Lukupiirissä | Katja Kettu: Kätilö

"Toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin 

pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja 

SS-Oberführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager 

322:een oriinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Pohjoinen lukuhaaste: 9.   Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen 

   

Uusi vuosi on korkattu myös lukupiirin osalta. Vuoden ensimmäinen lukupiiriteos on Katja Ketun Kätilö. Lainasin kirjan pohjalta tehdyn elokuvankin, mutta sitä en ehtinyt katsoa ennen lukupiirin tapaamista. Tein muuten kirjabloggaajien yhteiselle YouTube-kanavalle Kirjakulttiin videon lukupiiristä. 

   

Olen yrittänyt kerran aikaisemmin lukea kirjan, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Lukeminen hyytyi jo parin sivun jälkeen. Lukupiiri antoi jälleen hyvän syyn lukea teoksen loppuun asti. Yksi lukupiiriläinen itse asiassa kummasteli, luenko todella jokaisen lukupiirikirjan loppuun asti, vaikka en pitäisikään niistä. Koen, että piirin vetäjänä minun on hyvä tietää koko tarina, jotta voin vetää teoksen pohjalta keskusteluja. 

    

Minähän taas en tiedon valtavirroilla sytkytellyt. Ainoa kirja jota iso-Lamperilla luettiin oli Katekismus -- ja muita lestadiolaisjulkaisuja. Suomen Kuvalehteä pääsi joskus selaamaan naapurin hyyskässä kun siihen pylly pyyhittiin. (s. 43)

    

Täysin sujuvaa lukeminen ei tälläkään kertaa ollut, sillä Ketun käyttämä, takakannen sanavalintaa käyttäen "omaa luokkaansa" oleva kieli oli varsin raskasta.  Hän käyttää nimittäin murressanojen lisäksi myriadin erilaisia genitaalisynonyymejä kuten sienimulkero, suonijänö, hyppymulkku, haaromansikka, "miehän en reikää rattiin päästä". Ensimmäinen muistiipanoni teoksesta oli "pillut ja kullit vain vilahtelevat". Tai välttääkseni vulgaaria kieltä, lainaan Magdalena Haita: "Ripsipiirakat rapisee". 

  

Kirjassa on jopa pari kohtaa, joissa päähenkilö listaa koko joukon ilmaisuja. Tuntuu siltä, kuin Kettu olisi kysellyt vähän iäkkäämmiltä pohjoissuomalaisilta mitä genitaaleihin ja seksiin liittyviä ilmaisuja he tietävät ja käyttämättä jääneet sanat sitten päätyivät listaan. Osa näistä kuulostaa aivan sienilajikkeilta samaa sarjaa kuin mönjävahakas, karvarousku, haisuhapero, hytyrypykkä, tytönhapero, haaraheltta, kalpea tympönen ja munahapero. 

  

Minä en ole karvahorsma, enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikuntapoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. (s. 282-283)

  

Kirjan tarina kerrotaan epälineaarisesti ja lukijalla kestääkin hetki päästä kärryille, miten tapahtumat muodostavat kokonaiskuvan. Ilman alapäätyylistä kieli-ilottelua tarina on hyvin kiinnostava ja monella tasolla surullinenkin. Ketun viljelemät ilmaisut eivät minulla lisänneet maailman syvyyttä, vaan olivat enemmänkin kuin pikkuvanhan lapsen pystyyn pistämä näytös nimeltään "katsokaapas mitä kaikkia tuhmia sanoja mitä tiedän". Karsimalla osan kehollisuudesta, olisi tarina noussut vahvemmin esille.

   

Tarina kerrotaan useasta näkökulmasta. Kätilönaisen kirjeiden, saksalaisen upseerin päiväkirjamerkintöjen ja salaperäisen Kuolleen Miehen tekemien merkintöjen kautta. Päähenkilönaista ei koskaan nimetä, hänestä käytetään vain ilmaisua Vikasilmä (joka elokuvasta näkemieni kuvien perusteella kenties viittaa siihen, että hän käyttää silmälaseja) tai Villisilmä (upseerin antama nimi). On kuitenkin syytä epäillä, että naisen nimi olisi Helena. 

   

- No tämä on kätilönä sellainen uuen ajan voimakas nainen, semmosia saksa tarttee. Ja Suomi kansa. (s. 33)

  

Teos sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Tarina alkaa hieman ennen Lapin sotaa. Hahmot liikkuvat Suomen ja Norjan Lapissa sekä Venäjän puolella. Kätilö on pohjoissuomalainen naimaton nainen, joka iskee silmänsä erääseen saksalaiseen upseeriin, Johann Angelhurstiin (jolla on sattumalta suomalainen äiti). Hän seuraisi tätä vaikka maailman ääriin, paikkaan kuten Titovkan leiri, jonne tuodaan muiden muassa venäläisiä vankeja. Päähenkilön täytyy tarkastaa saapuvien miesvankien elimet, onko niistä poistettu esinahka (juutalaisia) ja sairauksien kuten "sokeriterskan" varalta.

  

Saattaa nyt lapsi tällaiseen maailmaan josta ei voi tietää, seisooko taivas vielä aamulla saranoillaan. (s. 241)

  

Leirillä on myös rakennus, jota kutsutaan Operaatio Navetaksi, jonne viedään kaikki naisvangit. Ei liene vaikeaa arvata, mitä heille tapahtuu. Sota on julma kummallakin puolella oleville. Johann on traumatisoitunut aiempien kokemustensa myötä. Hänellä on muistissaan aukko ja Titovkassa hän on jatkuvasti adolfiiniksi nimetyn aineen vaikutuksen alaisena. On historiallinen fakta, että suomalaisetkin sotilaat puskivat vihollista vastaan heroiinin ja amfetamiinin voimalla, ja samanlaista tavaraa tuo Hitlerin mukaan nimetty mömmökin on.

  

Täällä maailman ääressä tuntuu monesti, ettei kukaan ole se joksi väittää itseään. Että kaikki valehtelevat ja kaikki valheet uskotaan. (s. 240)

Kätilö ei joudu turhaan haikailemaan Johannin perään, vaan heillä on parin viikon kuherrusjakso, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Johann ei kestä maailmaa kuin kameransa linssin lävise, mutta Villisilmänsä kanssa hän pystyy nukkumaan ilman lääkkeitä. Tarinan loppu ei kuitenkaan ole onnellinen kummallekaan, mutta kuinka sinne päästään on varsin mutkainen. Ketun ansioksi on sanottava, etten arvannut teoksen juonenkäänteitä etukäteen. 

  

En ollut aiemmin kuullut, että raskaana olevat naiset himoitsevat valkoista savea syödäkseen. Toki raskauteen liittyvät erikoiset mielihalut ovat yleinen ilmiö, mutta tuo oli minulle uusi juttu. Kaipa siinä on jotain lapsen kehittymisen kannalta tärkeää ainetta tai sitten se on vain täysin irrattionaalinen halu. Hämmennyin myös kätilön purressa napanuoran poikki. Ei ehkä ihan hygieenisin apa hoitaa homma. 

  

Hiukseni sekoittuisivat bulgarialaisiin, juutalaisiin, ukrainalaisiin, liettualaisiin, egyptiläisiin, mustalaisiin, hiuksiin. Jos oikeus tapahtuisi, kaikkien maailman naisten hiukset kudottaisiin yhteen ja ne levittäytyisivät aavikoiden, metsien ja kylien ylle syyttävänä, harmajana seittinä. (s. 287)

  

Opin kirjasta, että Pobeda on muutakin kuin suomalainen yhtye, nimittäin salauskoodi (ja Googlen mukaan myös automerkkikin). Sumunheitinkin sai selityksen googlaamalla, se on saksalainen raketinheitin. Teoksessa vilahtavat myös "kumipää" (siansuolesta tehty kondomi) ja "sampankalja", sekä mysteeriksi jäävät tainarisaappaat. Sanonta tuusannuuska lienee useille lukijoille tuttu, mutta Kettu käyttää tätä verbinä "tusauttaa nuuskaksi". Eipä ole tuohon versioon tullut aikaisemmin törmättyä. Tai kuoleman kutsumiseen pelkäksi vetiseksi vaarinhousuksi.

Lukupiiriläisiä huvitti lausahdus: "Hihattoman mekon liha-aukot antoivat näkymää kuin Helvetin portit." Eräs piiriläinen sanoi vitsillä alkavansa käyttää jatkossa hihansuista ja kaula-aukoista ilmaisua liha-aukot. Muutamat teoksessa esiintyvät suomalaiset kutsuvat Hitleriä Hilleriksi, ja yksi lukupiiriläinen muisteli, että samoin olisi John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen nuori päähenkilökin tehnyt. Yksi sivuhenkilö jopa pyysi kätilöä vannomaan "Hillerin pierun" kautta. 

    

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Kieli ja koskemattomuus. Se, että saa sanansa kuuluville ja se, ettei joudu makaamaan renkkusängyssä pillu paljaana uutta kyrpää peläten. Kieli ja koskemattomuus, ja kumpikin minulta oli viety. (s. 285)

    

Huolimatta hyvin eläimellisestä (hirvaat, vaatimet, oriit jne.) ja elimellisestä kielestä, löysin kirjasta myös runollisempiakin ilmaisuja. Etenkin luontokuvauksissaan Kettu pääsi paremmin ihoni alle. Oletko sinä lukenut tätä Blogistanian Finlandiankin (2011) voittanutta kirjaa tai muita Ketun teoksia? Olitko vakuuttunut hänen kielestään? 

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

  

Suuri romaani Lapin sodasta.

  

Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden. 

  

Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsianten Suomen.

  

Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.

   

344 sivua, WSOY 2011

     

Kätilön ovat lukeneet esimerkiksi: Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Koko lailla kirjallisesti, Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Nannan kirjakimara, Nuoren opettajattaren kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lumiomena

    

Samankaltaista luettavaa: Affinity Konar: Elävien kirja, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, Audrey Magee: Sopimus, Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Jennifer Woth: Hakekaa kätilö!

Jay Asher: Kolmetoista syytä

"Miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään.

 Useimmiten emme tiedä siitä mitään."

   

     

Kiinnostuin Jay Asherin YA-romaanista Kolmetoista syytä, kun aloin kuulla monesta suunnasta sen pohjalta tehdystä samannimisestä Netflix-sarjasta. Pakko katsoa se nyt kun kirja on luettu, vaikka versioiden välillä onkin ilmeisesti jonkin verran eroavaisuuksia. Tämä kirja kuuluu kategoriaan lukukokemuksesta saa eniten irti, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Kolmetoista syytä on Asherin esikoisteos. Kirjailijalta on suomennettu myös Sinä ja minä sitten joskus.

  

Teos kertoo Hannah Bakerista, lukiotytöstä, joka päätyi tekemään itsemurhan. Tarina avautuu Hannahin c-kaseteille nauhoittamien kolmelletoista eri henkilölle suunnatun puheen kautta. Jokaisen kasetin yhdellä puolella hän kertoo syyn, kuinka kukin henkilöistä vaikutti hänen elämäänsä ja sen päättymiseen.

    

Toivon että olet valmis, koska aion kertoa sinulle elämäntarinani. Tarkemmin sanottuna sen, miksi elämäni päättyi ja jos kuuntelet näitä kasetteja, sinä olen yksi syy siihen. 

Säännöt ovat yksinkertaiset. Niitä on vain kaksi. Sääntö numero yksi: kuuntele kasetit. Sääntö numero kaksi: lähetä ne eteenpäin. Toivon mukaan kumpikaan ei ole sinulle helppoa. (s. 9-10)

  

Kasetit kiertävät järjestyksessä jokaisen mainitun henkilön kuunneltavana. Kirjan alussa kasetit saa Clay Jensen, joka on ollut kauan ihastunut Hannahiin, mutta ei ollut ujona paljoakaan puhunut tai muutenkaan tutustunut tyttöön. Hannahin puheen rinnalla kuullaan Clayn ajatuksia ja reaktiota tytön paljastuksiin.

  

Jokin muistoissani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. (s. 117)

  

Clay kuuntelee kasetit yhden päivän aikana ja kiertää kartan kanssa siihen merkkityjä kohteita, joissa on tapahtunut jotain merkittävää Hannahin kertoman kannalta. Tytön kohtalo avautuu pikkuhiljaa, kun palapelin palat liittyvät toisiinsa. Lukija odottaa Clayn kanssa, missä vaiheessa on pojan vuoro olla Hannahin tarinan osa ja kuulla mitä tämä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

   

Lukukokemuksena teos on melankolinen ja herättää ajatuksia. Aiheestaan huolimatta kerronnan rytmi koukuttaa ja on kuin hypnotisoituna luettava eteenpäin, jotta Hannahin kohtalo avautuu. Nenäliinoille saattaa tulla tarvetta. 

Huomasitteko arpia, joita jätitte? (s. 62)

Kiitos kuvausrekvisiitasta, Hanna!

Arvosana:

  

Takakannesta:

Miten monta salaisuutta yhdessä koulussa voi olla?

  

16-vuotias Clay Jensen saa postissa paketillisen kasetteja. Nauhoilla hänen luokkatoverinsa Hannah Baker kertoo 13 syytä siihen, miksi päätyi epätoivoiseen ratkaisuunsa. Ja että Clay oli yksi niistä syistä. Kolmetoista syytä on tarina epävarmuudesta: mysteeri, muistokirjoitus ja seremonia yksissä kansissa.

   

Suomentanut: Annika Eräpuro, 252 sivua, Otava 2014

  

Alkuperäinen nimi: Thirteen Reasons Why (2007)
  

Kasetit on kuunneltu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Kirjaston kummitus, Anna minun lukea enemmän, Kirjasähkökäyrä, Narseskan kirjanurkkaus

Lukupiirissä | Francis Hodgson Burnett: Salainen puutarha

"Myös epämiellyttävät pikkutytöt voivat olla yksinäisiä ja suuri lukittu talo, karu nummi ja tyhjät puutarhat olivat saaneet tämän tytön tuntemaan kuin hän olisi yksin maailmassa."

   

   

Kesäkuun lukupiirikirja

Helmet-lukuhaaste: 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja 

   

F. H. Burnett on kirjoittanut useammankin tyttökirjaklassikon, Salaisen puutarhan lisäksi hänen tuotannostaan on suomennettu Pikku prinsessa, Pikku Lordi ja Kadonnut prinssi. Salaisesta puutarhasta on olemassa kolme suomennosta. Ensimmäinen, Toini Swanin versio on vuodelta 1920, ja vasta 2000-luvulla teoksesta on tehty kaksi uuuta käännöstä, Sari Karhulahden (2006) ja Emilia Nummisen (2008). Versioiden eroista on tehty jopa gradututkielma.

  

Luin Salaisen puutarhan ensimmäisen kerran ollessani viidennellä tai kuudennella luokalla (1998-99). Lainasin sen koulun kirjakaapista hiihtoloman ajaksi. Teos teki minuun suuren vaikutuksen ja näin vuonna 1993 tehdyn ihastuttavan elokuvaversion vasta 2006, huomattuani sen työharjoittelupaikkanani olleen lähikirjaston hyllystä. 

  

Siitä saakka olen halunnut lukea kirjan uudelleen ja kesälukupiiri antoi siihen viimein hyvän tilaisuuden. Luin uusimman käännöksen Inga Mooren kuvittamana versiona. Tapani mukaan käytin teokseen hyvin sopivaa kirjanmerkkiä, jossa on sievä kukkia kantava tyttö, ja joka on ollut minulla 90-luvulta saakka.

    

"Miten kumallinen talo tämä onkaan!" Mary sanoi. "Kaikki on vähän salaperäistä. huoneet on lukittu ja puutarhat on lukittu." (s. 124)

  

Salainen puutarha kertoo Intiassa syntyneestä, hemmotellusta Mary-nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolevat yllättäen koleraan. Maryn erikoinen Englannissa asuva setä Archibald Craven tarjoaa orvolle kodin. Pian saavuttuaan Mary saa huomata asioiden olevan aivan erilaisia koleassa englantilaisessa kartanossa, jossa on yli sata lukittua huonetta, kuin paahtavan kuumassa Intiassa. Misselthwaite on täynnä salaisuuksia ja koska palvelijoiden kasvattama Mary on saanut aina tahtonsa läpi, hän aikoo ottaa selvää siitä, mitä hänelle ei kerrota.

  

Puun alla istui poika, joka nojasi puunrunkoon ja soitteli puista pilliä. Poika oli noin kahdentoista ikäinen ja erikoisen näköinen. Hän oli hyvin siisti. Hänellä oli pystynenä, ja hänen poskensa olivat punaiset kuin unikko. Mary ei ollut koskaan nähnyt pojalla yhtä pyöreitä ja sinisiä silmiä. (s. 96)

    

  

Kuultuaan kymmenen vuotta aikaisemmin lukitusta puutarhasta, Mary haluaa löytää sen nähdäkseen, ovatko kaikki kasvit siellä jo kuolleet, vai voisiko jotain olla vielä hengissä. Raikas nummi-ilma tekee hyvää sairaalloisella ja huonotapaiselle lapselle, etenkin kun kamarineiti Marthan veli Dickon astuu mukaan kuvioihin. Nummilla vaeltava poika puhuu eläimille ja kasveille ja onnistuu lumoamaan myös uppiniskaisen pikkutytön. Mary koskettaa monen ihmisen elämää ja auttaa vanhoja haavoja parantumaan.

  

Se oli suloisin ja salaperäisin paikka, jonka kuvitella saattoi. Korkeat seinämuurit olivat lehdettömien ruusuköynnösten peitossa. Köynnös oli niin tiheää, että se muodosti maton. (s. 79)

   

Burnettin kirjoittama moninkertainen kasvutarina oli edelleen kiehtova ja kestänyt hyvin aikaa (kiitos myös tuoreen suomennoksen). Paljoa en edellisestä lukukerrasta muistanut, mutta tarinan perusjuoni oli hyvin hallussa elokuvaversion ansioista. Pääsin siis yllättymään useamman kerran ja teoksen luki nopeasti juhannusviikon kiireistä huolimatta. Dickon on aivan ihana hahmo! Suosittelen tarttumaan tähän kuvitettuun versioon, sillä Moore on loihtinut teokseen herkän ja lumovoimaisen kuvaston.

  

   

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta rastitan kohdan "Kirjasta on tehty elokuva". Salaisesta puutarhasta on tehty itseasiassa kaksikin elokuvaversiota, vuosina 1987 ja 1993. Varhaisemmassa versiossa on mukana mm. Colin Firth, joskin se on ottanut uudempaa elokuvaa enemmän oikeuksia juonen kuljettamisen suhteen. 

    

    

Arvosana:

   
Takakannesta:

Mary on itsekäs tyttö, joka joutuu muuttamaan Intiasta Englantiin setänsä luokse. Kartanossa nummen keskellä yksinäinen Mary alkaa hiljalleen huomata, että hänen uusi kotinsa on salaisuuksia täynnä. Kun kätketyn puutarhan ovi aukeaa, kauniit ajatukset pyrähtävät lentoon punarinnan tavoin. Ystävyys löytää piilopaikan, jossa kevät kasvattaa siitä vahvan ja ihmeellisen. 

  

Suomentanut: Emilia Numminen, 279 sivua, Kirjalito/Egmont 2008

Kuvittanut: Inga Moore

    

Alkuperäinen nimi: The Secret Garden (1911)

  

Tähän ihanaan tyttökirjaklassikkoon on tutustuttu myös täällä: Kirjavinkit, Lumiomena, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Lukemisen ilo

Lukupiirissä | William Shakespeare: Romeo ja Julia

"Vielä yksi suudelma, sitten jää hyvästi."

    

    

Helmikuun lukupiirikirja
HelMet-lukuhaaste: 3. Kirjassa rakastutaan, Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 1
   

Mikä olisikaan täydellisempi päivä julkaista tämä postaus, kuin ystävänpäivä. Vielä ehtii myös osallistumaan Ystävänpäivän lukumaratonille, ilmoittautuminen löytyy täältä. 

  

William Shakespearen klassikkonäytelmä Romeo ja Julia (n. 1591-95) on saanut vuodesta 1881 alkaen useita suomennoksia ja valitsin niistä uusimman, Marja-Leena Mikkolan vuonna 2006 ilmestyneen version (omasta hyllystä olisi löytynyt edellinen suomennos pokkaripainoksena, mutta jokavuotisen helsinkikuukauden vuoksi päädyin lainaamaan teoksen HelMet-kirjastojen upeasta valikoimasta). Shakespearelta olen aikaisemmin lukenut Kesäyön unelman. 

  

Romeo ja Julia ei ole ensimmäinen kertomus kielletystä rakkaudesta, niitähän oli jo Antiikin kreikkalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Shakespearen puettua tämän nuorten rakastavaisten tarinan ensimmäistä kertaa näytelmämuotoon, siitä tuli kuitenkin genrensä tunnetuin ja se teos, joka antoi suuntaviivoja myöhemmille estyneille rakkaustarinoille (kuten vaikkapa Stephenie Meyerin Houkutus). 

  

Mikkolan esipuheessa kerrotaan, että Shakespeare löysi aiheen Romeoon ja Juliaan Arthur Brooken runosta The Tragicall Historye of Romeus and Juliet (1562). Tragedian juuret ovat kuitenkin Italiassa, niin kuin päähenkilöiden nimistä voikin päätellä. Ensimmäinen tiedetty, kirjallinen versio on Luigi da Porton 1520-luvulla kirjoittama - Julian nimi oli tuolloin muodossa Giulietta. 

  

Luulin tuntevani tämän klassikon (kiitos sen pohjalta tehtyjen elokuvaversioiden ja yleisen viittailun vuoksi), mutta juonen pääpiirteitä lukuun ottamatta mukaan mahtui paljon uutta. Perusjuonihan on seuraava: Romeo ja Julia ovat kahden eri suvun jäseniä - toinen Montague, toinen Capulet. Heidän perheensä ovat olleet vihamiehiä jo niin kauan, ettei kukaan enää muista syytä erimielisyyksiin. Nuoret tapaavat juhlissa ja rakastuvat, ennen kuin tietävät edes toistensa nimet. Rakkaus kukoistaa salassa, mutta päättyy ikävien sattumusten takia surullisesti.

  

Synkempää tarinaa ei tunne kansa kuin Romeon ja hänen Juliansa. (s. 187)

    

Näytelmän kaksimielisyys yllätti. Miesten väliset keskustelut vilisevät toinen toistaan härskimpiä viittauksia tiedätte kyllä mihin. Mukaan mahtui vihjailuja impien puhkomisesta miehiseen muhkeuteen ja aina pullistuviin vatsoihin asti. Sen lisäksi yleinen komedian määrä hämmästytti, vaikka olisihan sitä pitänyt Shakespearelta odottaa. Nimesin hänet stand up-koomikoksi ennen aikaansa, sen verran osuvia onelinereita hän oli kirjoittanut. Kaikkein yllättävin asia kuitenkin oli Julian 14-vuoden ikä, joka oli ilmeisen tyypillinen naimaikä tuohon maailmanaikaan. Julian äidin puheista on pääteltävissä, että tämä odotti Juliaa jo tuon ikäisenä. Julialla oli myös ollut sisaruksia, mutta nämä olivat kuolleet. 

   

Tarina vyöryy kauhealla kiireellä eteenpäin, ja koko draaman kaari mahtuu neljän päivän ajalle. Ajattelin Julian olevan höpsö nuori nainen, kun meni rakastumaan niin nopeasti, mutta Mikkolan esipuhe paljasti, että aiemmissa versiossa tapahtumien kesto oli ollut yli kolme kuukautta. Nopeus sopii toisaalta näytelmäversioon hyvin, sillä teatterissa katsojat eivät tosiaankaan pääse pitkästymään nopeiden miljöönvaihdosten ja kiihkeiden kahdenkeskisten rakkaudentunnustusten vilahdellessa näytöksestä toiseen.

   

Mikkolan esipuhe antoi syvemmän ymmärryksen tälle ajattomalle näytelmälle ja uudistettu suomennos oli hyvin nopealukuinen ja sujuva. Sain tietää mm. Shakespearen parodioineen petrarcalaista runokieltä ja uudistaneen omalla näkemyksellään näytelmäperinnettä. Häntä kuvataan sanamagiikan käyttäjäksi etenkin valoon ja pimeyteen liittyvillä omaperäisillä kuvauksilla: pimeys olikin nyt rakastavaisten ystävä ja valo vaarallinen vihollinen, joka saattoi paljastaa kielletyn suhteen.

   

Shakespearen aikanaan nainen oli saamassa enemmän valtaa, eikä heitä pidetty enää vain kauppatavarana. Esimerkiksi Julia rikkoo aikalaistapoja naisen ja miehen välisessä kanssakäymisessä antamalla Romeon suudella häntä niin varhain, sekä ilmaisemalla seksuaalista kaipaustaan niin avoimesti. Näytelmän lopussa viitataan Julian patsaaseen ja sellainen löytyykin Veronasta. Se tosin lienee hieman modernimpi. Patsas on surullisen kuuluisa siitä, että turistit tykkäävät kosketella sen rintoja siinä määrin, että Julia parka joutuu toistuvasti korjaukseen.

  

Shakespearen kuolemasta on muuten tänä vuonna kulunut tasan 400 vuotta: Yle | Maailman suosituin näytelmäkirjailija on voimissaan. Tuotteliaan kirjailijan muihinkin tunnettuihin teoksiin olisi tarkoitus joskus tutustua, ehkä jo tämän näytelmälukuhaasteen aikana. Shakespearen sanoilla on ollut suuri kulttuurinen vaikutus, ovathan monet nykyäänkin käytössä olevat sanonnat peräisin hänen näytelmistään (esim. torstai on toivoa täynnä). Niitä myös siteerataan usein, esimerkiksi Hamletin "Ollako vai eikö olla" on tullut tutuksi varmaan kaikille. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maailman kuuluisin rakkaustarina sitoo kahden rakastavaisen kohtalot yhteen traagisella ja sykähdyttävällä tavalla. Uusi lyyrinen käännös.

    

ROMEO:
Silmät, luokaa viime katseenne.
Käsivarret, viime kerran syleilkää.
Ja huulet, hengen portit, vahvistakaa
kuoleman päättymätön yksinoikeus
suudelman sinetillä. Tule, saattaja,
tule, vastenmielinen ja julma opas,
ohjaa, hurja luotsi, meren uuvuttama alus
suoraan kohti murskaavia kallioita.

  

Romeo ja Julia, "kaksi tähtien merkitsemää lasta", kohtaavat Capuletien juhlissa ja rakastuvat ennen kuin ehtivät tajuta olevansa vihollisia. Shakespearen nuoret rakastavaiset elävät kiihkeästi lyhyen onnellisen hetken kahtia jakautuneessa Veronassa. Onneton väkivallan leimahdus kääntää kohtalon heitä vastaan ja he tapaavat viimeisen kerran hautakammiossa, kun Julia syöksee tikarin rintaansa Romeon ruumiin äärellä. 

"Romeo ja Julia dramatisoi rakkaustarinan, joka ylittää ajan ja paikan; nuori intohimo välähtää ohi nopeana ja järkyttävä kuin salama, mutta heijastaa samalla jotakin absoluuttista, ideaalista", kirjoittaa kääntäjä Marja-Leena Mikkola esipuheessaan.

  

Suomentanut:  Marja-Leena Mikkola, 191 sivua, WSOY 2006, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1881 (suom. Paavo Cajander)
      
Alkuperäinen nimi: The Most Excellent and Lamentable Tragedy of Romeo and Juliet (n. 1591-95)

       

Traagisesta rakkaudesta on luettu mm. täällä: Kasoittain kauniita sanoja, Amman lukuhetki, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjanurkkaus, Jokken kirjanurkka, Sivutiellä