parin kohtaloon. Teos päättyy siihen, kun Claire ja Jamie lähtevät maanpakoon Ranskaan. 

   

Sudenkorennon ensimmäinen yllätys tulee jo aivan teoksen alkusivuilla, sillä teos ei jatkukaan lineaarisesti siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Kuten Muukalaisen, olen Sudenkorennonkin lukenut kerran aiemmin muutama vuosi sitten, mutta tämän juonenkäänteen, sekä muutamia muitakin keskeisiä tapahtumia olin unohtanut aivan kokonaan. Erikoisen alun jälkeen päästään kyllä jatkamaan aikaisempaa tarinalinjaa, Yleinen lukutunnelma ei kuitenkaan päässyt aivan samoihin korkeuksiin kuin ensimmäisen kirjan kanssa. 

   

Etenkin illalliset Ranskassa juoruineen ja juonitteluineen olivat hieman pitkäveteistä luettavaa, eivätkä uudet hahmot saaneet kovinkaan paljoa syvyyttä, lukuunottamatta muutamaa Clairen läheisintä ystävää, nunnaa ja mystistä kauppiasta. Toimiessaan serkkunsa Jaredin sijaisena viinikauppiaana tämän matkustellessa viinitiloilla, Jamie kohtaa Skotlannin valtaistuinta havittelevan Stuart-suvun jäsenen, kauniin prinssi Kaarlen. Claire, joka on aikamatkaaja, tietää kuinka skottien käy Kaarlen johtamassa jakobiittikapinassa ja päättää yrittää muuttaa historiaa.

Olin nyt tehnyt voitavani, mutta mieltäni kaihersi edelleen oivallus, jonka olin tehnyt herttuan käytävässä: Frankin elämän hintana oli Jamien sielu. Kuinka minä muka voisin valita näistä kahdesta toisen? (s. 321)

   

Olen lukenut sarjaa viidenteen osaan (Tuliristi) saakka, ja en ole aivan varma kertaanko seuraavia kirjoja ennen tv-versiota - no, ehkä sen kolmannen vielä. Sarjan tekijät nimittäin ovat ilmoittaneet, että, että sarja saa vielä ainakin kaksi kautta tämän jälkeen. Muistikuvieni mukaan, jos pystyn niihin enää olenkaan luottamaan, ovat neljäs ja viides kirja jo olleet hieman tylsiä ja yli 1000 sivuisia eepoksia.   

   

Sudenkorento on kuitenkin vielä nopealukuinen ja tapahtumarikas teos, jonka käännös on mielekästä luettavaa. Olen kuullut osan ihmisistä valittavan Jamien käyttämästä suomennetusta murteesta, mutta minä olen aina pitänyt siitä. Jos olet siis lukenut Muukalaisen ja pitänyt siitä, suosittelen lukemaan tämän toisenkin osan. Ja katsomaan ehdottomasti ainakin ensimmäisen kauden tv-sarjaa. Toivottavasti toinenkin kausi on yhtä näyttävä ja hengästyttävä kuin edellinen. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Muukalaisen aloittama upea historiallinen rakkaustarina jatkuu. Claire Randall palaa Invernessiin oltuaan poissa runsaat kaksikymmentä vuotta. Matkaseurana Clairella on tyttärensä Brianna, hehkeä punatukka, joka saa miesten päät kääntymään.

  

St. Kildan kirkkomaalla Claire näkee odottamatta yli kaksisataa vuotta vanhan hautakiven, jossa on hänen skottirakastajansa nimi. Muistot hurjasta seikkailusta 1700-luvun Skotlannissa nousevat Clairen mieleen, ja Brianna saa kuulla tarinan, josta ei puutu romanttisia käänteitä.

    

Samantyylisiä kirjoja: Anu Holopainen: Viinikauppias, Susan Price: A Sterkarm Kiss, Janet B. Taylor: Into the Dim, Claire R. McDonald: Veil of Time, Kat Bastien: Forged in Dreams and Magic 

Suomentanut:  Anuirmeli Sallamo-Lavi, 763 sivua, Gummerus 2008 (1. painos 2003)

      

Alkuperäinen nimi: Dragonfly in Amber (1992)

       

Clairen ja Jamien rakkaustarinaa on luettu mm. täällä: Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyllä, Tarinoiden syvyydet, Kirjakirppu, Vinttikamarissa

   

Sarjassa ilmestyneet:

1. Muukalainen, 2002 (Outlander, 1991)
2. Sudenkorento, 2003 (Dragonfly in Amber, 1992)
3. Matkantekijä, 2004 (Voyager, 1993)
4. Syysrummut, 2005 (The Drums of Autumn, 1996)
5. Tuliristi, 2006 (The Fiery Cross, 2001)
6. Lumen ja tuhkan maa, 2007 (A Breath of Snow and Ashes, 2005)
7. Luiden kaiku, 2010 (An Echo in the Bone, 2009)
8. Sydänverelläni kirjoitettu, 2014 (Written in My Own Heart's Blood, 2014)

#Lukuviikko - Monta tietä tarinaan

   

Tänä vuonna lukuviikon sloganina on Monta tietä tarinaan. Metrokartan näköisessä julisteessa on esitetty asemien muodossa erilaisia tapoja löytää tiensä hyvän tarinan äärelle. Näitä reittejä ovat mm. harrastukset, pelit ja elokuvat. Ajattelinkin kirjoittaa sloganin mukaisesti omasta lukuharrastuksestani ja siitä miten monilla eri tavoin dystopiat esiintyvät kiinnostuksen kohteissani.

    

Dystopia tarkoittaa epätoivottua tulevaisuutta. Olen huomannut suomalaisten arkimaailman alkaavan muistuttaa yhä enemmän lukemieni kirjojen fasistista, suurten luokkaerojen maailmaa. Ihastuin dystopioiden kuvailemiin maailmoihin viisi vuotta sitten, kun aloitin tämän kirjablogin. Ensimmäinen postauksenikin oli dystopiaromaani, Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. 

  

Nuorten dystopioissa on usein sama kaava: nuori protagonisti nousee vastustamaan vinksahtanutta järjestelmää ja yrittää lisätä tasa-arvoa eri ihmisryhmien välillä. Maailmankuva dystopiaromaaneissa on usein niin uskomattoman kärjistynyt, että ne on helppoa mieltää fiktioksi vaikka viittaukset kirjoitusajan todellisuuteen on havaittavissa. Nyt maailmat ovat lähentyneet uhkaavasti, eikä vaikuttavan kirjan luettuaan voi enää kovin painokkaasti sanoa, että onneksi tällaista ei tapahdu oikeasti. 

  

  

Olen ihan pikkutytöstä asti pitänyt katastrofielokuvista. Ala-asteella katsoin kaveriporukalla niin Independence Dayn (1996), Titanicin (1997) kuin Armageddonin (1998), jotka mahtuvat hieman eri tavoin tähän kategoriaan. Jokainen näistä jätti suuren vaikutuksen nuorempaan minuun. Siitä tämä kaikki varmaan alkoi, vaikka vielä en sitä tiennytkään. Tuohon aikaan luin vain heppakirjoja, joskin Merja Jalon Nummelan ponitallilaisissa on myös hieman salapoliisimeininkiäkin. 

  

Suosikki elokuviini kuuluvat nykyään mm. Matrix (1999), The Day After Tomorrow (2004), Wall-E (2008) ja Mad Max: Fury Road (2015). Kaikista on löydettävissä jokin tapahtuma, joka nopeasti tai pitkän ajan tuloksena on muuttanut nykyhetken erilaiseksi, kuin se tosimaailmassa tällä hetkellä on. Muutokset vaihtelevat ilmaston lämpenemisestä sotaan ja ylettömän tuhlaamisen aiheuttamaan ympäristön roskaantumiseen. Lisäksi kahdesta mainitusta elokuvasta löytyy robotteja ja tulevaisuuden teknologiaa. 

  

Muutimme perheeni kanssa maalta kaupunkiin 1999 syksyllä, ollessani seitsemännella luokalla ja uuden asuntomme naapurissa sattui olemaan kirjasto. Ala-asteella kirjastoni oli ollut kerran viikossa koulun pihalle saapuva kirjastoauto. Uudesta kirjastosta löysinkin kokonaan uuden valikoiman ja kirjanörtin pieni sydän värisi ilosta. Tutustuin ensi kertaa kunnolla fantasian maailmaan löydettyäni Anu Holopaisen Sonja-sarjan. Scifiä ei vielä lukemistooni kuulunut, mutta ahmin R.L. Stinen Goosebumps -kauhusarjaa. 

  

Äidinkielenopettajani vaihtui yläasteella joka lukuvuonna, mutta kiitos heistä ensimmäisen, pidimme kerran kirjaesittelyn. Enää en muista minkä teoksen itse esittelin, mutta luokkatoverini suosituksesta päädyin lainaamaan kirjastosta Marilyn Kayen Replica -sarjan ensimmäisen osan, Amy, numero 7. Olin viimein astunut tieteiskirjallisuuden pariin ja olen sillä tiellä edelleenkin. (No pun intended, Cormac McCarthy: Tie)

  

  

Dystopiat ja post-apokalyptiset tarinat kiehtovat, sillä ne herättävät ajattelemaan: entä jos. Kuinka hahmot selviävät muuttuneessa maailmassa ja voinko saada heiltä työkaluja oman elämäni hallintaan. Kuinka voin omalla toiminnallani estää vastaavan tapahtuvan oikeasti. Minkälaisiin vaatteisiin tulevaisuudessa pukeudutaan? Kirjat, elokuvat ja pelit ovat kaikki hyvin tarinallisia. Kirjoista tehdyt elokuvat  (mm. Nälkäpeli- ja Outolintu -trilogiat sekä 5. aalto) antavat kasvot hahmoille, vaikka heidät olisikin jo kuvitellut mielessään. Peleissä hahmojen ulkonäköön ja tekoihin pystyy kuitenkin itse vaikuttamaan, toisin kuin kahdessa muussa mediumissa.

  

Suosikkipelini noudattavat samaa linjaa mielekkään lukemisen ja yhä uudelleen katsomieni elokuvien kanssa. Ensimmäisenä on pakko mainita Fallout -pelisarja, josta olen pelannut osia 3, New Vegas ja 4. Fallouteissa maailma muistuttaa 50-luvun Amerikkaa, joka on joutunut ydinsotaan. Sekä kolmannen että neljännen Falloutin protagonisti on kotoisin fallout shelteristä, siis sodalta turvaa antavasta maanalaisesta suojasta. Maanpäällinen maailma on muuttunut paljon ja suuri osa suojaa vaille jääneistä ihmisistö sekä eläimistä on mutatoitunut vaarallisiksi vihollisiksi. Petojen lisäksi hahmoilla kamppaillaan erilaisia ihmisryhmittymiä vastaan.  

  

Muita pelejä, joista olen pitänyt ovat mm. Metro 2033 (joka perustuu Dmitri Gluhovskin samannimiseen kirjaan) ja The Walking Dead (joka on tehty samannimisen sarjakuvan pohjalta ja ilmestyy myös tv-sarjana). Näissä peleissä on paljon samaa kuin kirjasuosikeissani Ann Aguiren Razorland -trilogiassa (1. osa Enclave) ja Hugh Howeyn Siilossa, sillä molemmista löytyy ahtaita paikkoja ja ensimmäisessä on myös zombien kaltaisia mutantteja. Sarjakuvista puheenollen, voin suositella tutustumaan Y: The Last Maniin. Muita dystooppisia ja post-apokalyptisiä pelejä on esimerkiksi Playstation 3:lle tehty Last of Us. Pelejä ja kirjallisuutta on muuten nerokkaasti yhdistetty Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin luomassa dystooppisessa Kepler62 -sarjassa, josta on julkaistu jo kaksi osaa, Kutsu ja Lähtölaskenta. 

Elokuvien lisäksi olen katsonut myös monia genren tv-sarjoja. Ensimmäinen aiheeseen sopiva, suuren vaikutuksen tehnyt sarja oli Yleltäkin aikoinaan tullut uusiseelantilainen Klaani (2000-2003), joka kertoo ryhmästä nuoria sen jälkeen, kun kaikki aikuiset kuolivat outoon virukseen. Sarjassa on hieman sama asetelma kuin vasta ilmestyneessä K.K. Alongin Kevätuhreissa. Tällä hetkellä seuraan Eloonjääneet (The 100, 2014 alkaen) -tv-sarjaa, joka on tehty Kass Morganin samannimisen kirjan pohjalta. Vaikka kirja ja siitä tehty tv-versio eroavatkin huomattavasti toisistaan, molemmat pitävät kyllä mielenkiinnon yllä. Mitä tapahtuu, kun sata nuorta lähetetään ydinsodan tuhoamalle maapallolle ihmiskunnan rippeiden asuttua vuosikymmeniä avaruusasemalla?
  

Lukemisen taustalle on toisinaan kiinnostavaa laittaa soimaan teoksen teemoihin sopivaa musiikkia. Olenkin listannut muutamia kirjakohtaisia biisisuosituksia täällä, minkä lisäksi olen tehnyt Spotifyssä Dystopia-soittolistan, jota pääset kuuntelemaan tästä alta.
  

    

Mitä tietä pitkin sinä löydät tarinaan?

TV:ssä: The 100

   

Jos minulta kysytään, mikä on mielestäni tämän kevään uusista TV-sarjoista kiinnostavin, onnistunein ja koukuttavin, voin nimetä yksiselitteisesti ja subjektiivisesti vain yhden nimen: The 100. 

  

The 100 on amerikkalinen draamasarja, joka sijoittuu 97 vuotta suuren, kaiken elämän maanpäältä tappaneen ydinsodan jälkeen. Ihmiskunnan rippeet, Maata kiertävät avaruusasemat, yhdistävät voimansa ja perustavat Arkin. Jatko-aika on kuitenkin loppumassa, kun aseman tekniikka pettää. Kaikkien resurssien riittäminen on tarkoin laskelmoitua, jopa lisääntymistä kontrolloidaan. Käytössä on yhden lapsen politiikka ja pienilläkin rikkeillä saa tietoihinsa rikollisen leiman ja kaikki yli 18-vuotiaat tuomitaan kuolemaan. Sarjan alussa 100 vangittua teiniä palautetaan Maahan testinä: voiko Maassa jo elää, vai onko se edelleen radioaktiivinen. Voiko ihmiskunta koskaan palata kotiin?

    

Ensimmäisessä jaksossa (19.3.2014) esiintyvä Imagine Dragons bändin Radioactive tuntuu hieman laskelmoivalta, mutta kappale on niin hyvä ja luo tunnelmaa kyseiseen kohtaan, että en menisi ottamaan sitä poiskaan. Sarjassa on nyt ilmestynyt yhteensä viisi jaksoa ja minusta tuntuu, että jokainen jakso on ollut parempi kuin edellinen. Välillä on vaikeaa istua vain paikoillaan. En muista pitkään aikaan nähneeni mitään sarjaa, joka olisi saanut aikaiseksi samaa. Vaikka jakson pituun on vain 40 minuuttin, on jakso välillä laittaa pauselle ja hengittää, sillä sarja on niin intensiivinen.

  

PS. Sarja perustuu Kass Morganin samannimiseen kirjasarjaan. Onko kukaan sattunut lukemaan? Ensimmäinen osa on ilmestynyt syyskuussa 2013.

      

The 100 IMDb:ssä ja Wikipediassa

Tapaaminen Tohtorin kanssa, Matkijanärhi ja Odd Thomas

Doctor Who

 
Tätä päivää on odotettu pitkään! Kyseessä on siis Doctor Who -tv-sarjan 50 vuotispäivä, jonka kunniaksi on tehty erikoisjakso "The day of the Doctor", Tohtorin päivä. Yle Areenassa jakson on nähtävissä kahden viikon ajan. Tohtorista on kirjoittanut myös Taikakirjainten Raija.

 

Odotuksia:

Tiedän, että David Tennant, suosikkini uudemmista tohtoreita vanhoja kun en ole vielä nähnyt, palaa tähän erikoisjaksoon ja kohtaa Matt Smithin esittämän yhdennetoista tohtorin. Odotan jaksolta jännittäviä paljastuksia aikasodasta, kahdennentoista Tohtorin ilmestymistä ja selitystä, miksi aikasodan aikainen Tohtori on pyyhitty pois Tohtorin aikajatkumosta tai muistista.

 

Tunnelmat jakson jälkeen:

Huh. Tällä sanalla on hyvä aloittaa. Olihan se hieno jakso. Erityisesti pidin Tohtorien khtaminen oli jakson parasta antia. Pidin myös paljon siitä, että kaikki Tohtorit kautta aikain olivat päässet osaksi tätä jaksoa. Ja ns. kolmannentoista Tohtorin, Peter Capaldin silmät nähtiin jaksossa myös! (Tuo aikasotien Tohtori, John Hurt, vaikeuttaa pahasti tätä laskemista...)

     

Tein juhlahuumassa "Which doctor are you" testin, jonka perusteella olen kymmenes Tohtori, David Tennantin esittämä hassu heppu.

  

Congratulations! You're the Tenth Doctor

The good news is, people seem to really like you. You're kind and generous and warm company, and you're never short of the right thing to say in a difficult moment.

However, you've been through some fairly tough times, and it can sometimes feel like all of this affection is just raining down and the bouncing back off your defences.

You put on a brave face, but sometimes that feeling of isolation can be hard to bear.

It's just as well you have some amazing friends to help you deal with it. 

  

Myös Google juhli Tohtoria, päivän kuvassa on rivi pikseli-tohtoreita joilla voi pelata mielenkiintoisen (ja varsin haastavan) "pelasta Google" -pelin. Tarkoituksena on siis pelastaa Google kirjain kirjaimelta. 

  

   

Nälkäpeli - Vihan liekit

 
Kävin keskiviikkona katsomassa muutaman opiskelukaverin kanssa Nälkäpeli - Vihan liekit elokuvan ensi-illassa, päivänäytöksessä. Alkuteoskin on hyvin visuaalinen sen elokuvaversio toimi minulle tekstiä paremmin. (Verrattuna: ensimmäinen kirja on elokuvaansa parempi.) Areena oli yllättävän paljon sen näköinen kuin olin sen kuvitellutkin. 
 
Finnick ei napannut minulle ollenkaan, yh. Peeta ei myöskään ole minun suosikkini. Gale on sitä vastoin tässä leffassa vaikutti komeammalta kuin muistin. Katniss-Peeta kaksikon suhde jäi kuitenkin hyvin pintapuoliseksi. Ehkä suosikki mieshamoni on kuitenkin Cinna. Plutharchista sai vähän kylmemmän mielikuvan kuin kirjassa, kiitos eräiden kerronnallisten ratkaisujen. Effien perhos-asu on ihana, ja hänen suoriutumisensa elokuvassa on erittäin onnistunut!
 
Hyvin tunteita herättävä kokemus- jouduin nieleskelemään kyyneleitä useaan otteeseen, vaikka tiesin juonikäänteet kirjan perusteella. Kirjaa lukemattomalla jää kuitenkin paljon puuttumaan. Toivottavasti nekin, jotka olivat saapuneet paikalle vain leffat nähneenä etsivät aikaa ja kirjat käsiinsä. Artikkelini kirjasta löytyy täältä.
 
Mietin myös kuinka jaettu kolmas osa toimii. Onko ensimmäinen puoli pelkkää sotaan valmistautumista ja toiminta painottuu jälokimmäiseen loppu huipennukseen? Ärsyttää tuo viimeisten osien jako Twiligihtin ja Harry Pottereiden tapaan (rahastusta enemmänkin kuin halu saada hyvä ja runsas lopetus). Vielä vaikea sanoa käynkö katsomassa kolmatta osaa teatterissa, varmaan riippuu treileristakin. Kirjana Matkijanärhi ainakaan ei vakuuttanut, vaan rikkoi jopa kahden ensimmäisen osan tunnelman.

Myös Q+Black on käynyt katsomassa elokuvan, hänen kokemuksistaan täällä.

Odd Thomas

 

Osittain samojen opiskelijatuttujen kanssa kuin edellä katsottiin perjantaina kirjoista tehtyjä elokuvia (Odd Thomas, Liikkuva linna ja Kultahattu). Odd Thomas on elokuva, jonka huomasin sattumalta IMDb:ssä ja jota olen pitkään odottanut DVD:lle. 

 

Päähenkilö näkee kuolleita ja on perinteinen auttaja tuopuoleisen ja tämän maailman välissä. Oli todella hieno katselukokemus ja Anton Yelchin on ehdottomasti yksi miesnäyttelijä suosikeistani. Leffa jaksoi kiinnostaa loppuun asti, muutamia pieniä kliseitä lukuunottamatta ja se oli myös parissa kohtaa hyvinkin yllättävä. Huumoria ja kauhua on hyvässä tasapainossa. Suosittelen kyllä katsomaan.

Kyseinen leffa perustuu Dean Koontzin samannimiseen kirjasarjaan, kaiketi sen ensimmäiseen osaan, joka on suomennettu 2006 nimellä Odd Thomas – Hiljaisten kaupunki (teosta en siis ole - vielä - lukenut). Elokuva päättyi sen näköisesti, että jatkoa on luvassa. Kirjoja on vielä kaksi: 2007 suomennettu Kuolleiden kasino ja 2008 suomennettu Luostarin kirous.