lauantai 21. toukokuuta 2022

Värikkäitä lastenkirjoja

"– Kyllä teistä tulee hyviä koirankäsittelijöitä, kun harjoittelette, 
Rike tietää, ja tyttöjen katseet kirkastuivat.

Niin tuleekin, Aino ajattelee. Heistä tulee maailman parhaat koirahoitajat!"
   
  
Arvostelukappale
  
En ole lukenut Marvi ja Merja Jalon Unelmakoirat-sarjan ensimmäistä osaa Aksu etsii kotia (joka on ilmestynyt Kariston kustantamana 2020), mutta tämä toinen osa Iki-ihana Jekku oli oikein mainiota lastenkirjallisuutta koirafaneille, vaikka hahmot eivät olisikaan vielä tuttuja.
  
Syksyllä ekaluokan aloittavat Isla ja Aino ovat saaneet luvan lenkittää naapurin Sohvi-mummon uutta koiraa, mutta voi surkeus, isosisko Enni kavereineen onkin ehtinyt paikalle ennen heitä. Isojen tyttöjen puistoretki ei mene hyvin, sillä hoitokoiran kimppuun käydään. Sen jälkeen vain Aino ja Isla saavat saavat ulkoiluttaa Aksua.
  
Yhdellä lenkillä he tutustuvat vähän isompaan poikaan Rikeen, jolla on ihana valkoinen samojedinkoira, Jekku. Ja sekös isompia tyttöjä harmittaa, Henriikka kun on poikaan ihastunut. He päättävät säikytellä arkaa Aksua. Tyttöjen kiusanteko on todella julmaa, sillä se ei kohdistu vain pikkutyttöihin vaan myös koiriin, joita ei todellakaan saa kohdella tuolla tavoin.
  
 Meidän pitää tehdä jotain, Enni päättää. – Annetaan likkojen maistaa omaa lääkettään. Saadaan vielä hyvät naurut, jos Aksu karkaa niiden käsistä.  (s. 43)
  
Onneksi Aksun omistaja näkee isompien tyttöjen juonitteluiden lävitse ja todistaa ilkitekoja. Henriikan koiria vihaava äiti Rauha ei silti usko naapurinsa puheita "täydellisestä" tyttärestään. Kirja loppuu on sen verran kiinnostavasti, että pitääpä harkita seuraavankin osan lukemista.
  
Hieman kummastelin, kun eläinlääkäriä kuvailtiin hieman kaljuuntuneeksi keski-ikäiseksi mieheksi, sillä en itse ainakaan ekaluokkalaisena osannut arvioida aikuisten ikää noin tarkasti, korkeintaan jakaa nuorempiin ja vanhempiin aikuisiin, mutta esim. kolmekymppinen tuntui jo niin vanhalta sen ikäisenä. 
  
Rauha alkaa tuohtua. Hän ei käsitä mikä tytärtä koirissa kiinnostaa. Nehän räksyttävät, ulvovat ja kerjäävät jatkuvasti huomiota, tunkevat joka paikkaan ja nuuhkivat ihmisten haarovälejä! (s. 27-28)
    
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
- Jekku, ota kiinni! Rike käskee.
Valkoinen koira syöksähtää matkaan. Se kiitää Aksun perään ja sieppaa hampaillaan kiinni fleksihihnan isosta kädensijasta. Aksu keikahtaa nurinniskoin, kun tulee äkkipysäys.
- Voi Jekku, Aino nyyhkäisee ja putoaa polvilleen koiran viereen. - Pelastit Aksun!”
  
Aino ja Isla tutustuvat puistossa poikaan, joka omistaa upean Jekku-nimisen samojedinkoiran. He saavat hoitaa Jekkuakin, mutta mikään ei tahdo onnistua, kun pihan kateelliset tytöt tekevät koko ajan kiusaa. Aksu pääsee jatkuvasti irti, ja Sohvi alkaa jo hermostua. Onneksi viimeisen päälle koulutettu Jekku rientää apuun.
  
Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan toinen osa. Veikeän kuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.
    
68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Aksu etsii kotia
  • Iki-ihana Jekku
  • Ilkiö nimeltä Raipe
  
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja
  
*****
   
"Tuntui hurjalta ajatella, että joskus mekin olisimme aikuisia.
Joinain päivinä ajatus tuntui kivalta. Toisinaan taas olisin halunnut olla ikuisesti lapsi."
    
  
Maria Kuutin 2014 alkanut lastenkirjasarja päättyi kahdeksanteen osaansa Anna ja Elvis risteilyllä. Haikein fiiliksin hyvästelen kaksikon, joista kertovat kaksi ensimmäistä kirjaa olivat aivan ensimmäisiä lastenkirjalauantain postauksia blogissani vuonna 2015.  End of an era siis tavallaan, mutta lastenkirjalauantaita haluan jatkaa niin pitkään kuin koen sen mielekkääksi. 
  
Emme olleet nähneet vuoteen, joten kaikki oli taas vähän outoa ja jännittävää.
--
Elvis näytti ilmavaivaiselta. 
– Koskeeko mahaan? kysyin. 
– Ei ollenkaan, Elvis väitti. – Tämä on minun poseerausnaamani nykyään. (s. 6 ja 13)
  
Anna ja Elvis -sarjan päätösosassa pohditaan paljon varhaisteinien ajatuksia siitä, kuinka välillä tulee luokitelluksi pienemmäksi tai isommaksi tilanteen mukaan. Ystävysten välit hieman rakoilevat "Elvis sanoi edelleen kaikenlaista vain, jotta minulle tilisi paha mieli.", eikä tässä siksi ollut aivan yhtä kepeä ja hassunhauska tunnelma kuin edellisissä osissa. 
  
– Anna, laivalla ei ole myynnissä yhtä ainoaa kirjaa, mummo kertoi murheellisena. 
Vatsani meni solmuun -- Millaisessa paikassa ei ollut yhtään kirjaa? -- Kirjat olivat minun koko elämäni. Reissussa ei olisi mitään hauskaa, jos en voisi lukea. (s. 49)
  
Kuutti on tallentanut lastenkirjallisuuden historiaan niin maatila-mobiilipelin (Elvis on aivan koukussa siihen), TikTokin tassivideot, nykyisen teinikielen kuin muitakin oman aikamme ilmiöitä. Mukaan pääsevät niin e-kirjat kuin ruokahävikkikin. 
   
Vaikka pelimaailmassa oli omat ongelmansa, niissä oli kuitenkin selvät säännöt, joiden mukaan saattoi menetellä. Kun säännöt oppi, osasi toimia joka tilanteessa. Miksiköhän oikean maailman sääntöjä ei voinut opetella yhtä helposti? (s. 46)
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Hulvattomassa lastenromaanissa risteillään Ruotsiin
  
Anna ja Elvis pääsevät mummon mukana häämatkalle. Ruotsin-risteilyllä sattuu ja tapahtuu: mukaan tunkee yllätysmatkustaja, ja yksi kännykkäkin katoaa. Tunteet kuohuvat, kun asiat eivät suju niin kuin oli tarkoitus. Annasta kaikki vaikuttaa oudolta, jopa Elviskin. Onko mahdollista, että on yhtä aikaa liian iso ja liian pieni? Milloin mummosta oikein tuli noin nolo? Entä kuka juoksentelee laivalla ilman housuja? Miten tässä lopulta käy?
       
113 sivua, Karisto 2021

Kuvittanut: Katri Kirkkopelto, Topi Kuutti (Elviksen piirrokset)
   
*****
  
"Miks just mun perhe on ihan liian outo?"
  
  
Arvostelukappale
  
Vuokko Hurmeen Huimaa-sarja oli ihastuttava ja ahmin koko trilogian alkuvuodesta 2020 peräperää. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hurmeelta oli loppuvuodesta 2020 tulossa uusi Värikkäät-sarja. Luinkin ensimmäisen osan, Tiukun salaisuus, heti tuoreeltaan, mutta siitä postaaminen on jäänyt. Kirjan punaiset sivunreunat (jotka tekevät teoksen ulkosyrjään hauskan väriefektin) olivat nimittäin todella haastavia silmilleni. Siis migreenitason haastavia. Niinpä olen vältellyt kirjaan koskemista.
  
"Kannattaa sitten varautua, ettei meidän perhe ole todellakaan yhtään normaali..." (s. 187)
  
Tiukulla on salaisuus: hänellä ja kaikilla hänen perheessään on erikoisia kykyjä. He voivat liikutella oman värisiään esineitä. Tiukun väri on punainen. Voimista ei kuitenkaan saa puhua kodin ulkopuolella. Outo harmaa pilvi leijuu välillä Tiukun näkökentän laitamilla, mikä kumma se mahtaa olla?
    
Monet naapureista myös ihmettelivät, miten eristyksissä uusi perhe eli. He tilasivat ostokset suoraan kotiovelle. -- Rappukäytävässä seisoskeli tuon tuostakin pizzakuski -- tai kauppakasseja kantava ruokalähetti. -- Aivan kuin he olisivat olleet suljettuina jonkinlaiseen perusteettomaan kotikaranteeniin. (s. 7)
  
Äiti ja isä hankkivat rempattavia asuntoja ja he muuttavat usein. Tiuku on aloittamassa kesän jälkeen kolmannen luokan, jälleen uudessa koulussa. Ystävystyminen muihin oppilaisiin on siis vaikeaa. Lisäksi koulussa pitää "haalistua" eli piilottaa värivoimansa - mutta on hyvin raskasta rajoittaa jokin minuutensa osa. Oli kiinnostavaa kuulla, että älypuhelimet aiheuttavat voimaan säröjä, koska "ne vaikeuttavat keskittymistä", vaikka puhelimet vaikuttavat silloinkin, kun kyseessä on jonkun toisen laite.
  
Ei kai kukaan lapselleen sellaista elämää varta vasten toivonut. (s. 29)
  
Värikkäät herättävät paljon huomiota pukeutumalla kukin pelkästään oman värinsä mukaisiin vaatteisiin (tosin koulussa heidän pitää käyttää myös mustaa, valkoista ja harmaata, vaikka se tekeekin olon raskaaksi) ja jopa heidän silmänsä toistavat tuota väriä. Tiukun huone on hänen turvapaikkansa. Kaikki on rauhoittavasti omaa väriä - punaista. Hän tuntee jopa oman verensä liikkeet. Tiukun äidin väri on niin ikään punainen, isän vihreä ja seitsemännen luokan aloittavan isosiskon sininen. Adoptoidulla pikkuveljellä ei ole vielä selvästi yhtä omaa väriä, mutta taipumus löytyy häneltäkin. 
  
Tiuku -- tiesi, minkä vuoksi Tapio oli tullut heille. Äiti ja isä olivat halunneet kolmannen lapsen. Se oli toki tärkein syy. Mutta oli muitakin. Tapio tarvitsi perheen. Tämän syntymävanhemmat eivät voineet huolehtia pojasta. Voimat liittyivät asiaan jollakin olennaisella tavalla. (s. 60-61)
  
Siinä missä Kiepaus koukutti heti mukaansa oli tämä Tiukun salaisuus hitaammin lämpiävä. Pohjimmiltaan se kertoo erilaisuudesta ja halusta olla rajoittamatta omaa olemistaan. Tiuku miettiikin, "miksen voi olla kuin muut lapset" Värikkäät eivät voi olla kokonaan omia itsejään muualla kuin kotona. Jos joku näkisi heidän kykynsä lennättää esineitä katseensa voimalla, olisi olemassa vaara, että heidät lukittaisiin johonkin tutkimuslaitokseen. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa siitä, miksi tyttöjen pitää leikkiä keittäjiä ja poikien taistelijoita. 
  
Lopuksi he katsoivat filmiä maasta, jossa ihmiset hymyilivät ja kertoivat olevansa onnellisia, vaikka heistä näki, etteivät he olleet. Heillä oli kaikilla samannäköiset harmaat paidat ja oudot, ilmeettömät silmät. (s. 178-179)
  
Uudessa kodissa Tiuku ei halua jumittaa neljän seinän sisällä koko kesää, vaan lähtee tutkimaan pihapiiriä ja sen ympäristöä. Hän jopa tapaa muita samanikäisiä lapsia, vaikka kotona onkin sanottu, että on vaarallista paljo aikaa vieraiden ihmisten kanssa. Kun koulussa tulee tehtäväksi piirtää, mitä lapset tekivät kesälomalla, Tiuku harmittelee, ettei voi kertoa omasta kesästään: "hän oli vaeltanut kaksi viikkoa perheensä kanssa erämaassa vältellen muita ihmisiä, istunut kotona televisiota tuijottaen tai leijunut peittojensa päällä olohuoneessa." Kyllä tuosta vaelluksesta olisi minusta ihan helposti voinut kertoa. 
  
"Mua vaan ihmetyttää, miksi me ollaan aina vaan keskenämme. Mä ymmärrän, ettei näistä  voimista voi huudella ihan kaikille, mutta miksei niistä voi puhua edes niiden kanssa, jotka osaa tehdä samaa kuin me?" (s. 58)
   
Sarjan jokaisessa osassa on väriteema, ensimmäisessä punainen, toisessa sininen ja kolmannessa vihreä, kunkin perheen lapsen ollessa vuorollaan päähenkilönä. Kirjava kartano odottelee jo lukupinossa, ja pitää lukea ainakin se jossain vaiheessa. Haluan nimittäin tietää lisää siitä oudosta harmaasta sumusta, jota Tiuku näkee mm. "sairaalan kulmalla. Se oli levittäytynyt tasaiseksi massaksi kivijalustaa ympäröivälle asfaltille, muttei liikkunut". Ja myös muista värivoimaisista ihmisistä Tiukun perheen ulkopuolella. 
  
Isäkään ei enää jostain syystä yskinyt yhtään. Ehkä ulkoilu oli tehnyt ihmeitä. Ehkä vihreiden ihmisten kuului päästä luontoon - edes tunniksi takapihalle. (s. 180)
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Tiukun perheellä on salaisuus: heillä on ihmeellisiä värivoimia. Värikkäät pystyvät hallitsemaan oman värisiään asioita ja tavaroita, eli käsittelemään ja liikuttamaan niitä tahdon voimalla. Tiukun väri on punainen ja isosisko Merin sininen, pikkuveli Tapio vielä etsii omaa väriään ja harjoittelee kovasti. Kun salaisia taitojaan piilottelevat Värikkäät muuttavat Ruskarinteen taloyhtiöön, jokin on toisin: Tiuku ei aio enää olla ikuinen ulkopuolinen. Hän haluaa mukaan pihan lasten leikkeihin.

Uusiin kavereihin on siis tehtävä vaikutus – hinnalla millä hyvänsä. Kaiken lisäksi Tiukun pään sekoittaa lumoava mutta ärhäkkä tyttö nimeltä Liia. Ja mitä on outo harmaus, joka uhkaa, ei vain Värikkäitä, vaan ihan kaikkia?
       
189 sivua, S&S 2020
  
Kuvittanut: Reetta Niemensivu
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Tiukun salaisuus
  • Kirjava kartano
  • Varjovieras
  • Vaara värikylpylässä (ilmestyy elokuussa 2022)
  
  
*****
  
"Se on salaperäinen ja lumottu eläin."
  
   
Arvostelukappale
  
Merja Jalon lastenkirjasarja Kotikulman etsivien kolmannessa osassa Metsän salaisuus lapset ratkovat metsässä nähdyn leijonan arvotusta. Sirkus on käynyt paikkakunnalla, joten karkasiko kissapeto sieltä? 
  
Sirkuksessa esiintyy myös isokokoinen oranssi kissa, Pilli, joka on maine coonin ja norjalaisen metsäkissan sekoitus. Kirjassa todetaan hyvin, joskin hieman suppeasti, että kissaa ei saa pitää vapaana ulkona. Kunpa kaikki tietäisivät tämän. Suomessa on aivan hurjasti villikissoja, hylättyjen ja vapaaksi päästettyjen pentuja, joskus isoissakin populaatiossa, jos ne päätyvät hoardaajalle. 
  
Markus jatkaa ystävänsä Linnean dissaamista. Tällä kertaa hänen hiusvärispraysta tulee mieleen seepran nahka. "Linnea rakastaa erikoisuuksia, mutta Markus on perinteisempi" - ei Markus, sinä olet ilkeä, sillä makuja on monia ja erilaisuus ei tarkoita, että toisen tapa olisi huonompi. Ja taidatpa tietää sen itsekin, sillä toteat seuraavaksi, ettet koskaan sanoisi ajatuksiasi ääneen, koska et halua loukata Linneaa. Vielä kun osaisit olla edes ajattelematta tyhmästi.  
  
Harmillisesti kirjassa on hyvin epäuskottavaa kerrontaa, joka lienee saaneensa inspiraation hyvinkin suoraan Ruokolahden leijonan tapauksesta - kummassakin siis pohjimmiltaan puhutaan sirkuksesta karanneesta leijonasta, josta ensimmäisen havainnon on tehnyt puita merkitsemässä ollut metsätyöntekijä. 
  
 Minä en pelkää sitä leijonaa, vaikka tämä onkin tosi hurjaa meininkiä. (s. 42-43)
  
Miksi kirjan sirkuksessa on "eläintenkesyttäjä" eikä esimerkiksi eläintenkouluttaja? Hieman vanhanaikainen termi sekä asenteellisesti sellainen, josta tulee olo, että ihminen olisi eläinten yläpuolella. Eikä taideta sirkuksissa enää paljoakaan hyppäyttää leijonia palavien tulirenkaiden läpi, sillä jos en ole väärässä, taitaa villieläinten pito tällaisessa viihdetarkoituksessa olla kiellettyä. On myös jännittävää, että oletettua leijonaa tulevat etsimään nukutuseläinlääkäri ja suurpetotutkija, joilla on "kokemusta villieläinten pyydystämisestä Afrikassa", eikä esimerkiksi ketään Korkeasaaresta. 
  
Perheen pienimmät saattavat tosin pitääkin jännittävästä tarinasta, jolla on onnellinen loppu. Kuinka moni muuten osaa selittää sanonnan "mätäkuun juttu" (lausahdus, johon kirja päättyy)? Minulle ilmaisu on tuttu lapsuudesta, vaikka se onkin aina ollut hieman outo ja liittyy myös tavallaan tuohon aiemmin mainittuun Ruokolahden leijonaan.
  
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
Merja Jalon helppolukuisen eläinaiheisen etsiväsarjan 3. osa!
  
Kesän odotetuin tapahtuma on vihdoin täällä! Sirkus monenlaisine eläimineen on saapunut paikkakunnalle. Lisa ja Markus kiiruhtavat katsomaan esitystä, jonka tähtiesiintyjä on tulirenkaan läpi hyppäävä urosleijona Leo. Mutta viihtyykö iso kissaeläin sittenkään sirkuksessa?
  
Kotikulman etsivät saavat jälleen visaisen tapauksen selvitettäväkseen, kun sirkuksen jatkettua matkaansa seudulla alkaa liikkua huhuja karanneesta leijonasta...
    
68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Pride-lukuhaaste (1.-30.6.2022)

  
Kesäkuu on Pride-kuukausi ja sitä voi viettää esimerkiksi lukemalla teemaan sopivaa kirjallisuutta.
  
Haasteen tarkoituksena on nostaa esille sateenkaarevuutta kirjallisuudessa. Haasteeseen saa lukea mitä vain, kuvakirjoja, YA:ta, sarjakuvaa, viihdettä, dekkareita, historiaa, tietoa... Yhden tai useamman kirjan, kunhan teoksessa on LGBTIQA+ hahmoja, kuvitteellisia tai todellisia. 
    
Kirjojen lisäksi teeman kaikenlainen muukin käsittely on erittäin suotavaa. Olisi kiinnostavaa kuulla esimerkiksi sateenkaarevista elokuvista ja sarjoista: mitkä ovat parhaat tai ongelmallisimmat, mitä löytyy juuri nyt Netflixistä, mihin ei kannata koskea pitkällä tikullakaan jne.
  
Haasteeseen voi osallistua kuka vain niin bloggaajat, kirjagrammaajat, tubettajat, podcastaajat, twitteristit kuin ihan "rivilukijatkin". Kommentoi siis alle, jos olet kiinnostunut osallistumaan! Lukuvinkkejä löytyy esimerkiksi aikaisempien vuosien haastekoosteista 20212020, 2019, 2018 ja 2017 sekä aihetunnisteen sateenkaarikirja takaa. Linkkaa tai listaa lukemasi haasteen koosteeseen, joka ilmestyy blogiin 2.7.2022.
  
Sosiaalisessa mediassa voi käyttää aihetunnisteita #pridelukuhaaste ja #sateenkaarikirjallisuus.
   
Haasteessa mukana:

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Kauhua keskiviikkoon: Levottomia henkiä

"– Semmoinen paikkoja sotkeva kummitus, joita ennen vanhaan sanottiin räyhähengiksi. 
Sarvimäellä on paljon synkkää historiaa ja se jättää jälkiä. 
Kellarikäytävillä voi nähdä vaikka mitä, jos sammuttaa valot."
   
    
Anu Holopaisen Iik!-sarjan seitsemäs osa, Räyhähenki, saattaa olla paras osa tähän mennessä. Todella hyytävää meininkiä. Saku, Sussa ja Siiri vanhempineen joutuvat asumaan muutaman viikon toisaalla, kun heidän kotiinsa tuli vesivahinko. Pystyin samaistumaan heidän tilanteeseensa täydellisesti, sillä meilläkin tuli alkuvuodesta naapurin asunnosta vedet kylppärinkatosta läpi. Meillä eivät kuumailmapuhaltimet kuitenkaan riittäneet, vaan katto piti repiä irti niin kylppäristä kuin saunastakin ja samalla menivät sekä saunan lauteet että seinätkin vaihtoon (bonuksena saimme uuden kiukaan). 
  
Se oli mustarunkoinen, lehdetön ja käkkyräinen puu -- Puu näytti ikivanhalta ja jotenkin ympäristöönsä sopimattomalta. (s. 17)
  
Väliaikaisessa asunnossa alkaa tapahtua kummia. Tavaroita katoaa tai löytyy oudoista paikoista, takit putoavat jatkuvasti naulakosta ja telkkari menee itsekseen päälle keskellä yötä. Mihin yliluonnolliseen kauhistukseen lapset ovat tällä kertaa törmänneet? Onneksi naapurissa asuva uusi luokkakaveri Midi ja pikkusisko Siiri pelastavat päivän voimillaan, joita eivät itsekään vielä ymmärrä. Midin isosetä on ollut meedio, eli jotain mystistä hänkin on perimässään saanut.
  
Tapaukset alkoivat myös vähä vähältä vaikuttaa rajummilta, jopa pahansuovilta. Kerran hana alkoi huudattaa itsekseen vettä keittiössä, ja eräästä Sakun kirjasta oli selittämättömästi revennyt kolme sivua melkein kokonaan irti. (s. 43)
  
Olen nähnyt Poltergeist-elokuvan joskus vuosia sitten, enkä siitä paljoakaan muista. Holopainen on kuitenkin osannut adaptoida mainiosti tuon klassikon tunnelman alakoululaisten kauhukirjaan. Parissa kohtaa aikuistakin kauhistuttaa, onhan kirjassa mm. syyttömänä hirtettyjen henkiä. Ja etenkin araknofoobikoille voisin varoittaa, että kirjassa on yksi kohtaus, joka saattaa ahdistaa. 
  
– Äiti varmaan ajatteli, että jos teitä harmittaa, kun ette pääse leffaan. Mutta se on semmoinen K-16 jännäri
--
– Ei harmita, aikuisten leffat on tylsiä, Siiri sanoi
--
– Katsokaa tekin jotain kivaa, äiti ehdotti lapsille. – Eikös Netflixiin tullut se yksi fantasialeffa, jonka halusitte nähdä? (s. 81-82)
  
Midin luokse pääsee kätevää huoltokäytävää pitkin niin, ettei tarvitse laittaa edes ulkovaatteita päälle. Kolmikko on kellarissa, kun valot yllättäen sammuvat. Mietin, miksi lapset eivät käytä kännyköidensä taskulamppua, sillä tuon ikäisillä on puhelin aina mukana ja tämän todistaa myös se, että vähän myöhemmin Saku sanoo, että pitää mennä syömään, kun hän katsoo kännykkänsä kelloa. Ja vaikka säikähdys saattaa saada unohtamaan asioita, Saku ja Sussa ovat kokeneita yliluonnollisen kohtaamisessa. 
  
– Ei kai Suomessa ole maanjäristyksi? joku epäili. mutta Saku tiesi paremmin. 
– Kyllä on, hän avasi suunsa ja punastui, kun kaikki kääntyivät katsomaan. – Varsinkin pohjoisemmassa. Mutta ei kovin usein, ja ne ovat vain pieniä. (s. 27-28)
  
Minäkin olen kokenut maanjäristyksen Suomessa kahdesti, kun maa on Suomen ja Ruotsin välisellä merialueella tärissyt. Ensimmäisellä kerralla luulimme puolison kanssa, että ulkona menee jokin iso ajoneuvo tai äänekäs lumiaura, sillä joskus talomme tärisee niiden takia. Pian kuitenkin kävi ilmi uutislähteistä, että kyseessä oli maanjäristys. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
IIK!-kirjasarjan seitsemäs osa manaa esiin perinteikkäästi kummittelevan räyhähengen.
  
Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan. Sussan, Sakun ja Siirin kotona sattuu vesivahinko, jota perhe joutuu väistämään pariksi viikoksi väliaikaisasuntoon Sarvimäen asuinalueelle. Heti alkupäivinä taloa tärisyttää maanjäristys, ja juuri sitä ennen Saku on nähnyt pahaenteisen unen. 
  
Asunnossa alkaa tapahtua kummia: tavarat katoilevat ja löytyvät aivan oudoista paikoista, televisio käynnistyy itsestään keskellä yötä. Samalla alueella asuu Sakun ja Sussan luokkatoveri Midi, joka tietää Sarvimäen historiasta pelottavia asioita. Vähitellen alkaa paljastua, että ne eivät ole pelkkää historiaa - ja sekä Midistä että Siiristä paljastuu jotakin uutta ja selittämätöntä.
   
116 sivua, Myllylahti 2022
 
Sarjassa ilmestyneet osat:
  
Holopaisen tuore haastattelu Kirjavassa satamassa
    
*****
  
"– Kummituksetkin tietävät, että lukeminen kannattaa aina."
  
    
Juha-Pekka Koskisen kirjoittamassa ja Saana Nyqvistin kuvittamassa Mysteerijengi-sarjan ensimmäisessä osassa Kirjaston kiusanhenki seikkaillaan yöaikaan Rikhardinkadun kirjastossa. Tuossa kirjastossa tapahtuu kummia niin Marko Hautalan kirjassa Lauri Luu ja riivattu lukukoira kuin myös Sini Helmisen Hurmeessakin.
  
 Milloin tämä on rakennettu? Mimosa uteli. 
 1880-luvulla. Muistaakseni tämä on toiminut kirjastona siitä lähtien.  (s. 53)
  
Ensimmäiseksi on pakko ihastella kirjan paksua, liki kartonkimaista paperilaatua ja nelivärikuvitusta (jota tosin olisi voinut olla enemmänkin). Eikä tarinakaan ole lainkaan kehno. Hieman epäuskottavuuksia löytyy, kuten salakäytävä, joka yhdistää Nicon ja Mimosan kodin Iivon kotiin, vaikka voihan se olla vaikka jokin vanha palvelijoiden käytävä. Itse kummittelu ja sitä ratkova Mysteerijengi ovat kiinnostavia - onhan vanhin jäsen on Iivon isotäti, jolla on kiehtova vanhojen kirjojen kokoelma. Nicon suklaahimoja on korostettu ehkä karvan verran liikaa.
  
Mimosa oli löytänyt vanhan, seinään upotetun vaatekaapin takaa pölyisen käytävän. Se johti kerrostalon ullakon poikki naapuritaloon ja päätyi Iivon kodin kenkäkaappiin. Mikä parasta, käytävän keskellä oli unohdettu ullakkohuone, jonka kolmikko oli vallannut omaksi kerhohuoneekseen. (s. 6)
  
Miksihän lastenkirjoissa on niin usein epätavallisia vanhempia? Tässäkin äiti on tutkimusretkukunnan mukana Pohjoisnavalla, jonne ei varmaan ihan kovin moni pääse. Luulin, että iso koristeellinen alkukirjain on anfangi, ei minuskeli, niin kuin kirjassa väitetään. Hämmentävää. Kirjaan on päätynyt muutama todella hieno kuvaus, etenkin tämä jäi mieleen "hiljaisuus humisi korvissa -- kuin äänettömyys olisi leijunut pölyn lailla"
  
Koko kummitussoppa alkoi tuntua turhan sakealta. (s. 66)
    
Koska Kirjaston kiusanhenki ei ole liian pelottava ja kieleltään helppolukuinen, voi tätä suositella jo alakoululaisista nuorimmille, siis 1-3-luokkalaisista alkaen. Kirja sopii toki myös 4-6-luokkalaisille. 
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Mysteerijengi ratkoo oudoimmatkin tapaukset! Alakoululaisten jännityssarja alkaa.
  
Nico, Mimosa ja Iivo ovat kiinnostuneet kaikesta kummallisesta. Kun kolmikko kuulee, että Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee, he päättävät ryhtyä tutkimaan asiaa ja perustavat Mysteerijengin. Lopulta jengiin liittyy myös Iivon isotäti Elina, joka on todellinen kummitusasiantuntija.
  
Mutta mitä outoa on tekeillä kirjastossa, jossa kirjat putoilevat öisin hyllystä? Mitä kummitukset haluavat ja pitääkö niitä pelätä? Mysteerijengi ottaa asiasta selvää, vaikka seikkailu saa polvet tutisemaan ja hiukset nousemaan pystyyn! Kirjastossa kukaan ei kuule huutoasi, sillä siellä pitää olla hiljaa.
  
89 sivua, Karisto 2022
  
Kuvittanut: Saana Nyqvist
 
Luettu myös täällä: Siniset helmetLastenkirjahylly
  
*****
  
"Siellä oli omituinen, unohdettu paikka, jonne ihmiset eivät koskaan menneet.
Ja jos menivätkin, niin eivät koskaan viipyneet kauan.
Siellä ilmestyi aina muurahaisia retkiviltille tai perheet alkoivat riidellä."
  
   
Yllättävää kyllä, pidin tästä Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman ja Henrik Jonssonin kuvittaman Pax-sarjan kolmannesta osasta. Ihtiriekko, paljon enemmän kuin kahdesta ensimmäisestä. Loitsusauva oli ällöttävä irtileikattuine hevosenpäineen ja Tuonenkoira inhotti koiraan kohdistuneella väkivallalla mässäillyssään. 
  
Ihtiriekko lienee joillekin tuttu termi ja voisi kuvitella, että tämä menisi samaan kammokategoriaan edellisten kanssa, mutta itseasiassa kuolleen lapsen kostava kummitus olikin tosi kiinnostava idea. Mutta kuka lapsi on ja miksi hän kantaa kaunaa? Minulle ihtiriekko on aina tarkoittanut vain heti synnyttyään surmatun lapsen henkeä, mutta voi olla, että tämä kirjassa vanhemmankin lapsen henki on samanlainen entiteetti, jolle ei vain suomeksi ole omaa sanaa. Samoin lapsenmurhaajaa kutsutaan tässä enkelintekijäksi, joka oli minulle aiemmin tuttu vain aborttientekijälle. 
  
– Tyttöjen tukka. Koru kaulassa. ja nyt vielä itketkin kuin tytöt. Olet siis selvästi tyttö. 
Jonte ja muut pojat hohottivat. 
– Niin kuin olisi paha asia olla tyttö, Tove tuhahti. (s. 27)
  
Pari kertaa kirjassa sorrutaan lasten aliarvioimiseen tai aikuiset toimivat tyhmästi. Esimerkiksi varoitetaan jostakin asiasta ja joudutaan itse vaaraan, kun ei noudatettu omaa neuvoa tai on kerrottu jokin asia pari sivua aiemmin ja hahmoilla menee tolkuttoman pitkään punaisten lankojen yhdistämisessä. Ihtiriekon siunaamattoman haudan löytäminenkin on uskomattoman vaikeaa, kunnes Viggo kaikista hahmoista toteaa, että hauta löytyy sieltä, mistä maassa näkyy tuoreita kaivamisen jälkiä... Muutoin oikein ihastuttavan hyytävä teos kauhufaneille.
  
Alrikilla ja Viggolla on kirjassa todella lyhyt kouluviikko: vain maanantaina ja keskiviikkona on normaali päivä, tiistaina ei ole koulua opettajien koulutuksen takia, torstaina on lyhyempi päivä opettajien kokouksen takia ja perjantainakaan ei ole koulua, koska on pyhäinpäivän aatto. Kirjan tapahtuma-aikaan nimittäin vietetään Halloweenia.
  
Viggo on oma rasittava itsensä: tekee kolikkotemppuja huudellen: "katso minua", mutta hukkaa kolikon jatkuvasti ja juoksee hautausmaan muuria pitkin. Ymmärrän kyllä hyvin Alrikin kommentin: "Pikkuveljet ovat ihan kuin finnit. Kun niitä kaipaa kaikkein vähiten, ne pulpahtavat nenälle." Viggo ei vieläkään ole saanut apua lukivaikeuteen tai ADHD:hen, sillä lukeminen tuottaa edelleen haasteita.
  
Viggo -- ei pitänyt lukemisesta, ei ollut koskaan pitänyt. Se oli niin vaikeaa ja tylsää. Tunnin lukeminen tuntui koko syyslukukauden pituiselta. -- Hän ei tajunnut miten Alrik osasi valita kirjan niin nopeasti. Ja mistä Alrik tiesi, miltä sivulta hänen piti kirja avata? (s. 82)
  
Ovatkohan odininapila, hämähäkkijuuri ja keijukohokki oikeita kasveja? Kiinnostaisi tietää niiden ruotsinkieliset nimet, sillä voihan olla, että näille olisi suomeksi toisenlaiset nimet. Se, että "torstait olivat noitapäiviä" oli minulle aivan uutta tietoa. Tässä sarjassa on niin hauskaa, että lukujen numerointi on jatkuva, näin ollen siis ensimmäinen tämän kirjan luvuista on 51. Ja kuten voi arvata, ei ole ihan perheen pienimipien lukemistoa, suosittelenkin 5-6-luokkalaisesta eteenpäin ihan yläasteelaisillekin.
      
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Karmiva kauhusarja ammentaa pohjolan mytologiasta.
  
Maagisen kirjaston vartijoiksi valitut veljekset Alrik ja Viggo ovat juuri selviytyneet kamppailusta tuonpuoleisen olennon kanssa. Pyhäinpäivä lähestyy, ja silloin aaveiden mahti tunnetusti voimistuu. Nyt yksi niistä on päättänyt kostaa. Pystyvätkö veljekset estämään sen, ja millä hinnalla?
  
Ihtiriekko on urbaanin kauhufantasiasarja Paxin kolmas osa, joka on täynnä draamaa, taikuutta ja toimintaa.
     
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: Mylingen (2015)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:
  
Luettu myös täällä: Lapsellista arkea

lauantai 7. toukokuuta 2022

Kadoksissa

"Moottorien heikko vinkuna voimistuu ulinaksi ja sukkula ampaisee liikkeelle, 
ylöspäin ja poispäin planeetalta, josta sen asukkaat käyttävät nimeä Maa."
  
     
Moni saattaa kysyä, mitä lukea Kepler62-sarjan jälkeen? No vaikkapa tätä Oskar Källnerin kirjoittamaa ja Karl Johnssonin kuvittamaa Imperiumin pelilliset -sarjaa. Tähtiin temmatut tarjoaa huimaa scifirymistelyä, perhesalaisuuksia ja ihastuttavan moninaisia elämänmuotoja. Tästä tulee mieleen Guardians of the Galaxy.
  
"Ohjasko se alusta ajatuksillaan?" 
"Ilman muuta. Millä hän sen sitten olisi tehnyt? Ahterilla?" (s. 129)
    
Alice ja Elias ovat kaksi ihan tavallista ruotsalaista lasta. Kun tutustumme heihin ensimmäistä kertaa, on Alice saanut pikkuveljensä houkuteltua varastamaan matikankokeen vastaukset. Homma ei kuitenkaan mene aivan suunnitellusti ja Elias onnistuu sieppaamaan opettajan kansiosta vain vanhan kokeen. 
  
Kun sisarukset tulevat kotiin, he ovat huolissaan äidistä. Vanhemmilla on ollut edellisenä iltana taas riita, koska äiti on isän mielestä liikaa töissä, eikä äiti ole ollut kotona sen jälkeen. Kun isä soittaa poliisille, hän joutuukin itse epäillyksi vaimonsa katoamistapauksessa. Alice ja Elias eivät jää odottamaan sosiaalipalvelun edustajaa, vaan karkaavat etsiäkseen äidin itse. He eivät usko isän tehneen äidilleen pahaa, vaan epäilevät tämän esimerkiksi loukkaantuneen metsässä. Ja sitten tarina todella käynnistyy.
  
Arisa osaa tehdä yksityiskohtaisen kasvoanalyysin ja näkee tuhannesosamenesissä, onko joku sukua toiselle. Itse Brock on sitä mieltä, että useimmat alonait näyttävät suurin piirtein samanlaisilta kaikki. (s. 66)
   
    
Kuvitus muistuttaa Pax-sarjassa olevaa, sarjakuvamaisia ruutuja vailla puhekuplia, mutta isona plussana tällä kertaa niistä saadaan nauttia nelivärisinä! Harmillisesti suuri osa kuvituksista tuntuu turhilta (Alicen ja Eliaksen suu ammollaan tuijottelevat päät eri miljöissä). Keskittymällä muutamaan vaikuttavimpaan ruutuun koko sivun kokoisina olisi saanut paljon enemmän irti.
  
"Onko teillä peittoja?" kysyy Alice? 
"Peittoja?" 
"Jotakin jotka vois vetää päälleen." 
Syndra heilauttaa kättään ilmassa. 
"Aluksen ilma on täydellisesti lämmitetty, joten ei teidän tule kylmä." 
"Olis kuitenkin kivaa, jos vois vetää jotakin päälleen. Me ollaan totuttu siihen. Sais paremmin unta." (s. 101-102)
  
Käännös tuntui paikoin kankealta ja jotkin sanavalinnat eivät välttämättä nuorille lukijoille avaudu (esimerkiksi trilliääni ei ollut itsellenikään tuttu ja taidepaussi sekä massi eivät välttämättä ole laajasti käytössä kaikkialla), eikä puhekielisyys välttämättä maistu kaikille - muutoin kyseessä oikein mainio avaruusseikkailu. Naureskelin erityisen kovasti, kun Maata sanotaan "melko primitiiviseksi" saviklimppikotiplaneetaksi ja unohdetuksi kivimöhkäleeksi, joka sijaitsee imperiumin yli 400 vuotta sitten kartoittamalla alueella, mutta jostain syystä sitä ei löydy kartasta. 
  
"Meillä azkaloreilla on kymmeniä tuhansia maailmoja ympäri galaksia. Me olemme vanha rotu. Olemme vaeltaneet tähdestä toiseen niin kauan, että kukaan ei todellisuudessa tiedä, mistä me alun perin olemme lähtöisin. Todellinen kotimaailmamme on kadonnut aikojen hämärään. Siitä on jäljellä vain lauluja ja myyttejä." (s. 99)
  
Hiljaisuuden miehistö ja sisarusten äiti vaikuttavat todella kiinnostavilta hahmoilta, eikä vähiten siksi, että äiti rakastaa vanhoja autoja. Kirjan kansat ja teknologia ovat todella kiehtovia, alusta esimerkiksi korjaavat pienet robotit, joita kutsutaan kuhnureiksi. Noita yllä mainittuja azkaloreja puolestaan kutsutaan myös Ikuisiksi Olennoiksi ja he valvovat "nuorempien rotujen toimia". Tulee mieleen Sylvia Louise Enghdalin Lumotar, jossa puhtaan nuoriskansoista, joita pidemmälle kehittyneet valvovat. Tahdon tietää lisää tästä maailmasta ja lainasinkin jo toisen osan kirjastosta. 
   
Arvosana:
      
Takakannesta:
Vauhdikas, sarjakuvamaisesti kuvitettu tieteisjännäri Star Warsin ja Star Trekin hengessä.
  
Alice ja Elias asuvat vanhempineen Uppsalan laitamilla. Eräänä iltana äiti katoaa ja isä pidätetään. Sisarukset saavat selville, että äiti on joutunut avaruusolentojen kaappaamaksi. Samalla heidän silmänsä avautuvat näkemään, että kaikkeus on täynnä mitä kummallisimpia asioita: palkkionmetsästäjiä, galaktisia imperiumeja, hirviöitä, laseraseita. Kun Alice ja Elias tempautuvat avaruuden syövereihin, paljastuu totuus myös heidän omasta taustastaan.
  
Eeppisen avaruusseikkailusarjan avaus saa haukkomaan henkeä.
  
Suomentanut: Jukka Nyman, 171 sivua, Otava 2021
   
Alkuperäinen nimi: Imperiets arvingar 1: Bortförda (2020)
   
Kuvittanut: Karl Johnsson
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Tähtiin temmatut
  • Rautaruusu
  • Hautaplaneetta
  
Luettu myös täällä: Lastenkirjavuosi, Kirjanvuoksi
   
*****
   
"– Tällä paikalla on kyllä pitkä historia, muinaissuomalaiset pitivät tätä pyhänä hiitenä. Väittivät hittiäisten ja hämärtäjien sikiävän täällä. Siksi ei saisikaan kaivella. 
On parempi, että se mikä maan alla on, saa olla siellä rauhassa."

   
Olen lukenut Mervi Heikkilän tuotannosta selkokirjan Kissatalon asukit ja Kummajaisten kylä -trilogian, jonka toinen tekijä hän on. Hämärtäjissä houkutteli erityisesti kirjan nimi ja Brocin kuvitus, vaikka tälläkin kertaa (ks. Holtiton masiina) lapsilta puuttuivat pupillit tehden heistä melkoisen pelottavia.
  
Lopputekstit vilisivät ruudussa. 
Kiitos kun pelasit. Plaa, plaa, plaa... 
Joona tuijotti näyttöä. Tuntui yhtä aikaa voitonriemuiselta ja ontolta. Peli oli pelattu läpi, mitäs nyt? (s. 9)
  
On kesäloma ja juhannukseen enää muutama päivä. Äiti jättää pian 13-vuotiaat kaksoset Joonan ja Larin kotiin lähtiessään koulutukseen. Joona pelaa koko yön, eikä huomaa, että jossain vaiheessa Lari on kadonnut. Yhdessä heidän molempien parhaan ystävän Topin kanssa Joona ratkoo kadonneen siskon arvoitusta. 
  
Larin oikea nimi oli Larissa, mutta sitä ei muistanut juuri kukaan. Lari oli jo vuosia sitten päättänyt olla Lari. Eikä Larille väitetty vastaan. (s. 10)  
– Niin, on kai Larilla muitakin kavereita kuin te pojat, tyttöjä. Sitä ei vaan meinaa muistaa, kun hän on niin poikamainen, Topin äiti naurahti. (s. 67)
  
    
Pojat käyvät myös ensimmäistä kertaa softaamassa, siis ottamassa osaa airsoft-harrastajien toimintaan. Mukana ovat myös kioskin vanha Sanna, museomestari ja siilinainen, kiehtovia persoonia jokainen. Mutta mitä mahtavat olla hämärtäjät?
  
Hämärtäjät on isotekstinen ja lyhyt teos, jonka juoni etenee reippaasti kadonneen siskon mysteeriä ratkoen eli se sopii myös vähemmän lukeneelle alakoululaiselle - etenkin jos airsoftaus kiinnostaa. Pääosin  kerronta oli ihan mukavaa kerrontaa, mutta annan muutaman miinuksen:
  
1) Larin sukupuoleen liittyvä kommentointi on erikoista. Yllä olevista lainauksista ensimmäinen on vielä ok, mutta jälkimmäinen vähän tuhnuinen.
2) Ulkomuotojen kommentointi. Mitä väliä, jos joku on hintelä ja joku toinen "tukeva kaveri"? Voitaisiinko jättää tällainen pois lastenkirjoista, kiitos. 
3) Kohotin kulmakarvoja, kun Joonan mielestä luonnonsuojelu ja kiinnostus muinaishistoriaan ovat outoja harrastuksia. Etenkin näin ilmastokriisin aikaan.
  
– Museomestari -- on ihan seko. Ja loukuttaa kissoja museon alueelta. Varmasti tekee niille jotain karmivaa. (s. 37)  
– En haluaisi tehdä sitä, minäkin pidän kissoista. Mutta irtokissat ovat vaaraksi... pienille eläimille ja sen sellaisille. (s. 52)
    
4) Kissojen loukuttaminen on hyvä asia, minkä Larin eläinten ystävänä luulisi käsittävän. Kissat eivät kuulu vapaina luontoon, ne lisääntyvät keskenään holtittomasti, jos niitä ei ole leikattu ja ne sairastuvat suurissa populaatioissa.
5) Joonan mielestä äidillä on vaihdevuodet, "vai mitä kummaa nyt vanhoille naisille tuleekaan", koska hän on asettanut tiukkoja rajoituksia pelaamiselle. 
6) Joonan mielestä airsoftin suojalasit ja maskit ovat lapsellisia, koska hänen mielestään oikeillakaan sotilailla ei ole. Paitsi että on, ja vain amatööripelleillä ei ole. Kamalaa laittaa tällaisia asenteita lastenkirjaan. 
  
     
Bonus: Erikoiset kielikuvat. Tämä ensimmäinen on ihan hauska: "Kyllä taas elämä piteni monta metriä!" Kun taas tässä puolestaan ei ole mitään järkeä: "pelkäsin, että koira peittää sen uudestaan esille". Koiran pitäisi siis käsittääkseni kaivaa esille, ei peittää.
    
Onneksi äiti ollut röyhelö-ihminen, eikä rintsikoita lojunut missään. Vanhan piirongin päällä oli tosin muutama hajuvesi ja helmiä, mutta tuskin niistä tartuntaa saisi. (s. 70)
  
Kissojen loukuttamisesta on kirjoitettu mm. Marja Ahon nuortenkirjassa Loukuttaja. Airsoftaamista ja mopoautoja eli mautoja puolestaan löytyy myös Jyri Paretskoin K15-sarjasta
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Äiti on työmatkalla, ja Joona unohtuu pelaamaan konsolipeliä. Pelin tuoksinassa kuluu koko yö ja seuraavana päivänä Joona havahtuu siihen, että kaksoissisko Lari on kadonnut. Ilmeisesti sisko haluaa pysyä piilossa, ja Joonan tehtäväksi jää peitellä tilannetta. Mihin ihmeeseen sisko on sekaantunut? 
  
Onneksi Joona saa seuraksi ystävänsä Topin, sillä kesäpäivien kuluessa tapahtumat saavat yhä omituisempia ja pelottavampia käänteitä. Pojat myös valmistautuvat elämänsä ensimmäiseen softauspeliin - mutta millaiseen, sitä he eivät etukäteen osaa aavistaakaan. 
  
Hämärtäjät-kirjassa yhdistellään realismia ja fantasiaa vauhdikkaaksi ja kauhistuttavaksi kertomukseksi.
  
117 sivua, Kaksipäinen korppi 2021
  
Kuvittanut: Broci
    
    
*****
  
"Asian laita oli nimittäin niin, että Milanna oli näkymätön tyttö.
Voi mitä vaivaa siitä olikaan ollut, kun Milanna oli vasta syntynyt!"
  
    
Helena Immosen Näkymätön Milanna on ollut lukulistalla ilmestymisestään saakka, mutta ehdin tarttumaan siihen vasta jonkin aikaa LukuVarkaus ehdokkaiden paljastamisen jälkeen. Olen tämän vuoden ehdokkaista lukenut nyt peräti kolme, kaksi aiempaa luettua ovat Sari Peltoniemen Vaihdokkaat ja Maami Snellmanin Merena ja lumottu peili. Voittaja paljastetaan 15.6.
  
Milanna piti yksinkertaisista asioista. Parhaimmat asiat elämässä olivat aika yksinkertaisia. Niin kuin pannukakut sunnuntaiaamuna tai kevään ensimmäinen leppäkerttu. (s. 46)
  
Tämä oli aivan ihana vanhojen satuklassikoiden jalanjäljissä kulkeva lastenfantasia, ehdottomasti voittajasuosikkini ja yksi vuoden parhaista lukukokemuksista tähän mennessä (siksi kummastelenkin yhtä Goodreads arvostelua, jossa kirja on saanut vain yhden tähden). Tiedätte varmaan, kuinka löytämällä somesta sellaisen lukijan, jolla on samansuuntainen maku kuin itsellä, voi pitää tuon henkilön suositteluita sellaisina "mitä luultavammin tykkään tästä" -osastolle nostettavina teoksina. Sama toimii myös toisin päin: jos joku inhoaa kirjaa, jota itse rakasti (tai päinvastoin), voi katsoa toisen huonoimmat arvosanat ja tehdä puolestaan niistä itselleen vinkkilistan.
  
Hän oli pienestä pitäen tottunut olemaan syrjässä ja varomaan kaikkea. Välillä hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli näkymätön eikä hän. -- häntä pelotti, etteivät muut lapset halunneet jutella hänen kanssaan, muttei voinut myöntää sitä ääneen. Kaikki olivat tottuneet pitämään häntä niin reippaana, eikä hän halunnut olla harmiksi. Kaikki olivat myös tottuneet siihen, että hän pysytteli omissa oloissaan, eikä kukaan koskaan tarjonnut hänelle seuraansa. (s. 11-12)
  
Näkymättömänä syntynyt Milanna tapaa pojan, joka on kotoisin näkymättömien kaupungista, vaikka onkin itse näkyvä. Kumpikin kokee, että on vähän vaikeaa kuulua omaan maailmansa, sillä erilaisuus ei ole aina kivaa. Milanna pääsee näkemään tuon toisen maailman jonne voisi periaatteessa kuulua, mutta pelkää että kadottaisi itseni jos jäisi. Hän myös kaipaa kotiin vanhempiensa ja pikkuveljensä luokse, vaikka joutuukin ponnistelemaan kovasti päästäkseen takaisin.
  
"Kerrohan Milanna, onko sinun vierailusi aikana kukaan kysynyt sinulta mitä sinulle kuuluu? Kysynyt voiko perheesi hyvin? Ollut kiinnostunut sinusta itsestäsi?" 
Milanna mietti hetken ja pudisti sitten päätään.
--
"Yleensä ihmiset puhuivat vaatteista ja sen sellaisesta." 
"Niinpä niin, he eivät -- välitä muusta kuin ulkokuoresta." (s. 95)
    
Tämä oli erittäin samaistuttavaa luettavaa (etenkin tuo yllä oleva lainaus). Kirjassa välittyvät vahvasti erilaisuuden kokemus ja oman paikan etsiminen, sekä kuinka sisin on tärkeämpää kuin ulkokuori. Timi on onneton koska on erilainen ja hyljeksitty sen vuoksi: "Olen niin kauan halunnut kuulua jonnekin. Tuntea että olisin tärkeä." Ajaton ja ajankohtainen teos, josta voisi aivan hyvin tulla klassikko tulevaisuudessa.
    
Hänen vanhempansa huolestuivat herkästi, jos hän oli myöhässä, Olisi nimittäin hyvin vaikeaa lähteä etsimään Milannaa tai ilmoittaa tätä kadonneeksi - miten voisi etsiä näkymätöntä tyttöä? (s. 22)
  
Milanna tapaa seikkailunsa aikana muutamia todella kiehtovia olentoja, kuten ison hämähäkin, joka on kuitenkin tosi symppis ja Milanna myöntää pelänneensä sitä tottumuksesta. 
  
  
"Mitä sie hätäjät?" hämähäkki kysyi ja katseli Milannaa kahdeksalla silmällään.
--
"Olet niin valtavan suuri", Milanna sanoi -- "Ja näytät pelottavalta."
--
"Mikä tokkiinsa tekkee miusta peljättävän?" hämähäkki kysyi. Sen kysymys oli vilpitön. 
"No, tuota... Nuo silmät esimerkiksi", Milanna vastasi hieman epäröiden. "Noin paljon silmiä." 
"Mitä peljättävää silmissä on? On siullakin silmät", hämähäkki vastasi. "Myö hämähäkit ei nähdä varsin kummoisesti, siispä tarviimme monenmoisia silmiä. Meilläpä ei ole kaulaa, jolla voisimme päätämme käännellä. Siitäpä syystä tarviimme silmät, joilla näkee joka puolelle." (s. 82)
    
Milanna tapaa myös kurkun näköiseen, etusormen pituiseen Hönttiäiseen, josta tulee mieleen niin Yoda kuin Ronjan männiäiset. Tämä kohta tarinasta on varmasti hauskaa lukea ääneen lapselle jollakin hieman erikoisella äänellä ja puhenopeutta sekä äänenpainoja vaihdellen. 
  
"Miksi sinä puhut niin hassusti?" Milanna kysyi sitten ja naurahti. 
"Hassusti! Minä hassusti puhun vai? Tyttö hassusti puhuu, puhuu tyttö hassusti, vaikea ymmärtää on kun vähäsanainen on, ymmärtää vaikea vähäsanainen on." (s. 60)
  
Timin mielestä luumu ei voi olla väri, koska se on hedelmä. Jäin miettimään tätä ja tajusin, kuinka moni väri on saanut nimensä hedelmiltä, mieleen tulivat ainakin lime, persikka, munakoiso ja sitruuna. Näitähän voisi vaikka lapsilukijan tai -kuuntelijan kanssa miettiä lisää ja vaikka keksiä uusiakin. Tämän kirjan yksi vahvuus onkin, että sen kanssa voi herättää keskustelua lasten kanssa ja muuttaa joitakin kirjan kohtauksia tehtäviksi. Esimerkiksi keksimällä itselle uuden nimen.
  
"Rouva Marmelad? Aika hassu nimi", Milanna naurahti.
--
"Se on hänen itsensä valitsema. En tiedä mikä hänen oikea nimensä on, hän ei koskaan puhu siitä. Hän pitää paljon marmeladista." 
Milanna nauroi ajatukselle, että joku vaihtaisi nimensä jonkin ruoka-aineen mukaan, josta pitää. Milanna vitsaili, että hänen pitäisi olla neiti Vadelma, johon Timi lisäsi, että hän voisi olla herra lakritsi. (s. 21)
   
Milannan pihassa kukkii leskenlehtiä, sinikelloja ja apilaa, mikä kuulostaa minusta oudolta. Leskenlehtihän kukkii jos silloin, kun maa on vielä suurelta osin lumessa ja apila lähempänä juhannusta. Voin kyllä olla väärässäkin, tämä on vain omiin havaintoihini perustuvaa pohdintaa. Olisi kiinnostavaa antaa tehtäväksi vaikkapa eka-tokaluokkalaisille askarrella kukkia ja tehdä niistä sellainen puutarha, jossa eri aikoinakin kukkivat kukat voisivat olla samaan aikaan loistossaan. 
  
"Jos keskittyy olemaan ilkeä ja huijaamaan muita, ei näe, että mitä se mitä etsii on aivan nenän edessä", Milanna totesi tyynesti. (s.70)
  
Lainasin jo kirjastosta jatko-osan, Näkymätön Milanna ja kielletty kirja.
    
Arvosana:
          
Takakannesta:
Milanna on aivan tavallinen tyttö, joka käy koulua, kertoo pikkuveljelleen hauskoja tarinoita ja tykkää vadelmista. On kuitenkin pienen pieni juttu, joka tekee Milannasta hieman epätavallisen: hän on näkymätön.
  
Näkymättömyydestä huolimatta elämä ei ole niin jännittävää kuin voisi luulla. Mutta kaikki muuttuu, kun vastaan tulee Timi, joka jostain kumman syystä näkee Milannan. Milanna saa tietää, että on olemassa ihan oikea Näkymättömien kaupunki, jossa kaikki ovat näkymättömiä kuten hän! Kun Milanna pääsee vierailemaan tähän mystiseen paikkaan, alkaa seikkailu, joka mullistaa yhden jos toisenkin elämän.
  
Näkymätön Milanna on kiehtova kertomus päättäväisestä tytöstä, joka ajautuu keskelle ennalta arvaamatonta seikkailua. Vauhdikkaan tarinan ohella kirja herättää pohtimaan oman paikan löytämistä ja sitä, onko ulkokuori vai jokaisen sisin lopulta tärkeintä.
  
Kirjan hurmaavan mustavalkokuvituksen on tehnyt Nora Surojegin. Helena Immonen on toimittaja ja viestinnän ammattilainen, joka on aina rakastanut hyviä tarinoita. Näkymätön Milanna on hänen ensimmäinen lastenromaaninsa.
  
131 sivua, Kumma 2021
  
Kuvittanut: Nora Surojegin
    
Luettu myös täällä: Sivukukkasia